Kaksi kirjaa kirjastoista pitäisi nitoa yhteen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema (Avain 2015).

Saana Saarinen & Kati Tiirikainen, Rakastan kirjastoa. Tarinoita lukijoilta (Avain 2014).

Välillä olen intoutunut kirjoittamaan laajempaa pohdiskelua tänne kirjablogiini sellaisista kirjoista, jotka olen arvostellut lyhyemmin Kymen Sanomiin. Näistä kahdesta kirjastoa käsittelevästä kirjasta olen tosin arvostellut aiemmin vain toisen.

Olen arvostellut lehteen vain Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin toimittaman artikkelikokoelman Kirjaston kuolema. Kuten aivan viimeisimmäksi alla olevasta Kymen Sanomissa julkaistusta arvostelusta huomaa, harmittelin sitä, ettei kirjassa ollut lukijoiden tai pienien kirjastojen näkökulmaa. Kaikkiaan kirja tuntui hirveän tärkeältä ja painavia puheenvuoroja sisältävältä teokselta, mutta palatessani siihen nyt uudestaan mieleen nousi väistämättä se ajatus, että kyse on kirjastomaailman, virkamiesten ja poliitikkojen sisäiseen koulutukseen liittyvästä keskustelusta.

Hämmentyneisyyteni väheni, kun huomasin, että samalta kustantajalta eli Avaimelta (aiemmin BTJ kustannus, joka nyt julkaisee vastaavalla tavalla kuin ennenkin pienlevikkisiä tietokirjoja kuten esimerkiksi hakuteoksia, jotka monesti tuntuvat siltä, että ne ovat pääasiassa kirjastojen käyttöön tarkoitettuja) ilmestyi vain vähän aikaa sitten uusi kirjastokirja, jossa päähuomio on käyttäjäkokemuksissa kirjailijoista tavallisiin käyttäjiin ja onneksi myös lapsiin sekä erilaisten kirjastojen roolista niitä ympäröivässä yhteiskunnassa aina Helsingin yliopiston kirjastosta Utsjoen kunnankirjastoon. Saana Saarisen ja Kati Tiirikaisen Rakastan kirjastoa täydentää aiempaa teosta täydellisesti.

Nämä kaksi kirjaa liittyvät niin saumattomasti yhteen, että ne olisi pitänyt julkaista yhtenä kirjana. Siis nitokaamme ne kaikissa Suomen kirjastoissa tai pakottakaamme kaikki toisen lainaavat myös lainaamaan toisen.

Väite, perustelut ja tunnustukset

Saarinen ja Tiirikainen ovat rakentaneet kirjan hyvin viehättävästi ja lukukelpoisesti. Jokainen alaluku sisältää väitteen, tunnustuksen tai muistutuksen, mitä sitten erilaisin taustatiedoin ja erityisesti haastatteluin käsitellään. Lukija saa tietoa niin kirjastonkäyttömääristä, kirjastojen määristä yksittäisten kirjastojen tapahtumista, lukukoiratoiminnasta, kirjaston merkityksestä pienessä kunnassa jne. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa luku ”Kirjasto on ilmainen”. Tietysti me sen kaikki tiedämme mutta sen merkitystä pitää nykyään jo perustalla. Vaikka suurin osa ihmisistä pitää kirjastolaitosta yhtenä merkittävimmistä kunnallisista palveluista, niin sen maksuttomuudesta jo keskustellaan kriittisesti. Kirjastopalvelut määriteltiin jo vuonna 1928 ilmaisiksi. Maksuttomuutta arvostetaan niin meillä kuin maailmanlaajuisesti. Maksuton kirjasto nähdään osana yhteiskunnallista tasa-arvoa ja kasvattajana ei-kaupallisiin arvoihin. Tekijät nostavat esille sen, että suomalainen järjestelmä eroaa rahoitukseltaan kaikista muista maailman järjestelmistä. Tämän katsotaan olevan yksi syy siihen, miten kirjaston käyttö- ja lainaustilastot ovat kansainvälisesti huikeita. Suomessa kirjastoa todella käytetään.

Näiden perustietojen jälkeen tekijät esittelevät erilaisten kirjastonkäyttäjien ajatuksia kirjastosta niin lainauspaikkana kuin julkisena tilana. Kirjastolaitoksesta pyydetään aina myös arvosanaa asteikolla 1–10. Monesti annettu arvosana keikkuu asteikon yläpäässä. Haastateltavat kertovat avoimesti kirjastonkäyttötapojaan aivan yksityiskohtia myöten. Monien kirjastojen tunnelmaa kehutaan. Ne ovat rauhan, elämyksien ja tiedon tyyssijoja kiihtyvässä maailmassa.

Samalla tavalla kuin Relanderin ja Saartin teos myös Saarinen ja Tiirikainen pohtivat tulevaisuuden haasteita. Ja kyllähän niitä löytyy. Kirjastojen menestystarinan loppumiseen tekijät eivät usko. Vaikka raha ratkaisee ja osa kirjastoista on muuttunut uhanalaiseksi ja joissakin jopa tuomittu kuolemana, niin kaikki näiden kahden teokset kirjoittajat ja haastateltavat katsovat, ettei kirjastolaitos tuhoudu vaan muuttuu, uudistuu ja sitä kautta tulee yhä merkityksellisemmäksi. Kirjastot pitää saada osaksi koko elämänkestävää kulkua. Tämän takia lapset pitää viedä kirjastoon, että he aikuisina veisivät omat lapsensa ja vanhuksina tulisivat edelleen kirjastoon. Helppoa ja yksinkertaista sanoa mutta välillä pienten kirjastojen lakkauttamiskierteissä hankalampaa tehdä. Jos kirjasto menee yhä kauemmas, niin taas kaikilla pitää olla auto, että saa lapset sinne vietyä. Onneksi Suomessa on edelleen hyvin toimiva kirjastoautoverkosto. Tämäkin maailmanlaajuinen erikoisuus saa oman ansaitun huomion tässä teoksessa.

Rakasta kirjastoa tänään, huomenna ja ikuisesti

Kaikkinensa kirjasta nousi vahva ajatus siitä, miten kirjastot pitää viedä yhä enemmän ihmisten jokapäiväiseen arkeen. Osalle meistä kirjasto on tätä mutta ei kaikille. Vaikka joskus itselleni tulee mieleen, että kirjastoista tehdään kenties jopa turhaan kaikenlaista tapahtuma- ja oleskelukeskusta, niin kenties se ei olisikaan paha kehityssuunta. Voisimmehan ottaa kaikki kirjastot omiksi olohuoneiksemme, paikoiksi, joissa tavataan ystäviä, rakastutaan ja mennään naimisiin. Onkohan kukaan pitänyt kirjastoissa häitään? Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen, kun lukee kirjastoista kertovia kirjoja. Kenties tähän ajattelutapaan liittyy se keskustelu, miten uudesta Helsingin keskustakirjastosta on käyty

Tähän on siinä mielessä helppo yhtyä, koska kaikki tutkimukset osoittavat sitä, että suomalaiset arvostavat kirjastoa. Saarinen ja Tiirikainen muistuttavat silti, että välillä liian yksioikoiset ja kenties turhan kovat päätökset ovat tuhonneet pieniä kirjastoja. Säästöjen ja ”hyvinvoinnin” nimissä kirjastoja lakkautetaan vaikka kenties vastakkainen kehitys olisi suotavampaa tulevaisuuden menestyksen ja kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Tämäkin kirja päätyy ihmettelemään lyhytnäköisten hetkellisten säästöjen merkitystä tulevaisuuden kannalta.

Kymen Sanomissa ilmestynyt Kirjaston kuolema -kirja-arvioni

Ja tässäpä vielä Kymen Sanomien arvostelu. Olisin pistänyt pelkän linkin mutta Kymen Sanomat ei valitettavasti vielä julkaise kirja-arvosteluja Internetissä. Kenties sitten tulevaisuudessa.

Uutinen kirjaston kuolemasta on ennenaikainen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema, Avain 2015, 140 sivua.

Kirjastot eivät kuole ainakaan, jos tätä kirjaa on uskominen. Siinä asiantuntijat pohtivat kirjastokeskustelun keskeisiä kysymyksiä digitalisaatiosta rahoitukseen. Kirjoittajien mielestä kirjastoista ei saisi tehdä tapahtumapaikkoja tai liikelaitoksia vaan pitäisi palata niiden vanhaan tehtävään, joka oli osaamisen siirtäminen ja kulttuuriperinnän tallentaminen.

Kirjastoa puolustetaan julkisrahoitteisena kaikille avoimena laitoksena. Jukka Relander ja Jarmo Saarti sanovat napakasti: ”Kirjastossa tehtävä työ on tärkeä osa demokratian prosessia”. Kirjastot, tieto ja demokratia kuuluvat julkisen rahoituksen piiriin. Mitään järkeä ei nähdä esimerkiksi siinä, että kirjastot yksityistettäisiin. Vaikka olen samaa mieltä, niin olisin toivonut yhtä reipasta ja vastakkaista näkemystä kirjastojen tulevaisuudesta.

Liiallisen samanmielisyyden lisäksi teoksessa käsitellään liian vähän ja vain kirjastolaitoksen näkökulmasta ”asiakasta” eli kirjastojen käyttäjää. Hauskasti varoitetaan siitä, että kirjasto ei saa tyydyttää liian hanakasti pelkkiä asiakkaiden nopeita viihtymistarpeita. Kirjasto nähdään osana kansalais- eikä kulutusyhteiskuntaa.

Kirjastoa puolustetaan taloudellista kurjistumista vastaan. Sitä pidetään liian tärkeänä laitoksena hukattavaksi taloudellisten säästöjen uusliberalistisella alttarilla. Nurinasta huolimatta nähdään, ettei kirjastolaitoksen tulevaisuuden takia tarvitse olla liian paniikissa. Painettu sana ja kirjastot ovat pitäneet puolensa huolimatta tuhon ennustajista.

Vaikka olen hieman kriittinen kirjan samanmielisyyden takia, niin toivon kirjan päätyvän poliittisen päättäjien luettavaksi. Tämän takia on harmillista, että käyttäjien, pienten kuntien ja kaupunkien kirjastojen näkökulma jää ohueksi. Toivon tekijöiltä seuraavaksi kokoelmaa ”Kirjasto pysyy ja muuttuu käyttäjiensä mukana”.

Valitettavasti kirjasta ei löytynyt tilastotietoja kirjastojen käytöstä tai lainauksien määrästä. Muistutettakoon siis, että kirjastoista lainataan kirjoja vuodessa noin 70 miljoonaa kertaa. Ei mikään turha ja kuoleva laitos!

Hyvää: Mielenkiintoinen ja laaja puheenvuoro kirjastoista nyky-yhteiskunnassa.

Huonoa: Pienten kirjastojen ja lainaajien näkökulmia ei tuoda tarpeeksi esiin.

Erityistä: Toivon mukaan päättäjät lukisivat tämän kirjan ennen kuin heikentävät kirjastojen asemaa Suomessa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastaa kaikkia kirjastoja kuhan ne ovat ilmaisia ja pääsääntöisesti hiljaisia

Kissojen jäljillä skandinaavisessa jumaltarustossa

Odinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut (Toim. ja suom. Anni Sumari. Like, 2007)

Lähdin etsimään skandinaavista rakkaudenjumalatar Freyjaa, siis häntä, joka liikkuu kissojen vetämillä vaunuilla ja joka yhdistetään eri lähteissä niin kullanhimoon kuin löyhään moraaliinkin. Miehenkipeäksi ja melkoisen huoramaiseksi näissäkin tarinoissa tämä jumalatar kuvaillaan. Ihailemani Eddan jumal- ja sankarirunot (Suom. Aale Tynni, WSOY, 1982 ja 1980) ei tuonut helpotusta. Päädyin Anni Sumarin suomentamaan ja mukailemaan kokonaisuuteen skandinaavisista jumaltaruista. Ja ainahan minä näihin rakastun, kiitos taas kääntäjän ja julkaisijan.

Minusta on käsittämättömän hienoa lukea näitä vanhoja taruja. Niissä hehkuu hengen aurinko ja jokapäiväinen julmuus, eikä niissä ole useinkaan muuta kuin miehistä maailmaa.

Miksi Loki ihastuttaa?

Tunnustan syyllisyyteni siitä, että kaikista näiden tarujen henkilöistä ihastuttavin on Loki. Hän on jumala, jättiläinen, muodonmuuttuja ja tuhoaja. Hän häpäisee jumalia, venkoilee, pettää ja pahastuu. Kaikenkaikkiaan ei pelkästään tricksterhahmo vaan suorastaan inhimillinen. Sumari tuo tässäkin kokoelmassa hänet esiin. En pidä herroista Odinn tai Thor, todellisia machotyperyksiä.

Lokin tuska, onneton olemassaolo ja muodonmuutokset ovat hyvin inhimillisiä. Jotenkin minusta muut jumalat vain urhoistuvat ja pöystäilevät. He ovat pröystäileviä paskiaisia. Loki on vieras, sivullinen, taiteilija, joka pyrkii häiritsemään. En tiedä, mitä psykoanalyytikko sanoisi tästä, mutta hirviöiden siittäjä Loki on mielestäni symppis verrattuna muihin skandinaavisiin jumnaluuksiin, ainakin tämä kokoelman perusteella.

Olen luonnollisesti sen verran mies, että ymmärrän uhoa ja raivoa, kunniaa ja petosta, mutta en siltikään pysty samastumaan muihin kuin Lokiin. Hän on kuin huutolaispoika herrojen keskellä, ja käyttäytyy sen mukaisesti. Thor ja kumppanit ovat ylimielisiä oman navan tuijottajia. ja loki nousee heitä vastaan. Tosin kannattaa lukea tämäkin kirja, että huomaa, miten minun näkemykseni on minun näkemykseni. Noh, näissä taruissa ei paljon feminismi jyllää, että muodonmuuttaja Loki, synnyttäjä-Loki voi viedä heidänkin lukukokemuksessaan pisteet.

Koiria ja kissoja

Jos lähtee etsimään kissoja, löytää koiria, ja toisinpäin. Joitakin koiria löysin Koirien maailmanhistoriaan skandinaavisista saagoista ja taruista mutta yllättävän vähän. Tästä teoksesta tulee muutamia koirahuomiota:

Kuvataan miestä, jonka kimppuun ei koirakaan käy, mutta saituri hänet ottaa vangiksi (s. 75). Koska koiran tehtävä on käydä kaikkien vieraiden kimppuun, niin lienee vieras ylettömän köyhä. Koska saituri käy hänen kimppuunsa, niin korostetaan saituruutta, eikä koiraa. ihminen ylittää tosiaankin koiran kaikessa mihin pystyy. Muutamassa kohdassa kartanoita vartioivat vihaiset koirat (s. 95) ja Helin vahtikoira ulvoo (s. 189).

Feyjasta ja kissoista sen verran, että Sumarin kokoelmassa todetaan kauhean usein se, miten Freyja lähtee matkaan muuten kuin kissojen vetämillä vaunuilla. Alaviitteessä aina todetaan, että normaalisti hän liikkui kissojen vetämillä vaunuilla, mikä on hauskaa, koska tässä kokoelmassa hän ei niillä liiku mielestäni kertaakaan.

Kissoja ei kirjassa paljoakaan näy, ei ainakaan omassa perinteisessä roolissaan. Tämä nyt ei ole ihme, koska tarujen maailma on sodan, petoksen, taikuuden, viettelysten ja sankaritekojen maailma eikä maatalousyhteiskunta, jossa kissat toimivat omassa tehtävässä täsmällisesti.

Yhdessä tarussa Thor yrittää jättiläisen yllyttämänä nostaa maasta harmaa suurta kissaa, eikä siihen pysty (s. 123-126). Kissa paljastuu todellisuudessa toisessa muodossa olevaksi maailmankäärmeeksi. Ei siis ole kissaa karvoihin katsominen ja kissojen näkökulmasta kiintoisaa on se, miten käärme on tarinassa ottanut kissan ulkomuodon. Jotain kunnollista perinnettä, käärmeiden ja kissojen perinteistä pahuutta lienee ilmassa, vai eikö sittenkään. Lukekaa ja miettikää.

Yksi selkeä viittaus kissan rooliin löytyy ja todella tärkeässä kohdassa. Kuten kaikki tietävät, ja jos eivät tiedä, lukekoot tämän kirjan, niin Fenrir-susi (jonka isä on Loki) kahlehditaan, ja jonka vapautuminen toteuttaa maailmanlopun, Ragnarökin, sidotaan kiinni hienolla, sileällä silliköydellä. Kääpiöt, jotka eivät ole tolkienmaisia arvokkaita ja sisimmällään hyviä vaan ahneita kammotuksia, tekevät köyden kuudesta aineesta: hiipivän kissan askelten äänistä, naisen parrasta, vuoren juurista, karhun jänteistä, kalan hengityksestä ja linnunsyljestä. (107) Kissa on todellakin päässyt arvoiseensa joukkoon aivan omalla erityiskyvyllään, jota on muuallakin arvostettu. Kiintoisaa silti on se, että susi kuitenkin pääsee tästäkin irti, ja maailmanloppu tulee kissojen äänettömästä askeleesta huolimatta.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastui Lokiin

Erilaisia kritiikkejä siitä, miten lapsille kerrotaan nakeista lautasella

Olen tuossa menossa  muutaman viikon päästä Suomen tietokirjailijoiden järjestämälle päivän mittaiselle kritiikinkirjoittamiskurssille. Sain ennakkotehtäväksi kirjoittaa viiden tuhannen merkin kritiikin lastentietokirjasta

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? (Tammi 2015).

Harmi, että kirja oli jo ehditty Kymen Sanomissa arvostelemaan.

Silti päätin toimia vastoin ennakkotehtävän määrityksiä ja kirjoitin vain kolmen tuhannen merkin arvostelun.

Tein tämän ratkaisun sen takia, että kirjoitan kritiikkejä juuri Kymen Sanomiin, jossa kritiikin pituus on määritelty maksimissaan tähän merkkimäärään. Halusin katsoa, miten tuosta lehden normimittaisesta kritiikistä tässä koulutuksessa sanotaan eli pystynkö sanomaan oleellisen tässäkin merkkimäärässä.

Täällä blogissani pohdin toivon mukaan opettavasti tällä kertaa tätä Nakkia lautasella hyödyntäen sitä, miten kritiikin pituus vaikuttaa sanottavaan. Seuraavaksi ensin lihavoituna Kymen Sanomien formaattiin tehty määrämittainen kritiikki ja sitten hieman pohdintaa pidemmän kritiikin mahdollisuuksista sanoa jotain toisin.

Kritiikki Kymen Sanomien formaattiin

Lyhyt ja siivottu oppimäärä tuotantoeläimistä lapsille

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? Tammi, 2015

Lasten kotimaiset tietokirjat ovat vähenemään päin. Palkittujen tekijöiden kirja eläinten kasvattamisesta ihmisten ruokapöytään paikkaa tärkeän aukon. Kirja on kohtuullisen realistisesti kuvattu monipuolinen katsaus lehmien, sikojen ja kanojen elämästä nyky-Suomessa.

Tekijät viestittävät sitä, että meillä eläimiä hoidetaan hyvin. Turhan puhtoinen kuva eläintuotannosta muodostuukin. Silti kirja mahdollistaa vanhemmille tavan kertoa lapsille esimerkiksi ruoan tuotannon eettisyydestä. Tuotantoeläinten elämän synkkiä puolia kirjassa ei käsitellä muuta kuin viitteellisesti.

Vaikka aikuislukijakin nauttii kirjasta, niin Rönnsin kuvitus on realistisuudestaan huolimatta niin söpöä ja Lappalaisen teksti niin tarinallista, että jäin kaipaamaan kerrontaan jotain särmää. Rivien välistä luettavissa oleva kriittisyys jää kauniin kuvituksen ja tekstin alleviivaavan opettavaisuuden jalkoihin. Kirjassa korostetaan eläinten hyvinvointia, eläinten itseisarvoa ja sitä, ettei meillä ainakaan syödä huonosti kohdeltujen eläinten lihaa. Lähestymistapa voi avata vanhemmille mahdollisuuden keskustella lasten kanssa vakavasti lihan- ja kasvissyönnistä. Tämä kirja olisi hyvä lukea yhdessä. Kirjassa olisi voinut olla tehtäviä ja pohdintakysymyksiä.

Lasten tietokirjoissa yleiseen tapaan tieto tarjoillaan yksinkertaisen tarinan kautta. Emilia ja hänen serkkunsa Aleksi lähtevät tytön eläinlääkäri-isän mukaan työkierrokselle. Kolmikko käy maitotilalla, sikatilalla, häkkikanalassa ja broileritilalla. Kaikkialla on siistiä ja mukavaa, idyllinen maaseutu elää vahvasti. Lasten myönteiset kokemukset korostuvat.

Pientä kriittisyyttä olisi voinut harrastaa edes yhdessä käyntikohteessa. Broileritehtaassa on neljässä hallissa 98 000 lintua. Tämäkin käynti luo vain myönteisiä mielikuvia. Mielenkiintoista on se, että ensimmäisessä käyntikohteessa, navetassa, tuoksuu nurmelta, lehmiltä ja vähän lehmien kakalta. Sikalassa, kanalassa ja broileritilalla hajut häviävät tarinasta. Pääpaino on eläinten ihanissa poikasissa, joita lapset ottavat jopa syliinsä.

Kirja on täynnä tietolaatikoita ja -sivuja, joissa opetetaan niin maatalouden sanastoa kuin eläinten biologiaa. Opin muun muassa sen, kuinka kauan porsaat kasvavat emakon mahassa tai mistä kana piissii?

Kirja antaa tiedonhaluiselle lapselle hyvän lähtökohdan pohtia lihankuluttamisen eettisyyttä. Tarina keskittyy silti vain alkuun, sillä eläinten väistämätöntä kuolemaa ennen lautaselle päätymistä ei käsitellä muuta kuin ohimennen. Viimeinen aukeama on paljastava. Siinä esitellään eläimen arvoista elämää: ruokaa, vettä, mukavat oltavat ja hyvä, lempeä kohtelu. Sinänsä hyvä tietokirja sortuu suomalaisen maataloustuotannon äänitorveksi. Kirjan julkaisija olisi voinut olla MTK.

Hyvää: Lapset saavat tietoa ruoan alkuperästä.

Huonoa: Kirjassa ei ole jatkopohdintoihini innoittavia kysymyksiä tai tehtäviä.

Erityistä: Aikuiset saavat perustiedot eläintenkasvatuksesta.

Tuhat merkkiä lisää

Entä jos saisikin kirjoittaa tuhat merkkiä lisää. Mitä muuttaisin tai lisäisin yllä olevaan kritiikkiin? Ainakin pohtisin niitä keskustelukysymyksiä, joita jäin kaipaamaan. Vaikka kirjan voivat alakoululaisetkin lukea, niin kuvakirjamaisuus ja tarinan aika kevyt taso tuo väistämättä mieleen, että kirjaa voisi lukea lapsille jo viisivuotiaasta alkaen. Tuhat lisämerkkiä olisi antanut mahdollisuuden pohtia lapsen ja aikuisen vuorovaikutusta tässä yhteisessä lukuhetkessä. Tätä kun olisin pohtinut, olisin kenties päätynytkin siihen, ettei eläinten kohtalosta oikeastaan kannattanutkaan puhua liikaa. On itse asiassa aika kiintoisa seikka pohtia, mitä lapsille maailmasta pitää kertoa.

Kenties olisin nostanut esiin kuvituksesta täydellisesti puuttuvan likaisuuden, kenties olisin korostanut, miten hyvin tyytyväisiltä eläimet pääasiassa kuvissa näyttävät. Harjan rapsutettavana oleva lehmä on navetassa suorastaan onnellisen näköinen. Mutta kenties olisin sitten myös korostanut, että kuvittaja on kuitenkin piirtänyt lihasikojen kasvot siten, että ne näyttävät järkyttyneiltä, eikä karsinoissa makaavien emäsikojenkaan ilme viestitä onnellisuudesta. Kenties olkisin pohtinut tätä kuvissa esiintyvää hienoista ristiriitaa ihmisten tyytyväisten ilmeiden ja kohtuullisen monien eläin typertyneiden ilmeiden välillä. Ja päätynyt siihen, että kuvittaja oli halunnut tahallaan tuoda tätä hieman synkempää maailmaa muuten turhan silotellun kuvan antamaan tekstiin.

Kaksi tuhatta merkkiä lisää

Jos merkkimäärä olisi ollut viisituhatta tai vielä enemmän, olisin edellisten lisäksi nostanut vaikkapa esiin sen, miten naapurimme naureskeli, että nakki lautasella -kirja olisi oikein mainio heidän pojilleen. esikoulussa oleva nuorempi herra oli nimittäin marjanpoimimismatkalla kysynyt äidiltään, että täältä metsästäkö niitä nakkejakin poimitaan. Äiti nauroi meille, että vastasi kysymykseen: Ei sentään vaan ostetaan kaupasta. Tämän tarinan kautta olisin muuttanut todennäköisesti hieman mielestäni liiankin kriittistä arviota ja todennut tarinan jälkeen, että kyllähän tämä kirja tulee todella tarpeeseen, koska se kertoo siitä, miten nakkien raaka-ainetta kasvatetaan.

Lisämerkit olisivat silti pakottaneet minut tarttumaan tarkemmin kirjan tekstiosaan. Täytyy myöntää, että teksti on välillä ällöttävän opettavaista ja mielestäni hieman kaksinaismoralistista. Lopussa minulle tuli hieman kylmät väreet, kun syödään yhdessä nakkikastiketta ja lapset pohtivat sitä, oliko tämä possu onnellinen, josta nakkeja on tehty. Ja isä vakuuttaa, ettei nyt ihan kokonaan kannata lihansyöntiä lopettaa, mutta kaupassa voi miettiä, millaista lihaa, munia ja maitoa ostaa. Myöntäisin varmaan pidemmässä arvostelussa, että tämän opettavaisuuden vielä kestää ja että siitä olisi aikuisen hyvä jatkaa keskusteluihin lapsen kanssa, mutta äidin vakuuttelu ruokapöydässä, että ”meillä syödään vain hyvinvoineiden eläinten lihaa” oli aika kaksinaismoralistinen. Tosin tämähän on vain minun mielipiteeni. Tätä tekstissä vallitsevaa ristiriitaa eläintuotannon ja lihansyönnin välillä olisin pohtinut pidemmässä kritiikissä hieman perusteellisemmin, ja todennäköisesti kaivanut kirjastosta jonkin vastaavanlaisen ja vanhemman lastenkirjan verratakseni sitä, miten aiemmin asiat on esitetty. Tosin en nyt ole olleskaan varma, että tällaista on aiemmin edes kirjoitettu

Lopuksi

Tämän pohdinnan jälkeen en ole aivan varma, että pidempi kritiikki tästä kyseisestä kirjasta olisi tuonut oleellista muutosta nyt kolmen tuhannen merkin kritiikkiini. Tosin olisin voinut antaa siinä enemmän pohdittavaa sellaiselle lukijalle, joka ei lue tätä kirjaa mutta lukee kritiikin. Tällä tavalla kritiikkejä pitäisi saada kirjoittaa enemmän. Kyse ei ole aina siitä, onko kirja hyvä tai huono, tarpeellinen tai tarpeeton tai mitä muuta arvoasetelmaa lähdetäänkään rakentamaan. Joskus kritiikki saisi olla sen verran pitkä, että siinä voisi kunnolla esitellä kirjan keskeisen sanottavan. Joskus sen pystyy tekemään kuten tämän lastentietokirjan kohdalla mutta vastaavasti monien hyvien ja perusteellisten tietokirjojen sanoma ja esittelemä tietomäärä on niin huimaa, ettei kolmessa tuhannessa merkissä pääse kuin raapaisemaan pintaa. Tällöin pitää vain pystyä kirjoittamaan kaikki vähäiset merkit niin tehokkaasti, että kritiikin lukija oikeasti tarttuu kirjaan eikä lue pelkkää kritiikkiä.

Voi että, kun osaisikin sellaisen kiteyttämisen maagisen taidon, sillä taidan lopulta olla melkoinen jaarittelija, ainakin, jos näiden blogitekstien pituuksia on uskominen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, jolla tänään ei ole nakkia lautasella, eikä edes makkaraa grillissä vaan pelkästään pastaa tattikastikkeen kera

Pyöveleitä ja muuta 1600-luvun lopun sielunmaisemaa

Anneli Kanto Pyöveli (Gummerus, 2015)

Hannele Klemettilä Keskiajan pyövelit (Atena, 2004)

Tunnustan, että rakastan historiallisia romaaneja. Hyvää sellaista lukiessa voi mielikuvituksissaan hetken kuvitella, että ymmärtää jotain menneisyyden ihmisten sielunmaisemasta, vaikka tiedänkin kaiken fiktioksi. Tietysti tiedän, että kaikki historialliset romaanit ovat samalla oman aikansa sisäänsä imaisseita tarinoita. Historiallisten romaanien alkuajoista lähtien 1800-luvulla niihin oli isketty tavalla tai toisella, kirjoittajan suoraan tarkoittamana tai vain elämishorisontin salaa pakottama, piilo-opetussuunnitelma (eikös tällainen termi joskus lanseerattu kuvaamaan sitä kaikkea, mitä opetussuunnitelmissa ja itse opetuksessa koululaisten haluttiin omaksuvan, vaikka sitä ei suorastaan missään lukenut tavoitteena). Ei ole tosiaankaan täysin viatonta Julian Rathbonen menestysromaani The Last English King (1997), sitä seurannut Kings of Albion (2000), ja niin monet muut vastaavat ”englantilaiseen” historiaan liittyneet vahvasti Englannin ja mannermaan kulttuurin törmäyttävät tarinat nousivat suosituiksi juuri vuosituhannen vaihteessa ja sen jälkeen. Niille on tilausta. Ne rakentuvat omalta osaltaan nyky-Euroopan jännitteistä ja omalta osaltaan lietsovat jännitteitä niin kuin mikä tahansa yritys kuvitella kulttuuria, yhteisöjä, menneisyyttä jne. Jos joku kiinnostuu aiheesta, voi lukea vaikkapa Jopi Nymanin artikkelin ”Kigns And Queens of England. Julian Rathbone’s Nation” teoksesta Text And Nation. Essays on Post-colonial Cultural Politics (Ed. by Andrew Blake and Jopi Nyman, University of Joensuu. Studies in Literature and Culture 10, Joensuu 2001)-

Suomalaisessa kirjallisuudessa ei varmaankaan olisi 1900-luvun alussa kukaan edes kuvitellut kirjoittavansa romaania 1600-luvulla eläneistä pyöveleistä tai muista laitapuolen kulkijoista. Olisiko kukaan sellaista halunnut lukea? Silloin piti kirjoittaa sankarillista suomalaista muinaishistoriaa uusiksi niin aikuis- kuin lapsiväestölle. Piti rakentaa tarinoissakin menneisyys, joka olisi nykyisyyttä tukeva, ja silloin taisteltiin sortokauden aikana venäläistämistä vastaan – ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, keksikäämme siis arvoisemme menneisyys suomalaisina. Eihän se tietenkään näin yksiviivaista ole, mutta kaikkea tätä pohdin, kun luin Anneli Kannon mainion uutuusromaanin Pyöveli (2015).

Kanto kuvaa 1600-lopun maailmaa niin nykyisessä Suomessa kuin erityisesti Pohjois-Saksassa. Päähenkilöinä ovat pyöveli, tuomari ja apteekkari. Heidän elämänkohtalonsa kietoutuvat toisiinsa kuten myös muiden ihmisten elämänkohtaloihin. Kanto kuvaa väkevästi pyövelin pojan Johannin kasvamista pyövelin tehtäviin. Välillä käydään Saksassa pyövelikisällinä. Kanto tavoittaa minusta mainiosti maailman, jossa pyövelin pojista tulee pyöveleitä ja pappien pappeja. Vain harvat pystyvät muuttamaan kohtaloaan. Ihmiset elävät meidän mielestämme kummallisessa maailmassa mutta oikeastaan Kanto pystyy monien ihmisten kautta kertomaan sen, että sama maailma se sittenkin on, hieman erilainen kuin oma yhteiskuntamme, tuntematon mutta silti tuttu.  Tietenkään ei saa kuvitella, että kirjailijakaan pystyy kuvittelemaan sivuille sen, mitä oikeastaan ajateltiin, mutta hyvin Kanto lukijaa vakuuttaa. Toisen keskeisen päähenkilön eli tuomari Wisanderin maailmaan ja erityisesti henkiseen muutokseen vuosien myötä Kanto saa hienon otteen. Tosin ainahan sitä voi muistaa, että nykykäsityksillä, nykyajatuksilla ihmisen ajatuksista tässä mennään esimerkiksi aivan lopussa, kun Wisander muuttuu tuomarista julmuriksi. Tässäkin historiallinen romaani on kirjoitusaikansa lapsi niin hyvässä kuin pahassa.

Pyöveleissä pelko ja turva

Kannon romaanin parasta antia minulle oli pyöveleiden maailman ja ajattelutavan kuvaaminen. Olen tosin aina arvostanut Hannele Klemettilän tietokirjaa Keskiajan pyövelit (2005), koska siinä Klemettilä kuvaa laajasti ja yksityiskohtaisesti eurooppalaisen oikeusjärjestelmän välttämätöntä työmiestä eli pyöveliä. Siinäkin kuvataan yksityiskohtaisesti muun muassa sitä, miten pyöveleitä pelättiin ja jopa vihattiin, miten pyövelit olivat samalla arvostettuja ja välttämättömiä mutta miten samalla heitä pakotettiin tekemään likaisia töitä kuten julkisten käymälöiden tyhjentämistä tai raatojen siivoamista. Mitään yhtä eurooppalaista käytäntöä ei ollut vaan tavat vaihtelivat eri puolilla eri aikoina suurestikin. Kannon kirjan luettuani piti tietysti lukea Klemettilää uudestaan, koska niin vahva tarve tuli taas lukea laajemmin pyöveleistä.

Kannon kirja on vahva ja mieleenpainuva lukukokemus. Minusta (ja taas muistutan sitä, että minäkin olen luonnollisesti elämänpiirini ja -kokemukseni, eletyn kulttuurin, omaksutun kulttuurin ja lukemieni kirjojen onnellinen vanki) hän pystyy vakuuttavasti kuvaamaan monien henkilöidensä maailman. Hyvä historiallinen romaani saa uskomaan, että samalla kyseessä on dokumentti ja samalla henkilökohtainen todistus tapahtuneesta. Kiirettä tarinassa ei pidetä. Hahmojen ja juonikuvioiden annetaan kehittyä rauhassa. Olin äärimmäisen tyytyväinen lukemaani loppupuolelle asti. Kun siellä sitten tarinan maagiseen kehään heitettiin 1670-luvulla Pohjanmaata ravistelleet noitavainot, kirjaan tulee kiireen makua. Tuomari Wisander kaventuu hahmona, hän muuttuu ohueksi. Noitavainot ja -oikeudenkäynnit, koko kollektiivinen hulluus ja ihmisissä tapahtunut muutos tavallaan juostaan lävitse tapahtumia luettelemalla. Kolmen keskeisen hahmon aiemmin kannattelema tarina (kolmas on orjapojasta apteekkariksi monien muutosvaiheiden jälkeen noussut Eggerts, jota en tässä paljoa käsittele, mutta joka ansaitsee hahmona kehut) kutistuu Johann-pyövelin aina vain yksiulotteisemmaksi muuttuvaksi kertomukseksi. Tämä tietysti palvelee tarinassa sitä, että Johann on se keskeisin hahmo ja hänen muutosprosessinsa on keskeistä teoksessa. Loppu on tietysti hyvin seesteinen ja nautittava. Ja hienoa on se, että kissakin nousee niin tärkeäksi viimeisten sivujen henkiseksi sankariksi. Silti lopun noitavainot tuntuivat minusta kuin laajalta hahmotukselta tarinan lopuksi. Tunnelmaa lisää se, miten hienosti Kanto on koko aiemman tarinan ajan antanut lukijansa mennä henkilöidensä maailmaan.

Loput 40 sivua olisin kustannustoimittajana kirjoituttanut uudelleen. Ja sanonut kirjailijalle, että älä hätäile, kuvaa kaikki yhtä tiheästi ja hienosti kuin alussa. Sivuja olisi tullut sata lisää mutta kukaan ei olisi lopettanut lukemistaan, koska magiikka olisi jatkunut. Nyt lopusta jäi hieman juosten kustu maku suuhun, mutta vain ihan lopusta.

Lukekaahan ihmiset ihmeessä tämä tarina. Olen varma, että se kestää toisenkin lukemiskerran. Itse ainakin aion lukea tämän kirjan uudestaan, ja ostaa sen sitten parin vuoden päästä alennusmyynnistä hyllyyni. Ja sen verran paljon todellakin tarinasta tykkäsin, että luen varmaan Kannon muutkin teokset. Hassua sinänsä, että sama ilmiö tapahtui luettuani Klemettilän pyövelikirjan. Sen jälkeen olen lukenut kaikki häneltä ilmestyneet keskiaikaa käsittelevät tietoteokset. Näin sitä kirjailija onnistuessaan luo itselleen uskollista lukijakuntaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski pyöveleiden maailmassa

Vain silmillä syödään – ajatuksia keittokirjoista koirille ja ihmisille, osa 2 ihmiset

Keittotaitoa ihmisille:

Hanna Sumari, Marjo Kauppila, Monna Pursiainen, Aino Mäkelä Välipalat. Virtaa superfoodeista (Readme.fi, 2015)

Vihermehut ja – smoothiet (Suom. aatos Nieminen. Gummerus, 2015)

Elina Jyväs Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset (Tammi, 2014)

Kaisa Isotalo & Raija Kuittinen (toim.) Kotiruoka (Otava, 88.painos 2012, 1. painos 1908)

Carl Butlerin keittokirja (Suom. Kati Appelqvist. Gummerus, 1990, alkuteos 1974)

Helena Hallenberg & Irmeli Perho Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010)

Ihmisten keittämistä en sentään ajatellut kommentoida tässä blogi-tekstissäni, vaikka vanha sanonta, että on sitä mitä syö, voisi fingerporilaisittain muuntua ahatukseksi, että mitä ihmisemmäksi haluaa ihmisenä tulla, niin sitä enemmän pitäisi ihmistä syödä. Noh, ajattelin kuitenkin pohtia hieman kasaa keittokirjoja. Ja ihmisille tarkoitetuista keittokirjoista voi sanoa saman kuin koirille tarkoitetuista kirjoista: visuaalinen panostus, kuvat ja estetiikka korostuvat nykyään hieman eri tavalla kuin aiemmin. Välillä tuntuu, että ruokakirjojen kauneuteen vaikkapa lahjaesineenä keskitytään enemmän kuin niiden käyttökelpoisuuteen keittiössä.
Aloitan siitä, että kirjastossa käteeni osui viimeisintä villityshuutoa oleva kirja Välipalat. Virtaa superfoodeista (2015). Kaunis kirja, ehdottomasti tätä viimeisintä keittokirjavillitystä parhaimmillaan. Kuvat ovat mietittyjä ja aseteltuja kuin vanhoissa asetelmissa. Kuvien taustat mietittynä viimeisen päälle. Erityisesti ihastuin parvekkeen kaiteelle aalto-lasiin aseteltuun avokadosmoothie-kuvaan. Tätä kirjaa tekee mieli selata ja selata. Pidin myös siitä, miten ilmavasti reseptit oli laitettu aukeamalle kuvan kanssa. Ja kun sivuja on vain 167 tai jotain sinnepäin, ei niitä reseptejä kovin paljon tarvitse yhteen kirjaan uhrata, voi helposti tehdä muutaman lisää. Moniakin nykykirjoja voi repostella samalla lailla. Tästä kirjasta nyt kuitenkin pidin ja voisin jopa sen ostaakin keittokirjahyllyymme, jos siellä olisi tilaa ja jos blenderimme ei olisi sanonut sopimusta irti.

Kaikkinensa minua potuttaa se, että nykyään keittiössä pitäisi olla ainakin sauvasekoitin, blenderi (eikä mikään tavallinen näytä riittävän vaan pitäisi olla sellainen blenderi, että se sopii järeisiinkin hommiin, kutsutaanko sitä sitten kuitenkin tehosekoittimeksi) ja monitoimikone. Sitten kun vielä aina pitää olla kahvinkeitin ja mikroaaltouuni, niin ei ne kaikki meidän keittiöön mahdu. Ja ees-taas-ees-taas kaappiin ja takaisin roudaaminen tarkoittaa jossain vaiheessa varmuudella sitä, ettei homma pelitä vaan pelit ja pensselit jää kaapin kätköihin, sinne missä monilla on se leipäkone ja jäätelökone puhumattakaan niistä eksoottisimmista vempaimista.

Kävin kaupassa ja ostin repullisen resepteihin tarvittavia ”superfoodeja”, tosin niin paljon niitä eri reseptivaihtoehdoissa oli, ettei reppu riittänyt, joten jätin osan suosiolla kauppaan. Välipala-kirjassa miellyttävästi esitellään alussa näitä eri ”superfoodaineksia”, mistä osiosta pidin paljon. Sitten toimeen.
Valmistin energiapatukoita taateleista, cashewpähkinöistä, karpaloista, kookosöljystä, maapähkinävoista ja kalaharinsuolasta. Vähän erinäköistä tuli kuin kirjan kuvassa. Blenderillämme homma oli todella hankala, enkä voi sitä suositella. Olisi pitänyt varmaan olla se monitoimikone, mitä talossamme ei ole, jos minua ja vaimoani ei sellaisiksi määritellä. Ja maku? Noh, koehenkilöt pitivät patukoita ihastuttavina mutta itse en innostunut, en etenkään, kun niitä tuli niin paljon, että olisi pitänyt syödä joka päivä parisen ainakin viikon ajan. Loput kolme heitettiin roskiin, eikä uusia hevillä tehdä.
Entäs hunaja-kookospähkinät pähkinäsekoituksesta, hunajasta, ruususuolasta ja kookoshiutaleista. Valitettavasti hyvä maku ei minusta korvannut tekemisen vaivaa, joten sekin jäi sitten yhden kerran kokeiluksi. Saman kohtalon kokivat myslipatukat (joita on vielä kahden viikonkin jälkeen keittiössä turhaan tarjolla), joihin tuli kaurahiutaleita, mysliä, banaania, kookosöljyä, maapähkinävoita ja hunajaa. Ja sama ilmiö myös nokkosnököissä. Kyse ei ole siis siitä, etteikö pysty tekemään terveellistä superfood-välipalaa vaan siitä, ettei tekemisen vaiva maistu suussani tarpeeksi hyvältä. Tämä lienee ongelmani kaiken ruoanlaiton suhteen: haluan hyvää ilman liiallista vaivaa.

Koska laiskuus siis määrittelee liikaa ruoanlaittoani, niin käännyin välipala-kirjan runsaaseen smoothie-osastoon. Täällä blenderi on oiva väline, ja itse asiassa kaikki edelliset olivat varmaan olleet mukavampia tehdä, jos taloudessamme olisi monitoimikone, sillä blenderin kanssa hommasta tuli tuhraamista. Avokado- ja muut smoothiet ovat mainiota tässä kirjassa mutta samalla kirjan hyödyllisyysarvo (ostokohteena) laskee, koska näitähän erilaisia versioita pystyy niin helposti itse tekemään, koska aineksia voi vain heitellä sekaisin, ja sitten joko maitoa, mantelimaitoa tai vichyvettä sekaan, miten kukin haluaa.

Makeita välipaloja en kokeillut. Erilaisia suolaisia välipaloja kokeilin kuten oliivi-tattarileipä (tomaattia, tattarijauhoa, öljyä, suolaa. mustapippuria, oliiveja, kvinoaa), mikä itse asiassa oli mainio tapa syödä muuten itselleni vierasta tattaria (no, blineissä menee), ja muutamat levitteet, joihin en ihastunut, koska niissä taas vaiva ei kohdannut makua.
Pitkän kirjoituksen lopputulos tästä kirjasta: Mielenkiintoinen ja kenties ostan, jos alennusmyynneissä kohtaamme sopivan paksun lompakon välityksellä.

Ja kun superfoodeihin ja terveysruokiin olin hurahtanut, niin ei ollut ihme, että samalla kirjastovisiitillä tarttui mukaan kirja nimeltä Vihermehut ja – smoothiet (2015). Tästä kirjasta on tullut kokeiltua moniakin reseptejä, koska pihassamme sattuu olemaan liikaa lehtikaalia, salaatteja ja muita niin terveelliseksi määriteltyjä viheraineita. Tästä kirjasta täytyy sanoa, että tässä käännöskirjassa on minua kammottava ja ällöttävä tekovihervärimaailma ja loistavasti minulle melkein lukukelvoton taitto. Sitä paitsi ohjeissa puhutaan minulle käsittämättömistä vihervihanneksista kuten sidesalaatista (tottahan se googlesta löytyi) ja muistakin aineksista, joita tavallisessa S-marketissakaan ei ole, enkä jaksa jokaista googlata, että mikäs tämä kummallisuus siten onkaan. Hyviä terveellisiä juttuja sain aikaan mutta kirjana lukukokemus oli niin vastenmielinen, että haluaisin saada tämän kirjan ilmaiseksi, eikä sekään olisi tarpeen, koska hetkeksi lainaamalla ja pläräämällä saa käsityksen, miten näitä tehdään, eikä sen jälkeen kirjaa todellakaan tarvitse ottaa silmien nähtäväksi tuottamaan henkistä pahoinvointia.
Hassua sinänsä, että kirjan reseptit ovat pääsääntöisesti maukkaita ja hyvinvointia edistäviä mutta kirjan ulkonäkö oksettaa. Tosin vain meillä, kenties jonkun mielestä kirja on reippaan ja terveellisen näköinen. Toivon, ettei tämän kirjan ulkonäkö muutu keittokirjoissa miksikään muodiksi, koska sen jälkeen joudun pakenemaan netin reseptimaailmaan. Mutta onneksi kaikki eivät ole samasta muotista, eivät edes keittokirjat.

Kun keittokirjasta tulee kaunis esine
Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset on juuri sitä, mitä keittokirja parhaimmillaan ja minusta pahimmillaan voi olla eli kaunis turha esine. Ymmärrän ja itse asiassa tsemppaan tekijän, Elina Jyväksen, ideaa. Hän on luonut fiktiivisen aatelisnaisen, joka rakastaa herkkuja, vastustamattomia lumoavia erikoisia herkkuja. Kirjassa on ääritaiteellinen ruokakuvitus, missä minusta mennään jo siihen, etteivät reseptit sinänsä kiinnosta vaan kirjassa kerrotut tarinat ja kuvat, ylikauniit kuvat, joissa ruokakaan ei enää ole tärkeintä vaan taiteellinen vaikutelma. Sinänsä reseptit on laadittu taidokkaasti ja valmistusohjeet ovat yksityiskohtaiset. Näin ohimennen jossain nettisivulla jonkun valmistaneen yhden ohjeen mukaisen herkun. Taisi moittia siinä jotain puutetta reseptissä mutta minulle tätä ongelmaa ei tule, koska tätä kirjaa aion käyttää vain visuaaliseen nautiskeluun, enkä keittotaidon harrastamiseen.
Tai itse asiassa nyt valehtelen, sillä sain kirjasta innostuksen kokeilla laventelia leivonnassa. Kirjassa on kaksikin laventelia sisältävää ohjetta, joista kumpikaan ei suussani napsannut mitään tarvetta. Itse laventeli sen sijaan sai minut etsimään laventelileivonnaisten ohjeita netistä ja löysin mainion ohjeen laventeli-mantelikakusta. Tätä kokeilin ja täytyy myöntää, että ihanalta maistui kakku suussamme. Aion tehdä vastaavan kakun heti, kun seuraavan kerran vieraita odotamme.
Näin ollen jouduin hieman perääntymään siitä ajatuksestani, että keittokirjaa pitää käyttää eikä pelkästään katsella. Kenties vaimoni on sittenkin oikeassa, kun hän sanoo, että kirjoja selailemalla voi saada inspiraatiota ja ideoita ruoanlaittoon.

”Rumien” kuvien kirjat

Minulle keittokirjat olivat lapsuuden kodin tärkeitä esineitä mutta nämä kirjat kuten klassinen Kotiruoka (2012/1908) eivät olleet katselukirjoja vaan työkirjoja, niiden avulla tehtiin välillä jotain muuta kuin peruskotiruokaa. Meillä on edelleen kotona parikin vastaavaa kirjaa, joista pääsääntöisesti teen paljon enemmän kuin mistään muusta kirjasta. Mitä lähemmäs nykyaikaa painokset (ja versiot) tulevat niin sitä enemmän niissä on kuvia, joita en katsele, en halua enkä tarvitse visuaalisia virikkeitä. Kunnon vanhasta lapsuuden keittokirjasta menen suoraan hakemistoon ja otan sieltä tarvitsemani sivun. Näitä kirjoja ei selailla samalla tavalla kuin visuaalisuuteen panostavia kuvakirjoja. Nämä kirjat tosiaankin kuluvat käytössä. Ne ovat likaisia (ruoka-ainetahroja), irtosivuisia ja jopa palaneita (on jonkun päälle joutunut hätätilanteessa laittamaan kuuman peltilevyn tai vahingossa kirja on laskettu kuuman keittolevyn päälle, mutta sellaiset palovammat vain korostavat keittokirjan arvoa).
Ääriesimerkki paljon jossain vaiheessa käyttämästäni ”rumasta” keittokirjasta on Carl Butlerin keittokirja (1990). Ostin sen joskus kirja-alesta ja päätin vain tehdä siitä kaikenlaista. Kirjan kuvat ovat suorastaan nykykuvitukseen verrattuna luotaantyöntäviä mutta ruotsalaisen mestarikokin ohjeet sen maukkaampia. Laskin tuossa, että olen kokeillut 15 eri reseptiä, joista parista on tullut sellaisia, että teen niitä vielä nykyäänkin kirjaan katsomatta. Tosin hieman mukaillen sen suhteen, mitä nyt sattuu raaka-aineita olemaan. Vieläkään en ole valmis kirjasta luopumaan, vaikka myöntää täytyy, että sen tunkkaiset ja tummat kuvat eivät kiihota ruokahalua.
Täydellinen keittokirja minulle
Jokainen voi mielessään mitä vastaisi, jos joku tivaisi mielipidettä tällaisesta, että mikä olisi juuri hänelle sopiva täydellinen keittokirja. Oikea vastaus ei olisi se lapsuuden keittokirja vaan aivan jotain muuta
Itse rakastan ja arvostan Helena Hallenbergin & Irmeli Perhon teosta Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010). Minusta on lumoavaa lukea tarkkaa, taattua ja mielenkiintoista tietoa islamilaisesta ruokakulttuurista, sen raaka-aineista lähtien. Kirjassa kerrotaan niin islamin käsityksestä siitä, mitä ravinnon pitää sisältää kuin siitä, mitä ovat heidän ruokamääräyksensä. Kaikki käydään lävitse erilaisista laajan alueen ruokakulttuurin historiasta, ruoka-aineiden käytöstä ja eri alueiden erityispiirteistä aina nautintoaineisiin asti. Valtava määrä tietoa, joka on vetävästi kirjoitettua asiaproosaa. Lopuksi on suuri määrä eri alueilta tulevia käyttökelpoisia reseptejä. Täydellinen ruoka- ja kulttuuriopas.
Vaikka välillä on tuntunut, että kulttuurihistoria vetää minua lukijana liialtikin puoleensa, niin myönnän, että olemme kokeilleet useitakin reseptejä. Tämän kirjan ansiona moniin muihin turkkilaisen tai marokkolaisen tai muun alueen ruokakuvakirjoihin on myös se, että siinä keskitytään aika perinteisiin resepteihin. Monissa hyllyssämme lovissa islamilaiselta alueelta olevissa ruokakirjoissa painotus on erikoisuudessa ja suuressa kulinaarisessa (ja visuaalisessa) nautinnossa. Niiden reseptit ovat monimutkaisia, hankalia ja sisältävät paljon vaikeasti hankittavia aineksia, eli yhdessä lauseessa painottaen: ne ovat minusta käyttökelvottomia ja kelpaavat vain fiilistelyyn. Hallenbergin ja Perhon kirjan reseptit sen sijaan kutsuvat kokeilemaan, tutustumaan islamin maiden ruokaperinteeseen. Lisäksi minulle ainakin tuottaa valtavaa tyydytystä lukea kaikesta tuosta perinteestä. Näin tiedän, mitä syön ja miksi, miten kyseinen ruoka on syntynyt ja miksi sitä esimerkiksi suositaan tietyissä maissa eikä niinkään toisissa.
Odotan sitä päivää jolloin joku tekisi samanlaisen ruokakulttuurikirjan suomalaisesta ruokahistoriasta. Vielä sellaista ei ole eteeni tullut. Ottakoon joku kopin, jos innostuu.

Petri Pietiläinen, kirjakuski ruokakulttuurin lumoissa

Koirien perässä McCarthyn romaaneissa

Cormac McCarthy Kaikki kauniit hevoset (Suom. Kaijamari Sivill. WSOY, 2014),

Matka toiseen maailmaan (Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, 1995)

ja vähän kenties myös

Veren ääriin eli Lännen punainen ilta (Suom. Kaijamari Sivill. WSOY, 2012)

Ihastelen ja pelkään Kotkan pääkirjaston ”tyrkkyhyllyjä” tai ”tarttumispaikkoja”, eli niitä häkkyröitä, joissa uutuudet odottavat tai ne kirjat, joita kirjasto ”suosittelee”. Niistä tarttuu niin paljon hyviä kirjoja mukaan ettei paremmasta väliä. Amerikkalaisen Cormac McCarthyn kirjat ovat minulle tällaisia. Tai tuo nyt ei ihan täydellinen totuus ole. Tunnustan, että nähtyäni elokuvasovituksen Tiestä (elokuva 2009, alkuteos 2006, suomennos 2009) tartuin myös vanhana scifi-friikkinä hänen romaaniinsa. Luin sen ja myönnettäköön, että pidin sitä huomattavasti vaikuttavampana kuin elokuvaa, mikä ei liene yllätys kenellekään kirjojen ystävälle. Jäi suuhun maku, että voisihan tätä herraa lukea lisääkin, mutta siihen se jäi vuosiksi.

Vuonna 2012 olin keskellä koirien historiaa. Uutuushyllystä tarttui käteeni Veren ääriin (2012), ja nautin siitä suunnattomasti, etenkin, koska koirat haukkuivat niin julmetusti kirjassa. Mutta se kerronta, voi että sitä kerrontaa, sitä runoutta, sitä nautintoa, kun lukee ja sulkee silmänsä ja kaiken näkee ja tuntee edelleen kuin kirjassa.

En sitten kuitenkaan käyttänyt McCarthyä Koirien maailmanhistoriassani (SKS, 2013). Kaikkea ei vain voi tunkea yhteen kirjaan vaikka haluaisikin, tai sitten pitää tehdä omakustanne, jossa itse saa päättää kuinka hienon tai huonon teoksen julkaisee. Jäi nurkassa lymyilevä tarve lukea lisää ja vielä lisää. Muutaman kerran olen Helsingin Akateemisessa pidellyt McCarthyä englanniksi käsissäni mutta järki on voittanut; ei voi kaikkea lukea, koska aika vain ei riitä vaikka kuin venyttäisi sekunteja.

Sain tyydytettyä McCarthy fetissini sillä, että ostin kirjaston poistomyynnistä muistaakseni viime vuonna Matkan toiseen maailmaan (1995). Pistin sen hyllyyn tyydytyksen väristyksiä sisässäni. Nyt olisi kotonakin yksi McCarthy, jos lukemishimo valtaisi sietämättömällä vimmalla joskus yön pimeinä – ja sinne se unohtui muiden lukemattomien kirjojen joukkoon.

Kunnes! Kesällä 2015 kirjastossa törmäsin ”suositellaan”-hyllyssä Rajatrilogian ensimmäiseen osaan (Matka toiseen maailmaan on sen toinen osa, kolmatta ei ole vielä suomennettukaan) Kaikki kauniit hevoset (2014), ja sitten minua vietiin.

Keppihevosena koirat ja kissat

Tartuin ”hevoskirjaan” tarralappukasan kanssa. Laputin lukemastani uskollisesti valtavat määrät viittauksia koiriin, eikä tästä nyt niitä kissoja löytynyt. Tuttua kerrontaa tämä kirja nyt oli. Tässä 16-vuotias John Grady lähtee karkuteille kaverinsa Rawlinsin kanssa. Määränpäänä Meksiko. Heitä ajaa selittämätön tarve olla jossain muualla kuin kotona, tosin äiti myy isoisän kuoleman jälkeen Gradyn kotitilan, eikä äidin ja pojan suhde ole kovinkaan hyvä. Isä ja äiti ovat eronneet. Äiti tähtää näyttelijäksi ja isä on kuolemassa, tai jonkinlaisessa stagnaation tilassa. Poikien mukaan matkaan tarttuu heille tuntematon kolmas poika, Jimmy Blevins. Ja kaikkea, todellakin kaikkea jopa meksikolaiseen vankilaan tutustumista tapahtuu. Keskeiset osat kirjasta kuluvat kuitenkin satulassa ja matkalla.

Pojat kohtaavat Meksikossa roistoja ja ahneita ihmisiä mutta pääasiassa maan hiljaisia, tavallisia elämäänsä tarrautuneita köyhiä ihmisiä. Kolmas poika aiheuttaa hankaluuksia, liian hyvät hevoset aiheuttavat hankaluuksia, rakkaus aiheuttaa erityisesti hankaluuksia mutta ihmisen suhde hevoseen pysyy. Tarinasta löytyy kaikki – jopa ne koirat.

McCarthyn kirjoissa koirat ovat läsnä enemmän kuin kissat. Veren ääressä ihastelin tapaa, jolla hän rakentaa ihmisläsnäoloa, koteja, rancheja, kyliä ja kaupunkeja, koirien haukkumisesta. Kun kulkija lähestyy asutusta, ne ovat koirat, jotka häntä tervehtivät, ja niitä on kaikkialla niin kuin pitääkin olla. Koiralliseen paikkaan on hankala tulla tai poistua ilman kunnon rähinää.

”Koirien haukkua alkoi kuulua pitkin kylää. Syttyi valo.” (Kaikki kauniit hevoset, 95)

McCarthy olisi täysin samaa mieltä kuin aikoinaan suomalaiset olivat siitä, että koiraton talo on turvaton talo. Koiran tehtävä on haukkua, räksyttää ja varottaa. Tosin samalla tavalla kuin suomalaisessa kansanperinteessä (katso jos haluat kirjani Koirien Suomi, SKS, 2014) koiran tehtävänä on haukkua kaikki vieraat, vaaralliset ja ystävälliset vieraat. Vasta koiran omistaja päättää, kumpi vieras sitten hänen silmissään onkaan.

Kaikki kauniit hevoset -kirjassa koira on useimmiten koira, se vahtikoira. Tosin rikkaan maanomistajan, jonka tyttäreen päähenkilö Grady kohtalokkaasti rakastuu ja saa vastarakkautta, luona on myös rotukoiria, vinttikoiria. Muutamassa kohdassa mainitaan myös erilaiset koirat, erilaiset rotukoirien ja piskien rodulliset sekoitukset, mutta pääasiassa koiran tehtävä on toivottaa matkalaiset tervetulleiksi ja saattaa heidät matkaansa.

”Koira seurasi heitä jonkin matkaa ja pysähtyi sitten katsomaan heidän peräänsä.” (Kaikki kauniit hevoset, 65)

Koirien haukun ja muun käyttäytymisen avulla rakennetaan hetkittäisiä tunnelmia, pysyvää tunnelmaa ja viipyileviä merkityksiä. Yössä salaa kulkevat kuulevat, miten kaukaa kuuluu koirien haukku, mutta rakastavaiset ovat turvassa toistensa kanssa. Haukku on kaukana, eikä kukaan, eivät edes koirat voi heitä nähdä. Kaikesta näkee, että kirjailija haluaa saada lukijansa tarttumaan jokaisen lauseen muodostamaan tunnelmaan, lukijan pitää oppia lukemaan tekstin koiria tarkemmin kuin mitään muuta. Toisaalta tämä on minun tulkintani McCarthyn tarinoista.

Tulkinta vahvistuu ja itse asiassa voimistuu, jos lukee Rajatrilogian toisen osan eli Matkan toiseen maailmaan (1995), koska siinä vasta niitä koiria ja lisää koiria sitten onkin. Keskeinen päähenkilö Billy Parham vangitsee Meksikosta tulleen suden ja lähtee omista syistään viemään sitä takaisin kotiinsa Meksikon vuorille, eikä surmaa sitä. Suden kanssa kulkiessaan niitä koiria ja haukkuja riittää. Meksikossa susi viedään häneltä ja pakotetaan taistelemaan areenalla koiria vastaan. Suden ja myöhemmin Billyn ja hänen veljensä Boydin kohtalot kiteyttävät McCarthyn runollista mutta surullista näkemystä maailmastamme. Suden kohtalo rikkaan miehen haciendalla on hyytyvää luettavaa, sillä suden luontainen villeys ei kestä vertailussa ihmisen luonnottoman julmuuden kanssa. Kun Billy menee ja ampuu suden päähän armonlaukauksen, niin kerronnan tiiviys kylmää. Melkein odottaa toista armonlaukausta Billyn päähän. Billy ostaa kiväärillään suden ruumiin ja käy hautaamassa sen niille vuorille, minne hän ajatteli tiineenä olleen naarassuden alunperinkin vievänsä. Myöhemmin kuvio toistuu, kun Billy varastaa veljensä ruumiin haudasta ja vie sen takaisin Yhdysvaltoihin, omaan maahan.

Ja veljesten matkalla on heidän koiransa, tai enemmän se oli Boydin kuin Billyn koira, ei mikään hyvä vahtikoira, koska se ei haukkunut, kun rosvot tulivat veljesten kotitaloon ja tappoivat heidän äitinsä ja isänsä. Koiralta he leikkasivat kurkun auki. Koira jäi henkiin mutta äänettömänä. Veljekset vitsailevatkin siitä hellästi, että mitäs tekemistä oikeasti on koiralla, joka ei hauku, ei se enää ole mitenkään hyödyllinen, se on ikään kuin menettänyt oikeutensa olla koira, mutta niinhän tässä maailmassa McCarthyn kirjoissa suurin osa ihmisistä on menettänyt oikeutensa kutsua itseään ihmisiksi tai joku katsoo heitä ikään kuin he eivät olisi enää ihmisiä.

Koira on silti veljesten äänetön matkakumppani, kun pojat lähtevät hakemaan rosvojen viemiä hevosia Meksikosta. McCarthy pitää hitaasti polveilevista matkoista, jotka todellisuudessa eivät kulje vain Yhdysvaltojen ja Meksikon välillä vaan kaukaisiin ajatuksiin, historiaan, filosofiaan, ikään kuin tähtiin, toisiin maailmoihin todellakin. Voi sitä koirien rähäkkää tällä poikien vaarallisella matkalla. Kun matkaajilla on mukanaan oma koira, silloin tuntemattomien paikkojen koirat ne vaan räjähtävät elämään. Hieman liioitellen voi sanoa, että veljesten ja koiran yhteisellä matkalla ei löydy aukeamaa ilman koiraa. McCarthy muistaa aina kertoa sen, mitä koira tekee aivan vastaavalla tavalla kuin sen, mitä Boyd tekee. Billy on kuitenkin se päähenkilö, tai tärkein päähenkilöistä, jonka kautta maailma kiertyy, jonka silmien kautta maailma tunnistautuu kaikessa monimutkaisuudessaan.

Ja ne kissat? Matka toiseen maailmaan -teoksessa on joissakin paikoissa kissoja. Kissanystäviä hyytää kohtaus, missä pojat pohdiskelevat tacoja syödessään, mitä niiden sisällä mahtoikaan olla. He kiusottelevat aivan vakavissaan toisiaan siitä, että niiden sisällä oli kissaa.

Billy toteaa veljelleen, että taatusti oli kissaa: ”Näitkö miten tuo koira katseli sinua?” (Matka toiseen maailmaan, 287)

Kissojen syöminen olisi aivan loogista, koska kuumilla kaduilla tai edes varjoissakaan ei näy yhtään kissaa. Vaikka kumpikaan veljeksistä ei söisi kissaa, niin Billy pohtii, että voisi sittenkin syödä kissaa, jos olisi tarpeeksi nälkäinen. Pelkän ajatuksen myönteinen pohtiminen kuvaa sitä, miten nämä veljekset ovat maailman kurjuudessa kylvetty.

Aiemmin yksin Meksikossa käydessään Billy oli autiossa kylässä tavannut entisen papin ja nykyisen erakon, joka asusteli kissojen kanssa yksin kylässä. Kissa näkyy molempien kirjojen (Kaikki kauniit hevoset -teoksessa pojat työskentelevät rikkaan miehen ranchilla, ja siellä on kissoja, kissoja ja jonkin verran lisää kissoja, mutta sisätiloissa isännän suuressa talossa) sivuilla kodin olentona, ne tulevat ja menevät ja saapuvat erityisesti sinä hetkenä, jolloin esimerkiksi teurasjätteitä olisi tarjolla, mutta aina kissa on kodin piirissä. Kissaa ei kertaakaan esitetä edes ajatuksen tasolla hyödyllisenä olentona, joka pyydystää jyrsijöitä. Sen sijaan koiran rooli vaihtelee ystävästä makaaberin väkivallan symboliksi. Kun kuvataan sitä, miten kylässä armeijan suorittaman joukkomurhan jälkeen niin kuolleiden naispuoliset omaiset (kylän miehet on kaikki tapettu) kastavat nenäliinojaan ja kangassuikaleita kuolleiden vereen, ja miten sen jälkeen tulevat koirat, jotka syövät hiekan sekaisen veren maasta, silloin lukijaa hyytää, silloin koira on kammottava mutta pääasiassa koira on aivan ehdottomasti ihmistä parempi, tosin jää suden jälkeen. Koira nyt sentään on ihmisen pilaama – susi nousee tähtien rinnalle kauneudessaan.

McCarthyn kerrontatyylistä

Täytyy myöntää, että rakastan tapaa, jolla tämä kirjailija rakentaa tarinansa. Erityisesti nautin hänen kerrontatyylistään, lyhyistä toteavista lauseista, lyhyistä vuoropuheluista, joita rikkoo pitkät filosofiset tai pelkästään elämää tihkuvat tai todellisuudessa elää virtaavat tarinat. Tämä kirjailija luo myös maiseman, kosmisen hetken ihmisen ja maailman, ihmisen ja luonnon, ihmisen ja ihmisen välille. Purskahtaa melkein itkuun kun lukee vaikkapa seuraavan kohdan: ”Vanhan kuun viimeinen ohut kynsilastu roikkui lännessä kaukaisten vuorten yllä. Venus oli siirtynyt pois. Pimeys toi harsomaisen tähtitungoksen. Hän ei pystynyt kuvittelemaan mitä varten niitä oli niin monta.” (Matka toiseen maailmaan, 304)

Ja kaikista kirjoista voisi siteerata, vaikka kuinka monta kohtaa, itse asiassa voisi siteerata vaikka kaikki kohdat. Lukijan pitää uskaltaa viipyä tämän kirjailijan tarinoissa, pohtia ja pohtia – ja kertoa kenties oma tarina jollekin pimeällä tiellä vastaantulevalle ihmiselle, jonka kanssa istutaan hetki, syödään, poltetaan tai vain hengähdetään vaihtamassa keskenään maailman tarinoita.

McCarthyn kirjoissa elää todellakin kahden vaihtoehdon todellisuus: toisessa on valhe ja toisessa kuolema, mikä tekee valheen normaalista vastakohdasta eli totuudesta kuoleman.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka näkee unta tähtitaivaan alla nukkumisesta sekä kissoja ja koiria sisältävistä unista ja tähtimaailmoista, joissa kissat ja koirat elävät ilman ihmisiä kaikessa kissuudessaan ja koiruudessaan

Sukellus Itämeren alueen hulluihin ja ihaniin ajatuksiin – ja merelliseen todellisuuteen

Mikko Huhtamies Pohjolan Atlantis. Uskomattomia ideoita Itämerellä (John Nurmisen Säätiö, 2014)

Monet John Nurmisen Säätiön julkaisemat kirjat ovat kuluneet käsissäni. Niitä yhdistävät luonnollisesti sekä merelliset aiheet että erityisesti valtava visuaalinen kauneus. Onhan kovin luonnollista, että sellaisen määrän kartta- ja muuta historiallista materiaalia omistava säätiö panostaa kirjoissa visuaaliseen kauneuteen. Tosin harmittavana seurauksena kirjojen hinnat tuppaavat nousemaan kalliiksi.

Helsingin yliopiston Pohjoismaiden historian dosentin Mikko Huhtamiehen Itämeren alueen merelliseen historiaan keskittyvä Pohjolan Atlantis on kaikkien historiasta kiinnostuneiden kyllä pakko lukea ja suurennuslasilla. Ai, että miksi sitä suurennuslasia tarvitaan, onko präntti niin pientä? Ei suinkaan, sillä Huhtamiehen präntti on äärimmäisen sujuvaa ja lukukelpoista, välillä sitä lukee kuin parastakin dekkaria. Suurennuslasia tarvitaan, että pystyy tarpeeksi ihastelemaan kaikkia kirjassa julkaistuja karttoja niin merialueista kuin kaupungeistakin, alusten piirustuksia ja vanhojen kirjojen kuvitusta. Aivan kaunista ja uskomatonta. Osa kirjan kuvituksesta on luonnollisesti Suomessa ennen julkaisematonta. Välillä melkeinpä ihastelee niitä, ja unohtaa lukea tarinat.

Mitä nämä Huhtamiehen ”jutut” oikein ovat? Toisiinsa Itämeren kautta punoutuvia artikkeleita vai kaikkea vaan, mikä nyt häntä sattuu kiinnostamaan. En tiedä, enkä välitä tietää mutta aivan yhtä hauskaa oli lukea perustiedot niin Olaus Magnuksen aluetta kuvaavasta Carta Marinastaan (1539), Itämeren ja erityisesti Ruotsin yhdistämisestä muinaiseen Atlantikseen kuin erilaisia kuvauksia menneisyyden meriteollisuuden yksityiskohdista kuten kaleerilaivaston rakentamisesta tai ulkosaaristossa asuneiden ihmisten työstä ja toimesta muun muassa salakuljetuksen parissa. Monet tarinat olivat tietysti paljon asiasta lukeneelle jo tuttua tekstiä, mutta vähät siitä. Täytyy myöntää, että Huhtamies kirjoittaa paljon vetävämmin kuin esimerkiksi Yrjö Kaukiainen Rantarosvojen saaristossa (2006). Aina eivät asiat ole niin kuin ne kuivina voidaan ottaa vaan pieni kosteus ja värikkyys voivat lennättää tosiot lentoon.

Kirjassa kaikki on kiintoisaa mutta kaiken keskeltä minun mielestäni vaikuttavimmaksi tarinaksi nousi ”Sukelluskoneilla Atlantikseen”. Tässä Huhtamies kertoo kiehtovasti sekä sukellustekniikan (sukelluslaitteet ja -veneet) yleisestä kehityksestä että 1700-luvulla tehdystä Ö 116 -pienoismallista. Tätä säilytetään Karlskronan Merimuseossa.  Kyseessä lienee maailman vanhin sukellusveneen pienoismalli, jota ei Huhtamiehen mukaan alan julkaisuissakaan kunnolla tunneta. Kirja loppuu tähän kiehtovaan ajatukseen siitä, että alus olisi voitu jopa rakentaakin Ruotsinsalmen meritaistelun aikoihin (1790).

Kirjasta ei siis kenties löydykään Atlantista Itämereltä mutta valtavasti tietoa, mielikuvitusta kiihottavia tarinoita ja visioita, todellinen mielikuvituksen Atlantis, joka on vellonut Itämerellämme kuin mieletön myrsky.

Petri Pietiläinen, kirjakuski sukelsi uskomattomien merellisten ajatusten Itämereen

Hankala ja ihana tapaus Sebald

W. G. Sebald Huimaus (Suom. Oili Suominen. Tammi, 2012),

 

ja vähän myös Marja Saarenheimo Muistamisen vimma. Kirjoituksia muistista ja unohtamisesta (Vastapaino, 2012),

ja vielä myös Jani Hakkarainen, Mirja Hartimo ja Jaana Virta (toim.) Muisti (Tampere University Press, 2014)

ja vielä vähän siivuksi sipaistuna David Morley Media, Modernity, and Technology. The Geography of The New (Routledge, 2007).

Myönnän, että jotkut kirjat ja kirjailijat ovat hankalia. Silti niihin/heihin voi ylläpitää ihastussuhdetta. Esimerkiksi varmaan aivan ihastuttavista kirjoista Robert Musilin (1880–1942) Mies vailla ominaisuuksia on minulta edelleen kesken, harmi!

Toisaalta jotkut kirjailijat ovat kauhean helppoja kuten Ursula K. Le Guin (1929–). Tutustuin hänen Maameren tarinoihinsa tuoreeltaan 1970-luvun lopussa, minkä jälkeen luin häntä englanniksi, koska suomennokset loppuivat. sitten tuli väli, mutta löysin uudestaan 2000-luvulla, ja palasin lukemaan Maamerenkin uudestaan. Ihastus ja rakkaus hänen teksteihinsä ovat pysyneet vankkoina, vaikka lukukokemukset ovat muuttuneet vuosien varrella. Nyt tätä kirjoittaessa tulipa mieleeni, että voisin taas lainata pari hänen kirjaansa ja lukea ne uudestaan.

Pieni sivupolku vie minut minulle hankalampien kirjailijoiden luokse. Yksi ehdottomista hankalista on W. G. Sebald (1944–2001). Aikoinaan luin hänen Austerlitzinsa (2002) ja jäin hämmentyneeksi. Tarinan rakenne oli kiintoisa, fiktion ja faktan sekoittaminen ällistyttävää, mustavalkokuvien käyttö dokumentaarisesti ihastuttava, arkkitehtuurin ja menneisyyden kaivaminen ihastutti. Tämä ei liene ihme, koska olen monien muiden lisäksi Proust- ja Modiano-hullu. Silti teos oli hankala lukea. En silloin enkä nykyäänkään täysin tiedä, miten siihen suhtautuisin. Muistan, miten väittelin erään ystäväni kanssa tuoreeltaan siitä, oliko teos mestarillinen, kummallinen vai pelkästään tylsä. Ystäväni oli Sebaldiin hulluna mutta minä suhtauduin varauksellisesti. Jälkikäteen katsellessa hän oli oikeassa minä väärässä. Vieraalla maalla (2004) meni sitten alas parisen vuotta myöhemmin, mutta Saturnuksen renkaat (2010) jäi kesken kesken kesken. Ostin sen silti hyllyyni ja laitoin symbolisesti aika keskelle hyllyä, että painottuisi sen keskeisesti kesken jäänyt lukeminen. Kirja on muutes vieläkin saattamatta loppuun minun kohdallani. Kenties tartun siihen Le Guinin välissä.

Kului parisen vuotta enkä edes muistanut Sebaldia. Panin merkille Huimauksen (2011) ilmestymisen, enkä tuntenut mitään tarvetta tarttua siihen. Maailma muuttui. Luin syksyllä 2014 Austerlitzin uudestaan, ja vanha lukukokemukseni ei toistunut – olin nyt aivan haltioitunut. Palauttaessani kirjaa näin ”uutuustelineessä” uusimman suomennoksen Ilmasota ja kirjallisuus (2014). Tartuin siihen, koska halusin nähdä, miten saksalainen kirjailija käsittelee Saksan pommittamista toisessa maailmansodassa. Olin aiemmin lukenut ruotsalaisen esseistin Sven Lindqvistin (1932–) koko suomennetun tuotannon, johon kuuluu hieno teos Nyt sinä kuolit – pommien vuosisata (2000). Sen lukukokemusmuiston takia intoonnuin tarttumaan Sebaldiin, onneksi. Ilmasota ja kirjallisuus on yksi hienoimmista sotaa ja kirjallisuutta käsittelevistä teoksista. Samalla siinä on joidenkin arvostelijoiden mielestä erikoinen (ja kirjan kokonaisuutta joidenkin mielestä laskeva) essee saksalaisesta kirjailijasta Alfred Anderschista. Tähän keskusteluun menemättä totean vain, että minusta essee on loistava analyysi siitä, miten ”klassikoita” tehdään, miten johonkin kirjailijaan laitetaan valokeila ja miten heistä tehdään suuria, miten tämä prosessi liittyy sekä yhteiskuntien että tarpeiden muutoksiin. Jokaisen kirjallisuushistorian dynamiikasta kiinnostuneen kannattaa lukea tämä essee. Ja sitten olinkin valmis ottamaan käteeni Huimauksen.

Huimaava matka

Kirjojen määritteleminen on loputon matka sokkeloihin. Jotkut pitävät kovinkin tärkeänä, onko kirja dekkari, tieteiskirjallisuutta, fantasiaa, tieteisfantasiaa, realismia vai mitä ihmettä. Yksi keskeisistä ja joskus hämäävimmistä erotteluista on kauno- ja tietokirjallisuuden väliin vedetty viiva, joka joskus mielestäni kyllä vedetään sinne kuuluisaan veteen, vieläpä usein pariinkin kertaan. Ai miten niin siinä olisi jotain vaikeata, voi joku ähkäistä, eikös asiat ole päivänselviä. Ei aina, eikä aina pidäkään olla. Esseet esimerkiksi laitetaan määrityksissä molempiin kategorioihin ja muistelmissa usein on kyse samalla tavalla hankalasti määrittyvistä kirjoista, jotka taitavat pudota sinne veteen viivojen loitontuessa toisistaan kuin aallot.

Sebaldin kirjojakin on luokiteltu sinne ja tänne. Kotkan pääkirjastossa Sebaldit ovat pääasiassa luokassa 84.2 eli suomenkielisessä kertomakirjallisuudessa (Ilmasota on luokassa 86.4 eli saksankielisen kirjallisuuden historia ja tutkimus, vaikka minusta ihan tavallinen seebaldi tämäkin kirja on, täynnä omakohtaista esseemäistä pohdintaa ja historiaa).  Huimauksen sivuliepeestä voi lukea, että ”[Y]leisesti katsotaan”, että hän julkaissut neljä kaunokirjallista kertovaa teosta, yhden runokokoelman ja neljä esseekokoelmaa”. En väitä vastaan, koska yksityinen katseeni ei riittäne yleisen katseen horjuttamiseen, eikä minusta oikeastaan ole mitään väliä sillä, miten kirjat luokitellaan, kunhan ne löytävät täyspäisiä lukijoita ja paljon.

Huimaus oli minun lukemanani muun muassa matkakirja Stendhalin maailmaan, Italiaan ja Kafkaan (olisinpa muutamaa vuotta sitten tiennyt, että Kafka kävi Venetsiassa, niin olisin voinut käydä kulkemassa hänen jalanjälkiään siellä), Sebaldin lapsuuteen ja lapsuuden maisemaan, historiaan ja vähän moneen muuhunkin paikkaan. Se sisälsi viipyileviä muistijälkiä, tarkkoja visuaalisia havaintoja ympäristöstä aivan säähän ja arkkitehtuuriin asti, minua pohdituttamaan jääviä ajatuksia muistamisesta, muistista, menneisyyden kirjoittamisesta uusiksi, muistijälkien mahdottomuudesta, mahdollisuudesta valehdella muistijälkiä jopa itselleen ja edelleen syvenevää tutustumista fiktiiviseen hahmoon nimeltä Sebald, tai kirjan minä-kertoja. Jokunen viikko sitten Helsingin Sanomien tiedeosiossa kirjoitettiin ”uutisena” jostain uudesta muistia koskevasta tutkimuksesta. Toimittaja kirjoitti kuin suuresta löydöstä siitä, miten tutkimuksessa oli havaittu se, miten ihmisille voidaan luoda muistoja, joita he oikeastaan pitävät ominaan, aitoina omina muistoina. Kun luin artikkelia, muistan hymähdelleeni, että jopas tässä uutisena välitetään asiaa, mikä on ollut muun muassa kirjailijoiden kirjoitusten aiheena jo ainakin sata vuotta. Kirjoittaminen on muistamista, muistaminen on usein kirjoittamista, jossa muistoja luodaan, muokataan ja joskus lopulta uskotaan kaikki, mitä muistetaan. Sebaldin (ja monen muun) kirjailijan kirjat kulkevat tässä maastossa sellaisella taitavuudella, että huimaa. Muistaminen ei siltikään ole kertomus vaan kertomus on muistin jäsentämistä, muokkaamista ja jopa vääristämistä. Menneisyydestä kertominen edellyttää muistia, mutta muisti ja kertomus eivät ole sama asia. Sebaldi rikkoo taitavasti koko ajan tätä yhteyttä. Hän korostaa kertomuksissaan muistin samanaikaista heikkoutta ja vahvuutta. Kenties hänen käyttämänsä valokuvat ja muut visuaaliset ärsykkeet korostavat sanallisen kerronnan peittävyyttä: kirjaan lisätty junalippu todistaa jonkin matkan tapahtuneen mutta miten pelkkä lippu todistaa kerronnan tapahtumien kuvaavan jotain todella tapahtunutta. Kenties visuaalinen ärsyke on vain tapa rikkoa muuten niin koukuttavaa kerrontaa, osoittaa sanojen rajoja vai sittenkin todistaa sanojen oikeuden kuvata tapahtumia. Hankala tapaus tämä Sebald, pistää miettimään niin monia mahdollisia maailmoja.

Tulipa siis kaikenlaista mieleen Hesaria lukiessa. Toimittajien kannattaisi joskus lukea tutkimuskirjallisuutta muistista. Esimerkiksi Tampereen yliopiston julkaisusarjassa on tullut äskettäin mainio artikkelikokoelma nimeltään Muisti (2014). Yhdessä sen artikkeleista Matti Hyvärinen pohtii muistin, kertomuksen ja kerronnallisuuden yhteyksiä, ja käyttää luonnollisesti vahvasti Sebaldia. Hyvärisen (s. 37) omin sanoin tämä on luonnollista, koska se liittyy Sebaldiin ensinnäkin siksi, että tällä on ”lähes piinaa muistamisen ja muistelemisen pakkonsa sekä yksilönä että eurooppalaisen sivilisaation jäsenenä” ja toiseksi kirjojen rakenteen takia. Hyvärinen toteaa ”hänen kirjojensa hämmentävä rakenne, joka nostaa muistin ja kertomuksen suhteen tutkittavaksi”. Hyvärisen artikkeli kannattaa lukea ehdottomasti. Kokoelman minusta hauskin ja mielenkiintoisin artikkeli on Bernt Östermanin ”Matkakirjoituskone, kävelykeppi ja tähtikuvioinen nenäliina  – muistoesineiden filosofiaa”, jossa pohditaan muistoesineiden roolia kohteidensa muiston elävöittäjinä, koko muistoesineen roolia yhteiskunnassamme (miksi esimerkiksi kuuluisuuksien jälkeensä jättämistä rojuista maksetaan niin suuria summia jne.) ja erityisesti Helsingin yliopiston Wright-Wittgenstein-arkiston kokoelmiin kuuluvia molempiin herroihin liitettäviä muistoesineitä. Valaiseva ja kiintoisa artikkeli ei viittaa mitenkään Sebaldiin mutta minulle tuli mieleen se, miten Sebaldin kirjoihinsa kuvien kautta liittämät paikat, esineet ja muu kuvissa esitetty toimivat samalla tavalla kuin muistoesine   –  niihin on takertuneena jotain muka-autenttista kirjan kertomuksesta, ne ovat samalla tavalla todisteita jostain kertomuksen ulkopuolisesta kuin Östermanin käsittelemät muistoesineet.

Siinä mielessä Sebald on saavuttanut klassikon aseman kirjallisuuden ja muistamisen kentillä, että esimerkiksi Marja Saarenheimo käsittelee hänen tuotantoaan yhtenä kuuden kirjailijan joukossa muistamista pohtivassa esseekokoelmassaan Muistamisen vimma (2014). Saarenheimon esseet ovat mielenkiintoista luettavaa, vaikkakin olisin jättänyt Proustin pois käsiteltävien joukosta, koska häntä on käsitelty ja väännetty niin paljon. En ole Saarenheimon kanssa aina samaa mieltä Sebald-osiossakaan mutta menemättä siihen yksityiskohtaisesti täytyy sanoa, että hienosti hän tätä käsittelee.

Sebaldin yhteys nykytaiteeseen

Kiintoisa lyhyt analyysi Sebaldista löytyy David Morleyn teoksesta Media, Modernity, and Technology. The Geography of The New (2007). Morley yhdistää Sebaldin teoksissa käyttämää tekstiä ja kuvia yhdistävää tekniikkaa nykytaiteilijoiden kuten ranskalaisen Christian Boltanskin (1944–) ja saksalaisen Gerhard Richterin (1932–) tapoihin tuottaa merkityksiä omissa teoksissaan. Boltanski taiteen lähtökohtana on tila, johon hän rakentaa tarinan. Richter on taas uudistanut saksalaista abstraktia taidetta tutkimalla maalauksen ja valokuvan suhteita. Molemmat tutkivat dokumentaarisen esityksen, kuvien tai jopa mainosten sekä muistelun, muistamisen, muistiprosessien välisiä monimutkaisia yhteyksiä. Molemmilla totuuden ja petoksen suhde nousee esiin heidän töissään aivan samalla tavalla kuin Sebaldilla. Morley vertaa häntä erityisesti Boltanskiin, vaikka minusta yhteys Richterin Atlas-sarjaan voisi olla aivan yhtä jännittävä. Toisaalta en voi muuta kuin nyökytellä Morleyn ajatukselle siitä, miten dokumentaarisen näköisesti käytetyt kuvat ja muu visuaalinen materiaali luovat Sebaldin teoksiin dokumentaarisen illuusion, ikään kuin Sebald kirjoittaisi dokumenttia, eikä fiktiota. Ja dokumenttikin on fiktiota.

Hyvä havainto on myös se, ettei kirjailijan käyttämien visuaalisten elementtien rooli tarinassa ole aina itsestään selvä. Ne suorastaan rikkovat tai ainakin häiritsevät kertomusta. Niiden ”laatu” ei innosta tutkiskelemaan niitä tarkasti esimerkiksi suurennuslasilla. Ne ovat Morleyn sanoin ”snapshots”. Kuvien ja tarinan suhde pakottaa lukijan ikään kuin lukemaan kuvia tarinan lävitse mutta samalla hänelle tulee Sebaldin hienosti rakentama tunne siitä, että kuvat ovat jotain paljon suurempaa kuin pelkkä tarinan osa. Morleyn mielestä näin ne muodostavat kirjailijan ”väärennöksen” todellisuudesta. Monet tutkijat ovatkin nähneet Sebladin tehneen uudenlaista kirjallisuutta, missä venytetään sekä fiktion että faktan (erityisesti historiankirjoituksen) roolia pakottamalla ne molemmat taipumaan toistensa käyttötapoihin, sovittuihin muotoihin ja tehokeinoihin. Varmaan totta tämäkin, mutta minusta ne pikemminkin luovat dokumentaarisen rinnakkaiskertomuksen. Tekisi mieli leikata ne pois kirjasta, laittaa järjestykseen valkoiselle pahville ja miettiä niiden kertomaa kertomusta.

Ja mitä jäi Huimauksesta heti käteen kaiken yllä olevan lisäksi? Ensinnäkin tarve lukea Stendhalin Punaista ja mustaa mahdollisimman pian uudestaan, kenties myös Parman kartusiaaniluostari, muita hänen kirjojaan en ole lukenutkaan. Kafkaan en syöksy, koska lueskelen joka tapauksessa häntä silloin ja tällöin. Pisanellon maalauksia tuli heti katseltua, muutamat niistä osoittautuivat hyvin tutuksi. Veronaan tekisi nyt mieli lähteä katsomaan niitä Pisanellon maalauksia, joista Sebald kertoo teoksessaan. Italialaisista sarjamurhaajistakin olisi kiintoisaa saada tietää enemmän kuin mitä Sebald kertoo. Ja suurin anti kirjasta lienee lähiaikoina se, että tartun varmaan tiukasti Saturnuksen renkaisiin, ja nyt aloitan alusta ja nautin loppuun asti. Tämän kehottaisin jokaista tekemään, joka ei jo ole Sebaldiinsa tutustunut.

Petri Pietiläinen, kirjakuski huimaavissa tunnelmissa