Austerista, muistamisesta, mielestä, kirjoittamisesta, lukemisesta ja paljon muusta

Aino-Maija Lahtinen Mieli ja romaani. Paul Auster mielen kuvaajana (Helsingin Psykoterapiayhdistys ry, 2016)

Kirjallisuudentutkijan koulutuksen saaneena innostuu joskus siitä, mitä aivan toisesta näkökulmasta kirjoihin asennoitunut kirjoittaja saa kirjoista esiin. Kasvatustieteen tohtori Aino-Maija Lahtinen on tehnyt virkistävän ja suorastaan tärkeän kirjan psykoanalyyttisen aparaatin kautta tutkiskellessaan Paul Austeria. Täytyy tunnustaa, että aloitin kirjan hieman epäluuloisena.

Ja tietysti täytyy edelleen myöntää, että kirjassa olisi voinut käyttää laajempaa kirjallisuustieteellistä repertuaaria. Hieman harmittaa, ettei tekijä hyödyntänyt ns. kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen viimeaikaista antia. Itse ihastuin tähän suuntaukseen jo 1990-luvulla George Lakoffin, Mark Johnsonin ja kumppaneiden teoksista. Nykyään tämä suuntaus on tuonut virkistävän ja poikkeavan vivahteen kirjallisuudentutkimukseen. Hauskaa lisäksi siinä on usein se, että tämän suuntauksen edustajat ovat pääsääntöisesti tulleet ”virallisen” kirjallisuudentutkimuksen ulkopuolelta kuten juuri kognitiotieteistä. Lahtinen olisi hyötynyt tästä näkemyksestä suuresti, mutta siitä nyt viis veisaan, vaikka harmittelen, sillä Lahtisen teos on näinkin mainio.

Mieli romaanissa ja ihmismielessä

Lahtinen etsii vastauksia tai edes ymmärrystä ihmismielen problematiikkaan lukemalla Austerin teoksia. Ihminen on aina halunnut ymmärtää sitä, miten ihmismieli toimii. Tämän takia se kognitiivinen lähestymistapa olisi ollut mainio, mutta tämän jälkeen en kertaakaan tähän asiaan puutu, sillä nyt lienen kirjallisuustieteellisen oppineisuuteni jo osoittanut, eikös se ole aina myös arvioiden tarkoitus. Ja pientä naurua päälle!

Lahtinen hahmottaa hyvin sujuvasti ja monipuolisesti mielen rakentumista, käyttää laajasti psykoanalyyttistä lähestymistapaa ja suorastaan hienosti saa lukijansa pohtimaan yksilöllisen mielen ja kollektiivisen lähestymistapojen moninaisia suhteita. Kieli nousee hänelle hyvin tärkeäksi elementiksi. Tämä tietysti kielen kanssa painiskelleena ilahduttaa minua suuresti. Nyt tietysti joku nostelee kulmakarvojaan ja tuhahtelee, että mitä ”uutta” tuossa nyt on, mutta kun kyse ei olekaan ”uudesta” vaan epäsovinnaisesta mutta rikkaasta lähestymistavasta. Kirjallisuustieteessä on pitkään luotettu sen ”tieteellisyyteen” ja pyritty rakentamaan erilaisia yleisempiä esimerkiksi narratiivin rakentumistapoja, joita kirjailijat sitten taas rikkovat. Tosin tietysti aina muistetaan viedä kaikki nämä vanhoihin strukturalistis-narratiivisiin peruskäsitteisiin a’la Propp. Kaikki tarinat varioivat näitä kertomis-, näkökulma-, metaforarakenteita ja sen sellaista, ja niiden selvittämiseen on keskitytty pitkään ja hartaasti. Joskus muistan itsekin miettineeni, että itse kirjallisuuden kirjoittamisen ja lukemisen näkökulma tuntuu välillä rakenteiden keskellä unohtuneen.

Tässä Lahtisen kirjassa sukelletaan merkityksiin, pohditaan todellakin lukemisen vuorovaikutteisuutta ja ymmärtämisen sekä lukemisessa tapahtuvan ymmärtämisen suhdetta mielenkiintoisesti. Hänen näkemyksensä on siitä, että romaanin lukeminen voi edistää ymmärrystä ja auttaa lukijaa oppimaan on monesti sanottu mutta tässä kirjassa se tuottaa sekä hyvän lukukokemuksen että tarpeen lukea Austerin kirjoja uudelleen. Näin Lahtinen iskee kaksi kärpästä tai suorastaan kärpäsjoukon samalla kertaa yhdessä kirjassa.

Minulle on tietysti helppoa hyväksyä Lahtisen perusajatus siitä, että ymmärryksen rakentamisessa romaani olisi paljon parempi väline kuin mikään muu teksti. Lopussa harmittelin sitä, että teos loppui, sillä olisin halunnut lukea vielä paljon enemmän siitä, mitä Lahtisella olisi sanottavaa lukevasta mielestä. Odotin suuresti lukua ”Kirjoittava ja lukeva mieli”, mikä oli sitten minulle pettymys, sillä niin paljon siinä painottui kirjoittavan mielen osuus. Tosin tässä teoksessa minusta painottui kokonaisuudessaan kirjoittava mieli, mutta painotuksesta pitäminen tai sitä kritisoiminen on silti pelkkä mielipidekysymys.  

Sanassa ja tarinassa minä, hän ja muut – sekä näkymätön

Romaani on todellakin hyvin ilmaisukykyinen taidelaji. Eikä pelkästään ilmaisukykyinen vaan yhteistyöhön pakottava. Pitkän tekstin lukemisen taidon rapautumisesta on nähty jo tuskallisen riipaisevia esimerkkejä. Kun ihminen ei enää pysty lukemaan muuta kuin lyhyitä nettitekstejä, kun ihminen ei pysty enää keskittymään kuin kuvavilinään, kun ihmisen empatiakyky riittää vain tykkäämiseen Facessa, silloin olemme pulassa. Lahtisen kirja käsittelee lukijaa mielestäni oivallisesti. Lukijan monipuolinen ja aktiivinen rooli merkityksenmuodostumisessa vertautuu kauniisti kirjailijan oman rooliin merkityksen muodostamisessa. Minulle tässä teoksessa yhdistyivät kirjailijan tekeminen ja lukijan tekeminen aivan vastustamattomasti esitettynä. Tietysti asiaa auttoi kovasti se, että olen lukenut paljon Austeria ja jossain vaiheessa hän kuului aivan suosikkieni kärkikastiin.

Parhaimmillaan Lahtinen on siinä, miten hän kuvaa Austerin yritystä kirjoissaan ymmärtää esimerkiksi omaa isäänsä. Huiman hienoa pohdintaa. Vielä paremmin Lahtinen onnistuu minun kohdallani siinä, miten hän tuo tähän analyysiinsä erilaista psykoanalyyttistä käsitteistöä. Esimerkiksi Hélene Deutschin jo 1940-luvulla esittelemän ”ikään kuin” -ihmisen käsite Austerin isäkuvauksissa oli hyvin kiintoisa, ja avasi minulle tätä Austerin kirjaa aivan uudessa valossa. Pitää tarttua tähän ”ikään kuin” -ajatukseen, sillä sen kautta huomasin ymmärtäväni joidenkin omassa ympäristössäni tai jopa laajemminkin vaikuttavien/vaikuttaneiden ihmisten toimintaa. Käsite aiheutti minussa oikeastaan melkoisen mietintärähdyksen, jota haluan ruokkia lisätiedolla ja -pohdinnalla.

Muistamisen problematiikasta on kirjoitettu paljon. Tämäkin kirja antaa tähän pohdintaa hyvän panoksen. Auster on tässäkin mainio kirjailija tutkittavaksi, sillä metafiktiivisinä teksteinä romaanit tarjoavat oikeita ja vääriä avaimia tulkintoihin, eivätkä väärät aina pysy kuosissa, sillä hyvin metafiktiivisenä kirjalijana Auster välillä pistää lukijansa pysyvästi labyrinttiin pyörimään merkitysten, muistojen, vihjeiden ja salaperäisyyksien suossa. Lahtinen pystyy todella suvereenisti kuvaamaan sitä tapaa, millä mielemme matkaa ajassa ja tilassa, ja käyttää Austeria tyylikkäästi esimerkkilähteenään.

Lahtinen osaa avata Austeria myös kirjailijana, miten hän rakentaa merkityksiä, miten hän rakentaa henkilöhahmojaan, mitä oikeastaan on hänen kirjoittamisen taitonsa. Kaikkien muistelutyötä tai kirjoittamista opettavien kannattaisi lukea tätä kirjaa. Itse jäin monessa kohtaa pohtimaan, miten hyvin jonkin kohdan analyysit taipuisivat kirjoittamiskurssien materiaaliksi. Lahtinen muistaa jokaisessa luvussaan kuvata sen hetkisen tutkimuksen tilannetta esimerkiksi muistamisen tutkimisen suhteen.

Kaikkinensa Lahtisen kirja oli hieno esimerkki sellaisesta kirjallisuuden käsittelystä, joka on kirjallisuustieteessä minun mielestäni turhaan joutunut sivuraiteelle. Kirjallisuusesseistiikassa käsitellään vastaavalla, äärimmäisen mielenkiintoisella tavalla kirjoja. Harmittavaa, että virallisessa kirjallisuustieteessä tällainen käsittelytapa on vähentynyt. Sitä pidetään hieman vanhanaikaisena, syyttä!

Tämä kirja on suurenmoinen esimerkki siitä, miten kirjoja, kirjallisuutta, merkityksiä, lukemista jne. voitaisiin lähestyä kaikkia kiinnostavalla tavalla, eikä pelkästään kirjoittaa kirjallisuustiedettä kirjallisuustieteilijöille. Toivon mukaan tämä kirja löytää laajasti lukijansa. Itse voin suositella sitä kaikille niin Austerista, kirjoista, kirjoittamisesta (kirjassa on lukuisia mainioita analyysejä, joita voisi esitellä millä tahansa kirjoittajakurssilla malliesimerkkeinä vaikka henkilöiden rakentamisesta), ihmismielestä, jopa psykoanalyysistä ja piru vieköön kaikille hyvästä tietokirjasta kiinnostuneille, sillä tämä kirja on hienosti kirjoitettu ja pirullisen kiintoisa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski innostui kirjasta ja ”ikään kuin” -ihmisistä

Uutta Espanjaa valloittamassa - ylistyspuhetta!

Bernal Diaz del Castillo Uuden Espanjan valloituksen totuudenmukainen historia. Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Yrjö Liimatainen, Suva, 2014.

Minulla on koko lukijanurani ajan ollut vastustamaton tarve tarttua kaikkeen intiaaneihin ja Amerikan valloituksiin liittyvään materiaaliin. Yrjö Liimatainen on viimeaikoina ollut erityinen suosikkini. Hän käänsi Hernan Cortesin kirjeitä kuninkaalle (Into, 2013) ja nyt häneltä tuli lähes 400-sivuinen, ja silti vain osa del Castillon (1595–1584) megalomaanisesta valloituskuvauksesta. Näitä pitää lukea, vaikka del Castillon teos nyt on vanhan miehen nuoruusvuosimuistelua. Hienoa silti!

"Euroopan" pojat maailmalla

Liimataisen mainio johdanto kannattaa lukea. Jo siitä saa käsityksen, miksi kirja on kirjoitettu. Se on samalla puolustuspuheenvuoro että ”totuus” että kaikkea muuta. Välillä tietysti hymyilyttää se, että del Castillo koko ajan selittää, miten puhtoisia ja uskovaisia Cortesin johtamat konkistadorit olivat. Tuntuu kuin kysymyksessä olisivat hempeitä puhuvat kukkaismiehet ja suoranaiset kiiltokuvapojat, eivätkä saaliinkiiltosilmissään mellastavat palkkasoturit. Tämähän on puolustuspuheenvuoro ja suuri sankaritarina. Del Castillo suorastaan palvoo Cortesia, jonka vastustajat ja mustamaalaajat kirotaan moneen otteeseen.

Sinänsä tämäkin kirja tuo saman mielikuvan Meksikon valloituksesta: Espanjalaiset saapuivat hyvällä hetkellä. Asteekkien hirmuhallinto, jatkuva verotus ja kenties ei ihan niin kaikkia muita innostavat verenhuuruiset jumalat saivat monet muut kansat heti ottamaan espanjalaiset liittolaisekseen. Voitto ei ollut pelkästään espanjalaisten aseellista tai taktista ylivoimaa, sekä hevosia ja tykkejä, vaan myös sopivan yhteiskunnallisen tilauksen tuoma tärkeä hetki.

Tosin kertoja ei hirveästi näitä espanjalaisten apujoukkoja aina arvosta. Rivienvälistä huomaa, miten tärkeätä välillä heidän roolinsa oli yhä vähenevien ja uupuneempien espanjalaisten joukkojen tukena. Espanjalaisia tarinoita Mesoamerikasta (alue Keski-Meksikon pohjoisosista Costa Rican länsirannikon pohjoisosiin. Nykyisistä valtioista alueeseen kuului osa Meksikoa, Belize, Guatemala, El Salvador sekä osia Hondurasista, Nicaraguasta ja Costa Ricasta) löytyy monia, joissakin jopa kuvataan intiaaneja myötämielisesti. Alueen alkuperäisasukkaiden tuntoja espanjalaisesta valloituksesta sen sijaan löytyy vähemmin, harmi sinänsä.

Taisteluita tarinassa riittää, kuten myös kiintoisia yksityiskohtia. Del Castillo kuvaa intiaanien vaatetusta, taloja, toreja ja rituaaleja sekä yksityiskohtaisesti että liioitellen. Sinänsä mietityttää kuvausten yksityiskohtaisuus, kertojalla tuntuu olleen valokuvamuisti. Käsittämätöntä ylivoimaa vastaan espanjalaiset taistelivat. Hupaisaa on silti lukea, miten aarteiden himo pysäyttää hetkeksi kaiken. Kaikki kulta mitataan rahassa. Kultaesineet sulatetaan heti hyvän tilaisuuden tullen harkoiksi, eikä millään ”taiteellisella” silmäyksellä niihin ole merkitystä. Saalistustahan tämä lopulta oli – ja myös ristiretkeä!

Monesti pitää lukiessaan muistuttaa itseään, että nämä espanjalaiset olivat juuri saattaneet loppuun Iberian niemimaan rankan valloituksen muhamettilaisilta ja että Espanjaa hallitsevat yläluokka ja papisto halusivat parhaillaan kotimaassaan puhdistaa koko maan vieraista vaikutteista. Vähän ennen Kolumbuksen lähtöä Espanjan inkvisitio tuhosi kristinuskoon aiemmin kääntyneitä islamilaisia ja juutalaisia vääräuskoisina. Pitää muistuttaa siitäkin, että pariakymmentä vuotta aikaisemmin 1470-luvulla espanjalaiset käytännössä tuhosivat Kanarian saarten alkuperäisasukkaat sukupuuttoon. Nämä Uuteen Espanjaan tulleet konkistadorit olivat monet pitkällisten ja raakojen taisteluiden karaisemia tappajia, joille vääräuskoisuus merkitsi sopivaa tekosyytä rikkauksien kahmimiseen keinoista välittämättä. Tällaisen kuvan saa joistakin Uuden maailman tapahtumia kuvaavista pappien kuvauksista. Nyt tässä kirjassa ääneen pääsevät sotilaat, ne puhtoiset. Aina pitää dokumentteja lukea mahdollisimman monien silmälasien lävitse, kuten tänäänkin!

Pahat intiaanit ja hyvät espanjalaiset

Del Castillon kertomuksessa espanjalaiset käyttäytyvät kuin pääasiassa hyvin kasvatetut koulupojat. Muutamia kepposia tehdään, mutta oikeamielinen Cortes tuomitsee kaiken heti. Tosin eiväthän espanjalaiset esimerkiksi raiskaa tässä teoksessa ollenkaan ketään tai saati surmaa ketään tuosta noin vain. Jokaisessa kaupungissa heille heti lahjoitetaan joukko naisia ”vaimoiksi” ja sitä rataa. Huvittavaa, miten sujuvasti kaikki menee vanhan miehen puolustuspuheessa.

Pahat intiaanit uhraavat ihmisiä jumalilleen ja mässäilevät ruumiiden lihalla aivan avoimesti. Del Castillon kuva intiaanien jumalmaailmasta muodostuu graafiseksi. Palvontapaikat pursuavat verta, haisevat teurastamolta, ruumiinosia lojuu joka nurkassa, pääkalloja jne. Montakin kertaa kirjoittaja muistaa kuvata, miten kaikkialla kaupungeissa oli puisia häkkejä täynnä ihmisiä, joita lihotettiin epäjumalien uhreiksi, ja syötäväksi. Minne tahansa konkistadori silmänsä laittaa, siellä on verta, epäjumalankuvia ja kalleuksia. Ja Jumala tietysti oli heidän puolellaan. Ja kaikkialla espanjalaiset vapauttavat ihmisiä häkeistä, eikä enää sodomiaa, ihmissyöntiä ja muuta sellaista saa harjoittaa. Tosin orjia jaetaan espanjalaisten kesken kuin palkintokarjaa. Silti tarinasta välittyy sellainen pelastusretkimentaliteetti, että oksat pois. Tosin nämä herrat olivat Jumalan asialla, ainakin sanoissaan.

Kronikan suomennettu osuus päättyy siihen, että espanjalaiset olivat käytännössä voittaneet asteekit, pääkaupunki Tenochtitlán oli valloitettu, johtajat surmattu, tai pikemminkin oikeamielisesti tuomittu. Nyt konkistadorit hallitsivat Meksikon keskiylänköä. Taistelut jatkuisivat, epäjumalankuvia kaadettaisiin vielä monta kymmentä vuotta. Kesken kronikan on yllättävää, miten vähän del Castillo viittaa isorokkoon ja muihin espanjalaisten tuomiin kulkutauteihin. Parissa kohtaa hän mainitsee, miten isorokko tuhoaa intiaaneja. Nykyäänhän tiedetään, että espanjalaisten tuomat taudit tuhosivat alle sadassa vuodessa jopa 90 prosenttia paikallisväestöstä. Kuvaus kattaa vuodet 1519–1521, jolloin ensimmäiset ja rajut kulkutautiepidemiat hävittivät kokonaisia kansoja Mesoamerikassa. Kesken taistelujen ja espanjalaisten omien riitojen tautien tuhoamat ihmiset eivät näytä kiinnostaneen ollenkaan tämän kronikan kirjoittajaa.

Vaikka teos on kirjoitettu muun muassa intiaaneja puolustaneen dominikaani Bartolomé de las Casasin (1484–1566) ja muita ajan tapahtumista kirjoittaneita vastaan, niin hienoa, että sen voi nyt lukea suomeksi edes osittain lähes 500 vuoden takaisia tapahtumia pohtien. Tosin las Casasinkin teksti painettiin vasta paljon myöhemmin. Silti Espanjassa jopa keskusteltiin 1500-luvulla intiaaneja kohtaan tehdyistä raakuuksista. Kuinka paljon keskusteluissa oli eri espanjalaisklikkien (lue kaikki halusivat olla uuden Espanjan rikkauksien omistajia, ja sen takia riitelivät ja puhuivat toistensa raakuuksista) propagandaa, niin siitä olisi hauskaa joskus lukea tutkimusta, mitä näyttää maailmalta löytyvän, ei vielä suomeksi. Kenties Liimatainen sitäkin joskus suomentaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka ei pääse eroon nuoruuden kiinnostuksistaan.