sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Eläinten ja ihmisten suhteessa palataan antiikkiin

Plutarkhos Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia (Suom. Tua Korhonen ja Liisa Kaski. Gaudeamus 2015).

Suomeksi löytyy paljon antiikin kirjallisuuden klassikoita. Ja onneksi niitä tulee koko ajan lisää. Tua Korhosen ja Liisa Kaskin suomentamat Plutarkhoksen (noin 45–120 jKr.) muutamat dialogit tuovat omat kiintoisan lisänsä tähän galleriaan. Kokoelma liittyy erityisesti 1990-luvulta alkaneeseen vimmaan määritellä humanistisessa tutkimuksessa ihmisten ja eläinten suhdetta uudella tavalla. Monissa kirjoissa tehdään katsauksia ja tarkempia tutkimuksia erityisesti länsimaissa aikojen kuluessa olleisiin monessa suhteessa ristiriitaisiin käsityksiin eläimistä. Plutarkhoksen kirjoitukset sopivat tähän trendiin.
Teos sisältää kolme dialogia: ”Eläinten älykkyydestä”, ”Gryllos” ja ”Pitopuheita”. Kaikki liittyvät ihmisten ja eläinten suhteeseen. Ensimmäisessä pohditaan muista antiikin filosofisista teoksista tutussa dialogimuodossa mahdollisuutta määritellä erilaisille eläimille älykkyyttä, ja sitä kautta luonnollisesti pohditaan ihmistä itseään. Joidenkin tutkijoiden mielestä ihmisen ja eläimen suhde ei ollut niin tarkasti piirretty maailmaamme vielä antiikin aikana. Myyttisiä kentaureja, koirankuonolaisia ynnä muita sellaisia pidettiin olemassa olevina lopputuloksina ihmisten ja eläinten seksuaalisesta kanssakäymisestä, tai pidettiin ja pidettiin. Osa tutkijoista muistuttaa, että hyvin hiearkisessa orjayhteiskunnassa ja uskonnollisesti hajanaisessa antiikissa vallitsi suuret eroavaisuudet ihmisten tietotasossa. Se mitä filosofit pitivät näissä dialogeissa aivan kiinnostavana keskustelunaiheena kuten lihan syömisen moraalittomuus tai moraalisuus, niin eihän sillä ollut valtaosalle väestöstä mitään mieltä. Osalle ihmisistä jumalat pystyivät varmaan tuosta vain muuttamaan ihmisen eläimeksi, osalle heistä kaikki tarut olivat täyttä totta, osalle sivistyneistöä ne olivat jo varhaisessa vaiheessa vertauskuvallisia satukertomuksia.

Monet näkevät ihmisen ainutlaatuisuuden täsmentymisen tapahtuneen vasta kristinuskon vaikutuksesta. ”Grylloksessa” jopa hieman satiirisesti puolustetaan eläinten eli tässä tapauksessa jumalatar Kirken ihmisestä siaksi muuttaman puhujan suulla eläimenä olemisen ihanuutta verrattuna ihmiselämän kurjuuteen. Kaikki dialogit etenevät vanhasta filosofikirjoittelusta tutulla tavalla: esitetään raflaavia näkemyksiä, höystetään niitä oppineilla viittauksilla mytologiasta luonnontieteeseen ja tietysti aina suurten mestareiden Platonin ja Aristoteleen ajatteluun.
Miksi Plutarhos tänään?
Plutarkhos on tänään ajankohtainen myös siksi, että eläineettinen pohdinta lisääntyy nykymaailmassa. On hienoa nostaa esiin, että hänen mielestään, ainakin näissä dialogeissa, eläimillä on järki, jonkinlainen sielu ja mielikuvitus. Jotkut filosofit tosin sielullistivat koko maailmankaikkeuden ja niin edespäin, että tämä liittyi antiikin filosofisten keskusteluiden normaaliaiheisiin. Plutarkhos-käännös on kenties valikoitunut käännettäväksi, koska se niin hyvin palvelee nykykeskustelua eläintenoikeuksista ja ihan vaikka kasvissyönnistä.

Nykyisillä filosofisilla traditioilla on tarpeen pohjustaa väitteitään menneisyyteen. On jotenkin hienoa ja samalla surullista, että palataan aina antiikin Kreikkaan ja unohdetaan monet muut nykyisiin ajatteluihimme vaikuttaneet asiat kuten uskonnot ja erilaiset heimoperinteet. ”Pitopuheissa” kreikkalaiset ja roomalaiset paremman väen syöpöttelijät puhuvat kiintoisia ruoasta ja erityisesti ihmettelevät juutalaisten käsitystä sian saastaisuudesta. Tässäkin keskustelussa näkyy se, ettei toivon mukaan 2000 vuotta sitten käyty keskustelu ole samantasoista kuin nykyään, vaikka professori Elisa Aaltola niin surullisena kirjassa toteaa. Vaikka Plutarkhos käyttää monilta muilta ajattelijoilta saamiaan tarkkojakin näkemyksiä eläinten käyttäytymisestä, niin dialogityyliin kuuluvana käytetään myös hyviä tarinoita, kuulopuheita ja suoranaisia väärinkäsityksiä. Vaikka esimerkiksi kreikkalaisessa maailmassa kaikkialla olleiden tuttujen kotieläinten käyttäytymisestä ja fysiologiasta tiedettiin tässä vaiheessa hyvin paljon, mikä esimerkiksi näkyy siinä, että koiraa käytetään paljon jopa inhimillisen käyttäytymisen esimerkkinä, niin eksoottisimmista eläimistä voidaan väittää lähes mitä tahansa.
Lukekaa klassikoita
Lukekaa ihmeessä tämä sujuvaksi suomeksi käännetty kirja. Se on täynnä ajatuksia herättäviä huomioita meistä ja maailmasta. Itse vierastan sitä tapaa, miten kääntäjät loppuesseessään lukevat suoraan yli 2000 vanhoja tekstejä meidän näkökulmiemme kautta mutta tämmöinen on hyvin yleistä. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä tänä aikana kulttuurihistoriallinen muutos on ollut niin suuri, että me luemme anakronistisesti tekstejä, jos emme pidä varaamme. On mielestäni aika vaarallista väittää perustelematta asiaa muuta kuin yhden esimerkiksi kautta, että kreikkalaisten ja roomalaisten kumppanieläimiin kohdistava hemmottelu muistuttaa modernia lemmikkieläinsuhdettamme. Näin näkyy suhteellinen lukutapa, missä nykypäivä tunkee kaiken edestään ja käyttää mennyttä maailmaa oman maailmamme legitimointiin.

Vastaava ilmiö näkyy monissa tutkimuksellisissa kiistoissa esimerkiksi keskiajalta peräisin olevissa eläimiä käsittelevissä teksteissä. Kun osa tutkijoista pitää runoissa ja pyhimyskertomuksissa esitettäviä ajatuksia eläimistä ja niihin suorastaan kohdistuvista lempeistä tunteista todisteena kirjoittajien uudenlaisesta suhteesta eläimiin, toiset tutkijat muistuttavat, että eläin ei ollut välttämättä yksittäinen olio vaan osa symbolista kristillistä järjestelmää, jossa kaikella oli jumalallinen tarkoitus. Näin kirjoitukset eläimistä ovat osa tätä symbolista järjestelmää, eivätkä heijasta mitään konkreettista muutosta ihmisten ja eläinten välisessä suhteessa. Keskustelu varmaan jatkuu ja samanlaista keskustelua voisi käydä Plutarkhoksen dialogien suhteen. Lisäksi luonnollisesti pitää muistaa, että nyt puhutaan pienestä eliittiluokasta, lukuisista enemmän tai vähemmän suosituista filosofisista koulukunnista, jota syntyivät, kukoistivat ja tuhoutuivat satojen vuosien aikana. Lisäksi missään tällaisessa teoksessa ei kannattaisi unohtaa satojen erilasten uskonnollisten perinteiden vaikutusta. Muutamat jälkeenjääneet kirjoitukset voivat innostaa meidät ajattelemaan antiikista mitä haluamme. Vanhoja teoksia voidaan näppärästi käyttää oman aikamme keskustelun tueksi aivan millä lailla tahansa.
Kun luen vanhoja antiikin tekstejä, ihastelen viitteiden määrää. Jokainen käännöskin on oppineisuuden osoittamista. Viitteissä on niin paljon tietoa, että ne on aina pakko lukea. Niitä lukiessa tulee jatkuvasti mieleen se tosiseikka, kuinka vähän tekstejä meille on jäänyt luettavaksi. Maailmanhistoria on ollut julma vanhoille teksteille. Väistämättä meille välittyy lähes jokaisen antiikin ajattelijan näkemyksistä pelkkä repaleinen kuva, tai välillä toistekstisen informaation tuoma kuva, koska joidenkin ajattelijoiden teoksia tunnetaan vain myöhemmistä lähteistä. Plutarkhoksen kenties jopa 187 kirjoituksesta meille on säilynyt vain kenties 77. Suomentajat hahmottavat ansiokkaassa selitysesseessään ”Plutarkhos ja antiikin ihmisen eläinsuhde” hänen koko ajatteluaan ja antiikin ihmisen eläinsuhdetta yleensä. Onneksi he myöntävät tietyllä tavalla koko hahmotuksen hankaluuden: Mikä on näiden nyt suomennettujen dialogien suhde Plutarkhoksen ajatteluun kokonaisuudessaan, ovatko ne osaltaan vain nuoruuden ajatusharjoituksia ja niin edespäin. Kannustan jokaista teokseen tarttuvaa lukemaan tarkasti sekä viitteet, eläinsuhde-esseen että Elisa Aaltolan kirjoittamat ”Jälkisanat”.
Ja nauttimaan hyvistä koiratarinoista Plutarkhoksen teoksessa!

Vinkki, joka sisältää toiveen
Erityisesti antiikin Kreikassa tuntuu siltä, että jokainen itseään kunnioittava ajattelija kirjoitti kirjan metsästyksestä. Tämän tradition aloittajaksi ja muiden esikuvaksi mainitaan kreikkalainen Ksenofon (430–355 eKr.), jonka teos Metsästyksestä tai Metsästystaito on samalla ensimmäinen koirakirja, metsästysoppikirja ja suorastaan kreikkalaisten eläinsuhteen keskeinen tietoteos. Plutarkhoskin viittaa dialogeissaan jatkuvasti sekä metsästykseen että tietysti lukuisten esimerkkien kautta koirien asemaan kreikkalaisessa yhteiskunnassa. Koirien kanssa metsästäminen oli keskeisessä asemassa tässä yhteiskunnassa. Tätä kirjaa ei ole vielä suomennettu, mikä kuvastaa maailman muuttumista – metsästys on hiipunut marginaalisemmaksi harrastukseksi jopa meillä, saati sitten Euroopan monissa muissa osissa. Se mitä käännetään suomeksi vanhoista klassikoista kuvastaa omalta osaltaan kulttuurisia muutoksia.  

Petri Pietiläinen, kirjakuski antiikkisissa mietteissä

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Tieto historiallisessa romaanissa ja nykyelokuvassa

Kim Leine Ikuisuusvuonon profeetat (Suom. Katriina Huttunen. Tammi, 2014) ja Haifaa An-Mansour Vihreä polkupyörä (Saudi-Arabia, 2012)

Eipä kestänyt kauan, kun kirjakuski joutuu kyydittämään lukijaansa romaanin ja elokuvan maailmassa. Mutta näissäkin kahdessa hienossa taideteoksessa nostan esiin tiedon. Kuka oikeasti kuvittelee, että tieto olisi pelkästään tietokirjallisuuden yksinoikeus. En ainakaan minä.
Kim Leinen äärimmäisen tiheätunnelmallinen (vaikka kirjassa 640 sivua!) Ikuisuusvuonon profeetat ei ole pelkästään mieletön tarina, uskomaton ja syvä kuvaus ihmisistä historiassa, suuri eeppinen romaani, kiinnostava kasvukertomus vaan samalla ällistyttävän täynnä historiallista tietoa 1700-luvun Tanskasta, Norjasta ja erityisesti Grönlannista.

Jonkinlainen hämärä aavistus minulla oli siitä, millainen ristiriita vallitsi 1700-luvulla valistuksen ja uskon ristivedossa elävissä ihmisissä. Leine kuvaa tätä uskon ja valistuksen, vallan ja väkivallan, rahan ja armon, miesten ja naisten, ihmisten ja villien grönlantilaisten eli ei oikeastaan ihmisten välisiä suhteita erityisesti Tanskan siirtomaavallan alla olleessa Grönlannissa. Tarinan päähenkilö on pappi Morten Falck. Hän ei ole maailman miellyttävin samaistumiskohde mutta hän kyllä on ihminen, aivan heikkouksiaan ja vahvuuksiaan myöten. Papin poika opiskelee papiksi Tanskassa 1700-luvulla. Lähtee levittämään herran sanaa Grönlantiin, vähän ikään kuin pakoon Tanskan ja siihen kuuluvan kotipaikkansa Norjan henkistä ilmapiiriä. Falck haluaa olla vapaa ihminen ja herran lähettiläs. Kaikki ei mene niin kuin hän kuvittelee. Grönlanti, kaikki ne vääryydet, jotka hän siellä näkee, kokee ja yrittää omalla pienellä osallaan muuttaa paremmiksi, murtavat miestä ja muuttavat häntä täysin ennakoimattomalla tavalla.
Ja keitä sitten ovat nämä kirjan nimessä esiintyvät Ikuisuusvuonon profeetat? He ovat grönlantilaisia (olisiko inuiitti tässä oikeampi termi?), jotka uskovat Jumalaan mutta ei sellaiseen kuin siirtomaavallan papit julistavat. Heidän Jumalansa on läheinen, ymmärtäväinen eikä ankara herra. Morten Falck palaa murtuneena ja muuttuneena miehenä takaisin kotimaahansa. Ja sitä tietoa tulee koko ajan lukijalle. Saamme graafisen tarkkoja kuvauksia sekä Tanskan että Norjan paikoista, ihmisistä, tavoista, uskomuksista. Erityisesti Kööpenhamina herää sivuilla henkiin yksityiskohtineen ja suuren tulipalon tuhoamana.

Mutta keskeistä on Grönlanti. Sen luonto, tavat, ihmiset, pappien irstaus, naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta, koko siirtomaavallan ankaruus, suoranainen henkinen ja fyysinen kidutus jäävät lukijan mieleen. Kenties hurjin kohtaus on se, missä tanskalainen kauppakomppaniaan kuuluva mies haluaa mennä naimisiin paikallisiin kuuluvan kumppaninsa kanssa. He ovat vuosia olleet jo yhdessä ja heillä on yhteisiä lapsia. He haluaisivat naimisiin Jumalan edessä! Asia ei ole niin yksinkertainen, koska Tanskasta pitää oikein kuninkaalta saada avioliittolupa, jota ei tule. Lopuksi Falck toteuttaa omaa kutsumustaan ja yrittää monta kertaa vihkiä parin. Paikallinen kauppakomppanian häikäilemätön päällikkö repii joka kerta vihkikirjat, kunnes väistämätön traaginen lopputulos on lukijan edessä.
Tätä kaikkea tietoa ei olisi varmaan edes halunnut lukea, sillä niin raastava, riipaiseva ja ihmeellinen on romaani. Jos joku haluaa lukea romaanin, joka jää mieleen ja josta saa samalla suuren määrän historiaa itselleen, tarttukoon tähän kirjaan. Minä omasta puolestani tulen lukemaan heti seuraavan Kim Leinen kirjan, joka suomeksi päätyy. Toivon mukaan niitä tulee lisää!

Taivaassa odottaa 70 vihreätä polkupyörää
Olen välillä lukenut, seurannut television uutisista ja Internetistä keskustelua naisten asemasta islamilaisessa maailmassa kuten vaikkapa Saudi-Arabiassa. Olen allekirjoittanut Amnestyn vetoomuksen saudiarabialaisen bloggarin (mies) saamaa ruoskintatuomiota vastaan. Näin minulle on syntynyt jonkinlainen kuva tämän erittäin vanhoillisen maan tilanteesta ja erityisesti naisten asemasta siinä maassa. Silti ensimmäinen Saudi-Arabiassa koskaan naisen tekemäksi kuvattu fiktioelokuva Vihreä polkupyörä (Saudi-Arabia, 2012) avasi silmiä taas kerran avoimemmiksi. Haifaa Al-Mansourin elokuvassa saudityttö Wadjda ilmoittautuu Koraani-kisaan, koska havittelee palkintosummalla vihreän polkupyörän ostoa. Tämä tapahtuu maassa, jossa autoilu ja polkupyöräily on naisilta kielletty. Wadjda on 11-vuotias. Kotona on kireä tilanne. Äiti ei enää voi saada lapsia ja isää painostetaan jättämään hänet ja ottamaan uusi vaimo, joka synnyttäisi pojan.
Elokuvan tarinallinen jännite on vahva. Keskiössä ovat nuoret tytöt, elämässä omine unelmineen ja todellisuuden unelmien päälle vetämien ruksien välillä. Eikä tilanne helpota, kun kasvaa aikuiseksi. Vaikka tämä elokuva tavallaan kertoo aivan yleismaailmallisen ja monella tapaa nähdyn tarinan nuoresta tytöstä ja hänen unelmistaan, maailma, jossa se kerrotaan, tekee elokuvasta ainutlaatuisen kokemuksen. Elokuva on täynnä yksityiskohtia, jotka enemmän tai vähemmän toteavat alleviivaamatta saudiarabialaisen yhteiskunnan uskonnollisen ja maskuliinisen hierarkian täydellistä henkistä alistamista naisia kohtaan. Nainen on lastentekokone, eikä tytärtä laiteta miehen sukupuuhun, koska siellä vain miehet merkitsevät. Todella kauniin surullinen on kohtaus, jossa Wadjda on laittanut isänsä sukupuuhun oman nimensä lapulla isänsä jälkeen. Lappu löytyy pöydältä irtirevittynä ja rutattuna. Elokuva ei kerro, kuka teon teki, isä vai äiti, mutta sillä ei ole tavallaan väliä – tytöllä ei vain ole mitään merkitystä. Elokuvassa käsitellään paljon myös tyttöjen koulunkäyntiä ja uskontoa. Koraani-kilpailuun harjoitteleva Wadjda lukee äitinsä kanssa Koraania ääneen. Ja teksti on kaunista, ajatuksia herättävää myös sen takia, ettei ympäröivässä yhteiskunnassa toteuteta Koraanin sanomaa. Tai niin minä ymmärsin sen kohdan, jossa Koraanissa puhutaan miesten ja naisten välisistä suhteista, ei se rakkauden sanoma toteudu Wadjdan äidin elämässä.

Mieletön kohtaus on myös pieni itsemurhapommittajia koskeva sanailu tytön ja hänen ystävänsä välillä. Poika sanoo, ettei marttyyrinä kuollutta pommimiestä koskenut räjähtäessä paljoakaan, koska hän teki sen uskonsa takia ja taivaassa häntä odottaa 70 neitsyttä palvelemassa. Siihen Wadjda tekee käsillään räjähdystä kuvaavan liikkeen, matkii räjähdyksen ääntä ja sanoo jotain sellaista, että häntä odottaisi 70 vihreätä polkupyörää. Hienompaa ironista kohtausta ei varmaan saudiarabialaisessa elokuvassa voine olla. Uskalias kohtaus kaiken kaikkiaan, koska sen sisältämä pilkka on syvällisen älykästä.
Elokuva on siinä mielessä armollinen ja toiveita herättävä, että Wadjda ja hänen kanssaan ystävystynyt samanikäinen poika voivat olla tulevaisuuden airuita, muutoksen tuulet voivat joskus puhaltaa aivan samalla tavalla kuin tuuli puhaltaa pyöräilevän tytön hiuksissa. Ja kaiken kipeänkin jälkeen lopussa on hymy.

Pieni toive, joka olisi kuin pieni taivas maan päällä
Haifaa Al-Mansourin Vihreä polkupyörä (Saudi-Arabia, 2012) tuli äskettäin (15.4.2015) Yle Teemalta, josta se on Yle Areenasta vielä muutaman viikon katsottavissa. Menkää ihmeessä ja katsokaa tuo elokuva, sillä se on kaunis. Ja toivon mukaan se saadaan DVD:n kautta kaikkiin kirjastoihin lainattavaksi ja sitä ennen se pitäisi näyttää kaikissa Suomen kirjastokinoissa, ja hyvät esittelyt ja keskustelut sen jälkeen. Tämä elokuva totta vieköön ansaitsisi kaiken tämän.

Petri Pietiläinen, kirjakuski romaanin ja elokuvan maailmoissa

 

torstai 16. huhtikuuta 2015

Kaikki maailman sadut kertovat meistä – ja usein myös koirista

Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien taruja (Suomentanut, kuvittanut ja toimittanut Mika Vaaranmaa. Kameli/Savukeidas, 2013).

Luen paljon satuja, taruja ja kansankertomuksia meiltä ja muulta. Miksi ihmeessä aikuinen ihminen lukisi satuja muuta kuin tietysti iltalukemiseksi lapsille? Saduissa ja tarinoissa vain kiteytyy monella tavalla ihmisyys, paljastuu ajatuksia, ikivanhoja uskomuksia, jotka selventävät nykypäivänkin menoa, ja niin edelleen. Ja sitä paitsi sadut ja tarut ovat samanlaista innovaatioherkkua kuin kaikki kirjallisuus, sitä tosi valhetta mitä kirjallisuus vain on.
Savukeidas on pieni ja ketterä suomalainen merkittävä kustantamo, jonka uumenista putkahtaa tärkeitä vanhoja ja uusia teoksia. Kameli on Savukeitaan ”alamerkki”, joka on keskittynyt julkaisemaan lapsille ja nuorille tarkoitettuja teoksia. Kameli on julkaissut neljä eri maiden ja kansojen satu/taruperinteeseen liittyvää kirjaa. Keskityn nyt hetkeksi Grönlannin, Pohjois-Kanadan ja Alaskan inuiittien ja jupukien tarinoihin. Kaikki nämä vanhat tarinat kannattaa lukea. Harmittavaa vain on se, että missään niistä ei ole mainintaa, mikä oikeastaan on näiden tarinoiden alkuperä. Onko kyseessä jokin yksittäinen teos, joka nyt suomennetaan vai onko suomennettu vain suuremmasta valikoimasta poimittu osa kirjoiksi? Varmaan tämä ei harmita normaalia lukijaa mutta itse olisin halunnut tietää tarinoiden alkuperän.

Täytyy myöntää, että Miten sumu syntyi -tarinakokoelma oli miellyttävää ja jokseenkin kylmää luettavaa. Silti on ihmeellistä, miten tuttuja tarinat ovat kaikista muista yhteyksistä. Niiden kautta ihmisyys näyttäytyy aivan samalta hyytävissä olosuhteissa kuin vaikkapa joidenkin äskettäin lukemieni eteläsudanilaisen dinka-kansan tarinoissa.
Samalla tavalla ihmiset kaikkialla kamppailevat pysyäkseen hengissä. Monet haluavat menestystä mutta maailma on vaarallinen ja pelottava. Ihmisen ja luonnon välinen suhde on maaginen ihan samoin kuin kaikissa vanhoissa tarinoissa. Vuoren henki hakee kuolleita ihmisiä haudoista syötäväksi, eläimet puhuvat, paha saa palkkansa, ihmisten ja eläinten välinen raja ei ole mitenkään selvä vaan molemmat kuuluvat samaan yhteiseen maailmaan, mies ottaa ketun vaimokseen (tämä oli erikoinen tarina, koska vastaava tarinaperinne on hyvin voimakas kiinalaisessa ja japanilaisessa kulttuurissa). Näissä tarinoissa on vahva sävy, meille samalla tuttu ja samalla tuntematon.

Ja niistä koirista
Kaksi tietokirjaa koirista historiassa ja kulttuurissa kirjoittaneena joutuu aina ällistymään, miten ne koirat tarttuvat jokaisesta kirjasta mukaan. Tässäkin tyydytyksellä lueskelin, miten maailmansyntytarinassa maa putosi taivaalta. Vasta kun maa oli valmis, saapuivat ihmiset. He syntyivät maasta pienokaisina; ja maa ravitsi heidät. Mies ja nainen syntyivät, tapasivat ja saivat lapsia. Ihmisten määrä lisääntyi niin suureksi, että oli pakko hankkia koiria ihmisten avuksi. Eräs mies polki maata ja huusi ”Hok-hok-hok!”. Ja koirat saapuivat kukkuloilta ravistaen maata turkistaan, sillä nekin olivat syntyneet maasta samalla lailla kuin ihmiset.

Oli mainiota lukea tämä vanha tarina ja huomata, että tässäkin inuiittien ja koirien suhde oli tiivis. Koirat mainitaan seuraavina elollisina ihmisten jälkeen. Niin näkyy koirien merkitys inuiittien hengissä säilymisessä tässäkin tarinassa. Monissa kulttuureissa erityisesti Aasiassa ja Amerikoissa koirat syntyvät ensimmäisinä eläiminä ihmisten jälkeen. Tässä heijastuu varmaan tarinassa se, että koira oli ensimmäinen ihmisen mukaansa ottava eläin. Koiran ja ihmisen suhde on vanhin kaikista suhteista maailmassamme, tai tietysti sitä ennen oli ihmisten suhde toisiinsa ja ihmisen suhde metsästämiinsä eläimiin.
Vastaavalla tavalla kertomuksessa jättiläiskoirasta näkyy ihmisten ja koirien tärkeys toisilleen pohjoisessa maailmassamme. Koira auttaa omistajaansa sekä ravinnonhankinnassa että kulkemisessa paikasta toiseen. Koira on niin valtaisa, että koko perhe pystyy ratsastamaan sen selässä. Mies ei saa itselleen poikaa vaan laittaa pojalle tarkoitetun amuletin koiransa kaulaan. Tästä tulee sitä kautta niin voimakas, ettei kuolemakaan pysty uhmaamaan koiraa. Lopuksi koirasta tulee ihmissyöjä. Tarinassa ei koiraa tuhota vaan se jää ikään kuin ikuisesti elämään ja pitämään isäntänsä puolia kaikkia vihollisia vastaan. Mikäpä sen parempi kuvaus koiran merkityksestä ihmiselle.
Koira todellakin oli kaikkialla myös pohjoisten kansojen tarinoissa. Kuu-ukollakin oli jättiläismäinen koira. Ukkoshengiksi muuttuneet sisarukset eivät pelänneet muuta kuin punaturkkisia koiria. Tämän takia ukkosilmalla ihmiset leikkaavat punaturkkisen koiran korvaan verta vuotavan haavan ja kävelyttävät sitä talon ympäri. Koska ukkoshenget pelkäävät koiraa, ne eivät sytyttäneet salamoilla taloa tuleen. Vahva on ollut pohjoisten kansojen usko koiriin.

Petri Pietiläinen, kirjakuski tällä kertaa kylmissä tunnelmissa

Kiehtova tietokirja arabialaisen kulttuurin vaikutuksesta Länsimaihin

Jonathan Lyons Viisauden talo. Länsimaiden arabialainen perintö (Suom. Niina Saikkonen. Into, 2014).

Täytyy myöntää, että tämä Jonathan Lyonsin kirja Viisauden talo on tietokirjallisuutta parhaimmillaan. Lyons vie lukijansa hyvin laajalla rintamalla menneisyyteen. Hän kuvaa sekä Rooman valtakunnan jälkeisen sekasortoisen maailman ja siitä sitten noin tuhat vuotta eteenpäin taisteluineen ja ajatusmaailmoineen että pikkutarkasti arabialaisen ajattelun vaikutuksen eurooppalaiseen ajatteluun. Mitä tietovyörytystä! Olen minä ennenkin tästä kaikesta paljon tiennyt mutta silti hämmennyin. Kirjan lopussa ei voi muuta kuin huokaista, että olipas onni lukea tämäkin kirja, jos edes jotain oppisi maailmasta, eikä selittelisi ennakkoluulojaan ilman pienintäkään tietopohjaa.
Lyonsin kirja on niin sanottua narrative non fiction -genreä eli kertovaa tietokirjallisuutta vai miten se nyt pitäisikään suomentaa. Vaikka kokonaisuus on täynnä tietoa, niin kaiken keskellä kerrotaan myös yhden ”englantilaisen” oppineen tarina. Tämä Adelard Bathilainen (noin 1080 – noin 1152) matkasi etsimään tietoa arabialaisesta oppineisuudesta ja päätyi arabialaisten tieteellisten tekstien ensimmäiseksi kääntäjäksi, joka omalta osaltaan toi geometrian, astronomian, astrologian (pitää muistaa että tähän aikaan astrologia oli merkittävä tieteeksi käsitetty maailmanselitysoppi) ja monia muita arabialaisia ajatuksia Eurooppaan. Lyons punoo valtaisan määrän historiallisia tapahtumia ja eri oppineita Adelardin elämäntarinan kautta kauniiksi tarinaksi, todelliseksi tieteen sankaritarinaksi, todelliseksi tarpeeksi oppia jotain uutta.

Ja ne ristiretketkin kuvataan. Miten takapajuisen Euroopan villit, likaiset ja raakalaismaiset aateliset palkkasoturijoukkoineen lähti tuhoamaan Lähi-itää. Kun miettii sitä irstasta ja ahnetta joukkiota, joka lähti Jumalan nimissä ”ristiretkelle” ryöstämään ja tappamaan, ei voi kuin päätä pyörittää. Historia toistaa itseään niin monella ilkikurisella tavalla. Tosin Lyons tuo esille sen aiemminkin esitetyn ajatuksen siitä, että ristiretkien avulla monet eurooppalaiset saivat kosketuksen islamilaisen kulttuurin hyvien puolien kanssa. Osalle eurooppalaisista meni ilmeisesti päähän se, että islamilainen maailma oli paljon Eurooppaa sivistyneempi. Tappamisessa kristityt olivat erinomaisia mutta esimerkiksi henkilökohtaisessa hygieniassa jouduttiin odottamaan monta sataa vuotta ennen kuin Euroopassa ymmärrettiin tämän pienen mutta niin tärkeän asian merkitys.
Arabialaisten sivistyneeseen maailmaan tutustumien vaikutti eurooppalaisiin oppineisiin ja joihinkin ruhtinaisiin suuresti.  Kosketus arabialaiseen kulttuuriin sai esimerkiksi Adelardin kirjoittamaan Englantiin palattuaan näin: ”Ruhtinaat olivat mielestäni barbaarisia, piispat viinaan meneviä, tuomarit lahjottavissa, mesenaatit epäluotettavia ja heidän suojattinsa hännystelijöitä, lupausten antajat valehtelijoita, ystävät kateellisia ja lähes kaikki suunnattoman kunnianhimoisia” (Lyons, 194). Ja Adelardin määräämä lääke tähän kaikkeen oli tieto! Tässäpä ollaan jo lähellä nykyaikaa: janotkaamme Adelardin tavoin lisää tietoa ja vähemmän onttoja propagandistisia iskulauseita!

Tuo nyt on vain pieni sivujuonne hienossa kirjassa. Paljon tärkeämpi oli arabialaisten oppineiden vaikutus keskiajan eurooppalaiseen ajatteluun. Ilman arabialaisia voisi olla niin, ettei renessanssia ja koko länsimaisen tieteen vallankumousta olisi koskaan syntynyt tai sitten se olisi ollut hyvin erilainen. Lyons nostaa esiin valtavan määrän niin merkittäviä arabialaisia oppineita ja heidän eurooppalaisia ihailijoitaan, että välillä on hyvin onnellinen siitä, että kirjan alussa on luettelot sekä ajan merkkitapahtumista että -henkilöistä. Kirjan edetessä voi aina käydä tarkistamassa, kuka se ja se henkilö nyt sitten olikaan. Ja lavealla pensselillä Lyons maalaa.
Ja mikä olikaan konkreettisesti tuo Viisauden talo, sillä sellainen on todella ollut olemassa. Viisauden talo sijaitsi islamilaisen kultakauden aikana Bagdadissa. se oli sekä valtava kirjasto, kulttuurikeskus että tieteellisen työn keskus. Viisauden talon perusti Tuhannen ja yhden yön tarinoista tuttu kalifi Harun al-Rashid (kalifina vuosina 789–809), mutta se kukoisti erityisesti hänen poikansa kalifi al-Ma’umin aikana (kalifina vuosina 813–833), vaikka tosin Lyons kuvaa vakuuttavasti sitäkin, miten al-Rashidin kalifi-isäkin vaikutti koko viisauden janoamisen syntyyn. Ja tosiin siellä oli kirjoja, kirjoja, kirjoja, kaikkiaan yli 400 000 teosta, ja tämä aikana jolloin Euroopan parhaimmat kirjastot pystyivät kehuskelemaan vain joillakin sadoilla niteillä. Ja kaiken Lyons kertoo meille kirjastoista, kirjojen kääntämisestä, oppineiden riitelyyn, yliopistolaitoksen syntyyn myös Euroopassa (arabialaisessa maailmassa niitä oli jo ennen meitä) ja nollan sekä arabialaisten numeroiden ottamiseen käyttöön Euroopassakin. Huh, huh, minkä tietomäärän Lyons lukijalleen vierittääkään. Kaikki vain on tarpeellista ja tärkeätä, eikä lukemista haluaisi jättää kesken; ja kerran kaiken luettuaan haluaisi aloittaa lukemisen uudestaan.
Lopuksi voisi sanoa, että jokaisen itseään kunnioittavan historiasta kiinnostuneen pitäisi lukea Lyonsin Viisauden talo -teoksen. Lisäksi jokaisen äänestäjiään kunnioittavan poliitikon pitäisi se lukea. Vain typerä ihminen jättää tämän kirjan lukematta. Jos joku ei sitä lue, annan sen anteeksi, jos hän kertoo jo lukeneensa teokset Helena Allahwerdin ja Helena Hallenbergin toimittaman Islamin porteilla (Tammi, 2002), Jaakko Hämeen-Anttilan ja Inka Nokso-Koiviston Kalifien kirjastossa: arabialais-islamilaisen tieteen historia (Avain, 2011), Jaakko Hämeen-Anttila Islamin miekka: idän ja lännen konfliktien historia (Otava, 2012) ja Heikki Palvan ja Irmeli Perhon toimittaman Islamilainen kulttuuri (Otava, 2001). Jaakko Hämeen-Anttilan kynästä on lähtöisin yhtä kiintoisa, visionäärinen ja vakuuttava mutta Lyonsia suppeampi merkkiteos nimeltä Mare Nostrum: Länsimaisen kulttuurin juurilla (Otava, 2006), jossa vastaavalla tavalla käsitellään islamilaisen ajattelun vaikutusta Euroopan kehitykseen. Jos lukee kaikki nämä teokset, pääsee samaan ja itse asiassa suurempaankin tieto- ja näkemysmäärään kuin Lyonsin kirjan lukemalla. Jokainen voi valita. Tosin luulen, että Lyonsin kirjan jälkeen lukija innoissaan tarttuu näihin suomalaisten tutkijoiden tekemiin mainioihin kirjoihin tietääkseen islamilaisesta kulttuurista ja sen suhteesta länsimaiseen kulttuuriin vielä enemmän.

Ja kaikki nämä hienot teokset löytyvät kirjastosta!
Vinkki, pohtiva ja ironinen näin vaalien alla

Näin eduskuntavaalien alla pitää vihjata erityisesti euroon kielteisesti suhtautuvia ehdokkaita siitä, että Lyonsin kirja voisi toimia heille vaaliaseena. Tutkijathan ovat tulkinneet, että Kreikka piti saada euroon, koska siihen haluttiin mukaan kaiken eurooppalaisuuden alkukoti. Tämä sokea ajattelu eurooppalaisuuden puhtaista kreikkalaisista juurista lienee ilmeisesti tulosta erityisesti renessanssin antiikki-ihailusta. Lyonsin, Hämeen-Anttilan ja monien muiden mielestä tässä vedetään liian suoria yhteyksiä antiikin Kreikkaan. Arabit ja monet muut kulttuurit ovat olleet äärimmäisen merkittäviä Länsimaiden kehityksessä. Tosin nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa Kreikan lainavakuuksien vastustajat eivät liene kovin innokkaita antamaan edes osaa antiikin saamasta kunniasta islamilaiselle maailmalle.

Petri Pietiläinen, kirjakuski

torstai 9. huhtikuuta 2015

Paljastavia kirjeitä konkistadorien menneisyydestä

Hernán Cortés Kirjeitä kuninkaalle (Suom. Yrjö Liimatainen. Into Kustannus, 2014)

Mitä hyötyä on lukea 1500-luvun alusta olevia espanjalaisen konkistadorin, palkkasoturi-valloittajan Hernán Cortésin lähettämiä kirjeitä Espanjan kuninkaalle? Hyöty on aina suhteellinen käsite, mutta nämä kirjeet paljastavat omalla tavallaan armottomasti historiaa, ihmismieltä ja espanjalaisten käyttäytymistä heidän valloittaessaan nykyisen Meksikon aluetta. Kirjeissä elää historia ja samalla nykypäivä. Jokainen niitä lukeva hämmentyy huomatessaan, miten kirjeistä tunnistaa nykypäivän ihmiset ja ajatukset. Minulle tuli eittämättä mieleen se, miten vähän ihmisluonne on muuttunut viiden sadan vuoden aikana.
Cortés kuvaa neljässä kirjeessään seikkaperäisesti valloitusretkiään. Tyylillisesti kirjeet hämmentävät, sillä niissä yksityiskohdat heräävät eloon, asteekkien ja muidenkin kansojen kaupungit, jopa jumalanpalvelustavat, elinkeinot aina torien myyntiartikkeleihin asti, kuninkaan hovitavat jne. kuvataan lähes historioitsijan tai antropologin tarkkuudella. Taistelut esitetään kaikkia vastenmielisiäkin yksityiskohtia myöten realistisesti. Kirjeitä lukeekin välillä kuin raakaa seikkailuromaania. Kirjan lopussa katson seinää ja huokaan, että tuolloin todella osattiin kirjoittaa kirjeitä.

Kirjeet ovat silti raaka kuvaus kansanmurhasta. Kun vielä muistaa, että muutaman vuosikymmenen aikana miljoonat ja kymmenet miljoonat intiaanit kuolivat espanjalaisten tuomiin tauteihin ja ankaraan orjuuttavaan pakkotyöhön, ei kirjeisiin voi suhtautua tyynesti tai suopeasti. Kirjeissään Cortés on luonnollinen sankari, suuri sotapäällikkö ja yllättäen melkoinen rauhanmies. Hän levittää kristinuskoa ja samalla valloittaa kuninkaalle yhä uusia maita ja hankkii uskomattomia rikkauksia. Hän pyrkii koko ajan sovittelemaan ja rauhaan, mutta ne intiaanit ovat kirjeissä täysin petollisia ja väkivaltaisia. Kirjeissä kuvataan toistuvasti heidän raakalaismaisuuttaan kuten uskonnollisista syistä suoritettuja ihmisuhreja. Voi hyvin kuvitella, miten Espanjassa nyökättiin hyväksyvästi, kun Cortés kirjoittaa tuhonneensa epäjumalankuvat, korvanneensa ne temppeleissä vaikkapa Neitsyt Marian kuvilla ja kieltäneensä ihmisuhrit. Espanjalaiset olivat Jumalan tahtoa toteuttamassa vaikka tosin kullankiilto silmissään.
Hernán Cortés on kirjeissään melkoinen humanisti ja rauhantekijä. Tässäkin täytyy muistaa ajankohta: Espanjassa oltiin kannettu aivan Amerikan valloituksen alkuajoista huolta siitä, että intiaanit kuolivat pakanoina. Kuningas oli määrännyt, että heille piti antaa mahdollisuus kääntyä kristityiksi, eikä saman tien surmata. Intiaaneille piti lukea ääneen pyyntö alistua Espanjan kuninkaan alamaisiksi ja kääntyä kristinuskoon ennen hyökkäystä. Konkistadorit hoitivat asian niin, että jupisivat kuninkaan määräyksen vaikka sitten kilometrien päässä intiaanikaupungista ja sen jälkeen hyökkäsivät. Näin kuninkaan käskyä ei rikottu, mutta samalla mahdollistettiin täydellinen rellestäminen, tappaminen ja tietenkin se tärkein – kaiken arvokkaat kuten kullan, helmien ja jalokivien ryöstäminen.

Pitää tietysti muistaa, että Cortésin kirjeet ovat henkilökohtaista propagandaa. Espanjalaisten valloittajien keskuudessa oli ankaraa vääntöä siitä, kuka saisi johtaa valloituksia ja sitä kautta kahmisi eniten rikkauksia. Tämän takia kirjeissä Cortés osaa valloittaa ja voittaa koko ajan, kun taas hän jatkuvasti valittaa, miten muut häviävät taisteluita. Kirjeet osoittavat hienosti sen, mitä lukuisat historioitsijat ovat ihmetelleet – miten muutama sata espanjalaista pystyi valloittamaan suuret valtakunnat, joissa oli miljoonia ihmisiä ja satoja tuhansia sotilaita. Erityisesti asteekkien sotakoneiston tuhoaminen nykyisessä Meksikossa on herättänyt epäuskoista ihastusta. Kirjeistä näkyy, että Cortés ja muut espanjalaiset saivat helposti asteekkien alamaiskansojen tuen puolelleen. Asteekit olivat alistaneet muut niin totaalisesti ja julmasti alamaisiksi, että espanjalaisten tulo nähtiin mahdollisuutena nousta sortajia vastaan. Vähänpä nämä muut kansat ymmärsivät, miten ojasta allikkoon oltiin menossa.
Kirjeiden yksityiskohdat sekä lumoavat että kauhistuttavat. Cortésilla miehineen oli hevoset, kevyet haarniskat, tykit, ampuma-aseet ja paljon tehokkaammat teräksiset miekat ja keihäät. Tuon tuostakin kirjeissä kuvataan, miten ”me ratsumiehet palasimme vihollista vastaan ja joka kerta keihästimme heistä monia”. Pitkien kuljetusyhteyksien takia ampuma-aseita käytettiin harkitusti, sillä ruudista oli koko ajan pulaa. Hevosten merkitys nousee koko ajan esiin. Ratsastaja espanjalainen oli kuin panssarivaunu 1900-luvun sodissa, eikä voimaa käytetty pelkästään vihollissotureihin vaan kaikkiin: ”Sitten hyökkäsimme suunnattoman väkimäärän kimppuun. Heidän joukossaan oli kaikkein kurjimpia, jotka olivat etsimässä syötävää, ja useimmat olivat aseettomia naisia ja alaikäisiä”. Keskeinen sotataktinen keino oli äärimmäisen julmuuden aiheuttama pelko!

Espanjalaiset eivät tietenkään tehneet mitään julmuuksia vaan Cortésin mukaan yrittivät estää heidän kanssaan liittoutuneita kansoja tappamasta turhaan kaikkia vastustajiaan naisia ja lapsia myöten. Silti tyynesti Cortés kuvaa, että eräässäkin piiritetyssä kaupungissa ”yli 50 000 sielua kuoli nälkään ja pahaan löyhkään tai juotuaan suolaista vettä”. Espanjalaisille tämä ei ollut mitään ihmeellistä, koska kirjeissä todetaan jatkuvasti se, miten he taistelivat Jumalan ja kristinuskon edestä. Taisteluihin ylivoimaista vihollista vastaan lähdettiin aina huutaen Jumalaa ja pyhimyksiä avuksi. Ja tämän takia Cortésin mielestä he voittivat. Tosin kymmenien tai satojen tuhansien vihollisten joukkomääriin täytyy suhtautua kriittisesti, sillä olihan Cortésille edullista edes hieman liioitella vastustajien määrää.
Vaikka kirjeet ovat ”propagandaa”, niistä tulee vastustamattoman eloisa kuva konkistadorien mielenmaisemasta. Ilmeisesti he uskoivat asiaansa valloittaessaan ja tappaessaan kokonaisen maanosan Jumalan nimeen. Vielä paremmin esiin nousee heidän raivokas kultajahtinsa. Cortés luettelee jatkuvasti anastetun kullan ja muiden rikkauksien määrää. Osa siitä lähetetään kuninkaalle Espanjaan, mutta suurin osa jää Cortésille ja muille espanjalaisille henkilökohtaisena ryöstösaaliina. Monessa kohtaa nykylukija ei voi kuin itkeä, kun Cortés kuvaa kultaesineiden taidokkuutta ja loistoa. Vain hyvin vähän esineitä lähetettiin kuninkaalle esimerkkinä paikallisesta taidosta. Suurin osa sulatettiin, koska sillä tavalla sitä oli helpompi käsitellä. Lukija voi vain kuvitella, mitä kaikkea espanjalaisten kullanhimo tuhosi Amerikan taiteesta.

Vaikka kirjeitä on kiintoisaa lukea, niin pieni kritiikki kokonaisuudesta on paikallaan. Olisin toivonut hieman laajempaa taustoitusartikkelia Meksikon valloituksesta. Suomentaja Yrjö Liimataisen ansiokkaat mutta lyhyet kontekstualisoinnit, henkilögalleriat, paikannimet ja Cortésin henkilöhistoria sekä mainio kartta ovat liian niukkoja sellaisille lukijoille, joilla ei ole aiheesta tarpeeksi tietoa.
Lisäksi tällaisessa kirjassa tarvittaisiin lopussa ehdottomasti kommentoitu osia nimeltä lisälukemista. Siihen kuuluisivat ainakin Diego De Landan Kertomus Jukatanin asioista (Suom. Helinä Karttunen ja Ulla Ranta. Like, 1997), maya-intiaanien ”kansalliseepos” Popol Vuh (Suom. Helinä Karttunen ja Ulla Ranta. Like. 1995) ja mielettömän hieno kuvaus kokonaisuudesta Charles C. Mannin teoksessa 1491. Amerikka ennen Kolumbusta (Suom. Milla Karppinen ja Leena Teirioja. Into, 2011).

Vaikka olin nuo kirjat lukenut sekä päälle klassisen William H. Prescottin teoksen Meksikon valloitus (Suom. Eino Palola. WSOY, 1942) ja nuorena kenties hieman vähemmän tieteellisen Hammond Innesin teoksen Conquistadorit: espanjalaiset valloittajat (1973), niin kieltämättä välillä kirjeissä kuvatut tapahtumat soljuivat turhan sekavasti ja helposti ohitseni. Keskityin tämän takia välillä vain kirjeiden kuvauksiin arkipäivästä ja muistuttelin itseäni kirjeiden periaatteellisesta propagandaluonteesta.
Ajatus:
Into-kustannus on ikävä kustannusliike. Lähes aina kun lukee sen julkaisemia erityisesti käännösteoksia, tulee mieleen sana KULTTUURITEKO. En ole aivan varma tästä mutta kyseinen kustannusliike julkaisee muutaman muun kuten Terra Cognitan, SKS:n, Vastapainon, Gaudeamuksen, Sammakon, Basam Booksin ja parin muun nyt päähäni osumattoman kanssa vuodessa kukin yksinään merkittävämpiä tietokirjoja kuin kaikki suuret (WSOY, Otava, Tammi, Karisto, Gummerus) yhteensä. Nostettakoon siis pienet kustantajat ansaitsemaansa arvoonsa!
Petri Pietiläinen, kirjakuski

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Kirjakuskin kyydissä Kyydissä!

Välikommentti siitä, mikä on Kyyti ja miksi julkaisen tätä blogia.


Tein pohdinnan kritiikeistä ja "kritiikeistä"  ensimmäiseksi kirjoituksekseni omaan blogiin, vaikka olisin halunnut sen suoraan Kymenlaakson kirjastojen yhteiseen Kyyti-palveluun. Rakastan tätä Kyytiä, koska sen kautta kaikki Kymenlaakson kirjastojen palvelut voi saada yhden Internet-portaalin kautta. Harmittavaa vain, ettei se onnistunut teknisesti. Piti perustaa oma blogi! Onneksi saan edelleen Kyydistä jatkuvasti sähköpostia: Lainanne ovat erääntymässä, hoitakaa asia


Nyt aion tästä eteenpäin kirjoittaa tänne pääasiassa tietokirjoista kaikkia ensimmäisessä blogissani pohtimia tekstimuotoja. Joskus voin lipsahtaa kaunokirjallisuudenkin puolelle, sillä välillä hyvä fiktio voi tuoda niin valtavan paljon esimerkiksi historiallista tietoa lukijalleen, että se toimii parhaimman tietoteoksen lailla. Ja onhan fiktiota nimitetty todeksi valheeksi.

Tietokirjailijana ja tutkijana luen vuodessa noin 300 kirjaa faktaa, fiktiota ja joskus fikfakfiktiota. Tulevaisuudessa kirjoitan tänne välillä arvosteluja uutuuskirjoista, välillä katsauksia kirjoista, joita kannattaisi kaikkien lukea, välillä nostan esiin turhaan unohdettuja kirjoja mutta voin minä joskus ottaa esille esimerkiksi itselleni henkilökohtaisesti merkittäviä tietokirjoja lapsuuteni suosta. Joskus voin jopa kirjoittaa sellaisestakin kirjasta, jota ei ole vielä suomennettu, jota ei saa muuta kuin Helsingin yliopiston tai muusta tieteellisestä kirjastosta, tai jopa vain minun hyllystä, mutta pääpaino pysyy Kyydistä löydettävissä kirjoissa.
Petri Pietiläinen, kirjakuski

Kirjapuutteen apulaisia

Kaikkia lukijoita voi joskus riivata seuraavan kirjan puute; tuo päässä ja koko vartalossa nakertava tarve lukea uusi hyvä kirja, se seuraava, kun parhaillaan lukemisen alla oleva kirja lähestyy viimeistä tyhjää sivua. Mistä saada apu?
Tieto- ja kaunokirjojen suhteen lehdissä viljellään kritiikkejä mutta nykyään monet saavat lukuideoita kirjavinkkauksesta tai kirjablogeista. Mistä oikeastaan on kysymys kaikkien arvostelujen ja vinkkausten keskellä?
Esitänpä omat ajatukseni erilaisista termeistä kritiikkien ja blogien välistä otsikolla:
Kritiikki, esittely, katsaus, vinkkaus, blogi vai mikä?
Kirjakritiikki on missä tahansa mediassa julkaistu teksti, jossa kirjan sisältöä ei pelkästään esitellä vaan sitä arvioidaan joko esteettisten tai sitten tietoon perustuvien kriteerien nojalla. Kritiikissä kirjasta voidaan muun muassa todeta, että se on turha, tylsä, tarpeellinen, välttävä tai hieno ja mahtava. Kritiikissä tai arvostelussa näkemys pitäisi aina perustella. Kritiikkiä pidetään kirjakirjoittelun kenties arvokkaimpana osana, ainakin kirjailijat janoavat sitä! Kysymys on silti pitkälti arvostelijan henkilökohtaisesta arvoasetelmasta, vaikka arvostelijalla erityislukijana on näkemyksenään usein laajempi kuin ”tykkään tai en-tykkää” -asetelma. Välillä kritiikkeihin liittyy sivumäärityksiä kuten minusta hauska Kymen Sanomien tapa määritellä kritiikin lopussa kirjaa kohdilla hyvää, huonoa ja erityistä. Tämäkin on hauskaa informaatiota kirjasta.
Kirjaesittelyssä pääasiassa kerrotaan kirjan asia- tai tarinasisällöstä ilman sen kummenpaa arviointia tai asettamista laajempaan kontekstiin. Jos jollakin on vaikeuksia erottaa kritiikki ja esittely toisistaan, ei kannata huolestua, sillä usein lehdissäkin julkaistaan esittelyjä kritiikkeinä. Kaikki kirjojen takakansitekstit ja kustantajan luettelotekstit ovat esittelyä, joka tosin on maustettu markkinointimielessä kehusanoilla. Joskus lehdet julkaisevat kirjoittajien itsensä omista kirjoistaan tekemiä esittelyitä, jotka oikeastaan ovat markkinointibuffeja.

Kirjakatsauksena voidaan pitää useamman samaan asiaan, kerrontatapaan tai tyylisuuntaan liittyvien kirjojen niputtamista tekstissä toisiinsa. Katsaus voi silti olla joka arvioiva tai esittelevä. Tässä pääasiana lienee taas ihmisten innostaminen tutustumaan samankaltaisiin kirjoihin.

Kirjavinkki on tietyssä mielessä kirjakatsauksen sukulainen. Vinkkauksessa halutaan esitellä lukijalle häntä kiinnostavia kirjoja. Välillä tulee mieleen, että pitääkö kirjavinkkaajan edes oikeasti olla lukenut vinkkaamaansa teosta? Aikojen kuluessa on itsellenikin tullut usein vastaan ihminen, joka on kysynyt minulta, mitä kirjaa suosittelen luettavaksi. Ennen mitään vinkkausta olen aina kysynyt, että mitä hän lukee, mistä pitää, mitä inhoaa ja missä lukee. Dekkarien ystävälle ei kannata vinkata avaruusoopperateosta vaan jos haluaa olla kiero niin vaikka Liz Williamsin Rikoskomisario Chen -sarjaa, joka on scififantasiasekoitusta ja samalla pesunkestävää dekkaria. Vinkkauksen kautta voivat kierot vinkkaajat saada lukijat laajentamaan lukurepertuaariaan.
Kirjablogit ovat nykyään suuressa suosiossa, koska siellä kirjoittaja voi tehdä mitä tahansa lukemilleen kirjoille. Hän voi tehdä kritiikistä vinkkauksen kautta fanitekstiin. Kirjablogi voi toimia kritiikin lisäksi vaikka lukupäiväkirjana, keskustelualustana, innostuspaikkana tai ihan pelkkänä hauskuutena. Blogissa voi myös unohtaa tekstin pituuteen liittyvät lainalaisuudet ja kirjoittaa sydämensä kyllyydestä.

Vai mikä? Joskus voi tehdä kaiken yhdessä ja samassa. Teksti voi samalla toimia sekä kritiikkinä, esittelynä, katsauksena, vinkkauksena että blogina. Tätä tietä tulen itse varmaan suulaana ihmisenä kulkemaan. Kestäkää kirjakuskin kyydissä!

Petri Pietiläinen, kirjakuski