Austerista, muistamisesta, mielestä, kirjoittamisesta, lukemisesta ja paljon muusta

Aino-Maija Lahtinen Mieli ja romaani. Paul Auster mielen kuvaajana (Helsingin Psykoterapiayhdistys ry, 2016)

Kirjallisuudentutkijan koulutuksen saaneena innostuu joskus siitä, mitä aivan toisesta näkökulmasta kirjoihin asennoitunut kirjoittaja saa kirjoista esiin. Kasvatustieteen tohtori Aino-Maija Lahtinen on tehnyt virkistävän ja suorastaan tärkeän kirjan psykoanalyyttisen aparaatin kautta tutkiskellessaan Paul Austeria. Täytyy tunnustaa, että aloitin kirjan hieman epäluuloisena.

Ja tietysti täytyy edelleen myöntää, että kirjassa olisi voinut käyttää laajempaa kirjallisuustieteellistä repertuaaria. Hieman harmittaa, ettei tekijä hyödyntänyt ns. kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen viimeaikaista antia. Itse ihastuin tähän suuntaukseen jo 1990-luvulla George Lakoffin, Mark Johnsonin ja kumppaneiden teoksista. Nykyään tämä suuntaus on tuonut virkistävän ja poikkeavan vivahteen kirjallisuudentutkimukseen. Hauskaa lisäksi siinä on usein se, että tämän suuntauksen edustajat ovat pääsääntöisesti tulleet ”virallisen” kirjallisuudentutkimuksen ulkopuolelta kuten juuri kognitiotieteistä. Lahtinen olisi hyötynyt tästä näkemyksestä suuresti, mutta siitä nyt viis veisaan, vaikka harmittelen, sillä Lahtisen teos on näinkin mainio.

Mieli romaanissa ja ihmismielessä

Lahtinen etsii vastauksia tai edes ymmärrystä ihmismielen problematiikkaan lukemalla Austerin teoksia. Ihminen on aina halunnut ymmärtää sitä, miten ihmismieli toimii. Tämän takia se kognitiivinen lähestymistapa olisi ollut mainio, mutta tämän jälkeen en kertaakaan tähän asiaan puutu, sillä nyt lienen kirjallisuustieteellisen oppineisuuteni jo osoittanut, eikös se ole aina myös arvioiden tarkoitus. Ja pientä naurua päälle!

Lahtinen hahmottaa hyvin sujuvasti ja monipuolisesti mielen rakentumista, käyttää laajasti psykoanalyyttistä lähestymistapaa ja suorastaan hienosti saa lukijansa pohtimaan yksilöllisen mielen ja kollektiivisen lähestymistapojen moninaisia suhteita. Kieli nousee hänelle hyvin tärkeäksi elementiksi. Tämä tietysti kielen kanssa painiskelleena ilahduttaa minua suuresti. Nyt tietysti joku nostelee kulmakarvojaan ja tuhahtelee, että mitä ”uutta” tuossa nyt on, mutta kun kyse ei olekaan ”uudesta” vaan epäsovinnaisesta mutta rikkaasta lähestymistavasta. Kirjallisuustieteessä on pitkään luotettu sen ”tieteellisyyteen” ja pyritty rakentamaan erilaisia yleisempiä esimerkiksi narratiivin rakentumistapoja, joita kirjailijat sitten taas rikkovat. Tosin tietysti aina muistetaan viedä kaikki nämä vanhoihin strukturalistis-narratiivisiin peruskäsitteisiin a’la Propp. Kaikki tarinat varioivat näitä kertomis-, näkökulma-, metaforarakenteita ja sen sellaista, ja niiden selvittämiseen on keskitytty pitkään ja hartaasti. Joskus muistan itsekin miettineeni, että itse kirjallisuuden kirjoittamisen ja lukemisen näkökulma tuntuu välillä rakenteiden keskellä unohtuneen.

Tässä Lahtisen kirjassa sukelletaan merkityksiin, pohditaan todellakin lukemisen vuorovaikutteisuutta ja ymmärtämisen sekä lukemisessa tapahtuvan ymmärtämisen suhdetta mielenkiintoisesti. Hänen näkemyksensä on siitä, että romaanin lukeminen voi edistää ymmärrystä ja auttaa lukijaa oppimaan on monesti sanottu mutta tässä kirjassa se tuottaa sekä hyvän lukukokemuksen että tarpeen lukea Austerin kirjoja uudelleen. Näin Lahtinen iskee kaksi kärpästä tai suorastaan kärpäsjoukon samalla kertaa yhdessä kirjassa.

Minulle on tietysti helppoa hyväksyä Lahtisen perusajatus siitä, että ymmärryksen rakentamisessa romaani olisi paljon parempi väline kuin mikään muu teksti. Lopussa harmittelin sitä, että teos loppui, sillä olisin halunnut lukea vielä paljon enemmän siitä, mitä Lahtisella olisi sanottavaa lukevasta mielestä. Odotin suuresti lukua ”Kirjoittava ja lukeva mieli”, mikä oli sitten minulle pettymys, sillä niin paljon siinä painottui kirjoittavan mielen osuus. Tosin tässä teoksessa minusta painottui kokonaisuudessaan kirjoittava mieli, mutta painotuksesta pitäminen tai sitä kritisoiminen on silti pelkkä mielipidekysymys.  

Sanassa ja tarinassa minä, hän ja muut – sekä näkymätön

Romaani on todellakin hyvin ilmaisukykyinen taidelaji. Eikä pelkästään ilmaisukykyinen vaan yhteistyöhön pakottava. Pitkän tekstin lukemisen taidon rapautumisesta on nähty jo tuskallisen riipaisevia esimerkkejä. Kun ihminen ei enää pysty lukemaan muuta kuin lyhyitä nettitekstejä, kun ihminen ei pysty enää keskittymään kuin kuvavilinään, kun ihmisen empatiakyky riittää vain tykkäämiseen Facessa, silloin olemme pulassa. Lahtisen kirja käsittelee lukijaa mielestäni oivallisesti. Lukijan monipuolinen ja aktiivinen rooli merkityksenmuodostumisessa vertautuu kauniisti kirjailijan oman rooliin merkityksen muodostamisessa. Minulle tässä teoksessa yhdistyivät kirjailijan tekeminen ja lukijan tekeminen aivan vastustamattomasti esitettynä. Tietysti asiaa auttoi kovasti se, että olen lukenut paljon Austeria ja jossain vaiheessa hän kuului aivan suosikkieni kärkikastiin.

Parhaimmillaan Lahtinen on siinä, miten hän kuvaa Austerin yritystä kirjoissaan ymmärtää esimerkiksi omaa isäänsä. Huiman hienoa pohdintaa. Vielä paremmin Lahtinen onnistuu minun kohdallani siinä, miten hän tuo tähän analyysiinsä erilaista psykoanalyyttistä käsitteistöä. Esimerkiksi Hélene Deutschin jo 1940-luvulla esittelemän ”ikään kuin” -ihmisen käsite Austerin isäkuvauksissa oli hyvin kiintoisa, ja avasi minulle tätä Austerin kirjaa aivan uudessa valossa. Pitää tarttua tähän ”ikään kuin” -ajatukseen, sillä sen kautta huomasin ymmärtäväni joidenkin omassa ympäristössäni tai jopa laajemminkin vaikuttavien/vaikuttaneiden ihmisten toimintaa. Käsite aiheutti minussa oikeastaan melkoisen mietintärähdyksen, jota haluan ruokkia lisätiedolla ja -pohdinnalla.

Muistamisen problematiikasta on kirjoitettu paljon. Tämäkin kirja antaa tähän pohdintaa hyvän panoksen. Auster on tässäkin mainio kirjailija tutkittavaksi, sillä metafiktiivisinä teksteinä romaanit tarjoavat oikeita ja vääriä avaimia tulkintoihin, eivätkä väärät aina pysy kuosissa, sillä hyvin metafiktiivisenä kirjalijana Auster välillä pistää lukijansa pysyvästi labyrinttiin pyörimään merkitysten, muistojen, vihjeiden ja salaperäisyyksien suossa. Lahtinen pystyy todella suvereenisti kuvaamaan sitä tapaa, millä mielemme matkaa ajassa ja tilassa, ja käyttää Austeria tyylikkäästi esimerkkilähteenään.

Lahtinen osaa avata Austeria myös kirjailijana, miten hän rakentaa merkityksiä, miten hän rakentaa henkilöhahmojaan, mitä oikeastaan on hänen kirjoittamisen taitonsa. Kaikkien muistelutyötä tai kirjoittamista opettavien kannattaisi lukea tätä kirjaa. Itse jäin monessa kohtaa pohtimaan, miten hyvin jonkin kohdan analyysit taipuisivat kirjoittamiskurssien materiaaliksi. Lahtinen muistaa jokaisessa luvussaan kuvata sen hetkisen tutkimuksen tilannetta esimerkiksi muistamisen tutkimisen suhteen.

Kaikkinensa Lahtisen kirja oli hieno esimerkki sellaisesta kirjallisuuden käsittelystä, joka on kirjallisuustieteessä minun mielestäni turhaan joutunut sivuraiteelle. Kirjallisuusesseistiikassa käsitellään vastaavalla, äärimmäisen mielenkiintoisella tavalla kirjoja. Harmittavaa, että virallisessa kirjallisuustieteessä tällainen käsittelytapa on vähentynyt. Sitä pidetään hieman vanhanaikaisena, syyttä!

Tämä kirja on suurenmoinen esimerkki siitä, miten kirjoja, kirjallisuutta, merkityksiä, lukemista jne. voitaisiin lähestyä kaikkia kiinnostavalla tavalla, eikä pelkästään kirjoittaa kirjallisuustiedettä kirjallisuustieteilijöille. Toivon mukaan tämä kirja löytää laajasti lukijansa. Itse voin suositella sitä kaikille niin Austerista, kirjoista, kirjoittamisesta (kirjassa on lukuisia mainioita analyysejä, joita voisi esitellä millä tahansa kirjoittajakurssilla malliesimerkkeinä vaikka henkilöiden rakentamisesta), ihmismielestä, jopa psykoanalyysistä ja piru vieköön kaikille hyvästä tietokirjasta kiinnostuneille, sillä tämä kirja on hienosti kirjoitettu ja pirullisen kiintoisa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski innostui kirjasta ja ”ikään kuin” -ihmisistä

Uutta Espanjaa valloittamassa - ylistyspuhetta!

Bernal Diaz del Castillo Uuden Espanjan valloituksen totuudenmukainen historia. Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Yrjö Liimatainen, Suva, 2014.

Minulla on koko lukijanurani ajan ollut vastustamaton tarve tarttua kaikkeen intiaaneihin ja Amerikan valloituksiin liittyvään materiaaliin. Yrjö Liimatainen on viimeaikoina ollut erityinen suosikkini. Hän käänsi Hernan Cortesin kirjeitä kuninkaalle (Into, 2013) ja nyt häneltä tuli lähes 400-sivuinen, ja silti vain osa del Castillon (1595–1584) megalomaanisesta valloituskuvauksesta. Näitä pitää lukea, vaikka del Castillon teos nyt on vanhan miehen nuoruusvuosimuistelua. Hienoa silti!

"Euroopan" pojat maailmalla

Liimataisen mainio johdanto kannattaa lukea. Jo siitä saa käsityksen, miksi kirja on kirjoitettu. Se on samalla puolustuspuheenvuoro että ”totuus” että kaikkea muuta. Välillä tietysti hymyilyttää se, että del Castillo koko ajan selittää, miten puhtoisia ja uskovaisia Cortesin johtamat konkistadorit olivat. Tuntuu kuin kysymyksessä olisivat hempeitä puhuvat kukkaismiehet ja suoranaiset kiiltokuvapojat, eivätkä saaliinkiiltosilmissään mellastavat palkkasoturit. Tämähän on puolustuspuheenvuoro ja suuri sankaritarina. Del Castillo suorastaan palvoo Cortesia, jonka vastustajat ja mustamaalaajat kirotaan moneen otteeseen.

Sinänsä tämäkin kirja tuo saman mielikuvan Meksikon valloituksesta: Espanjalaiset saapuivat hyvällä hetkellä. Asteekkien hirmuhallinto, jatkuva verotus ja kenties ei ihan niin kaikkia muita innostavat verenhuuruiset jumalat saivat monet muut kansat heti ottamaan espanjalaiset liittolaisekseen. Voitto ei ollut pelkästään espanjalaisten aseellista tai taktista ylivoimaa, sekä hevosia ja tykkejä, vaan myös sopivan yhteiskunnallisen tilauksen tuoma tärkeä hetki.

Tosin kertoja ei hirveästi näitä espanjalaisten apujoukkoja aina arvosta. Rivienvälistä huomaa, miten tärkeätä välillä heidän roolinsa oli yhä vähenevien ja uupuneempien espanjalaisten joukkojen tukena. Espanjalaisia tarinoita Mesoamerikasta (alue Keski-Meksikon pohjoisosista Costa Rican länsirannikon pohjoisosiin. Nykyisistä valtioista alueeseen kuului osa Meksikoa, Belize, Guatemala, El Salvador sekä osia Hondurasista, Nicaraguasta ja Costa Ricasta) löytyy monia, joissakin jopa kuvataan intiaaneja myötämielisesti. Alueen alkuperäisasukkaiden tuntoja espanjalaisesta valloituksesta sen sijaan löytyy vähemmin, harmi sinänsä.

Taisteluita tarinassa riittää, kuten myös kiintoisia yksityiskohtia. Del Castillo kuvaa intiaanien vaatetusta, taloja, toreja ja rituaaleja sekä yksityiskohtaisesti että liioitellen. Sinänsä mietityttää kuvausten yksityiskohtaisuus, kertojalla tuntuu olleen valokuvamuisti. Käsittämätöntä ylivoimaa vastaan espanjalaiset taistelivat. Hupaisaa on silti lukea, miten aarteiden himo pysäyttää hetkeksi kaiken. Kaikki kulta mitataan rahassa. Kultaesineet sulatetaan heti hyvän tilaisuuden tullen harkoiksi, eikä millään ”taiteellisella” silmäyksellä niihin ole merkitystä. Saalistustahan tämä lopulta oli – ja myös ristiretkeä!

Monesti pitää lukiessaan muistuttaa itseään, että nämä espanjalaiset olivat juuri saattaneet loppuun Iberian niemimaan rankan valloituksen muhamettilaisilta ja että Espanjaa hallitsevat yläluokka ja papisto halusivat parhaillaan kotimaassaan puhdistaa koko maan vieraista vaikutteista. Vähän ennen Kolumbuksen lähtöä Espanjan inkvisitio tuhosi kristinuskoon aiemmin kääntyneitä islamilaisia ja juutalaisia vääräuskoisina. Pitää muistuttaa siitäkin, että pariakymmentä vuotta aikaisemmin 1470-luvulla espanjalaiset käytännössä tuhosivat Kanarian saarten alkuperäisasukkaat sukupuuttoon. Nämä Uuteen Espanjaan tulleet konkistadorit olivat monet pitkällisten ja raakojen taisteluiden karaisemia tappajia, joille vääräuskoisuus merkitsi sopivaa tekosyytä rikkauksien kahmimiseen keinoista välittämättä. Tällaisen kuvan saa joistakin Uuden maailman tapahtumia kuvaavista pappien kuvauksista. Nyt tässä kirjassa ääneen pääsevät sotilaat, ne puhtoiset. Aina pitää dokumentteja lukea mahdollisimman monien silmälasien lävitse, kuten tänäänkin!

Pahat intiaanit ja hyvät espanjalaiset

Del Castillon kertomuksessa espanjalaiset käyttäytyvät kuin pääasiassa hyvin kasvatetut koulupojat. Muutamia kepposia tehdään, mutta oikeamielinen Cortes tuomitsee kaiken heti. Tosin eiväthän espanjalaiset esimerkiksi raiskaa tässä teoksessa ollenkaan ketään tai saati surmaa ketään tuosta noin vain. Jokaisessa kaupungissa heille heti lahjoitetaan joukko naisia ”vaimoiksi” ja sitä rataa. Huvittavaa, miten sujuvasti kaikki menee vanhan miehen puolustuspuheessa.

Pahat intiaanit uhraavat ihmisiä jumalilleen ja mässäilevät ruumiiden lihalla aivan avoimesti. Del Castillon kuva intiaanien jumalmaailmasta muodostuu graafiseksi. Palvontapaikat pursuavat verta, haisevat teurastamolta, ruumiinosia lojuu joka nurkassa, pääkalloja jne. Montakin kertaa kirjoittaja muistaa kuvata, miten kaikkialla kaupungeissa oli puisia häkkejä täynnä ihmisiä, joita lihotettiin epäjumalien uhreiksi, ja syötäväksi. Minne tahansa konkistadori silmänsä laittaa, siellä on verta, epäjumalankuvia ja kalleuksia. Ja Jumala tietysti oli heidän puolellaan. Ja kaikkialla espanjalaiset vapauttavat ihmisiä häkeistä, eikä enää sodomiaa, ihmissyöntiä ja muuta sellaista saa harjoittaa. Tosin orjia jaetaan espanjalaisten kesken kuin palkintokarjaa. Silti tarinasta välittyy sellainen pelastusretkimentaliteetti, että oksat pois. Tosin nämä herrat olivat Jumalan asialla, ainakin sanoissaan.

Kronikan suomennettu osuus päättyy siihen, että espanjalaiset olivat käytännössä voittaneet asteekit, pääkaupunki Tenochtitlán oli valloitettu, johtajat surmattu, tai pikemminkin oikeamielisesti tuomittu. Nyt konkistadorit hallitsivat Meksikon keskiylänköä. Taistelut jatkuisivat, epäjumalankuvia kaadettaisiin vielä monta kymmentä vuotta. Kesken kronikan on yllättävää, miten vähän del Castillo viittaa isorokkoon ja muihin espanjalaisten tuomiin kulkutauteihin. Parissa kohtaa hän mainitsee, miten isorokko tuhoaa intiaaneja. Nykyäänhän tiedetään, että espanjalaisten tuomat taudit tuhosivat alle sadassa vuodessa jopa 90 prosenttia paikallisväestöstä. Kuvaus kattaa vuodet 1519–1521, jolloin ensimmäiset ja rajut kulkutautiepidemiat hävittivät kokonaisia kansoja Mesoamerikassa. Kesken taistelujen ja espanjalaisten omien riitojen tautien tuhoamat ihmiset eivät näytä kiinnostaneen ollenkaan tämän kronikan kirjoittajaa.

Vaikka teos on kirjoitettu muun muassa intiaaneja puolustaneen dominikaani Bartolomé de las Casasin (1484–1566) ja muita ajan tapahtumista kirjoittaneita vastaan, niin hienoa, että sen voi nyt lukea suomeksi edes osittain lähes 500 vuoden takaisia tapahtumia pohtien. Tosin las Casasinkin teksti painettiin vasta paljon myöhemmin. Silti Espanjassa jopa keskusteltiin 1500-luvulla intiaaneja kohtaan tehdyistä raakuuksista. Kuinka paljon keskusteluissa oli eri espanjalaisklikkien (lue kaikki halusivat olla uuden Espanjan rikkauksien omistajia, ja sen takia riitelivät ja puhuivat toistensa raakuuksista) propagandaa, niin siitä olisi hauskaa joskus lukea tutkimusta, mitä näyttää maailmalta löytyvän, ei vielä suomeksi. Kenties Liimatainen sitäkin joskus suomentaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka ei pääse eroon nuoruuden kiinnostuksistaan.

"Oi, Oi, Yeowe" - sinne minäkin kaipaan

Ursula K. Le Guin Neljä anteeksiantoa (Suom. Jyrki Iivonen. Vaskikirjat, 2014)

Muistelen usein sitä, kun Isaac Bashevis Singer kuoli, niin Hesarissa julkaistussa muistokirjoituksessa joku, joka taisi olla Jukka Kemppinen, kirjoitti, että hän kadehtii niitä onnellisia, joilla on vielä edessään Singerin kirjoihin tutustuminen. Samaa aina ajattelen lukiessani Le Guinin kirjoja. Vaskikirjat on lähtenyt näköjään suomentamaan lisää hänen novellejaan, kuinka ihanaa. Neljä anteeksiantoa oli niin hyvä Hain-sarjaan kuluva novellikokonaisuus kuin voi olla.

Mielipiteet ovat mielipiteitä, mutta silti nostan Le Guinin paljon korkeammalle kuin Tolkienin. Tunnustan, että kyllähän Tolkien on High fantasyn mestari, mutta sitten tulee se MUTTA! Tolkien on tutkimansa kirjallisen ajankohdan Beowulfin ja muun sankarirunousmaailman vanki. Tällä tarkoitan sitä, mikä näkyy tuskallisesti hänen kirjoistaan tehdyissä elokuvissa, enkä väitä, että teosten muuntuminen sankariräiskintäactionelokuviksi olisi täydellisesti Peter Jacksonin ja kumppaneiden vika, sillä se kaikki on jo kirjoissa. Tolkienin maailmassa kuten Beowulfissa ja germaanisessa mytologiassa, islantilaisissa saagoissa, Eddassa ja keskiaikaisessa Arthur-tyylisessä runoudessa suuret sankarit tekevät suuria tekoja, taistelua riittää ja meno on tärkeämpää kuin ajatukset. Tietysti joku nyt kiukustuu edellisestä, mutta kiukustukoon.

Tolkien taustoitukseni tarkoituksena on tehdä eroa Tolkienin edustaman machomaailman, johon kuuluvat myös hobittien, pienten rauhaa rakastavien hahmojen nouseminen sankareiksi, tuhoamalla, ja Le Guinin edustaman humanistisen, minusta älykkäämmän ja vaihtoehtoisemman fantasian välille.

Hainilainen tieteisfantasia

Le Guin on tehnyt minulle merkitykselliset kolme suurta maailmaa, Maameren puhtaamman fantasiamaailman, Läntisen rannan kauniin kirjallisuudesta, kirjoista ja lukemisen tärkeydestä puhuvan sarjan ja niin sanotut hainilaiskirjat, jotka luetaan enemmän tieteiskirjallisuuteen, samaa fantasiaahan sekin on. Täytyy myöntää, että rakastan kaikkia kolmea. Neljä anteeksiantoa kuuluu hainilaiskirjoihin.

Joka ei ole Le Guinin tähän sarjaan tutustunut, niin sille ei kannata selittää suurta useiden romaanien ja kymmenien novellien kokonaisuutta. Ja ne, jotka ovat niitä lukeneet, noh, eivät tarvitse selityksiä. Novellien tarinoitakaan ei kannata kauheasti referoida, sillä niiden viipyilevässä kerronnassa pitää itse käydä, ja huomata, miten ne kietoutuvat toisiinsa. Lyhyesti sanottu tarinat kertovat kahden planeetan suhteesta toisiinsa, orjien suhteesta omistajiin, kapitalistisen riistoyhteiskunnan rappioittavasta vaikutuksesta, rakkaudesta, siitä, miten hankalaa on antaa anteeksi, kun vapaustaistelu on kestänyt jo 400 vuotta, millaista on olla nainen maailmassa, jossa nainen ei ole nainen vaan pelkkä seksuaalinen leikkikalu ilman oikeuksia, missä mieskään ei ole mies vaan pelkkä omistettu, jos et kuulu omistavaan luokkaan, missä vapaudenhalu jossain vaiheessa nousee kapinaksi jne. Kaikki tämä kerrotaan neljän tai oikeastaan paljon suuremman joukon ihmisiä kautta, vaikka neljä näkökulmaa neljässä tarinassa on. Silti, oi silti, tarinoissa näkyy kaleidoskooppi, joka pistää hetkeksi uskomaan hyvän voittoon maailmassa.

Le Guinin kaikki kirjat sisältävät filosofiaa, eettisiä pohdintoja, vahvoja ajatuksia ekologiasta, kapitalismin oikeutuksesta, orjuudesta jne. sekä todellisia ristiriitatilanteita, joista ei niin vain selvitä miekkaa ja magiaa heiluttelemalla. Voimallisesti hän tutkii kirjoissaan sukupuolen merkitystä, mitä on olla mies, nainen ja molempia. Erityisesti hainilaiskirjoissa hän suorastaan kirjoittaa ihmiskunnan historiaa uudestaan hainilaisittain. Tämä uusi neljän novellin kokonaisuus käsittelee orjuutta, alistamiseen rakennettuja yhteiskuntia ja tietysti sitä, miten miehet orjuuttavat naisia niin seksuaalisesti kuin muutenkin. Käsittämättömän hienoa ja ajattelemaan pakottavaa luettavaa.

Olen monesti miettinyt, mikä on kauno- ja tietokirjan ero tiedon tuottamisessa. Myönnän, että orjuudesta kertovien tietokirjojen lukeminen on tärkeätä, mutta Le Guinin novelleissa käsitellään toisella tavalla orjuutta. Kun kaunokirjailija menee orjan mieleen, kieleen ja lihaan, sinne lukijankin pitää mennä. On hyytävää lukea kuvausta nuoresta naisesta, joka on ehdollistettu tottelemaan täysin omistajiaan. Hän on silmäsi, korvasi ja tunnet kaiken. mitä hän tuntee. Sitten tekstissä lukee sanat: ”Lihan politiikka on kaiken vallan perusta”. Kyllähän vastaavaa on lukenut ennenkin, tietokirjoista ja kuullut televisiohaastatteluissa jne., mutta nyt lukijana olen ollut toisen ihmisen sisässä, silloin nuo sanat koskettavat enemmän, silloin miettii asioita toisella tavalla kuin tietokirjaa lukiessa.

Monessakin kohtaa pilkahtaa Le Guinin kaunis pakkomielle – hän haluaa muistuttaa lukemisen, kirjojen, kirjallisuuden, opetuksen ja tiedon merkitystä. Vasta kun ihminen itse lukee, hän käsittelee itse tietoa, eivätkä siinä Internetin ja liikkuvan kuvan maailmat ole mitään. Olen edelleen samaa mieltä. Parhainkaan historiallinen dokumentti ei pysähdytä niin pitkään ajattelemaan kuin hyvä historiateos. Kuvina liikkuvalla tiedolla voi kuvata, kuvittaa, viihdyttää, kiihdyttää mutta kirja pysäyttää.

Pysähtykäähän hetkeksi Le Guinin pariin.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka oli niin sairas, ettei jaksanut kirjoittaa, onneksi Le Guin herätti hänet henkiin.

Neandertalilaisten sankaritiedemies

Svante Pääbo Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä  (Suom. Veli-Pekka Ketola. Art House, 2015)

Koirien maailmanhistoriaa tehdessäni luin kaksikin Darwinista tehtyä kirjaa, jotka ilmestyivät muutaman vuoden välein. Ensin tuli käännöskirja, Janet Browne Darwinin Lajien synty (Suom. Riitta Virkkunen. Ajatus Kirjat, 2009), ja sitten suomalainen kirja, Pertti Ranta Charles Darwin. Elämä ja evoluutio (Teos, 2011). Niitä tuli väistämättä vertailtua. Molemmat olivat hyviä ja toistivat paljon samoja asioita. Hupaisaa oli huomata, että niistä olisi tullut valtavan hyvä kirja, jos toisesta olisi leikannut ja liimannut tietyt osat toiseen ja toisinpäin.

Tämä kokemus oli mielessäni, kun tartuin paleogenetiikan yhden perustajista ja maailmanluokan tutkijatähden Svante Pääbön kohtuutuoreeseen teokseen neandertalilaisista. Olihan äskettäin  lukenut suomalaisen Juha Valsten teoksen samasta aiheesta. Mietin, tulisikohan nytkin sama vaikutelma, mutta ei todellakaan tullut. Valste keskittyy kuvaamaan tieteenhistoriaa ja sitä mitä neandertalialaisista tiedetään. Pääbö keskittyy kuvaamaan omaa tutkijanuraansa, iskemään paleontologian tutkijoita mutta onneksi myös osoittamaan, miten neandertalilaisten geneettinen perimä selvitettiin ja verrattiin nykyisin eläviin ihmisiin – ja todistettiin, että ihmisten geenistössä on neandertalilaisten geenimateriaalia. Ihmiset ja neandertalilaiset saivat jälkeläisiä, kuten myös desovanihmiset ja ihmiset sekä mahdollisesti florensinihmiset ja ihmiset ja niin edespäin. Aivan varmasti me emme olleet aivan niin yksin kuin aiemmin on kuviteltu vaan muutamia kymmeniä tuhansia vuosia sitten maailmassa eli useampia ihmislajeja kuin aiemmin on kuviteltu.

Salapoliisikirjaksi hieman lattea

Pääbon kirja on sekä oman tutkijanuran kuvaus että salapoliisitarinayritelmä siitä, miten neandertalilaisten perimä tutkittiin. Molemmissa puolissa on sekä hyvää että huonoa. Hieman kyllästyttää Pääbon uran kuvaaminen. Hieman lisää kyllästyttää Pääbon itsevarmuus genetiikan puolelta. Hyvä esimerkki on se, että 1990-luvun lopussa geenitutkijat ensin ilmoittivat, etteivät neandertalialaiset ja nykyihminen olleet sekaantuneet toisiinsa. Paleontologit yrittivät väittää vastaan luulöytöjen perusteella, että kyllä se olisi mahdollista ja todennäköistä, mutta turhaan. Eksaktin tieteen paavit pitivät päänsä ja paleontologit muuttivat näkemyksiään. Genetiikan voima oli niin murskaava. Nyt kun Pääbo ja kumppanit huomaavat tehneensä virheen, niin myöntävätkö he sen, ja sanovat, että sorry, te olitte oikeassa. Eivät! Pääbo taas vitsailee, että nyt kun he tekevät tämän mullistavan tutkimuksen, niin nämä paleontologit muistuttavat, että tätähän he yrittivät sanoa. Eikä Pääbo sano, että perskules, tosiaan oltiin väärässä. Kirja on myös hyvä kuvaus sekä tutkimusalojen välisestä kitkasta että tutkimuksen sisällä olevista jännitteistä. Jos jotain läytyy, kaikki täytyy miljoona kertaa tarkastaa, ettei heti tule kuraa niskaan. Tutkimuksen tekeminen keskittyy tähtituotteisiin! Koko ajan näkee, miten tiukasti rahoista taistellaan. Pääbon sankarikirja on yksi osoitus siitä, miten tutkimusta pitää tuotteistaa. Tällaisen tarinan jälkeen hänen tutkimusryhmänsä ja heidän tarpeensa ovat varmaan taas voimakkaammin huomioitu rahoitusta jaettaessa. Noh, tässä olen hieman ilkeällä tuulella, mutta se varmaan johtuu siitä, että korvani soi koko ajan.

Ymmärrän hyvin, että kirjan kiehtova osuus on sen kuvaaminen, miten hankalaa on vanhojen geneettisten materiaalien saaminen. Valsten kirjassa oli minusta hyvin selvitetty se, miten vähän materiaalia on saatavissa. Pääbon kirjassakin se tulee ilmi, muttei yhtä painokkaasti. Vanhojen luiden tutkijat tarkastelevat todella pieniä todistusaineistoja, ja niiden löytyminen on usein hyvin satunnaista, ja kiistanalaista. Pääbo yrittää hehkuttaa geneettistä salapoliisityötä, ja onnistuu osoittain. Lukija saa hyvin tarkan kuvauksen siitä, miten geenitutkimusta tehdään. Täytyy myöntää, että kuvaukset ja uudelleenkuvaukset, ja minä muoto ja välillä kaiken ympäröivän kuvaus rikkoi jännitettä ja teki teoksesta paikoitellen tylsän. Välillä tuntui, että kustannustoimittaja olisi voinut puuttua kaikkiin näihin seminaari yms. kuvauksiin tiukemmalla kädellä.

Kiinalaiset tutkijat vielä haraavat vastaan sitä näkemystä, että olemme kaikki lähtöisin Afrikasta. Lähi-idässä Afrikasta tulevat sekoittuivat neandertalilaisiin ja jatkoivat Eurooppaan, Aasiaan, Amerikoihin ja Tyynelle valtamerelle – ja sekoittuivat edelleen. Lounais-Kiinastakin on löytynyt mahdollisesti aiemmin tuntemattoman ihmislajin jäänteitä. Tutkimusten perusteella nämä elivät alueella samaan aikaan, kun nykyihmiset vaelsivat sinne. Onko heillä osansa geneettisessa ihmiskartastossa jäänee nähtäväksi? Lähi-idän kohtauspaikka nousee kerta toisensa jälkeen esille paljon voimakkaammin kuin Valstella. Tosin hän keskittyi kuvaamaan enemmän sitä, mitä oikeastaan neandertalialaisista tiedämme, Pääbo ei siitä niinkään piittaa. Sieltä täältä tosin nousee tiedonmurusia. Pääbon kirja on minusta hieman harhaanjohtava, sillä oikeastaan niin vähän saamme neandertalilaisista tietää, paloegenetiikasta enemmän.

Pääbo vai Valste?

Molemmissa kirjoissa on omat ansionsa. Jos haluaa tietää neandertalilaisista, lukija tarttuu Valsten kirjaan. Jos haluaa tietää paleogeneettisestä tutkimuksesta, lukija tarttuu Pääbon kirjaan. Tämä nyt vain on tapa sanoa, että molemmat kannattaa lukea. Luulen, että luen joskus Valsten kirjan uudestaan. Pääbon kirjasta en niinkään tiedä. Toisaalta se on myös hieno kertomus tiedonhalusta, ja siitä miten vaikeata oikeastaan tiedettä on tehdä. Kenties pääministerimme ja muiden soveltavan tieteen nopeita ihmemaailmoja haikailevien kannattaisi lukea Pööbon kirja senkin takia, että siinä todellakin sivu sivulta vuosien kuluessa näytetään, miten pitkiä tutkimusprosessit ovat, ja miten voidaan saada välillä hieman ristiriitaisiakin tuloksia ennen kuin ongelmat ratkeavat.

Toisaalta nämä tieteen ja tutkimuksen epäilijät eivät varmaan ymmärrä, miksi joitakin luupalasia täytyy analysoida, miksi meidän pitää tietää, eikä pelkästään soveltaa ja painaa tuotantolukuja nousuun.

Petri Pietiläinen, kirjakuski tapasi neandertalilaisia uudelleen

Pamfletti kyseenalaistaa länsimaiset totuudet ja länsimaiset suomalaiset

Karim Maïchen Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite (Into, 2015) pisti silmään kirjastossa. Takakansi lupasi pureutumista niin suomalaisuuden peruspilareihin ja moninaisiin ajankohtaisiin kysymyksiin. Takakannestakin ymmärsi, että kysymyksessä lienee pamfletti. Sellainenhan tarkoittaa kiistakirjoitusta usein ajankohtaisesta ilmiöstä. Sellaisen kirjan pitää olla kriittinen ja kärkevä. Pamfletissa ei piilouduta muiden selän taakse vaan esitetään suoraan ja tiukasti omia mielipiteitä ja kannanottoja, ja kyllä siihen tämä kirja pystyykin.

Kirjoittaja määritellään takalievetekstissä suomalais-algerialaiseksi tutkijaksi ja toimittajaksi. Vakuudeksi kerrotaan, että hän on syntynyt ja kasvanut Helsingissä, ikään kuin tässä syntyperällä olisi jotain merkitystä. Taitaa olla niin, että pamfletin tehoa halutaan lisätä korostamalla, että tämä kirjoittaja tietää, mistä puhuu, onhan hän valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi Lapin yliopistosta. Nämä määritykset ovat sinänsä kiintoisia, sillä niillä luodaan odotushorisonttia lukijan mieleen.

Kohtuullisesti onnistunut pamfletti

Kirja kiinnosti. Pamfletin onnistumista ja epäonnistumista hankaloittaa usein valittu tyylilaji. Tässä on otettu hyvin hyökkäävä tyyli. Rasisteja ja kansallisuususkon kannattajia viedään kuin halpaa makkaraa. Välillä osoitetaan oppineisuutta heittelemällä ei-eurooppalaisten tiedemiesten ja kirjoittajien nimiä tyyliin ”Machiavellin Ruhtinas-teosta muistuttavat Chanakyan Arthashastra tai Nizam al-Mulukin Siasatnama? Ovatko he Aasian Machiavelleja vai onko Machiavelli Aasian Chanakya tai Nizam al-Muluk?” (162) Olisin toivonut, että kirjan kustannustoimittaja olisi sanonut, että tämä tyylilaji ei toimi. Pitäisi vähän avata, keitä he olivat, mitä kirjoittivat jne. Tosin tällainen kuuluu pamflettityyliin. Muistetaan vielä mainita yksipuolinen patriarkaalinen näkemys, että on unohdettu naistieteilijät muinaisista egyptiläisistä fyysikoista aina Marie Curiehen asti.

Sinänsä teksti on varsin kuranttia tavaraa, hieman hajanaisesti kerrottua. Monen vastaavan kirjan tavalla Maïche rakentaa niin historiassa kuin nykypäivässäkin kuvan siitä, mitä erilaisuuksia ”lännellä” voidaan keskusteluissa tarkoittaa. Lisäksi palataan siihen, että länsi rakentuu suhteessa aina siihen toiseen, me–muut. Tässä Maïche seuraa oppi-isiään. Hän tukeutuu lukuisiin auktoriteetteihin Stuart Hallista ja Edward Saidista alkaen. Kerta toisensa jälkeen kritisoidaan länsimaista ylimielisyyttä ja omahyväisyyttä sekä Maïchen itsensä että valittujen teoreetikkojen kautta. Länsi liittyy niin vahvasti esimerkiksi keskusteluun EU:sta, että kirjoittaja palaa tähän monia kertoja. Historiallinen, kolonialistinen, kulttuurinen ja taloudellinen valtarakenne puhkutaan nurin. Toistuvasti palataan siihen, että voiko länsimainen (jos sellaista onkaan) ihminen ymmärtää, arvostaa saati sitten kritisoida muita kulttuureita.

Hyvä että muistutetaan

Sinänsä rakennelma kestää ainakin yhden lukukerran. Toisaalta en taida olla tämän kirjan kohdeyleisöä, sillä niin monet Maïchen lähdetekstit ovat minun käsissä kuluneet. Maïchen kirja on silti tärkeä. Minua riivaa se, etten voinut lukea Jaakko Hämeen-Anttilan ja Jonathan Lyonsin kaltaisten tekijöiden teoksia esimerkiksi opiskellessani filosofiaa Jyväskylän yliopistossa. Nyt pahoittelee, että uskoi niin sokeasti esimerkiksi Bertrand Russelin ja kumppaneiden rakentamaa länsimaisen filosofian tai Gunnar Aspelin yleisen filosofian historiassa rakennettuja tarinoita kaiken saapumisesta antiikin maailmasta. Jotain muuta pitää hakata nykypäivän ihmisten päähän ja kunnolla. Maïchen kirja jatkaa Hämeen-Anttilan ja Lyonsin hengessä. Siitä sille kiitos.

Ja vielä suurempi kiitos monien suomalaisten tutkijoiden viime vuosien aikana kirjoissaan polemisoimasta ”Euroopan” käsitteestä, ja siitä, miten Suomi on viety sanoissa ja teoissa Eurooppaan ikään kuin se jollain lailla tekisi meistä parempia. Muutamissa kohdissa Maïche onnistuu osoittamaan kauniisti poliitikkojen, kirjailijoiden ja suomalaisten koulukirjojen tekstejä analysoimalla, miten meihin iskostetaan ajatus länsimaisesta paremmuudesta. Hyvä, että tätäkin puolta joku haluaa analysoida ja muistuttaa meitä kaikkia, miten eurooppalaisuus on kuviteltua, historiallista, ideologista ja poliittista. Länsimaisuuden esitykset historian opetuksessa pitäisi todellakin pistää uusiksi. Historiaa pitäisi nähdä laajemmin kuin omanapaisesti. Onneksi suomeksikin on jo nyt teoksia, joissa maailman kehitystä katsotaan toisella tavalla kuten esimerkiksi Jared Diamondin, Sven Lindqvistin monet teokset tai vaikkapa Felipe Fernándes-Armeston teos Millennium, toinen vuosituhat (1996).

Kun länsimaalaisia oikeutetusti suomitaan ylimielisyydestä, kolonialismista ja suoranaisesta rasismista, voi olla tyytyväinen. Hyvä, että asioista muistutetaan. Hyvä, että muistutetaan, ettei antiikin Kreikka ollut mikään alku ja juuri muuta kuin eräässä tarinassa, jota nyt on pitkään jo toitotettu. Hyvä, että muistutetaan, miten Intiassa keksityt muun muassa matemaattiset käsitteet siirtyivät Mesopotamian kautta Välimeren alueelle. Tai miten arabialainen tiede oli oikeastaan aivan maailmanhuippua satoja vuosia, ja samaan aikaan Euroopassa ei edes peseydytty vaan odotettiin Jumalan valtakunnan tuloa, siinä sivussa tapeltiin, juotiin, syötiin ja huorattiin. Mesopotamiaa ja Egyptiä kehutaan muutaman kerran suuresti, ja sitä, että roomalaisten numeroiden kanssa ei matematiikasta olisi tullut oikeastaan mitään, että taputetaan arabialaisille numeroille vai intialais-arabilaisiako ne ovat. Maailma oli globaali jo 6000 vuotta sitten, ajatukset kulkivat siinä missä ihmiset ja kauppatavaratkin.

Mukavaa, että Maïche pyyhkii nenät muun muassa sellaisilta suomalaisilta kulttuuri- ja tiedeheeroksilta kuin Matti Klinge, Ilkka Niiniluoto tai Johannes Salminen. Nämähän ovat osa sitä eurooppalaisuuden ja antiikin ihailijoiden kaartia, jotka omalta osaltaan ovat rakentaneet suurta tarinaa kuten valtaosa länsimaisen ajattelun suurista nimistä. Suuret heerokset voisi siirtää pölyttymään kaappiin, sulkea kaapin, eikä nostaa niitä jalustalle. Immanuel Katista alkaen kovin moni ajattelija on aina osaltaan aikansa lapsi, ja voi vaikkapa pitää länsimaista, valkoista keski-ikäistä miestä oikeasti parempana kuin ketään muuta, ovatpa nämä muut sitten naisia tai ei-länsimaalaisia. Silti hieman suurempaa analyyttisyyttä voisi osoittaa pamfletissakin.

Mitä olisi voinut tehdä lisää?

Kaikkiaan Maïche pyörittää virkistävästi omaa tarinaansa, jonka hän oikeastaan on voinut kirjoittaa vain ja ainoastaan täällä länsimaissa. Tarinaan olisi saanut paremman sävyn, jos hän ei olisi niin selkeästi ja tiukoilla argumentaatio- ja sanankäänteillä rakentanut olkitaloja puhkuttavaksi nurin. Muutama kirja olisi kenties kannattanut ottaa mukaan, mutta kenties niiden argumentaatiot eivät olisikaan kaatuneet niin helposti. Amin Maaloufin Maailma järkkyy: kun kulttuurimme uupuvat (2011) tuo hieman toisenlaisen näkemyksen siihen, mitä on olla länsimaalainen tai kenties pikemminkin mitä on kuulua tiettyyn humanistiseen traditioon. Siinä kahden kulttuurin kasvatti huutaa juuri niiden arvojen perään, joita Maïche hieman ironisoi. Maalouf puolustaa maahanmuuttoa, yhteistä matkallaoloa mutta erityisesti toiminnallista humanismia, joka irtautuisi juuri niistä perinteistä, joita Maïche kritisoi. Maailma on kulttuurien verkosto, mutta siinä voidaan ymmärtää ja arvostaa toisia. Mutta toisin kuin Maïche Maalouf osaa näyttää, miten tämä humanismi toimisi ilman sitä, että se olisi länsimainen poliittis-taloudellinen ase. Ai niin, ja Maalouf valitettavasti kuvaa nykyislamia aika ikävillä argumenteilla, ja osoittaa niiden todellisuutta sortumatta pahvikuvien kaatamiseen. Maïche olisi tarvinnut Maaloufia.

Sitten ymmärrän hyvin, että tällaiseen pamflettiin ei kuulu suuri tutkimuksellinen ote, mutta väitän, että kirjasta olisi tullut huomattavasti parempi, jos Maïche olisi jaksanut kahlata hieman problemaattisempia näkemyksiä länsimaista kuin länsimaisten tutkijoiden itsekriittistä arviointia tai Saidia, M’hammed Sabouria (tältäkin vain yksi suomennettu artikkeli) ja Franz Fanonia.

Akbar S. Ahmedin Postmodernism and Islam. Predicament and Promise (1992) ja Ziauddin Sardarin Postmodernism and the Other. The New Imperialism of Western Culture (1998) voisi vaikka aloittaa. Niissä länsimainen kulttuuri riisutaan (nyt kärjistän tietoisesti) ymmärtävin silmin kaikesta siitä omahyväisyydestä, viihteellisyydestä, älyllisestä epärehellisyydestä ja muusta kuonasta, mihin kyllä Maïchekin viittaa. Lisäksi hieman uudempikin teos olisi ollut tärkeä.  Mahmut Mutnamin teokseen The Politics of Writing Islam: Voicing Difference (2014) en ole itsekään ehtinyt tarttua, mutta vaikutti kiintoisalta. Kirjavinkkieni taustalla on se ajatus, ettei oikeastaan kannata liikaa puhua siitä, mitä länsi on tai ei ole, jos ei muista tuoda esille, mitä se on ”toisten” silmin nähtynä. Ruoskitaan vain itseämme, mutta älyllisesti kestävällä tavalla. Länsi ei ole tosiaankaan LÄNSI ilman Sardarin, Ahmedin ja Mutnamin kaltaisia länsimaissa asuvia ja yliopistossa opettavia tutkijoita. Tällainen pieni ironinen heitto näin lopuksi sallittakoon, sillä Maïchekin iskee kovaa, välillä ansaitusti, välillä turhan tarkoituksenhakuisesti.

Petri Pietiläinen, kirjakuski länsimaisissa tunnelmissa

Hauskasti historian kiinnostavista (korkea-arvoisista) naisista

Linda Rodriquez McRobbie Huonosti käyttäytyvät naiset. Prinsessat jotka pitivät päänsä – jos mahdollista (Suom. Salla Korpela. Paasilinna, 2015).

Joskus tarttuu kirjaan pelkästään kirjan nimen takia. Tämä kirja oli sellainen, mutta hauskaa sitä oli lukea. Kirjaan on koottu valtava määrä erikoisia historian naisia (korkea-arvoisia, sillä kuka nyt 1600-luvulla noituudesta hirtetystä mökinmummosta välittäisi).

Kerronta on sujuvaa. Miesten määräysvaltaan alistumattomien naisien kohtaloita esitellään joko lyhyesti tai sitten vähän pidemmälti. Maailmaa kierretään onneksi ei vain Euroopasta Amerikkaan vaan myös Aasian ja jopa Afrikan syövereihin. Historiassa liikutaan antiikin Egyptistä aina 2000-luvulle.

Nämä naiset ovat olleet rohkeita ja omapäisiä, osa silti hulluja tai tarkoituksenmukaisesti hulluiksi määriteltyjä. Kaikkiaan tarinat kuvaavat hyvin sitä, miten hankalaa oli välillä olla nainen. Ja erityisesti sitä, miten hankalaa oli olla nainen, jolla oli omia ajatuksia. No, ei välttämättä Preussin prinsessa seksibileet nyt omia ajatuksia kauheasti kuvasta, mutta rikkana rokassa. Hauskaa siitäkin oli lukea, että joku uskaltaa ja pistää homman ihan haisemaan.

Naiset ovat pystyneet olemaan vakoojia, sotureita, hallitsijoita jne. Harmi, että kirjan tekijä on halunnut näköjään keskittyä vain ”hallitsijantasoisiin ja aatelisiin naisiin”. Olisi ollut  vielä hauskempaa, jos tieteen ja taiteen, ja taiteentukijoina kunnostautuneita naisia olisi nostettu esiin, edes vaikka vähän, kyllä niitäkin prinsessoja olisi löytynyt kuningatar Kristiinan lisäksi. Tämä kirja nyt vain keskittyy prinsessasatuihin, onneksi myös prinsessakauhuun! Ja onneksi myös prinsessahuijauksiin (nämä olivat todella mainioita ja kuvaavat hyvin, miten hanakasti aina on unelmoitu, ja sitä kautta uskottu, prinsessoihin).

Kyllähän kirjan luki, vaikka välillä harmitteli, että kirja on kuin historian ”seurapiirisanomat”. Itse olisin halunnut enemmän historiallista kontekstualisointia, enemmän tietoa, historiaa, ikään kuin historian ”maailmankuvalehti-tyylisesti”. Noh, kaikkea ei voi saada, tällaisena kirja myy ja myy vielä enemmän.

Mutta eipä liikaa kritisoida. Kyllä näiden merirosvo-, soturi-, bile-, vehkeilijä-, lutka-, hullu- ja niin edespäin prinsessojen parissa viihtyy. Ja kyllähän tällaisenaankin pääasia tulee selväksi: nainen on ollut miesten käyttö- ja kauppatavaraa, missä naista ei ole kuultu, missä miehet (sukulaismiehet) ovat päättäneet. Välillä naiset ovat iskeneet takaisin, ja joskus kipeästi! Takakannessa todetaan, että tämä kirja olisi feminismiä....noooh, nyt hieman irvistyttää, mutta kyllähän kirja kuvaa sitä, että joku nainen aina on voinut ottaa oman tarinansa, kohtalonsa, elämänsä haltuun ja nousta, iskeä fyysisesti tai edes henkisesti häntä ympäröivää omahyväistä maskuliinis-patriarkaalista yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Monet näistä naisista kyllä jäävät mieleen. Seksiorjasta sulttaaniksi kohonnut jalkavaimo! Hurja tarina. Tai angolalainen prinsessa, joka puki rakastajansa mieheksi tai…tarinoita voisi nostaa esiin vaikka kuinka paljon. Lukekaapas itse. Takaan, että viihdytte.

Petri Pietiläinen, kirjakuski historian naisia ihailemassa

Kaksi arviota kirjasta Aikamme monta islamia

Joonas Maristo ja Andrei Sergejeff (toim.), Aikamme monta islamia, Gaudeamus 2015.

Välillä tulee ihan ristiriitainen tunne, kun joutuu kirjoittamaan Kymen Sanomiin hirvittävän hienosta ja monipuolisesta kirjasta lyhyen arvostelun. Kirjojen pitää saada julkisuutta. Esimerkiksi 22. helmikuuta Helsingin Sanomissa kirjoitettiin kahdestakin uudesta pienkustantamosta (Aula & Co. ja Aviator), joiden molempien kustannuslinja on todella tärkeä ja mielenkiintoinen. Artikkelissa todettiin, että pienkustantajien haaste on saada tärkeät kirjansa kukkarollaan äänestäjien tietouteen. Tämä on yhä hankalampaa senkin takia, että kirja-arvostelujen määrä on ilmeisesti päivälehdissä jonkin verran vähentynyt; ja samalla pienkustantamoiden määrä ja nimikkeiden määrä kasvanut. Moni tärkeä teos jää jonnekin marginaaliin.

Loppujen lopuksi minua ei siis harmitakaan, että kirjoitan tärkeästä kirjasta lyhyesti, koska lyhyestikin voi saada jonkun tarttumaan kirjaan. Ja voihan niistä kirjoittaa myös muualle toisella tavalla. Kirjakuskina ajatukseni on kyydittää teitä kirjojen, erityisesti tietokirjojen maailmaan, mutta onhan minulla piilo-opetussuunnitelma aina vain kun sitä ehdin toteuttaa. Tänään sen teen.

Alla on ensin tuossa joulukuussa Kymen Sanomissa julkaistu arvio Mariston ja Sergejeffin toimittamasta teoksesta. Yritin olla tiiiiiiiivis yhdellä iillä.

Pahus vieköön. Kirja ei vain jättänyt rauhaan. Onneksi sain mahdollisuuden kirjoittaa hieman pidemmällä formaatilla Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestön TAKU-jäsenlehteen. Tässä yritin laventaa näköalaa ja tuoda suoremmin esille omia pohdintoja.

Lukiessani nyt jälkikäteen molempia arviota täytyy sanoa, että molemmissa on omat heikot ja vahvat puolensa. Lyhyt ja tiivis teksti voi tuoda paljon esille. Laveampi teksti voi tuoda enemmän esille, mutta samalla huomaan sortuneeni vähän niin kuin oppineisuuden osoitteluun. Vertailkaa itse tekstejä, mutta lukekaa kirja. Tai ostakaa! Eihän Gaudeamus ole mikään ihan pieni kustantaja, mutta sielläkin vähennettiin väkeä roppakaupalla viime tai edellisvuonna. Kirjatkin ovat pisnestä, suurempaa ja pienempää. Onneksi kirjat ovat edelleen aikas monille pääasiassa kirjoja, rakkaita kirjoja; tietoa, nautittavaa tietoa; lukemista, ihanaa lukemista.

Muslimeista on yhtä moneksi kuin kristityistä

Joonas Maristo ja Andrei Sergejeff (toim.), Aikamme monta islamia, Gaudeamus 2015, 332 sivua.

Mitä saadaan aikaan, kun kerätään yhteen suomalaiset islamintutkijat? Tietokirja, joka pöllyttää ennakkoluuloja! Aikamme monta islamia -kokoelma tulee sopivalla hetkellä. Se paljastaa islamin moninaisen luonteen. Kukaan kirjan lukija ei enää koskaan sano, että islam on sitä tai tätä. Tekijät suorittavat silti mahdotonta. He haluavat yhteen kirjaan islamit Talibanista Yhdysvaltojen mustiin muslimeihin. Mahdoton on melkein onnistunut. Islam herää eri muodoissaan henkiin yllättävissä paikoissa. Mitään kiveen hakattua islamia ei ole olemassa.

Vähemmistönä muslimit kokevat Kiinassa samaa sortoa kuin kristityt. Etelä-Intiassa he ovat vähemmän konservatiivisia kuin paikalliset hindut jne. Uskonto ei määrää ihmisten moraalia vaan uskonto sopeutuu ympäröivään historialliseen tilanteeseen. Kirjoittajat muistuttavat, että maissa kuten Indonesiassa tai Ghanassa uskonto tarjoaa mahdollisuuden vaikuttaa poliittisesti maan kehitykseen. Taliban-liikekin herätti alussa toivoa.

Nykytilanteessa erityisen kiintoisaksi osoittautui Hannu Juusolan artikkeli Iranin ja Irakin poliittisesta šiialaisuudesta. Vasta sen luettuani ymmärsin, mitä näissä maissa on viime vuosikymmeninä tapahtunut – ja miksi. Kirjaa lukiessa ajattelin, ettei kristitty ole pahin vihollinen vaan vääräuskoiseksi käsitetty toinen muslimi. Monia tekstejä leimasi analyysi uskonnon poliittisesta väärinkäytöstä.

Eivätkä artikkelit riitä: tietolaatikoissa esitellään islamilaista perinnettä ja käsitteistöä. Myytit murtuvat! Šaria-lakikaan ei ole sama kaikkialla. Jokainen tietolaatikko ja artikkeli voisi alkaa sanoilla: Länsimaissa vallitsee tästä vääriä käsityksiä!

Olen lukenut monia teoksia islamista. Tämä oli paras. Ainoa huono puoli oli se, että Euroopasta käsiteltiin vain Suomea. Olisi pitänyt esitellä niitäkin maita, joissa on suuri muslimivähemmistö kuten Ranskaa tai Isoa-Britanniaa.

Hyvää: Islamit heräävät henkiin kaikessa värikkyydessään.

Huonoa: Euroopasta kohteena vain Suomi.

Erityistä: Miksei vastaavaa tehdä kristinuskosta?

Onko muslimeista on yhtä moneksi kuin kristityistä? – Kyllä on!

Joonas Maristo ja Andrei Sergejeff (toim.), Aikamme monta islamia, Gaudeamus 2015.

Keskustelu monikulttuurisuudesta kääntyy helposti keskusteluun maahanmuutosta. Keskustelu maahanmuutosta kääntyy keskusteluksi turvapaikanhakijoista. Kaikki edellä olevat keskustelut kääntyvät helposti keskusteluksi islamista, mutta tämähän ei ole enää mitään keskustelua, väittelyä tai perustelua vaan usein sokeata huutamista somessa, sanoissa ja teoissa. Kaiken keskellä tulee tunne, ettei islamia oikeastaan tunneta tai haluta tuntea. Luotetaan pikemminkin omiin ennakkokäsityksiin ja ääriällistelyihin.

Tilanne on erikoinen. Suomessa vallitsee oikeastaan hyvin pitkä akateeminen islamintutkimusperinne aina Armas Salosesta ja Edward Westermarkista Jaakko Hämeen-Anttilaan, Irmeli Perhoon ja Helena Hallenbergiin. Kirjastoista löytyy tietoa joka lähtöön. Löytyy niin käännettyjä teoksia siitä, mitä islam kaikessa moninaisuudessaan on, ja löytyy tuoreita tai jopa painotuoreita teoksia suomalaisilta tutkijoilta siitä, mitä islam merkitsee. Koraani on käännetty kaksikin kertaa. Silti julkisuuden ja erityisesti sosiaalisen median puheenvuoroissa näyttää siltä, ettei mitään tiedetä.

Katsotaanpa aivan äskettäistä teosta Joonas Maristo ja Andrei Sergejeff (toim.) Aikamme monta islamia (Gaudeamus, 2015), mihin on kerätty eturivin suomalaisten tutkijoiden artikkeleita islamista tässä ja nyt. Paljon tietysti haetaan artikkeleissa myös historiasta jalansijaa. Pääpaino on silti nykypäivässä. Kirja on valtava yritys ymmärtää, selittää ja kertoa tästä päivästä ja islamin todellisesta monimuotoisuudesta.

Mitä saadaan siis aikaan, kun kerätään yhteen suomalaiset islamintutkijat? Saadaan tietokirja, joka pöllyttää ennakkoluuloja, murtaa myyttejä ja ravistelee ajatuksia! Voisi sanoa, että kokoelma tulee sopivalla hetkellä. Nyt tätä tietoa tarvitaan, juuri nyt, että nyt ajatuksia muutetaan. Mutta surullisena pitää muistuttaa, että vastaavanlaisia hieman aiemmin ilmestyneitä on lukuisia kuten Helena Allahwerdin ja Helena Hallenbergin toimittama Islamin porteilla (Tammi, 2002). Keskeinen ongelma lieneekin siinä, etteivät tieto ja tietämisen tarve kohtaa. Tosin olen epäuskoinen siitä, haluavatko islamia terrorismista tai Euroopan valloittamisesta syyttävät edes tietää, mitä siihen oikeastaan kuuluu eri puolilla maailmaa.

Palataan Mariston ja Sergejeffin toimittamaan kirjaan. Se paljastaa islamin moninaisen luonteen. Se selvittää Taliban-liikkeen taustoja, nyky-Iranin šiialaisuutta, Palestiinan Hamasin luonnetta suhteessa islamiin, muslimiyhteiskunnan erityistä luonnetta Turkissa, Suomen vanhan muslimiyhteisön eli tataarien elämää ja paljon muuta. Artikkelien lisäksi yksittäisissä tietolaatikoissa poraudutaan yksittäisiin kysymyksiin kuten šaria-lakiin, jihadiin, tärkeimpiin šiialaisuuden imaameihin ja moneen muuhun yksityiskohtaan. Myytit tai pikemminkin ennakkoluulot murtuvat jokaisessa tietolaatikossa! Šaria-lakikaan ei ole sama kaikkialla. Jokainen tietolaatikko ja jokainen artikkeli voisi alkaa sanoilla: Länsimaissa vallitsee tästä vääriä käsityksiä. Lukekaa tästä, miten asia oikeastaan on. Ja taas mutta – lukevatko tätä kirjaa ne, jotka sitä tietoa tarvitsevat, vai ne, joilla se jo on?

Kukaan kirjan lukija ei enää koskaan sanoisi, että islam on sitä tai tätä. Tekijät suorittavat silti miltei mahdotonta tehtävää. He haluavat esittää yhdessä kirjassa nykyhetken Talibanista Yhdysvaltojen mustiin muslimeihin. Mahdoton on melkein onnistunut. Täytyy korostaa, että islam herää eri muodoissaan henkiin yllättävissä paikoissa ja tavoilla. Silti taivaalla roikkuu se iso MUTTA! Kaikki riippuu lukijasta: tarttuuko tällaiseen kirjaan lukija, joka jo ennestään haluaa tietoa vai sellainen, jolla ei ole tietoa vaan pelkkiä uskomuksia. Miten vakuutetaan vihamielisesti islamiin ja monikulttuurisuuteen suhtautuva lukija ylipäänsä mistään?

Ainakin kirja yrittää huutaa kaikille, ettei mitään kiveen hakattua islamia ei ole olemassa. Aivan vastaavalla tavalla kuin kristinuskoissa Jumalan sana on ikään kuin laki mutta kaikkialla ja kaikkina aikoina sitä ihmiset tulkitsevat eri tavalla. Kirjan tekijät olisivat voineet korostaa, että yltiöääri-islamin mittatikulla määritelty islam on yhtä reilua puuhaa kuin kristillisen yltiöääriliikkeen mukaan määritelty kristinusko.

Kirjassa on hienoja yksittäisiä nostoja: Vähemmistönä muslimit kokevat esimerkiksi Kiinassa samaa sortoa kuin kristityt. Toisaalta Etelä-Intiassa he ovat vähemmän konservatiivisia kuin heidän ympärillään elävät paikalliset hindut esimerkiksi naisten aseman tai kielletyn mutta olemassa olevan kastijärjestelmän suhteen ja niin edespäin. Monissa kohdissa nostetaan ansiokkaasti esiin, ettei uskonto määrää ihmisten moraalia kaikkialla vaan usein uskonto sopeutuu ympäröivään historialliseen tilanteeseen sitä ympäröivässä yhteiskunnassa. Uskonto voi olla politiikan väline niin hyvässä kuin pahassa. Kirjoittajat muistuttavat, että maissa kuten Indonesiassa tai Ghanassa uskonto tarjoaa mahdollisuuden vaikuttaa poliittisesti maan kehitykseen – parempaan suuntaan. Taliban-liikekin sai niin paljon myönteistä jalansijaa Afganistanissa, sillä alkuvaiheessa se herätti toivoa paremmasta, rauhallisemmasta ja turvatummasta tulevaisuudesta. Valtaan päästyään liike alkoi rakentaa omaa maallista paratiisiaan hyvin jyrkän uskontotulkinnan mukaisesti. Nyt uskonnosta tuli toisella tavalla politiikkaa vai oliko taas kerran kyse vain vallasta, ja johtajien henkilökohtaisesta vallan- ja uskonhimosta. Kaikkiin kysymyksiin ei tämäkään kirja anna vastauksia, mutta lisää kirjoja löytyy luettavaksi, jos haluaa tietää.

Nykytilanteessa erityisen kiintoisaksi osoittautui Hannu Juusolan artikkeli Iranin ja Irakin poliittisesta šiialaisuudesta. Vasta sen luettuani ymmärsin, mitä näissä maissa on viime vuosikymmeninä tapahtunut – ja miksi. Kirjaa lukiessani ajattelin usein, ettei kristitty ole pahin vihollinen vaan vääräuskoiseksi käsitetty toinen muslimi. Pitää muistaa, että Saudi-Arabiaa hallitsevan hyvin tiukan suunalaisen islamintulkinnan, wahhabilaisuuden, mukaan esimerkiksi šiialaiset ovat vääräuskoisia. Tämä vastakkainasettelu unohdetaan. Pitäisi muistaa, että Syyriassa kysymys on myös kahden eri islamin taistelusta herruudesta.

Monia teoksen artikkeleita leimasi analyysi uskonnon poliittisesta väärinkäytöstä. Itse asiassa tätä analyysiä olisi halunnut lukea lisää, ja lukea sitä myös kristinuskon suhteen. Parhaillaan Yhdysvalloissa käydään presidentinvaalien esivaalikampanjaa demokraattien ja republikaanien keskuudessa. Erityisesti republikaanien ehdokkaat vetoavat voimakkaasti kristillisyyteen, vanhoilliseen kristinuskontulkintaan ja Jumalan antamaan oikeutukseen Yhdysvaltojen hallita maailmaa. Uskonto liittyy politiikkaan myös kristittyjen keskuudessa; ja välillä yhtä tuhoisasti kuin islamin maailmassa.

Olen lukenut monia teoksia islamista. Tämä oli niistä kaikista paras. Jos jotain kritisoitavaa haluaa nostaa esiin, niin se oli huonoa, että Euroopasta käsiteltiin vain Suomea. Olisi pitänyt esitellä niitäkin maita, joissa on suuri muslimivähemmistö kuten Ranskaa tai Isoa-Britanniaa. Olisi kenties pitänyt käsitellä enemmän myös terrorismia. Olisi kenties pitänyt käsitellä enemmän myös sitä, millainen mielikuva länsimaista vallitsee muslimimaailmassa. Olisi ja olisi. Mikään kirjahan ei ole niin täydellinen, ettei voisi kirjoittaa uutta kirjaa. Tämä kannattaa kuitenkin lukea sitä ennen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski skitsofreenisissa tunnelmissa

Meidän neandertalilaisten tarina

Juha Valste Neandertalinihminen. Kadonnut lajitoveri (SKS, 2015).

Pitää näitä Juha Valsteen kirjoittamia kirjoja kehua. Aiemmista erityisesti Ihmislajin synty (SKS, 2012) oli minulle ensimmäinen selkeä kuvaus siitä, miten ihmisestä kehittyi ihminen, ja nyt Valste on tehnyt vastaavanlaisen neandertalilaisesta. Olen seurannut, miten viimeaikoina on uutisoitu siitä, että suuresta osasta ihmiskuntaa löytyy neandertalilaista perimää. Näin vanhat ajatukset siitä, että nykyihminen, cromagnon, olisi tuhoisasti syrjäyttänyt neandertalilaisen voidaan yleistyksenä heittää historian epätotuuksien keräyslootaan. Tämän yleisen kiinnostuksen takia tartuin heti Valsteen kirjaan, kun sen kirjaston uutuushyllyssä näin; ja kehotan kaikkia lukemaan sen, mainio, suuresti mietityttävä teos.

Valste käy tarkasti lävitse sen kaiken vanhemman ja aivan upouuden tiedon, mitä meillä on serkustamme. Onneksi Valste selvittää myös sitä, miten aikoinaan hänet löydettiin, miten erikoisilla tavoilla häntä määriteltiin eli miksi hänestä tehtiin aivan alussa se kauhea ja kamalannäköinen ”luolamies”. Mainiolla tavalla Valste heittelee romukoppaan menneitä uskomuksia. Kiintoisaa on sekin, miten tutkijat halusivat nähdä neandertalilaisen jotenkin ”toisena”, ei-vielä-ihmisenä. Tiedepolitiikka ja -historia kuuluisi jokaisen sivistyneenä itseään pitävän ihmisen pakolliseen oppimäärään. Tiede ei ole pelkkää totuutta vaan usein tutkijoiden ennakkokäsitykset saattavat hämätä kokonaisuuksien hahmottamista. Esimerkiksi pitkään uskottiin, etteivät neandertalilaiset pystyneet puhumaan, mutta onneksi tieteessä on korjausmekanismi – uudet löydöt tuovat uutta tietoa ja sitä kautta kuva menneisyydestä muuttuu. Tämä on tieteen ja uskon ero: uskoa ei mikään tosiseikka voi horjuttaa, mutta tieteeseen on sisäänrakennettu korjausmekanismi. Jos ja kun aina tulee uutta tietoa, havaintoja ja löytöjä, sitten muutetaan käsitystä. Tämän Valste osoittaa teoksessaan todella hienosti.

Valtavan monipuolinen tietoteos

Valsteen kirja on hienosti rakennettu mahdollisimman helppolukuiseksi. Kirjassa käydään sekä historia että nykypäivän ajatukset lävitse. Monessa kohtaan tuodaan yksityiskohtaisesti esille esimerkiksi kymmenen myyttiä neandertalilaisista, mitkä sitten osoitetaan uskomuksiksi. Pidin erityisesti siitä, miten Valste pystyy tekemään kirjassaan myös kulttuuri- ja tiedepoliittista analyysiä. Hienojenkin tiedemiesten oli vaikeaa nousta oman aikansa ennakkokäsitysten yläpuolelle, minkä takia neandertalilaisesta tehtiin oikea apinaihminen, pelottava, sellainen, josta lapsille kerrotaan iltaisin kauhujuttuja.

Toisaalta Valste muistuttaa, että nykyään voidaan mennä toiseenkin suuntaan. Haudoista löytyneet siitepölymäärät eivät välttämättä kerro siitä, että hautoihin olisi laitettu kukkia vaan ne ovat voineet tulla myyrien kaivamien kolojen kautta jne. Pelottavasta apinamiehestä voidaan taas uudella ajalla mennä nopeasti kukkaishippi-ihmisiin. Tutkijan ennakkokäsitykset vaikuttavat tulkintoihin. Välillä kuvitellaan neandertalilaisten olleet ihmissyöjiä. Kenties joskus joissakin tilanteissa he sitä olivatkin, mutta niin ovat nykyihmisetkin olleet. Varovainen pitää olla. Välillä kaikki korkeampaa kiviteknologiaa tai muuta kehittyneemmästä kulttuurista kertovia esinelöytöjä on heti tulkittu nykyihmisen tekemiksi; ja sitten on samoilta kaivauksilta löytynyt neandertalilaisten jäännöksiä. Ja taas on yritetty selittää asioita, miten kukin tutkija on halunnut. Osa luolamaalauksistakin voi olla neandertalilaisten tekemiä. Tai kuten Valste sanoo: Luolamaalausten ikä on sellainen, ettei voi sulkea pois sitä, että ne olisivat heidän tekemiään. Liian nopeat johtopäätökset vievät niin usein harhaan. Tästä tulkintaongelmasta Valste muistuttaa koko ajan. Erityisen hyvä kohta on se, missä Valste muistuttaa siitä, miten pienestä määrästä löytöjä me silti puhumme. Ja syykin on selvä: neandertalilaisten elinaikojen asuinpaikat ovat pääsääntöisesti tällä hetkellä meren pohjalla. Heidän kukoistusaikanaan valtamerien pinta oli välillä kymmeniä metrejä nykyistä alempana. Varhaisihmiset asuivat mielellään kaikkialla maailmassa vesien äärellä. Löytöjä tulee, tulkinnat muuttuvat, sillä se on tieteen tapa edistyä.

Koruja käyttävä musisoiva neandertalilainen

Kirjan perusteella voimme olla yhtä ylpeitä serkustamme kuin esivanhemmistamme. Neandertalilainen osasi aivan yhtä hyvin tehdä kiviesineitä, metsästysaseita, rakentaa majoja ja metsästää kuin nykyihmisetkin. Heillä on taidokkaasti tehtyjä koruja, mikä sinänsä taas on hyvin meille ymmärrettävä tapa. He hautasivat vainajansa välillä sellaisella tavalla, että heillä on voinut olla käsitys uskonnosta tai kuoleman jälkeisestä elämästä. Tosin vanhimmat haudat ovat vain 140 000 vuoden ikäisiä. Mikä ei tietenkään ole ihme, sillä neandertalilaisten kulttuurikin kehittyi aivan vastaavalla tavalla kuin nykyihmisten. He mahdollisesti jopa musisoivat, sillä heidän jäljiltään on löydetty joitakin huilunkaltaisia esineitä. Heillä oli symbolista ajattelua, erilaisia kieliä ja he pitivät huolta yhteisönsä vammautuneista jäsenistä. Tämän ei pitäisi olla yllättävää, sillä empatiakyky on yksi ihmisen perusominaisuuksista; ja nykyihmisellä ja neandertalilaisella oli yhteinen esivanhempi, jota kutsutaan heidelberginihmisiksi. Tiemme eriytyivät noin 500 000 vuotta sitten risteytyäkseen uudestaan noin 65 000 vuotta sitten, ja onhan siinä mukana myös ne denisovanihmiset.

Heidelberginihmiset kehittyivät neandertalilaisiksi Euroopassa, nykyihmisiksi Afrikassa, denisovanihmisiksi Aasiassa ja muiksi ihmismuodoiksi niin Aasiassa kuin Afrikassa; näistä on joitakin fossiilisia todisteita, mutta vielä niin vähän, ettei johtopäätöksiä taida kukaan uskaltaa tehdä. Ja niin mentiin monta sataa tuhatta vuotta, ja jossain vaiheessa tavattiin Lähi-idässä, ja erottiin ja taas levityttiin. Ilmasto muuttui ja välillä nykyihminen oli vähällä tuhoutua sukupuuttoon. Kirjassa kuljetaan satoja tuhansia vuosia. Huima tarina!

Huhhuh, ihan hirvittää, miten monimutkaisesta esihistoriallisesta palapelistä on kysymys. Onneksi tutkimustietoa ja löytöjä tulee lisää tasaisella ja kiintyvällä vauhdilla. Kuva muuttuu tarkemmaksi. Kenties Valste kirjoittaa uuden kirjan kymmenen vuoden päästä, missä taas kerrotaan kiintoisa tarina meistä ja serkuistamme, miten kaikki lopulta menikään. Neandertalilaisten katoaminen on yksi suurista mysteereistä, mutta ilmeisesti suurta joukkotuhoa ei silti tapahtunut, sillä asuinpaikkojen tutkimusten perusteella tällaisesta ei ole jäänyt selviä merkkejä. Jossain on voitu taistella, toisaalla ei. Vastaavia merkkejä rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja ystävällisistä väleistä on aivan yhtä paljon, mistä kertovat vieläkin kantamamme neandertalilaisgeenit. Esinelöytöjen perusteella kulttuurien vuorovaikutus on ollut laajaa ja hedelmällistä. Esineet ja todennäköisesti ajatuksetkin kulkivat kulttuurien välillä. Kyse on todennäköisimmin 41 000 vuotta sitten tapahtuneista ilmastonmuutoksista. Viimeisimmät neandertalilaiset elivät ilmeisesti vielä noin 28 000 vuotta sitten Gibraltarin alueella. Suuri taistelu neandertalilaisten ja nykyihmisten välillä lienee samanlaista mielikuvitusta kuin moni muukin menneisyyden tulkinta. Valste ei sitä suoraan sano, mutta näyttää siltä, että tutkimuksessa välillä valitettavasti tulokset esitetään liian dramaattisesti; halutaan shokeerata, sillä se tuo mainetta, rahaa, kunniaa ja loistavan pestin jossain professorina. Tieteen tekeminen on joskus aivan yhtä raadollista ja ’inhimillistä’ kuin kaikki muukin maailmassamme.

Lopuksi pitää kehaista siitä, miten Valste käsittelee Suomesta löytyneen niin sanotun Susiluolan arvoitusta. Hän esittelee neandertalilaisten asuinpaikasta esitetyt todisteet puolesta ja vastaan. Aivan lopullista pistettä päättämättä hän ehdottaa, että kyllä siellä on pelkästään tulipaikan takia asuttu sellaisena aikana, että neandertalilaiset olisivat ainoa mahdollinen selitys. Kiintoisaa!

Kannattaa tarttua tähän kirjaan, sillä Valste saa tutkimustiedon ja fossiiliset luut puhumaan. Erityisesti pidän siitä, miten varovaisen kriittisesti hän kaikkea esittelee; varovaisesti mutta vakuuttavasti. Menneisyys on sellainen maailma, että helposti tulkitsemme sitä oman aikamme näkemysten, tapojen ja uskomusten kautta. Kirja on huikea matka ihmisyyteen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski tällä kertaa kymmenien ja jopa satojen tuhansien vuosien matkalla