Ursula
K. Le Guin Neljä
anteeksiantoa (Suom. Jyrki Iivonen. Vaskikirjat, 2014)
Muistelen usein sitä, kun Isaac Bashevis Singer
kuoli, niin Hesarissa julkaistussa muistokirjoituksessa joku, joka taisi olla
Jukka Kemppinen, kirjoitti, että hän kadehtii niitä onnellisia, joilla on vielä
edessään Singerin kirjoihin tutustuminen. Samaa aina ajattelen lukiessani Le
Guinin kirjoja. Vaskikirjat on lähtenyt näköjään suomentamaan lisää hänen
novellejaan, kuinka ihanaa. Neljä
anteeksiantoa oli niin hyvä Hain-sarjaan kuluva novellikokonaisuus kuin voi
olla.
Mielipiteet ovat mielipiteitä, mutta silti nostan Le
Guinin paljon korkeammalle kuin Tolkienin. Tunnustan, että kyllähän Tolkien on
High fantasyn mestari, mutta sitten tulee se MUTTA! Tolkien on tutkimansa
kirjallisen ajankohdan Beowulfin ja muun sankarirunousmaailman vanki. Tällä
tarkoitan sitä, mikä näkyy tuskallisesti hänen kirjoistaan tehdyissä
elokuvissa, enkä väitä, että teosten muuntuminen
sankariräiskintäactionelokuviksi olisi täydellisesti Peter Jacksonin ja kumppaneiden
vika, sillä se kaikki on jo kirjoissa. Tolkienin maailmassa kuten Beowulfissa
ja germaanisessa mytologiassa, islantilaisissa saagoissa, Eddassa ja
keskiaikaisessa Arthur-tyylisessä runoudessa suuret sankarit tekevät suuria
tekoja, taistelua riittää ja meno on tärkeämpää kuin ajatukset. Tietysti joku
nyt kiukustuu edellisestä, mutta kiukustukoon.
Tolkien taustoitukseni tarkoituksena on tehdä eroa
Tolkienin edustaman machomaailman, johon kuuluvat myös hobittien, pienten
rauhaa rakastavien hahmojen nouseminen sankareiksi, tuhoamalla, ja Le Guinin
edustaman humanistisen, minusta älykkäämmän ja vaihtoehtoisemman fantasian
välille.
Hainilainen tieteisfantasia
Le Guin on tehnyt minulle merkitykselliset kolme suurta
maailmaa, Maameren puhtaamman fantasiamaailman, Läntisen rannan kauniin
kirjallisuudesta, kirjoista ja lukemisen tärkeydestä puhuvan sarjan ja niin
sanotut hainilaiskirjat, jotka luetaan enemmän tieteiskirjallisuuteen, samaa
fantasiaahan sekin on. Täytyy myöntää, että rakastan kaikkia kolmea. Neljä anteeksiantoa kuuluu
hainilaiskirjoihin.
Joka ei ole Le Guinin tähän sarjaan tutustunut, niin
sille ei kannata selittää suurta useiden romaanien ja kymmenien novellien
kokonaisuutta. Ja ne, jotka ovat niitä lukeneet, noh, eivät tarvitse
selityksiä. Novellien tarinoitakaan ei kannata kauheasti referoida, sillä niiden viipyilevässä kerronnassa pitää itse käydä, ja huomata, miten ne kietoutuvat toisiinsa. Lyhyesti sanottu tarinat kertovat kahden planeetan suhteesta toisiinsa, orjien suhteesta omistajiin, kapitalistisen riistoyhteiskunnan rappioittavasta vaikutuksesta, rakkaudesta, siitä, miten hankalaa on antaa anteeksi, kun vapaustaistelu on kestänyt jo 400 vuotta, millaista on olla nainen maailmassa, jossa nainen ei ole nainen vaan pelkkä seksuaalinen leikkikalu ilman oikeuksia, missä mieskään ei ole mies vaan pelkkä omistettu, jos et kuulu omistavaan luokkaan, missä vapaudenhalu jossain vaiheessa nousee kapinaksi jne. Kaikki tämä kerrotaan neljän tai oikeastaan paljon suuremman joukon ihmisiä kautta, vaikka neljä näkökulmaa neljässä tarinassa on. Silti, oi silti, tarinoissa näkyy kaleidoskooppi, joka pistää hetkeksi uskomaan hyvän voittoon maailmassa.
Le Guinin kaikki kirjat sisältävät filosofiaa,
eettisiä pohdintoja, vahvoja ajatuksia ekologiasta, kapitalismin oikeutuksesta,
orjuudesta jne. sekä todellisia ristiriitatilanteita, joista ei niin vain
selvitä miekkaa ja magiaa heiluttelemalla. Voimallisesti hän tutkii kirjoissaan
sukupuolen merkitystä, mitä on olla mies, nainen ja molempia. Erityisesti
hainilaiskirjoissa hän suorastaan kirjoittaa ihmiskunnan historiaa uudestaan
hainilaisittain. Tämä uusi neljän novellin kokonaisuus käsittelee orjuutta,
alistamiseen rakennettuja yhteiskuntia ja tietysti sitä, miten miehet orjuuttavat
naisia niin seksuaalisesti kuin muutenkin. Käsittämättömän hienoa ja
ajattelemaan pakottavaa luettavaa.
Olen monesti miettinyt, mikä on kauno- ja
tietokirjan ero tiedon tuottamisessa. Myönnän, että orjuudesta kertovien
tietokirjojen lukeminen on tärkeätä, mutta Le Guinin novelleissa käsitellään
toisella tavalla orjuutta. Kun kaunokirjailija menee orjan mieleen, kieleen ja
lihaan, sinne lukijankin pitää mennä. On hyytävää lukea kuvausta nuoresta
naisesta, joka on ehdollistettu tottelemaan täysin omistajiaan. Hän on silmäsi,
korvasi ja tunnet kaiken. mitä hän tuntee. Sitten tekstissä lukee sanat: ”Lihan
politiikka on kaiken vallan perusta”. Kyllähän vastaavaa on lukenut ennenkin,
tietokirjoista ja kuullut televisiohaastatteluissa jne., mutta nyt lukijana
olen ollut toisen ihmisen sisässä, silloin nuo sanat koskettavat enemmän,
silloin miettii asioita toisella tavalla kuin tietokirjaa lukiessa.
Monessakin kohtaa pilkahtaa Le Guinin kaunis
pakkomielle – hän haluaa muistuttaa lukemisen, kirjojen, kirjallisuuden,
opetuksen ja tiedon merkitystä. Vasta kun ihminen itse lukee, hän käsittelee
itse tietoa, eivätkä siinä Internetin ja liikkuvan kuvan maailmat ole mitään. Olen
edelleen samaa mieltä. Parhainkaan historiallinen dokumentti ei pysähdytä niin
pitkään ajattelemaan kuin hyvä historiateos. Kuvina liikkuvalla tiedolla voi
kuvata, kuvittaa, viihdyttää, kiihdyttää mutta kirja pysäyttää.
Pysähtykäähän hetkeksi Le Guinin pariin.
Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka oli niin sairas,
ettei jaksanut kirjoittaa, onneksi Le Guin herätti hänet henkiin.