Kaksi arviota kirjasta Aikamme monta islamia

Joonas Maristo ja Andrei Sergejeff (toim.), Aikamme monta islamia, Gaudeamus 2015.

Välillä tulee ihan ristiriitainen tunne, kun joutuu kirjoittamaan Kymen Sanomiin hirvittävän hienosta ja monipuolisesta kirjasta lyhyen arvostelun. Kirjojen pitää saada julkisuutta. Esimerkiksi 22. helmikuuta Helsingin Sanomissa kirjoitettiin kahdestakin uudesta pienkustantamosta (Aula & Co. ja Aviator), joiden molempien kustannuslinja on todella tärkeä ja mielenkiintoinen. Artikkelissa todettiin, että pienkustantajien haaste on saada tärkeät kirjansa kukkarollaan äänestäjien tietouteen. Tämä on yhä hankalampaa senkin takia, että kirja-arvostelujen määrä on ilmeisesti päivälehdissä jonkin verran vähentynyt; ja samalla pienkustantamoiden määrä ja nimikkeiden määrä kasvanut. Moni tärkeä teos jää jonnekin marginaaliin.

Loppujen lopuksi minua ei siis harmitakaan, että kirjoitan tärkeästä kirjasta lyhyesti, koska lyhyestikin voi saada jonkun tarttumaan kirjaan. Ja voihan niistä kirjoittaa myös muualle toisella tavalla. Kirjakuskina ajatukseni on kyydittää teitä kirjojen, erityisesti tietokirjojen maailmaan, mutta onhan minulla piilo-opetussuunnitelma aina vain kun sitä ehdin toteuttaa. Tänään sen teen.

Alla on ensin tuossa joulukuussa Kymen Sanomissa julkaistu arvio Mariston ja Sergejeffin toimittamasta teoksesta. Yritin olla tiiiiiiiivis yhdellä iillä.

Pahus vieköön. Kirja ei vain jättänyt rauhaan. Onneksi sain mahdollisuuden kirjoittaa hieman pidemmällä formaatilla Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestön TAKU-jäsenlehteen. Tässä yritin laventaa näköalaa ja tuoda suoremmin esille omia pohdintoja.

Lukiessani nyt jälkikäteen molempia arviota täytyy sanoa, että molemmissa on omat heikot ja vahvat puolensa. Lyhyt ja tiivis teksti voi tuoda paljon esille. Laveampi teksti voi tuoda enemmän esille, mutta samalla huomaan sortuneeni vähän niin kuin oppineisuuden osoitteluun. Vertailkaa itse tekstejä, mutta lukekaa kirja. Tai ostakaa! Eihän Gaudeamus ole mikään ihan pieni kustantaja, mutta sielläkin vähennettiin väkeä roppakaupalla viime tai edellisvuonna. Kirjatkin ovat pisnestä, suurempaa ja pienempää. Onneksi kirjat ovat edelleen aikas monille pääasiassa kirjoja, rakkaita kirjoja; tietoa, nautittavaa tietoa; lukemista, ihanaa lukemista.

Muslimeista on yhtä moneksi kuin kristityistä

Joonas Maristo ja Andrei Sergejeff (toim.), Aikamme monta islamia, Gaudeamus 2015, 332 sivua.

Mitä saadaan aikaan, kun kerätään yhteen suomalaiset islamintutkijat? Tietokirja, joka pöllyttää ennakkoluuloja! Aikamme monta islamia -kokoelma tulee sopivalla hetkellä. Se paljastaa islamin moninaisen luonteen. Kukaan kirjan lukija ei enää koskaan sano, että islam on sitä tai tätä. Tekijät suorittavat silti mahdotonta. He haluavat yhteen kirjaan islamit Talibanista Yhdysvaltojen mustiin muslimeihin. Mahdoton on melkein onnistunut. Islam herää eri muodoissaan henkiin yllättävissä paikoissa. Mitään kiveen hakattua islamia ei ole olemassa.

Vähemmistönä muslimit kokevat Kiinassa samaa sortoa kuin kristityt. Etelä-Intiassa he ovat vähemmän konservatiivisia kuin paikalliset hindut jne. Uskonto ei määrää ihmisten moraalia vaan uskonto sopeutuu ympäröivään historialliseen tilanteeseen. Kirjoittajat muistuttavat, että maissa kuten Indonesiassa tai Ghanassa uskonto tarjoaa mahdollisuuden vaikuttaa poliittisesti maan kehitykseen. Taliban-liikekin herätti alussa toivoa.

Nykytilanteessa erityisen kiintoisaksi osoittautui Hannu Juusolan artikkeli Iranin ja Irakin poliittisesta šiialaisuudesta. Vasta sen luettuani ymmärsin, mitä näissä maissa on viime vuosikymmeninä tapahtunut – ja miksi. Kirjaa lukiessa ajattelin, ettei kristitty ole pahin vihollinen vaan vääräuskoiseksi käsitetty toinen muslimi. Monia tekstejä leimasi analyysi uskonnon poliittisesta väärinkäytöstä.

Eivätkä artikkelit riitä: tietolaatikoissa esitellään islamilaista perinnettä ja käsitteistöä. Myytit murtuvat! Šaria-lakikaan ei ole sama kaikkialla. Jokainen tietolaatikko ja artikkeli voisi alkaa sanoilla: Länsimaissa vallitsee tästä vääriä käsityksiä!

Olen lukenut monia teoksia islamista. Tämä oli paras. Ainoa huono puoli oli se, että Euroopasta käsiteltiin vain Suomea. Olisi pitänyt esitellä niitäkin maita, joissa on suuri muslimivähemmistö kuten Ranskaa tai Isoa-Britanniaa.

Hyvää: Islamit heräävät henkiin kaikessa värikkyydessään.

Huonoa: Euroopasta kohteena vain Suomi.

Erityistä: Miksei vastaavaa tehdä kristinuskosta?

Onko muslimeista on yhtä moneksi kuin kristityistä? – Kyllä on!

Joonas Maristo ja Andrei Sergejeff (toim.), Aikamme monta islamia, Gaudeamus 2015.

Keskustelu monikulttuurisuudesta kääntyy helposti keskusteluun maahanmuutosta. Keskustelu maahanmuutosta kääntyy keskusteluksi turvapaikanhakijoista. Kaikki edellä olevat keskustelut kääntyvät helposti keskusteluksi islamista, mutta tämähän ei ole enää mitään keskustelua, väittelyä tai perustelua vaan usein sokeata huutamista somessa, sanoissa ja teoissa. Kaiken keskellä tulee tunne, ettei islamia oikeastaan tunneta tai haluta tuntea. Luotetaan pikemminkin omiin ennakkokäsityksiin ja ääriällistelyihin.

Tilanne on erikoinen. Suomessa vallitsee oikeastaan hyvin pitkä akateeminen islamintutkimusperinne aina Armas Salosesta ja Edward Westermarkista Jaakko Hämeen-Anttilaan, Irmeli Perhoon ja Helena Hallenbergiin. Kirjastoista löytyy tietoa joka lähtöön. Löytyy niin käännettyjä teoksia siitä, mitä islam kaikessa moninaisuudessaan on, ja löytyy tuoreita tai jopa painotuoreita teoksia suomalaisilta tutkijoilta siitä, mitä islam merkitsee. Koraani on käännetty kaksikin kertaa. Silti julkisuuden ja erityisesti sosiaalisen median puheenvuoroissa näyttää siltä, ettei mitään tiedetä.

Katsotaanpa aivan äskettäistä teosta Joonas Maristo ja Andrei Sergejeff (toim.) Aikamme monta islamia (Gaudeamus, 2015), mihin on kerätty eturivin suomalaisten tutkijoiden artikkeleita islamista tässä ja nyt. Paljon tietysti haetaan artikkeleissa myös historiasta jalansijaa. Pääpaino on silti nykypäivässä. Kirja on valtava yritys ymmärtää, selittää ja kertoa tästä päivästä ja islamin todellisesta monimuotoisuudesta.

Mitä saadaan siis aikaan, kun kerätään yhteen suomalaiset islamintutkijat? Saadaan tietokirja, joka pöllyttää ennakkoluuloja, murtaa myyttejä ja ravistelee ajatuksia! Voisi sanoa, että kokoelma tulee sopivalla hetkellä. Nyt tätä tietoa tarvitaan, juuri nyt, että nyt ajatuksia muutetaan. Mutta surullisena pitää muistuttaa, että vastaavanlaisia hieman aiemmin ilmestyneitä on lukuisia kuten Helena Allahwerdin ja Helena Hallenbergin toimittama Islamin porteilla (Tammi, 2002). Keskeinen ongelma lieneekin siinä, etteivät tieto ja tietämisen tarve kohtaa. Tosin olen epäuskoinen siitä, haluavatko islamia terrorismista tai Euroopan valloittamisesta syyttävät edes tietää, mitä siihen oikeastaan kuuluu eri puolilla maailmaa.

Palataan Mariston ja Sergejeffin toimittamaan kirjaan. Se paljastaa islamin moninaisen luonteen. Se selvittää Taliban-liikkeen taustoja, nyky-Iranin šiialaisuutta, Palestiinan Hamasin luonnetta suhteessa islamiin, muslimiyhteiskunnan erityistä luonnetta Turkissa, Suomen vanhan muslimiyhteisön eli tataarien elämää ja paljon muuta. Artikkelien lisäksi yksittäisissä tietolaatikoissa poraudutaan yksittäisiin kysymyksiin kuten šaria-lakiin, jihadiin, tärkeimpiin šiialaisuuden imaameihin ja moneen muuhun yksityiskohtaan. Myytit tai pikemminkin ennakkoluulot murtuvat jokaisessa tietolaatikossa! Šaria-lakikaan ei ole sama kaikkialla. Jokainen tietolaatikko ja jokainen artikkeli voisi alkaa sanoilla: Länsimaissa vallitsee tästä vääriä käsityksiä. Lukekaa tästä, miten asia oikeastaan on. Ja taas mutta – lukevatko tätä kirjaa ne, jotka sitä tietoa tarvitsevat, vai ne, joilla se jo on?

Kukaan kirjan lukija ei enää koskaan sanoisi, että islam on sitä tai tätä. Tekijät suorittavat silti miltei mahdotonta tehtävää. He haluavat esittää yhdessä kirjassa nykyhetken Talibanista Yhdysvaltojen mustiin muslimeihin. Mahdoton on melkein onnistunut. Täytyy korostaa, että islam herää eri muodoissaan henkiin yllättävissä paikoissa ja tavoilla. Silti taivaalla roikkuu se iso MUTTA! Kaikki riippuu lukijasta: tarttuuko tällaiseen kirjaan lukija, joka jo ennestään haluaa tietoa vai sellainen, jolla ei ole tietoa vaan pelkkiä uskomuksia. Miten vakuutetaan vihamielisesti islamiin ja monikulttuurisuuteen suhtautuva lukija ylipäänsä mistään?

Ainakin kirja yrittää huutaa kaikille, ettei mitään kiveen hakattua islamia ei ole olemassa. Aivan vastaavalla tavalla kuin kristinuskoissa Jumalan sana on ikään kuin laki mutta kaikkialla ja kaikkina aikoina sitä ihmiset tulkitsevat eri tavalla. Kirjan tekijät olisivat voineet korostaa, että yltiöääri-islamin mittatikulla määritelty islam on yhtä reilua puuhaa kuin kristillisen yltiöääriliikkeen mukaan määritelty kristinusko.

Kirjassa on hienoja yksittäisiä nostoja: Vähemmistönä muslimit kokevat esimerkiksi Kiinassa samaa sortoa kuin kristityt. Toisaalta Etelä-Intiassa he ovat vähemmän konservatiivisia kuin heidän ympärillään elävät paikalliset hindut esimerkiksi naisten aseman tai kielletyn mutta olemassa olevan kastijärjestelmän suhteen ja niin edespäin. Monissa kohdissa nostetaan ansiokkaasti esiin, ettei uskonto määrää ihmisten moraalia kaikkialla vaan usein uskonto sopeutuu ympäröivään historialliseen tilanteeseen sitä ympäröivässä yhteiskunnassa. Uskonto voi olla politiikan väline niin hyvässä kuin pahassa. Kirjoittajat muistuttavat, että maissa kuten Indonesiassa tai Ghanassa uskonto tarjoaa mahdollisuuden vaikuttaa poliittisesti maan kehitykseen – parempaan suuntaan. Taliban-liikekin sai niin paljon myönteistä jalansijaa Afganistanissa, sillä alkuvaiheessa se herätti toivoa paremmasta, rauhallisemmasta ja turvatummasta tulevaisuudesta. Valtaan päästyään liike alkoi rakentaa omaa maallista paratiisiaan hyvin jyrkän uskontotulkinnan mukaisesti. Nyt uskonnosta tuli toisella tavalla politiikkaa vai oliko taas kerran kyse vain vallasta, ja johtajien henkilökohtaisesta vallan- ja uskonhimosta. Kaikkiin kysymyksiin ei tämäkään kirja anna vastauksia, mutta lisää kirjoja löytyy luettavaksi, jos haluaa tietää.

Nykytilanteessa erityisen kiintoisaksi osoittautui Hannu Juusolan artikkeli Iranin ja Irakin poliittisesta šiialaisuudesta. Vasta sen luettuani ymmärsin, mitä näissä maissa on viime vuosikymmeninä tapahtunut – ja miksi. Kirjaa lukiessani ajattelin usein, ettei kristitty ole pahin vihollinen vaan vääräuskoiseksi käsitetty toinen muslimi. Pitää muistaa, että Saudi-Arabiaa hallitsevan hyvin tiukan suunalaisen islamintulkinnan, wahhabilaisuuden, mukaan esimerkiksi šiialaiset ovat vääräuskoisia. Tämä vastakkainasettelu unohdetaan. Pitäisi muistaa, että Syyriassa kysymys on myös kahden eri islamin taistelusta herruudesta.

Monia teoksen artikkeleita leimasi analyysi uskonnon poliittisesta väärinkäytöstä. Itse asiassa tätä analyysiä olisi halunnut lukea lisää, ja lukea sitä myös kristinuskon suhteen. Parhaillaan Yhdysvalloissa käydään presidentinvaalien esivaalikampanjaa demokraattien ja republikaanien keskuudessa. Erityisesti republikaanien ehdokkaat vetoavat voimakkaasti kristillisyyteen, vanhoilliseen kristinuskontulkintaan ja Jumalan antamaan oikeutukseen Yhdysvaltojen hallita maailmaa. Uskonto liittyy politiikkaan myös kristittyjen keskuudessa; ja välillä yhtä tuhoisasti kuin islamin maailmassa.

Olen lukenut monia teoksia islamista. Tämä oli niistä kaikista paras. Jos jotain kritisoitavaa haluaa nostaa esiin, niin se oli huonoa, että Euroopasta käsiteltiin vain Suomea. Olisi pitänyt esitellä niitäkin maita, joissa on suuri muslimivähemmistö kuten Ranskaa tai Isoa-Britanniaa. Olisi kenties pitänyt käsitellä enemmän myös terrorismia. Olisi kenties pitänyt käsitellä enemmän myös sitä, millainen mielikuva länsimaista vallitsee muslimimaailmassa. Olisi ja olisi. Mikään kirjahan ei ole niin täydellinen, ettei voisi kirjoittaa uutta kirjaa. Tämä kannattaa kuitenkin lukea sitä ennen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski skitsofreenisissa tunnelmissa