Rikollinen ihmiskohtalo - Kirves-Koljonen

Teemu Keskisarja, Kirves. Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus (Siltala, 2015).

Kovasti olen pitänyt monista historioitsija Teemu Keskisarjan teoksista. Ei siis ihme, että tartuin suurin odotuksin uusimpaankin. En ollut tiennytkään tällaisesta suomalaisesta sarjamurhaajasta mallia 1943 kuin Toivo Koljonen. Hyvin Keskisarja pitää kutinsa ja maalaa kiinnostavan kuvan miehen tiestä puolijuoppohulttiomaalarista julmaksi tai suorastaan hulluksi murhaajaksi. Hienoa myös, että Keskisarja nostaa esiin näitä suomalaisen rikoshistorian vähemmän tunnettuja tapauksia eikä aina Ulvilaa, Kyllikki Saarta tai Bodom-järveä.

Surullinen tie joukkomurhatyöntekijäksi

Keskisarja käyttää laveaa pensseliä, vaikka välillä kirjan alkupuolella hänen tykittävä kerrontatyylinsä on aika uuvuttavaa. Koljosesta piirtyy monipuolinen kuva aivan loppuun saakka, vaikka Keskisarja valittelee, ettei miehen alkuvaiheista tiedetä tarpeeksi. Tämän puutteen hän korvaa historioitsijan varmuudella ja kuvaa maailmaa, jossa mies syntyi, kasvoi ja joutui vaikeuksiin. Keskeinen kysymys on koko ajan miksi? Keskisarja muistuttaa oivallisesti siitä, ettei rikoskirjallisuuden keskeinen asia suinkaan ole se, että kuka teki mitä vaan pikemminkin miksi ihminen tekee, mitä lopulta tekee.

Koljonen ei paljon kouluja käynyt, oli tuurijuoppo, pikkurikollinen ja silti teki maalarintöitä, kunhan vain niitä sai. Talvisodassakin käytiin puolustamassa isänmaata.

Lopulta vuonna 1943 avovankilaan pahoinpitelystä ja muista rikkeistä joutunut Koljonen pakenee ja surmaa kokonaisen perheen ja yhden naapurin Huittisten pitäjässä. Lyhyen epämääräisen ja satunnaisen pakoretken jälkeen hänet saadaan kiinni ja tuomitaan kaikissa oikeusasteissa kuolemaan. Keskisarja hakee syitä ja seurauksia. Pohtii kieltolakia, talvisodan merkitystä, välirauhan ajan tunnelmia. Lopulta hän päätyy pohtimaan perimän ja kasvuympäristön merkitystä. Koljosen pikkuveli surmaa samalla tavalla käsittämättömästi mutta mustasukkaisuuden puuskassa naisen, jota väittää rakastaneensa.

Ei haluttu antaa ”hullun” papereita

Keskisarja osoittaa, että oikeudessa ei oikeastaan haluttu tietää, miksi Koljonen teki sen mitä teki. Oikeuslaitos piti häntä koko ajan kylmäverisenä sarjamurhaajana. Häntä ei haluttu leimata ”hulluksi”, koska edelleen lain mukaan sellaiselle ei saisi antaa kuolemantuomiota. Keskisarja osoittaa hienosti historiallisin esimerkein, miten 1825 vuoden jälkeen ei Suomessa paljoakaan enää ihmisiä tuomittu kuolemaan. Vuoden 1918 tapahtumat olivat pikemminkin poikkeus kuten myös talvisodan aikana teloitetut rintamakarkurit ja venäläiset desantit.

Keskisarja vertaa Koljosen tapausta muutamiin muihin esityisesti 1800-luvulla tapahtuneisiin surmatöihin. Hän löytää yhtäläisyyksiä mutta ei lähde niitä paisuttelemaan. Keskeinen kirjan loppupuolen pohdinta liittyy siihen, oliko Koljonen ”psykopaatti” vai ei? Jotain merkkejä tällaisesta Keskisarja nostaa esiin kuten esimerkiksi sen, ettei Koljonen näyttänyt missään vaiheessa katuvan tekoaan. Kaikesta aineistosta nousee esiin Koljosen käsittämätön rauhallisuus ja täydellinen tunteettomuus tapahtumia kohtaan. Lisäksi hän näyttää pystyneen manipuloimaan puheillaan monia ihmisiä. Näin hän täyttää joitakin psykopatiaan liitettyjä piirteitä. Keskisarjan mielestä Koljonen myös suunnitteli tekonsa täysin harkiten. Tämä on hänen mielestään ainoa mahdollisuus oikeudenkäyntipöytäkirjojen antaman kuvan valossa. Hän harmittelee, ettei Koljoselle tehty mielentilatutkimusta, vaikka hän näin useaan otteeseen jopa korkeimpana oikeuteen valittaessaan sitä vaati. Minusta Koljosta kiinnostavampi hahmo kirjassa oli hänen asioitsijansa Arnold Östman. Tästä hahmosta, joka hoiti hänen oikeudenkäyntiasioitaan pikkurikoksissa ja lopulta myös murha-asiassa olisi mielellään halunnut tietää lisää. Kenties niin vain on, ettei kaikesta löydy tietoa, mitä Keskisarja useaan otteeseen ja turhaankin valittelee.

Välillä Keskisarja lipsuu kerronnassaan. Ei ole mitenkään oleellista mainita, ettemme tienneet hänen lempikirjojaan tai -musiikkiaan. Kyse on ihan turhasta heitosta. Vastaavanlaisia puolihauskoja heittoja on kirjassa aivan turhan paljon. Parhaimmillaan Keskisarja on kuvatessaan rikoshistoriaa, Koljosen persoonaa (heppu, jolle sattui ja tapahtui, ja joka löysi kaikkialta aina seuraa, mutta oli monien mielestä aivan tavallinen ja jopa jokseenkin harmaa heppu) ja erityisesti itse surmatyön (ja muiden historiallisten surmatöiden) kuvailussa Keskisarja on hyvin graafinen, lähes amerikkalaisen rikoskirjallisuuden veroista ”gorea” on havaittavissa.

Kuva menneisyydestä piirtyy näinkin

Mitä kirjasta jää käteen? Itseäni järkytti se, miten Koljonen suhtautui tekoihinsa, miten hän kuvasi kaikkea rehellisesti tai ainakin välillä rehellisesti, kunhan ensin yritti keksiä hätävalheita. Hänen tunteettomat sanansa sattuivat, ikään kuin hänellä ei olisi ollut kykyä tunteiden käsittelemiseen: hän ei osannut oikein selittää, miksi teki, mikä ajoi taloon jne.  Tämä todella kiintoisa ja pohdiskeleva kuvaus yhden sarjamurhaajan tiestä laittaa miettimään sattuman ja välttämättömyyden yhteiseloa elämässä. Mitä, jos Koljonen olisi saanut enemmän koulutusta, mitä jos hän olisi saanut töitä, mitä jos hän olisi ehtinyt katkosotaan ennen vankilaan joutumistaan?

Aina voi jossitella, mutta tämä kirja kannattaa lukea monista mainitsemistani syistä. Yksi syy puuttuu: Kirja on tarkka kuvaus suomalaisesta poliisi-, vankila- ja oikeuslaitostoiminnasta 1930–1940-luvuilla. Siinä on runsas ja todella tyylikäs ja aina tarpeeseen tuleva kuvitus, josta löytyvät jopa poliisin tekemät piirrokset surmapaikasta (valokuvat epäonnistuivat).

Petri Pietiläinen, kirjakuski suomalaisten sarjamurhaajien maailmoissa, aikas surullista

Kaksi kirjaa kirjastoista pitäisi nitoa yhteen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema (Avain 2015).

Saana Saarinen & Kati Tiirikainen, Rakastan kirjastoa. Tarinoita lukijoilta (Avain 2014).

Välillä olen intoutunut kirjoittamaan laajempaa pohdiskelua tänne kirjablogiini sellaisista kirjoista, jotka olen arvostellut lyhyemmin Kymen Sanomiin. Näistä kahdesta kirjastoa käsittelevästä kirjasta olen tosin arvostellut aiemmin vain toisen.

Olen arvostellut lehteen vain Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin toimittaman artikkelikokoelman Kirjaston kuolema. Kuten aivan viimeisimmäksi alla olevasta Kymen Sanomissa julkaistusta arvostelusta huomaa, harmittelin sitä, ettei kirjassa ollut lukijoiden tai pienien kirjastojen näkökulmaa. Kaikkiaan kirja tuntui hirveän tärkeältä ja painavia puheenvuoroja sisältävältä teokselta, mutta palatessani siihen nyt uudestaan mieleen nousi väistämättä se ajatus, että kyse on kirjastomaailman, virkamiesten ja poliitikkojen sisäiseen koulutukseen liittyvästä keskustelusta.

Hämmentyneisyyteni väheni, kun huomasin, että samalta kustantajalta eli Avaimelta (aiemmin BTJ kustannus, joka nyt julkaisee vastaavalla tavalla kuin ennenkin pienlevikkisiä tietokirjoja kuten esimerkiksi hakuteoksia, jotka monesti tuntuvat siltä, että ne ovat pääasiassa kirjastojen käyttöön tarkoitettuja) ilmestyi vain vähän aikaa sitten uusi kirjastokirja, jossa päähuomio on käyttäjäkokemuksissa kirjailijoista tavallisiin käyttäjiin ja onneksi myös lapsiin sekä erilaisten kirjastojen roolista niitä ympäröivässä yhteiskunnassa aina Helsingin yliopiston kirjastosta Utsjoen kunnankirjastoon. Saana Saarisen ja Kati Tiirikaisen Rakastan kirjastoa täydentää aiempaa teosta täydellisesti.

Nämä kaksi kirjaa liittyvät niin saumattomasti yhteen, että ne olisi pitänyt julkaista yhtenä kirjana. Siis nitokaamme ne kaikissa Suomen kirjastoissa tai pakottakaamme kaikki toisen lainaavat myös lainaamaan toisen.

Väite, perustelut ja tunnustukset

Saarinen ja Tiirikainen ovat rakentaneet kirjan hyvin viehättävästi ja lukukelpoisesti. Jokainen alaluku sisältää väitteen, tunnustuksen tai muistutuksen, mitä sitten erilaisin taustatiedoin ja erityisesti haastatteluin käsitellään. Lukija saa tietoa niin kirjastonkäyttömääristä, kirjastojen määristä yksittäisten kirjastojen tapahtumista, lukukoiratoiminnasta, kirjaston merkityksestä pienessä kunnassa jne. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa luku ”Kirjasto on ilmainen”. Tietysti me sen kaikki tiedämme mutta sen merkitystä pitää nykyään jo perustalla. Vaikka suurin osa ihmisistä pitää kirjastolaitosta yhtenä merkittävimmistä kunnallisista palveluista, niin sen maksuttomuudesta jo keskustellaan kriittisesti. Kirjastopalvelut määriteltiin jo vuonna 1928 ilmaisiksi. Maksuttomuutta arvostetaan niin meillä kuin maailmanlaajuisesti. Maksuton kirjasto nähdään osana yhteiskunnallista tasa-arvoa ja kasvattajana ei-kaupallisiin arvoihin. Tekijät nostavat esille sen, että suomalainen järjestelmä eroaa rahoitukseltaan kaikista muista maailman järjestelmistä. Tämän katsotaan olevan yksi syy siihen, miten kirjaston käyttö- ja lainaustilastot ovat kansainvälisesti huikeita. Suomessa kirjastoa todella käytetään.

Näiden perustietojen jälkeen tekijät esittelevät erilaisten kirjastonkäyttäjien ajatuksia kirjastosta niin lainauspaikkana kuin julkisena tilana. Kirjastolaitoksesta pyydetään aina myös arvosanaa asteikolla 1–10. Monesti annettu arvosana keikkuu asteikon yläpäässä. Haastateltavat kertovat avoimesti kirjastonkäyttötapojaan aivan yksityiskohtia myöten. Monien kirjastojen tunnelmaa kehutaan. Ne ovat rauhan, elämyksien ja tiedon tyyssijoja kiihtyvässä maailmassa.

Samalla tavalla kuin Relanderin ja Saartin teos myös Saarinen ja Tiirikainen pohtivat tulevaisuuden haasteita. Ja kyllähän niitä löytyy. Kirjastojen menestystarinan loppumiseen tekijät eivät usko. Vaikka raha ratkaisee ja osa kirjastoista on muuttunut uhanalaiseksi ja joissakin jopa tuomittu kuolemana, niin kaikki näiden kahden teokset kirjoittajat ja haastateltavat katsovat, ettei kirjastolaitos tuhoudu vaan muuttuu, uudistuu ja sitä kautta tulee yhä merkityksellisemmäksi. Kirjastot pitää saada osaksi koko elämänkestävää kulkua. Tämän takia lapset pitää viedä kirjastoon, että he aikuisina veisivät omat lapsensa ja vanhuksina tulisivat edelleen kirjastoon. Helppoa ja yksinkertaista sanoa mutta välillä pienten kirjastojen lakkauttamiskierteissä hankalampaa tehdä. Jos kirjasto menee yhä kauemmas, niin taas kaikilla pitää olla auto, että saa lapset sinne vietyä. Onneksi Suomessa on edelleen hyvin toimiva kirjastoautoverkosto. Tämäkin maailmanlaajuinen erikoisuus saa oman ansaitun huomion tässä teoksessa.

Rakasta kirjastoa tänään, huomenna ja ikuisesti

Kaikkinensa kirjasta nousi vahva ajatus siitä, miten kirjastot pitää viedä yhä enemmän ihmisten jokapäiväiseen arkeen. Osalle meistä kirjasto on tätä mutta ei kaikille. Vaikka joskus itselleni tulee mieleen, että kirjastoista tehdään kenties jopa turhaan kaikenlaista tapahtuma- ja oleskelukeskusta, niin kenties se ei olisikaan paha kehityssuunta. Voisimmehan ottaa kaikki kirjastot omiksi olohuoneiksemme, paikoiksi, joissa tavataan ystäviä, rakastutaan ja mennään naimisiin. Onkohan kukaan pitänyt kirjastoissa häitään? Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen, kun lukee kirjastoista kertovia kirjoja. Kenties tähän ajattelutapaan liittyy se keskustelu, miten uudesta Helsingin keskustakirjastosta on käyty

Tähän on siinä mielessä helppo yhtyä, koska kaikki tutkimukset osoittavat sitä, että suomalaiset arvostavat kirjastoa. Saarinen ja Tiirikainen muistuttavat silti, että välillä liian yksioikoiset ja kenties turhan kovat päätökset ovat tuhonneet pieniä kirjastoja. Säästöjen ja ”hyvinvoinnin” nimissä kirjastoja lakkautetaan vaikka kenties vastakkainen kehitys olisi suotavampaa tulevaisuuden menestyksen ja kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Tämäkin kirja päätyy ihmettelemään lyhytnäköisten hetkellisten säästöjen merkitystä tulevaisuuden kannalta.

Kymen Sanomissa ilmestynyt Kirjaston kuolema -kirja-arvioni

Ja tässäpä vielä Kymen Sanomien arvostelu. Olisin pistänyt pelkän linkin mutta Kymen Sanomat ei valitettavasti vielä julkaise kirja-arvosteluja Internetissä. Kenties sitten tulevaisuudessa.

Uutinen kirjaston kuolemasta on ennenaikainen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema, Avain 2015, 140 sivua.

Kirjastot eivät kuole ainakaan, jos tätä kirjaa on uskominen. Siinä asiantuntijat pohtivat kirjastokeskustelun keskeisiä kysymyksiä digitalisaatiosta rahoitukseen. Kirjoittajien mielestä kirjastoista ei saisi tehdä tapahtumapaikkoja tai liikelaitoksia vaan pitäisi palata niiden vanhaan tehtävään, joka oli osaamisen siirtäminen ja kulttuuriperinnän tallentaminen.

Kirjastoa puolustetaan julkisrahoitteisena kaikille avoimena laitoksena. Jukka Relander ja Jarmo Saarti sanovat napakasti: ”Kirjastossa tehtävä työ on tärkeä osa demokratian prosessia”. Kirjastot, tieto ja demokratia kuuluvat julkisen rahoituksen piiriin. Mitään järkeä ei nähdä esimerkiksi siinä, että kirjastot yksityistettäisiin. Vaikka olen samaa mieltä, niin olisin toivonut yhtä reipasta ja vastakkaista näkemystä kirjastojen tulevaisuudesta.

Liiallisen samanmielisyyden lisäksi teoksessa käsitellään liian vähän ja vain kirjastolaitoksen näkökulmasta ”asiakasta” eli kirjastojen käyttäjää. Hauskasti varoitetaan siitä, että kirjasto ei saa tyydyttää liian hanakasti pelkkiä asiakkaiden nopeita viihtymistarpeita. Kirjasto nähdään osana kansalais- eikä kulutusyhteiskuntaa.

Kirjastoa puolustetaan taloudellista kurjistumista vastaan. Sitä pidetään liian tärkeänä laitoksena hukattavaksi taloudellisten säästöjen uusliberalistisella alttarilla. Nurinasta huolimatta nähdään, ettei kirjastolaitoksen tulevaisuuden takia tarvitse olla liian paniikissa. Painettu sana ja kirjastot ovat pitäneet puolensa huolimatta tuhon ennustajista.

Vaikka olen hieman kriittinen kirjan samanmielisyyden takia, niin toivon kirjan päätyvän poliittisen päättäjien luettavaksi. Tämän takia on harmillista, että käyttäjien, pienten kuntien ja kaupunkien kirjastojen näkökulma jää ohueksi. Toivon tekijöiltä seuraavaksi kokoelmaa ”Kirjasto pysyy ja muuttuu käyttäjiensä mukana”.

Valitettavasti kirjasta ei löytynyt tilastotietoja kirjastojen käytöstä tai lainauksien määrästä. Muistutettakoon siis, että kirjastoista lainataan kirjoja vuodessa noin 70 miljoonaa kertaa. Ei mikään turha ja kuoleva laitos!

Hyvää: Mielenkiintoinen ja laaja puheenvuoro kirjastoista nyky-yhteiskunnassa.

Huonoa: Pienten kirjastojen ja lainaajien näkökulmia ei tuoda tarpeeksi esiin.

Erityistä: Toivon mukaan päättäjät lukisivat tämän kirjan ennen kuin heikentävät kirjastojen asemaa Suomessa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastaa kaikkia kirjastoja kuhan ne ovat ilmaisia ja pääsääntöisesti hiljaisia

Vanhaa arabialaista viisautta eläimistä ja ihmisistä

Puhtauden veljet (Ikhwán sl-safá), Eläinten oikeudenkäynti (Suom. Janne Mattila. Basam Books, 2015)

Basam Books on unohdettuihin klassikoihin, vähän käännettyihin kielialueisiin ja hyvinvointiin keskittyvä suomalainen pienkustantamo. Ja totta tosiaan tämä kustantamo on minulle tärkeä, vaikka en ole lukenut yhtään heidän hyvinvointiin keskittyviä kirjojaan. Pääasiassa juuri Basam Books on tuonut minulle vanhan arabialaisen tai islamilaisen kirjallisuuden lumon. Olen lukenut näitä ”islamilaisia” filosofisia tarinoita runoihin päätyen. Kaunista ja opettavaa!

Viimeisin löytöni oli Puhtauden veljet nimellä kulkeneen kirjoittajaryhmän 900-luvulta peräisin oleva 52 kirjeen filosofinen pohdintakokoelma Eläinten oikeudenkäynti. Tarinassa eläimet haastavat ihmisen oikeuteen jinnien kuninkaan hoviin sen takia, että eläimet eivät hyväksy ihmisen niitä kohtaan harjoittamaa valtaa ja suoranaista sortoa. Eläimet valitsevat omat edustajansa kaikista eri eläinkunnista ja ihmiset omista uskontokunnistaan. Sitten eläimet syyttävät ihmisiä ja ihmiset vastaavat. Välillä jinnien eli henkien kuningas puuttuu omien neuvonantajiensa kanssa keskusteluun. Nämä syytökset ja keskustelut käsittelevät oikeastaan kaikkia asioita keskiajan maailmassa. Puhtauden veljien erikoisuus on se, että he ottavat oikeastaan eläinten näkökulman vakavasti. Kirjaa pidetään suorastaan poikkeuksellisena niin keskiajan arabialaisessa että koko maailman kirjallisuudessa.

Eläinten viisaita syytöksiä

Jokainen lukee tämän tekstin miten haluaa. Yksi voi ihastua sen filosofisiin ulottuvuuksiin ja lukea tarkkaan jokaisen oppineen viitteenkin, joita on hengästyttävän paljon. Keskiajan ajattelumaailma lumoaa tämän lukemisen kannalta, ja lukija ajan käsityksiä niin eläimistä, maailmasta kuin ihmisistä ja heidän uskonnoistaan. Toinen lukee kirjaa ihastellen sen eläinfilosofista asennetta. Eläimet todellakin pistävät ihmiset tiukoille siitäkin, että miksi ihmiset niitä syövät. Tosin kyllä ihmisetkin osaavat antaa takaisin. Kolmas lukee vain nauttien tekstin älykkyydestä, purevuudesta ja kauneudesta. Neljäs…no jokainen lukee miten haluaa.

Itse erityisesti etsin näistä vanhoista teoksista kissoja ja koiria. Kaikki Koirien maailmanhistorian lukeneet tietävät, ettei koirilla ole kauhean suurta sanottavaa islamilaisessa maailmassa: niitä pidetään saastaisina. Tämä tosin on taas kerran tyypillinen yleistys. Koirien rooli islamilaisessa maailmassa on yhtä leveä kuin vanhassa kristillisessä maailmassakin. Nykyään pidämme koirien olemassaoloa ihmisten kanssa niin itsestään selvänä ja hyväksyttävänä asiana, ettemme muista, miten pitkän historiallisen prosessin tulos se on. Samalla tavalla ”islamissa” pääsääntöisesti koiriin suhtaudutaan halveksien mutta monissa päin maailmaa islamilaiset edelleen kunnioittavat vanhoja heimotraditioita ja käyttävät koiria metsästyksessä, paimenessa ja vartiokoirina. Samalla pitää muistaa, että kaikkina aikoina myös islamilaisessa maailmassa yläluokan parissa on arvostettu metsästyskoiria ja tuulennopeita juoksijoita. Suhtautuminen koiraan jakautuu uskontojen sisälläkin käyttötarpeen ja yhteiskuntaluokan mukaisesti.

Eläimet ovat oikeudenkäynnistä huolissaan. Ne toivovat, että jinnien kuningas vapauttaisi ne ihmisten hirmuvallasta, mutta ne tietävät, että ihmiset ovat kieroja ja kovin tottuneita lainopillisiin kikkailuihin ja lakien suomaan mahdollisuuteen sumuttaa ja valehdella, kääntää kaikki nurinnarin. Kun eläimet valitsevat kuninkaansa (tylsästi aina se leijona) johdolla kuuden eläinryhmän edustajat oikeudenkäyntiin, niin koira ilmoittaa: ”Jos hännänheiluttelu, vainun seuraaminen, vahdinpitäminen ja haukkuminen ratkaisevat jutun, valitkaa minut.” (s. 98)

Leijona ei koiraa valitse. Myöhemmin koira nostetaan jopa eläinten viholliseksi. Ne asuvat ihmisten luona, eikä niihin voi luottaa. Koirat ovat liittoutuneet Aadamin suvun kanssa petoeläimiä vastaan. Karhun mielestä tämän kummallisen käytöksen taustalla on se, että koirilla on ihmisen kaltainen luonne. Ihmisten keskuudesta koirat löysivät kaiken himoitsemansa ruoan ja juoman. Koirat ovat yhtä ahneita, himokkaita ja kitsaita kuin ihmiset. Silti ihmiset eivät pidä koirista, vaikka ne miten nöyristelevätkään isäntäänsä.

Karhun puheenvuorossa (s. 102–104) kiteytyy paljon islamilaista koirainhoa. Tosin hauskalla tavalla kaikki koirien inhottavat piirteet löytyvät karhun mukaan myös ihmisiltä. Puhtauden veljet -kirjoittajaryhmä käyttää koiraa metaforisesti ihmisten tuomittavien ominaisuuksien kritisoimiseen. Monissa vanhoissa islamilaisissa teksteissä runoista filosofisiin kirjoituksiin tämä ”eläintekniikka” oli suuressa käytössä. Koska poliittista tai uskonnollista tilannetta ei voinut millään lailla suoraan kritisoida tai analysoida, rakennettiin eläintarina, jonka sisällä kaikenlainen kritiikki oli mahdollista. Kun runoilija vertasi itseään koiraan, koska ei saanut kaivattua rakkautta rakastetultana, hän teki samalla paljon rankemman vertauksen kuin nykyään ajatellaan. Hän alensi itsensä rakkauden tähden aivan inhotuimpaan eläinlajiin.

Kissojen laita on vain hieman paremmin. Samalla tavalla nekin ovat karhun mielestä (s. 104–106) menneet ihmisen pariin ihmisen kaltaisen luontonsa vuoksi. Kissatkin leimataan ahnaiksi ja himokkaiksi olennoiksi, jotka koirien tavoin himoitsevat samaa ruokaa, mitä ihmiset syövät. Karhu kertoo kuninkaalle, että kissojen laita ihmisten parissa on hieman parempi kuin koirien. Kissat pääsevät ihmisten koteihin, nukkuvat heidän olohuoneissaan, pedeissään ja osallistuvat ruokahetkiin. Karhun mielestä se, että koirat joutuvat pysymään ulkona ja kissat pääsevät sisälle on johtanut koirien ja kissojen väliseen vihamielisyyteen. Nämä kaksi eläintä kilvoittelevat ihmisen suosiosta niin paljon, että ne ovat päätyneet vihaamaan toisiaan.

Kirjasta piirtyy yllättävän tarkka kuva siitä, miten kirjoittamisajankohtana ihmiset kohtelivat kissoja ja koiria. Myöhemmin (s. 224–226) oikeudenkäynnissä oikeudenmukaisuudessaan petoeläimet syyttävät ihmisiä ylipäänsä siitä, että he pitävät kaikkia kotieläimiä myös alkupuolella haukuttuja kissoja ja koiria vankeinaan. Kirjoittajat halusivat varmaan muistuttaa siitä, että eläimet ovat oikeudenmukaisia vaikka välillä julmia. Julmuus ei liittynyt petollisuuteen kuten ihmisillä. Ihmiset kaiken lisäksi estävät kaikkia kotieläimiä tavoittelemasta vapautta omien tarpeidensa mukaan. Monissa kohdin huomaa, miten Puhtauden veljet -ryhmä koko ajan nostaa erilaisia antiikin filosofiasta tuttuja ongelmia kuten vapaa tahto keskusteluun eläinoikeuksista kirjoitettaessa.

Nostin tässä blogissani esiin pääasiassa kissat ja koirat. Luonnollisesti pitää muistaa se, että vaikka kirjassa puhutaan hyvin paljon eläinten oikeuksista ja eläinten näkökulmasta, niin kirja liittyy traditioon, missä eläinten kautta puhutaan ihmisistä ja yhteiskunnasta. Tämän kirjan luettuaan saa kyllä selville paljon siitä, mitä ajankohtana ajateltiin eläimistä, mutta vielä enemmän siitä, mitä ajateltiin ihmisistä, mitä ihmiset ajattelivat ja mitä heidän pitäisi ajatella. Kun oikeudenkäynnin kaikissa kohdissa pääsääntöisesti eläimet todistellaan ihmisiä paremmiksi kaikilta ominaisuuksiltaan, niin pitää muistaa se, että eläinten vaatimus oli tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kunnioitus ihmisten edessä. Kuulostaa kauhean modernilta ajatukselta, eikös vaan?

Mihin hävisivät kirjat?

Monesti kuulee muistutettavan, etteivät nykyajan muslimit paljoakaan lue muuta kuin tarpeellista ja erityisesti uskonnollista kirjallisuutta. Muistutetaan, että fiktion kirjoittaminen ja lukeminen eivät ole nykyään monissa päin islaminuskoista maailmaa kauhean suosittua. Totta lienee siinäkin väitteessä, ettei kirjallisuutta käännetä arabiaksi tai muiksi paikallisiksi kieliksi samalla tavalla kuin esimerkiksi läntisille kielille. Tämä on luonnollisesti epämiellyttävää, sillä kirjallisuuden kautta välittyisi myös laajempi näkemys länsimaisesta nykyajattelusta kuin pelkän mediavirran seuraaminen. Kauan sitten asiat olivat kuitenkin aivan toisinpäin; eurooppalaiset janosivat ja saivat tietoa muslimimaailmasta. Ilman tätä ajatusvirtaa ei Euroopan renessanssi, ajattelun vallankumous olisi kenties koskaan toteutunut. Me kenties eläisimme nyt kristillisessä teokratiassa.

Pitää siis muistaa kuten esimerkiksi Jonathan Lyons toteaa teoksessaan Viisauden talo. Länsimaiden arabialainen perintö (Into, 2014), että lukeneisuuden, kirjojen kirjoittamisen, kirjojen arvostamisen ja kirjojen määrän suhteen länsimaat olivat todellista takapajulaa tuhat vuotta sitten. Tällöin islamilainen maailma oli Espanjasta Intiaan asti huomattavasti oppineempi ja kirjallisesti valveutuneempi kuin Euroopan riitelevät ruhtinaskunnat. Kun keskiajan eurooppalaisessa huippukirjastossa oli muutamia satoja käsikirjoituksia, niin muslimimaailman kirjastossa oli tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia käsikirjoituksia, ja kirjastoja oli todella paljon verrattuna sen ajan Eurooppaan. Ristiretkien aikana raakalaiset eli sen aikaiset kristityt ryöstäjät hyökkäsivät islamilaisen maailman kimppuun monista suunnista. Tähtäimenä oli vapauttaa Jerusalem uskottomien vallasta. Tällöin vastassa olivat oikeastaan nykykielen sanoin ilmaistuna terroristikristityt ja sivistynyt maailma eli muslimimaailma. Ja kannattaa muistaa, että maailmakirjat voivat aina kääntyä ympäriämpäri. Nykyinen maailmanjärjestys ei välttämättä ole sen pysyvämpää kuin Rooman maailmanvalta.

Monesti kuulee myös todettavan, että vanha arabialainen, persialainen tai mitä termiä halutaankaan käyttää kirjallisuus ei välttämättä helposti mene länsimaisiin kirjallisuuskategorioihin. Välillä onkin ollut hankalaa miettiä, onko vanha teos filosofiaa, tarinaa, satua, tieteellistä tutkimusta vai runoutta. Runomuotoisesti opetetaan, filosofisesti kerrotaan mutta kuka sitä nyt välittää kaikenlaisista kategorisoinneista. Pitää myös muistaa, etteivät esimerkiksi vanhat kiinalaiset kirjoituksetkaan aina solju länsimaisiin kategorioihin. Välillä olen lukenut artikkeleita, missä esimerkiksi koko fiktion käsite määritellään vanhan kiinalaisen kirjallisuuden kohdalla ongelmalliseksi, koska teokset liikkuvat fiktion ja tietokirjallisuuden rajoilla, poiketen välillä toiselle puolelle, välillä toiselle. Fiktiota ei edes samalla tavalla arvosteta kuin länsimaisissa teorioissa.

Puhtauden veljien nyt suomennettu teos on hämmentänyt myös arabialaisessa maailmassa. Heidän identiteettiään ei tiedetä tarkasti, eikä sitä mitä islamilaista suuntausta, uskonnollista identiteettiä, he edustaisivat. Toisaalta teoksen ajoitusajankohta vaihtelee 800-luvun lopun ja 900-luvun lopun väliselle ajalle. Teos kannattaa lukea ja nauttia siitä, eikä kannata miettiä kenties liikaa sitä, onko kysymys tarinoista vai opetuksesta, sillä vanha arabialainen tarinaperinne on usein molempia aivan suvereenisti.

Petri Pietiläinen, kirjakuski keskiajan arabialaisen kirjallisuuden lumoissa

Rahamarkkinoiden ja suomalaisen talouspolitiikan analyysiä: Ahneudesta ja pelosta toivon ja tanssin valtakuntaan

Simo Sipola, Rahavallan jäljet (Teos, 2015)

Olen vuosien varrella lueskellut useita maailmantaloutta, uusliberalismia, velka-, ympäristö- yms. kriisejä kartoittavia tietokirjoja. Käytännössä ne kaikki nostavat esiin samanlaisia asioita: meitä huijataan tuhoamaan kaikki inhimillisyys kilpaillaksemme siitä, että pieni osa ihmisistä pystyy elämään kuin porsaat pellossa. Tosin tämä vertaus on hyvin porsaita halveksiva, sillä ne elävät niin siivosti verrattuna näihin ihmisiin. Monet kirjoista on ollut Into-kustannuksen julkaisemia. Joukosta löytyy niin kotimaisia kuin ulkomaisia teoksia. Simo Sipolan Rahavallan jäljet (Teos, 2015) sijoittuu mainiosti tähän joukkoon varoitus- ja vetoomuslauluja, – kirjoja, jotka herättävät ajattelemaan toisin.

Nappasin Sipolan teoksen käteeni, sillä olin lukenut muutama vuosi sitten ilmestyneen Uuden Euroopan jäljillä (Teos, 2012) tuoreeltaan. Pidin sen ennakkoluulottomasta tavasta yhdistää matkakirjaa, historiallista analyysiä ja mutkatonta suhtautumista nykyilmiöihin. Rahavallan jäljet ei pettänyt odotuksiani. Kirja on samalla nopealukuinen, miellyttävä, suorasanainen ja analyyttinen kuvaus siitä, miten Suomessa 1990-luvun laman jälkeen mullistui (mullistettiin tarkoituksella) tapa ajatella ja puhua yhteiskunnasta. Kaikesta tuli talouden näennäisesti kovien lainalaisuuksien uhreja, vai tuliko?

Monissa kansainvälisissä talousanalyyseissä välillä jopa riidellään, mitä oikeastaan tapahtui. Sipola ei tätä suoraan sano, mutta minulle on jo aiemmin tullut mieleen ja tämäkin kirja sitä vahvisti, että koko yhteiskunnallinen ja erityisesti talousajattelu muuttui ei pelkästään uusliberalistiseksi, eli täydellisesti yksilön ahneutta tukevaksi järjestelmäksi, vaan kaikki suorastaan hollywoodilaistui, muuttui humpuukiksi, spektaakkeliksi, vääränlaiseksi voittajatarinaksi. Parhaiten tätä maailmalla tapahtunutta kehitystä sekä valheen ja ahneuden kietoutumista yhteen kuvaa minun lukemistani kirjoista Francis Wheen Kuinka Humpuuki valloitti maailman (Suom. Seppo Hyrkäs. Ajatus, 2006). Sipolan ja Wheen kirjat ovat yhtä sujuvasanaisia ja vetäviä, mutta Wheen on vielä räväkämpi, kenties viihdyttävämpi.

Mitä Sipola väittää?

Simo Sipola muistuttaa, ettei mitään taloudellista lainalaisuutta oikeastaan ole. Perättäisten hallitusten 1990-luvulta lähtien toteuttama veropolitiikka, yhteiskunnan kuristaminen yhä tiukammalle säästölinjalla ei ole mikään välttämätön muutos, eikä pohjaudu oikeastaan mihinkään muuhun kuin selkeisiin poliittisiin valintoihin, jotka pääsääntöisesti kiedotaan retorisiin valheisiin. Tämä ei ole mitään uutta. Wheen ja monet paljon rajummalla analyysiarsenaalilla aseistautuneet ovat maailmalla sanoneet tämän jo monta kertaa: Reaganin ja Thatcher et ali uusliberalistinen politiikka oli oikeastaan tuhoisaa: Rikkaat rikastuivat ja köyhät sekä keskiluokka maksoi selkänahastaan ja hengellään viulut.

Sipolan suurena ansiona on tämän kaiken tuominen tarkasti kerrotuksi tarinaksi Suomessa 1990-luvulta aivan Juha Sipilän hallituksen viime päätöksiin asti. Sipola näyttää myös vahvasti sen, miten suomalaisen virkamieskunnan pieni eliitti tarttui 1990-luvulla omin voimin tilanteeseen kääntääkseen yhteiskunnan muutosprosessia haluamaansa eli fiskaaliseen ja samalla uusliberalistiseen suuntaan. Hyvinvointipolitiikasta tuli pelkkää retoriikkaa ja verouudistuksilla kaadettiin rahaa niille, jotka voivat muuntaa työtuloaan pääomatuloksi, tai niille joilla jo ovat hurjat pääomatulot. Sipola luotaa hienosti ahneuden perussyitä, Iiro Viinasesta lähtenyttä pelonlietsontaa, vaihtoehdottomuuden mantraa, pienen piirin itselleen kahmimaa valtaa, uuden moralisoinnin vahvistumista, moralisoinnin, joka kohdistuu erityisesti köyhiin, syrjäytyneisiin ja työttömiin, niihin tarpeettomiin. Laiskuusmyytti, tuottavuusmantra

Valmis kakku oli kaunis: niille annettiin enemmän kakkua, joilla on jo kaikki, niille joilla ei ole, annettiin vähän jauhoja. Lopputuloksena päästään nykytilanteeseen, jossa työtöntä pidetään laiskana ja saamattomana, kyvyttömänä ihmisenä ihan kohtalaisen avoimesti tietyn puolueen ja elinkeinoelämän retoriikassa. Sipola hämmästelee monessa kohtaan aivan avoimesti, että miksi tästä ei nosteta meteliä, miksi wahlroosien mitättömät kärjistykset ja tyhjänpuhuminen, pelkkä värikäs retoriikka, ei herätä keskustelua vaan, mikä tällaista ahneuden henkisesti vääristämää pelleä ylipäänsä vakavasti kuunnellaan. Muistan itse, miten Björn Wahlroosin kirjoittama teos sai oikein vakavaa ja myötämielistä käsittelyä Helsingin Sanomien sivuilla. Pelkästään sen perusteella, mitä siinä luki, ihmettelin, että miten nämä väitteet menevät lävitse, eivätkö toimittajat tai arvostelijat lue mitään muita kuin uusliberalistisia manifesteja tai eivätkö toimittajat edes tiedä kansainvälisiä pitkän ajan tilastoja ja niiden kertomia asioita. Eivät ilmeisesti mutta onneksi Sipolan jo monien muiden hänen kaltaistensa kirjoittajien kautta edes kirjoissa välittyy laajempi näkemys siitä, missä mennään. Jos ihmiset haluavat olla rikkaiden ja ahneiden piiskaamia Volgan lauttureita tai suorastaan mennä heidän pyllynsä alle kuin kelkaksi, ja sitten huristellaan kivistä vähälumista mäkeä alas, niin se on poliittinen valinta, henkinen ja maailmanlaajuinen itsetuho.

Yksi herkullisimmista yksityiskohdista on se, että Sipola muistuttaa, miten valtion velkaa ei ole tarkoitettu maksettavaksi, että Iso-Britannia maksaa vieläkin 1800-luvulla ottamiaan lainoja. Tämä ja monet Suomea koskevat yksityiskohdat olisivat käsittämättömän hauskoja, jolleivät olisi myös äärimmäisen surullisia. Toinen Sipolan mainiosti nostama ajatus on se, miten Jan Vapaavuorten, Paula Risikoinen ja Juha Sipilöiden maailma on niin täydellisen erilainen kuin suurimman osaa suomalaista. Nämä poliitikot ja kyllä tähän samaan sakkiin voisi laittaa nämä nordeoiden asiantuntijat ja valtiovarainministeriöiden virkamiehet, joiden maailma on Suomessakin etääntynyt ainakin suuresta köyhien joukosta Suomessa niin kauas, että ihmettelee, miten se on mahdollista. Sipolan ansioksi luen myös sen, että hän heittää Björn Wahlroosien ja Matti Apusten ajatukset sinne, minne ne oikeastaan kuuluvat – hyvinvoivien ja menestyvien tekoselitykseksi siitä, että haluavat kaiken, eivätkä oikeastaan ymmärrä, mitä on olla ihminen, siis osa meistä on köyhiä ja heikkoja, eikä kaikille anneta samalla kauhalla syntymäkodissa vaan hyvin erilaisista etumatkoista lähdetään elämänjuoksuun. Nämä uusliberalistisen ahneuden markkinakauppiaat sen sijaan käyttävät hienosti hyväksi omaa retorista röyhkeyttään, ja Sipolan hyvin painottamaan median henkistä laiskuutta, hyväkseen. Kestävyysvajeet ja muut hienot retoriset painotukset ovat edelleen pelkkää politiikkaa. Ne on luotu vuosikymmenien poliittisilla päätöksillä ja samalla tavalla ne pystytään poliittisesti ratkaisemaan niin meillä kuin enenevässä määrin maailmanlaajuisesti.

Sipola ei pelkästään analysoi, paljasta ja ruoski. Hänellä on teoksensa lopussa malttia muistuttaa, että kaikki oikeastaan on meidän käsissämme. Resepti on monista lukemistani teoksista tuttu: yhteisöjen solidaarisuutta sekä sisäisesti että ulkoisesti pitää lisätä, henkinen hyvinvointi pitää nostaa taloudellisen hyvinvoinnin edelle, yhteiskunnan pitää ottaa poliittinen voima käyttöönsä ja muistaa, että markkinavoimat ovat vain niin vahvoja kuin niiden annetaan olla, ahneuden ja itsekkyyden, uusliberalismin ja ääri-individualismin tuhoava kierre täytyy pysäyttää, hedonismin kasvaminen täytyy pysäyttää, ylimieliset kultapossukerholaiset ”juhanavartiais-apus-walhroosit” pitää nauraa ja perustella kumoon, paljastaa heidän kaiken tuhoava ajattelunsa, jonka tehtävänä on pelkästään rikastuttaa heitä ja heidän kaltaisiaan ja nostaa heitä kansakunnan kaapin päälle ja mediaan kekkuloimaan omassa henkisessä säälittävyydessään, maailmanlaajuisen veronkierron ja sitä tukevan koneiston mahdollisuudet täytyy tuhota jne.

Kaikki tämä on todellakin meistä itsestämme kiinni kuten Sipola sanoo. Demokratiassa demokratian pitää ottaa itselleen se valta, joka sillä on. Eli kansalaisten pitää ottaa valta mutta itse asiassa maailmanlaajuisesti.

Lähtekäämme yhdessä taas matkalle kohti parempaa maailmaa

Kuten lukijani huomaa Sipolan kirja on hieno ja ajatuksia herättävä. Tässä lopuksi annan Sipolalle ja monille muille aivan toisenlaisen lukuvinkin. Ruotsalaisen toimittaja/tietokirjailijan Lasse Bergin Kalaharin aamunkoitto – Miten ihmisestä tuli ihminen (Into, 2012) jäljittää sitä, miten meistä tuli me, esi-ihmisistä ihminen. Se kertoo myös siitä, miten meitä sumutetaan, miten tietty näkemys väkivaltaisesta, sotaisasta itsekkäästä ihmisestä syntyi ja miksi sitä ylläpidetään.

Berg etsii hienosti vastausta siihen, miten pienestä mahdollisesti jopa alle 20 000 hengen Homo Sapiens -lajista tuli maapallon valtias ja näemmä myös tuhoaja. Hän pohtii sitä, miten 150 000 vuotta sitten tämä porukka pysyi hengissä, mitkä olivat sen mahdollistajat. Kustantaja toteaa sivuilla, että kirja kertoo ”yhteistyökykyisestä, laiskasta, tarinoita kertovasta, tanssivasta, maalaavasta ja kauniista eläimestä – ihmisestä”.

Bergin kirjan luettuani sanoin kaikille tuttaville: Miettikää, että me lähdimme laulaen, tanssien, unelmoiden, paritellen, maalaten, huimia tarinoita jutellen, ja lähdimme yhteistyössä, yhdessä sieltä Afrikasta maailmalle. Miksi tätä ei korosteta, miksi korostetaan ja samalla tuhotaan niin paljon hyvää siinä, että korostetaan kilpailevaa ja toisiaan tuhoavia ihmisiä jopa koululaitoksessa?

Miksi emme siis noudata Lasse Bergin ja Simo Sipolan ajatuksia: rakennetaan myötätuntoa, luottamusta ja palataan takaisin ihmiskunnan yhteisille alkulähteille laulamaan, tanssimaan ja unelmoimaan yhdessä. Kaadetaan nämä ylimieliset itsekkäät mitäänsanomattomat itsensäylentäjät, veropakolaiset, henkiset surkimukset ja lauletaan, nauretaan ja äänestetään heidän suohon; tanssitaan heidän henkisten esi-isiensä haudoilla, mutta ei sentään Adam Smithin haudalla, koska hän ei pitänyt itsekkyyttä hyveenä vaan korosti, ettei saa ajatella vain omaa etuaan silloin, kun on kyse koko yhteiskunnan edusta. Sipola muutes muistuttaa siitäkin, että tämä liberalismin isä korosti oikeudenmukaisuutta, anteliaisuutta ja yhteisöllisyyttä sekä paheksui ahneutta, itsekkyyttä ja keinottelua. Näin ollen hän tuomitsi nämä veropakolaiset ja suurimman osan maamme ja maailman taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä. Historian ironiaa on sekin, että nämä eliitit vannovat tämä herran nimeen. Minä vannon muun muassa ajattelun, myötätunnon, yhdessä olemisen, rakkauden, taiteen ja laulun nimiin.

Petri Pietiläinen, kirjakuski lähtee laulamaan ja tanssimaan ja unelmoimaan auringon alle

Libyalaista kauheutta naisten silmin

Annick Cojean, Gaddafin haaremi. Libyan hirmuvaltiaan seksiorjana (Suom. Kaisa Kukkola. Alligaattori, 2015)

Mistä tietää, että on viime aikoina keskittynyt kirjoittamaan jotain muuta. No siitä, ettei ole tullut kirjoitettua Kirjakuskin kyydissä -blogiin, ja siitä, että luettujen kirjojen kasa paisuu ja paisuu. Luen pääasiassa näitä tietokirjoja bussimatkalla Kotkaan ja takaisin. Viikossa kertyy ainakin kaksi kirjaa, joista haluaisin kirjoittaa blogia. Tartuin nyt sitten pienen kuumeilun jälkeen toimeen ja päätin kirjoittaa Gaddafin haaremista. Miksi juuri tästä? Löytyy isoja ja pienempiä syitä, mutta lopulta kirja vain on tärkeä ja silti ongelmallinen

Tartuin kirjaan kirjastossa monestakin syystä. Libyan edesmennyt diktaattori Muammar Gaddafi on minulle luonnollisesti tuttu pelkästään median kautta. Muistan kuitenkin, miten joskus 1980-luvun lopulla jossain opiskelijakeskusteluissa jotkut ihailivat häntä, koska hän oli saanut omalaatuisen ”arabisosialisminsa” kautta suuria aikaan. Muistan jonkun korostaneen sitä, miten Libyassa naisilla on tasa-arvo, mikä ei ole aina islamilaisissa maissa mikään itsestään selvyys. Myöhemmin muistan, miten Lockerbien ja joidenkin muiden terroritekojen varjo päätyi lehtien sivuille. Libyasta tuli hyljeksitty valtio monien silmissä mutta osa vain jatkoi kaupankäyntiä aivan kuten ennenkin. Muistan myös sen, että luin miten Yhdysvaltojen pommitus surmasi Gaddafin tyttären. Myöhemmin seurasin, miten Gaddafi kaatui ja sitten alkoivat kaikki paljastukset hänen täydellisestä hirmuvaltiudestaan. Ja eihän se Gaddafin tytär edes kuollutkaan pommituksessa vaan sekin oli pelkkää valhetta.

Sellaista se on, jos seuraa vain syrjäsilmällä jotain maailmankolkkaa. Nyt kun lukee palkitun ranskalaisen toimittajan Annick Cojeanin hyytävää paljastuskirjaa Gaddafin toiminnasta, ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi maailma vaikeni. Uskon nimittäin täydellisen tarkkaan siihen, että kyllä tämä kaikki tiedettiin, mutta Gaddafin öljy oli osalle maailmasta niin tärkeä rahallisesti, että kukaan ei koskaan sanonut mitään, tai ei ainakaan niissä medioissa, joita itse seuraan. Pitäisiköhän lukea vielä laajemmin?

Cojeanin kirja keskittyy pääasiassa 15-vuotiaan Sorayan kokemuksiin Gaddafin haaremissa. Tyttö viedään sinne väkisin seksiorjaksi. Gaddafi ympäröi itsensä länsimaisilla hyödykkeillä alkoholista huumeisiin. Hän ylläpiti väkisin nuorten tyttöjen ja vanhempienkin haaremia, missä hän raiskasi ja nöyryytti naisia miten halusi. Kirjan kautta piirtyy kuka seksimaanikosta, joka lennätti naisia ympäri maailmaa luokseen kokeakseen kaikenlaista seksiä. Kukaan ei ollut turvassa. Ulkomaalaisten korkea-arvoisten vieraiden naiset Gaddafi osti mittaamattoman arvokkailla lahjoilla mutta Libyassa korkeimpien armeijan tai virkakunnan edustajien tyttäret, vaimot ja siskot eivät olleet turvassa. Lukukokemus on aivan skitsofreenisen hurja. Ihmiset elävät hirmuvallan ja alistamisen valtakunnassa, missä Gaddafi nöyryyttää miehiäkin pakottamalla heidät kanssaan seksiin. Välillä tuntuu, että vähempikin kuvailu riittäisi.

Soraya yritti taistella vastaan, pakeni ja palautettiin seksiorjaksi. Hänen perheensä ei pystynyt tekemään paljoakaan. Kauheata on lukea siitä, miten näistä tytöistä tulee sukujensa silmissä hylkiöitä. Kauheata lukea, miten laaja Gaddafin ympärillä oleva koneisto oli ja miten se oli trimmattu hankkimaan hänelle aina vain uusia orjia. Miten kaikki tiesivät asiasta mutta kukaan ei uskaltanut puhua tai tehdä mitään. Miten ihmeessä raiskattu ja seksuaalisesti täydellisesti hyväksikäytetty nuori tyttö voi muuttua likaiseksi kaikkien silmissä.

Todistus ja tutkimus

Kirja jakautuu kauteen osaan. Ensin kerrotaan Soryan tarina hänen ”omin sanoin”. Tämän jälkeen Cojean tutkii, ei tarinan todenperäisyyttä, sillä siihen hän uskoo heti, vaan sitä, millainen oli Gaddafin rakentama koneisto. Perehtyessään koneistoon hän kohtaa koko ajan kieltämisiä: ei sellaista tapahtunut, ei pidä paikkansa. Totuuden esille tuominen on kirjailijalle tärkeätä ja sitkeydellä hän saa selville koneiston toiminnan. Hän haastattelee nimettöminä esiintyviä muita orjia, Gaddafin naissotilaita ja virkamiehiä, jotka välillä kertovat avoimesti välillä vähemmän avoimesti, mitä oikeastaan Libyassa tapahtui. Julma kuva piirtyy yhä julmemmaksi: pelon ilmapiirin keskellä oli rakennettu ikään kuin hämähäkin verkko, jonka tehtävänä oli haalia näitä tyttöjä Gaddafille. Tämän kirjan kuvaaminen on itse asiassa hyvin vaikeata, koska se oikeastaan pitäisi lukea itse. Kokea sanojen ja kuvausten koskettavuus. Kokea tyrmistys. Kokea joidenkin Gaddafin käskyläisten kylmyys. Kokea pelko. Kokea ylimielisyys – ja kaikkien noiden ”kokea” -sanojen jälkeen ihmetellä edelleen sitä, miten tällaista pystyi tapahtumaan.

Yksi selitys on totalitarismi, hirmuvalta mutta toinen on Libyan heimokeskeisyys. Osa ihmisistä hyötyi suuresti tästä kaikesta, rikastui käsittämättömästi, eivätkä nämä kaikki olleet pelkästään libyalaisia vaan heitä oli muuallakin. Muistelen, että italialaisten öljy-yhtiöiden oli aikoinaan vaikeata päästää Gaddafista irti. Tämän kirjan luettuaan ei yhtään ihmettele miksi. Yksi Gaddafin koneiston keskeinen painostuskeino oli kiristys ja toinen lahjonta. Kirjassa on luisia kuvauksia ja vihjeitä siitä, miten Gaddafin koneisto sai ihmiset tekemään sanoinkuvaamattomia tekoja, joita sitten videoitiin jne. Lahjonta, myös muiden maiden päähenkilöiden, oli käsittämättömissä mittasuhteissa mutta hirmuhallitsijalla oli takanaan öljyteollisuuden koko rahavirta, joka ei sittenkään päätynyt kansalle vaan harvalukuiselle eliitille. Mitähän se opiskelijaystäväni, joka aikoinaan kehui Libyan esimerkillisellä sosialismilla ja tasa-arvolla, mahtaisi ajatella tästä kirjasta? Tuleepa mieleen, että toivon mukaan Libyassa joskus päästään sellaiseen tilanteeseen, että maassa ryhdyttäisiin joidenkin muiden maiden tapaan rakentamaan totuutta menneisyydestä, sitten vaikka totuuskomissioiden kautta. Sieltä voisi paljastua kaikenlaista äärikallista lahjaa ulkomaalaisten valtionpäämiesten taskuista.

Groteskia on lukea Gaddafin sanoja siitä, miten Libyan naiset vapautetaan kaikesta alistamisesta ja miten koko arabimaailmassa tarvittaisiin vallankumousta naisten vapauttamiseksi. Tulee taas mieleen se, että kuinkahan paljon meitä kaikkia sumutetaan koko ajan poliitikkojen julkipuheissa. Mutta toisaalta Gaddafi on puheissaan oikeassa: hän teki lopun orjatarten haaremeista mutta perusti oman haareminsa, yksikössä. Tämä minun täydellinen valta ja etuoikeus näyttävät edelleen jatkuvan. Aina löytyy niitä, jotka katsovat, että he ovat niin erikoisia, etuoikeutettua, että heidän pitää saada kaikki itselleen, muista piittaamatta. Cojean muistuttaa, että naiset osallistuivat aktiivisesti Gaddafin hallinnon kaatamiseen. Heidän asemaansa ei edelleenkään ole tullut muutosta. Joitakin valonpilkahduksia Cojean näkee (kirja ilmestyi 2012) mutta itse tunnen, että nyt pitää lukea aina Libya uutiset tarkemmin.

Kirjassa on monia hurjia ajatuksia nostattavia kohtia. Gaddafin luona vierailee maailman poliittinen ja taloudellinen eliitti. Kaikki haluavat hänen öljyään. Kukaan ei puhu mitään. Kirjan sivuilla nousee selkeä käsitys siitä, että kaikki tiesivät, mutta kukaan ei puhunut. Ei voi muuta kuin syvästi järkyttyneenä taas kysyä, että ihanko oikein raha oikeuttaa kaiken. Toinen asia, mitä jään pohtimaan paljon, on se, miten naisten asema voi olla maailmalla huono. Myönnän lukeneeni jonkin verran erilaisia islamista tehtyjä tutkimuksia ja joitakin jopa islamilaisten tutkijoiden länsimaista tai postmodernismista tekemiä tutkimuksia. Tiedän täydellisesti, ettei ole mitään ”ISLAMIA” jota pitäisi syyttää monissa maissa naisiin kohdistuvasta alistamisesta tai väkivallasta. Kyllähän sitä meillä ja muuallakin on ihan tarpeeksi paljon, eikä lasikattoja ole puhkaistu tai jos ollaan menossa kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, niin ei siellä vielä olla tai että ei se ole meilläkään kovinkaan kauan siitä, että naisen paikka oli kotona jne.

Silti en osaa ajatella tämän kirjan jälkeen muuta kuin, että talous tai suorastaan raha ei saisi nousta moraalin yläpuolelle. Kyllä minusta naisten tasa-arvo pitäisi olla yksi keskeinen moraalinen arvo länsimaiden suhteessa muuhun maailmaan. Tässä tietysti ensisijaisesti tulee nyt mieleen myös länsimaiden suhde esimerkiksi Saudi-Arabiaan. Siinäkin öljy puhuu edelleen enemmän kuin ns. länsimaiset arvot. Pitäisiköhän niitä nostaa enemmän esille kuin tällä hetkellä tehdään? Toisaalta muistan kyllä sen, että kaikki lähtee koulutuksesta, ollaan todella pitkässä juoksussa, eikä maalia näy. Tieto on niin tärkeätä. Tieto maailmasta. Tieto ja taas tieto! Jos ihminen tietää maailmasta enemmän kuin jokin kiihko-oppinut hänelle kertoo, kenties ihminen voi pelastua sokaistumasta. Jos ihmisellä on uskoa tulevaisuuteen ja jos hän näkee, että jossain on sitä valoa, joka hänetkin voi pelastaa tällä puolella kuolemaa, kyllä ihminen sen valon haluaa elämäänsä.

Nyt kun tätä kirjoittaa, niin tulee surumielisesti mieleen se, että toivottavasti Soraya ja kaikki hänen kaltaisensa tytöt ja naiset kaikkialla saisivat kunniansa takaisin. Kunnia on muiden silmissä mennyt, sisällä se silti on. Ympäröivän yhteiskunnan, suvun, perheen ja koko maailman tehtävänä olisi muuttaa se, ettei kunniaan saa kuolla, kunnian kautta tappaa, kunnian takia hylätä. Sellaisessa kunniassa ei ole mitään mieltä, joka aiheuttaa kunniattomia tekoja, sellaisia joista Soraya ja muut Gaddafin raiskaamat tytöt nyt kärsivät. Huh, tulipas pateettinen kirjoitus mutta tällaiselta tuntui, kun nyt palasin uudestaan tämän kirjan pariin. Ei ole kiva kirja luettavaksi mutta kauhean tärkeä. Tarttukaa ja lukekaa!

Petri Pietiläinen, kirjakuski luki järkyttävän kirjan

Kissojen jäljillä skandinaavisessa jumaltarustossa

Odinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut (Toim. ja suom. Anni Sumari. Like, 2007)

Lähdin etsimään skandinaavista rakkaudenjumalatar Freyjaa, siis häntä, joka liikkuu kissojen vetämillä vaunuilla ja joka yhdistetään eri lähteissä niin kullanhimoon kuin löyhään moraaliinkin. Miehenkipeäksi ja melkoisen huoramaiseksi näissäkin tarinoissa tämä jumalatar kuvaillaan. Ihailemani Eddan jumal- ja sankarirunot (Suom. Aale Tynni, WSOY, 1982 ja 1980) ei tuonut helpotusta. Päädyin Anni Sumarin suomentamaan ja mukailemaan kokonaisuuteen skandinaavisista jumaltaruista. Ja ainahan minä näihin rakastun, kiitos taas kääntäjän ja julkaisijan.

Minusta on käsittämättömän hienoa lukea näitä vanhoja taruja. Niissä hehkuu hengen aurinko ja jokapäiväinen julmuus, eikä niissä ole useinkaan muuta kuin miehistä maailmaa.

Miksi Loki ihastuttaa?

Tunnustan syyllisyyteni siitä, että kaikista näiden tarujen henkilöistä ihastuttavin on Loki. Hän on jumala, jättiläinen, muodonmuuttuja ja tuhoaja. Hän häpäisee jumalia, venkoilee, pettää ja pahastuu. Kaikenkaikkiaan ei pelkästään tricksterhahmo vaan suorastaan inhimillinen. Sumari tuo tässäkin kokoelmassa hänet esiin. En pidä herroista Odinn tai Thor, todellisia machotyperyksiä.

Lokin tuska, onneton olemassaolo ja muodonmuutokset ovat hyvin inhimillisiä. Jotenkin minusta muut jumalat vain urhoistuvat ja pöystäilevät. He ovat pröystäileviä paskiaisia. Loki on vieras, sivullinen, taiteilija, joka pyrkii häiritsemään. En tiedä, mitä psykoanalyytikko sanoisi tästä, mutta hirviöiden siittäjä Loki on mielestäni symppis verrattuna muihin skandinaavisiin jumnaluuksiin, ainakin tämä kokoelman perusteella.

Olen luonnollisesti sen verran mies, että ymmärrän uhoa ja raivoa, kunniaa ja petosta, mutta en siltikään pysty samastumaan muihin kuin Lokiin. Hän on kuin huutolaispoika herrojen keskellä, ja käyttäytyy sen mukaisesti. Thor ja kumppanit ovat ylimielisiä oman navan tuijottajia. ja loki nousee heitä vastaan. Tosin kannattaa lukea tämäkin kirja, että huomaa, miten minun näkemykseni on minun näkemykseni. Noh, näissä taruissa ei paljon feminismi jyllää, että muodonmuuttaja Loki, synnyttäjä-Loki voi viedä heidänkin lukukokemuksessaan pisteet.

Koiria ja kissoja

Jos lähtee etsimään kissoja, löytää koiria, ja toisinpäin. Joitakin koiria löysin Koirien maailmanhistoriaan skandinaavisista saagoista ja taruista mutta yllättävän vähän. Tästä teoksesta tulee muutamia koirahuomiota:

Kuvataan miestä, jonka kimppuun ei koirakaan käy, mutta saituri hänet ottaa vangiksi (s. 75). Koska koiran tehtävä on käydä kaikkien vieraiden kimppuun, niin lienee vieras ylettömän köyhä. Koska saituri käy hänen kimppuunsa, niin korostetaan saituruutta, eikä koiraa. ihminen ylittää tosiaankin koiran kaikessa mihin pystyy. Muutamassa kohdassa kartanoita vartioivat vihaiset koirat (s. 95) ja Helin vahtikoira ulvoo (s. 189).

Feyjasta ja kissoista sen verran, että Sumarin kokoelmassa todetaan kauhean usein se, miten Freyja lähtee matkaan muuten kuin kissojen vetämillä vaunuilla. Alaviitteessä aina todetaan, että normaalisti hän liikkui kissojen vetämillä vaunuilla, mikä on hauskaa, koska tässä kokoelmassa hän ei niillä liiku mielestäni kertaakaan.

Kissoja ei kirjassa paljoakaan näy, ei ainakaan omassa perinteisessä roolissaan. Tämä nyt ei ole ihme, koska tarujen maailma on sodan, petoksen, taikuuden, viettelysten ja sankaritekojen maailma eikä maatalousyhteiskunta, jossa kissat toimivat omassa tehtävässä täsmällisesti.

Yhdessä tarussa Thor yrittää jättiläisen yllyttämänä nostaa maasta harmaa suurta kissaa, eikä siihen pysty (s. 123-126). Kissa paljastuu todellisuudessa toisessa muodossa olevaksi maailmankäärmeeksi. Ei siis ole kissaa karvoihin katsominen ja kissojen näkökulmasta kiintoisaa on se, miten käärme on tarinassa ottanut kissan ulkomuodon. Jotain kunnollista perinnettä, käärmeiden ja kissojen perinteistä pahuutta lienee ilmassa, vai eikö sittenkään. Lukekaa ja miettikää.

Yksi selkeä viittaus kissan rooliin löytyy ja todella tärkeässä kohdassa. Kuten kaikki tietävät, ja jos eivät tiedä, lukekoot tämän kirjan, niin Fenrir-susi (jonka isä on Loki) kahlehditaan, ja jonka vapautuminen toteuttaa maailmanlopun, Ragnarökin, sidotaan kiinni hienolla, sileällä silliköydellä. Kääpiöt, jotka eivät ole tolkienmaisia arvokkaita ja sisimmällään hyviä vaan ahneita kammotuksia, tekevät köyden kuudesta aineesta: hiipivän kissan askelten äänistä, naisen parrasta, vuoren juurista, karhun jänteistä, kalan hengityksestä ja linnunsyljestä. (107) Kissa on todellakin päässyt arvoiseensa joukkoon aivan omalla erityiskyvyllään, jota on muuallakin arvostettu. Kiintoisaa silti on se, että susi kuitenkin pääsee tästäkin irti, ja maailmanloppu tulee kissojen äänettömästä askeleesta huolimatta.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastui Lokiin

Pikkupositivisti ei kulkenutkaan susien kanssa

Clarissa Pinkola Estés Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa (Suom. Nina Valtavirta. Basam Books, 2014)

Kyllä kirjan nimi on vahva asia. Tämä nimi oikein vietteli minut tarttumaan siihen kirjastossa, eikä lainaamista estänyt edes takakannen yhtä vahva viesti siitä, että tässä käsitellään tunnetun psykoanalyytikon, runoilijan, tarinankertojan ja niin edespäin silmin naisen voimaa, villinaista. Ja siinä voimassa yhdistyvät herkät vaistot, intohimoinen luovuus ja iätön viisaus. Ja siitä on jälkiä kaikkialla myyteissä, kertomuksissa ja saduissa. En sano, ettenkö tuntenut hieman epäröiväni mutta tartuin kirjaan silti, aloitin lukemisen suurin toivein, olihan siinä koiristakin pohdintaa, enkä päässyt loppuun vaan kävi kuin Manaween koiralle, matka katkesi. Sopivasti tämä tarina oli luvussa ”Kumppani. Liitto toisen kanssa”, missä käsiteltiin villinaiselle sopivaa villimiestä. Tässä samaistuin kuitenkin Manaween pieneen koiraan enkä herraan itseensä. Koira tosin monien lankeemusmutkien kautta auttoi isäntäänsä eli voitti oman luontonsa mutta minusta oikeastaan kovin epäkoiramaisesti. Tämän takia olisin halunnut lukea tekijän neiti V. B. Washingtonilta saaman alkuperäisen afroamerikkalaisen kertomuksen enkä hänen muokkaamaansa versiota.

Ei kirja mikään paha ollut. Hyvin kirjoitettu, vetävä, täynnä kaikenlaisia uudempia ja vanhempia muokattuja kertomuksia, joita sitten tulkittiin jungilaisen ajattelun mukaan villinaisiin liittyviksi. Monessa kohdassa nyökkäilin, että totta tosiaan, on historian aikana naiseutta poljettu ja tietoisesti hämärrytetty ja niin edespäin. Villieukon kohtaaminen oli hauska kokemus! Susianalogiat ja jatkuvat viittaukset eri kulttuureihin ja niiden kertomuksiin olivat kohtuullisen kiinnostavia. Koko ”luiden keräämisen” -ajatus viehätti. Monessa kohtaa tuli tunne, että tästä pienestä tarinasta haluaisi kirjoittaa romaanin. Tämä kirja varmaan palvelee tarkoitustaan mutta minulle lukuhalun karkotustaan – miksi?

Kauhean positivistin paluu sisimpääni

En pystynyt lukemaan kirjaa loppuun, tosin selailin sen, pitihän saada murhaaja selville kuten dekkareissa konsanaan. Kirjoitan villinaisia uhmaten tänne blogiini tästä kirjasta, koska se varmaan on omassa lajissaan erinomainen. Pitää myöntää, etten ole koskaan pystynyt lukemaan näitä itseymmärrystä syventäviä kirjoja. En ymmärtänyt aikoinaan, mitä ihmeellistä oli Robert Blyn vastaavanlaisessa teoksessa miehille eli Rautahannu: matka miehuuteen (1992).

Tällaisia kirjoja lukiessa huomaan ikävän pikku positivistin iskevän minuun. En hyväksy kaiken maailman mytologisen ja kerrontaperinteen silpputiedon kasaamista mielestäni mielivaltaisesti tukemaan tekijän näkemystä henkisestä kasvusta. En pidä maailman loputtomasta henkistämisestä, ääripsykologisoinnista ja kaiken metaforisoinnista. Uskon samalla tavalla kuten kirjoittaja siihen, että tarinat voivat toimia lääkkeenä, tarinoista saa voimaa, lohtua, ratkaisuja, opetuksia ja kaikkea ajatusta mutta tällä tavalla esitettynä pikkupositivisti raivostuu siitä, miten tarinat, maailma, ihmiset, eläimet, koko maailmankaikkeus, jossa elämämme, peittyy hienojen fosforin lailla hohtavien metaforakasojen alle. Ja pitää muistaa, että teollisesti valmistettu valkoinen fosfori todella hohtaa pimeässä ja on tappava myrkky. Ja höh! Näin sorruin itse tietoisesti hieman värittämään asioita. Tein sen tarkoituksellisesti, koska käyttämäni kielikuva saa aikaan joissakin lukijoissani sen, että he luulevat minun vertaavan tätä kirjaa valkoiseen fosforiin. Sitä en tee. Tämän kirjan vahvuus on sen lukijoissaan herättämissä mielikuvissa, kukapa nainen ei joskus haluaisi olla kirjan kuvaama äärimmäisen kesyttämätön, vahva, vaistonvarainen ja luova villinainen, joka kulkee susien kanssa, joka on yhtä upea kuin susi! Tällä tarinalla on varmaan oma terapeuttinen ja voimauttava paikkansa lukijoidensa elämässä, en kuulunut varmaankaan kohderyhmään. Silti koirana haukkumiseen ei ole mitään syytä, vaikka välillä lukiessani harmitti vanhojen satujen ja mytologioiden puolesta.

Itse asiassa erityisesti minua raivostutti se, miten tekijä ottaa vanhoja satuja/tarinoita haltuunsa. Tosin myönnettäköön, että hänen perusajatuksensa on kirjoittaa ne omiksi versioikseen ja hän kertoo sen hyvin avoimesti. Luonnollisesti näin hän kirjoittaa analysoitavakseen tai esimerkkiteksteikseen sopiviksi nämä tarinat, putsaa ne historiallisesta perinnekuonasta. Kaiken saa sopimaan omaan näkemykseensä, jos niin haluaa.

Myönnän, että kirja lienee hirveän kiinnostava inspiraation lähteenä. Myönnän, että varmaan todella monet ihastuvat sen villiin kielenkäyttöön ja voimakkaisiin näkökulmiin. Kukapa ei haluaisi olla sellainen susi, miksi kirjoittaja sen määrittelee. Ja on tekijän tulkinnoissa samanlaista voimaa kuin Bruno Bettelheimin Satujen lumouksessa (1998). Sitä kirjaa aikoinani ihailin pitkän hetken, kunnes tuli sama voipumus, typerrys ja pettymys kuin Estésin kirjan suhteen: tekijä ryöstöviljelee sadun ja tekee siitä oman näkemyksensä enemmän tai vähemmän kiiltävän peilin. ja luonnollisesti kaikkea löytyy lisää Internetistä osoitteesta http://www.wildwolfwomen.com/

Yhdysvalloissa kirja myi kuin leipää vain. Suomessakin kirja on päätynyt jo toiseen painokseen. Näille kirjoille on kysyntää. Palautan siis heti huomenna kirjan takaisin kirjastoon, että se päätyisi sitä arvostavimpiin käsiin. Luulen, että ne ovat naisen kädet. Minun koirankäpäliini kirja ei sopinut.

Petri Pietiläinen, kirjakuski jätti kirjan kesken ja meni positivismin nurkkaan häpeämään

Erilaisia kritiikkejä siitä, miten lapsille kerrotaan nakeista lautasella

Olen tuossa menossa  muutaman viikon päästä Suomen tietokirjailijoiden järjestämälle päivän mittaiselle kritiikinkirjoittamiskurssille. Sain ennakkotehtäväksi kirjoittaa viiden tuhannen merkin kritiikin lastentietokirjasta

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? (Tammi 2015).

Harmi, että kirja oli jo ehditty Kymen Sanomissa arvostelemaan.

Silti päätin toimia vastoin ennakkotehtävän määrityksiä ja kirjoitin vain kolmen tuhannen merkin arvostelun.

Tein tämän ratkaisun sen takia, että kirjoitan kritiikkejä juuri Kymen Sanomiin, jossa kritiikin pituus on määritelty maksimissaan tähän merkkimäärään. Halusin katsoa, miten tuosta lehden normimittaisesta kritiikistä tässä koulutuksessa sanotaan eli pystynkö sanomaan oleellisen tässäkin merkkimäärässä.

Täällä blogissani pohdin toivon mukaan opettavasti tällä kertaa tätä Nakkia lautasella hyödyntäen sitä, miten kritiikin pituus vaikuttaa sanottavaan. Seuraavaksi ensin lihavoituna Kymen Sanomien formaattiin tehty määrämittainen kritiikki ja sitten hieman pohdintaa pidemmän kritiikin mahdollisuuksista sanoa jotain toisin.

Kritiikki Kymen Sanomien formaattiin

Lyhyt ja siivottu oppimäärä tuotantoeläimistä lapsille

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? Tammi, 2015

Lasten kotimaiset tietokirjat ovat vähenemään päin. Palkittujen tekijöiden kirja eläinten kasvattamisesta ihmisten ruokapöytään paikkaa tärkeän aukon. Kirja on kohtuullisen realistisesti kuvattu monipuolinen katsaus lehmien, sikojen ja kanojen elämästä nyky-Suomessa.

Tekijät viestittävät sitä, että meillä eläimiä hoidetaan hyvin. Turhan puhtoinen kuva eläintuotannosta muodostuukin. Silti kirja mahdollistaa vanhemmille tavan kertoa lapsille esimerkiksi ruoan tuotannon eettisyydestä. Tuotantoeläinten elämän synkkiä puolia kirjassa ei käsitellä muuta kuin viitteellisesti.

Vaikka aikuislukijakin nauttii kirjasta, niin Rönnsin kuvitus on realistisuudestaan huolimatta niin söpöä ja Lappalaisen teksti niin tarinallista, että jäin kaipaamaan kerrontaan jotain särmää. Rivien välistä luettavissa oleva kriittisyys jää kauniin kuvituksen ja tekstin alleviivaavan opettavaisuuden jalkoihin. Kirjassa korostetaan eläinten hyvinvointia, eläinten itseisarvoa ja sitä, ettei meillä ainakaan syödä huonosti kohdeltujen eläinten lihaa. Lähestymistapa voi avata vanhemmille mahdollisuuden keskustella lasten kanssa vakavasti lihan- ja kasvissyönnistä. Tämä kirja olisi hyvä lukea yhdessä. Kirjassa olisi voinut olla tehtäviä ja pohdintakysymyksiä.

Lasten tietokirjoissa yleiseen tapaan tieto tarjoillaan yksinkertaisen tarinan kautta. Emilia ja hänen serkkunsa Aleksi lähtevät tytön eläinlääkäri-isän mukaan työkierrokselle. Kolmikko käy maitotilalla, sikatilalla, häkkikanalassa ja broileritilalla. Kaikkialla on siistiä ja mukavaa, idyllinen maaseutu elää vahvasti. Lasten myönteiset kokemukset korostuvat.

Pientä kriittisyyttä olisi voinut harrastaa edes yhdessä käyntikohteessa. Broileritehtaassa on neljässä hallissa 98 000 lintua. Tämäkin käynti luo vain myönteisiä mielikuvia. Mielenkiintoista on se, että ensimmäisessä käyntikohteessa, navetassa, tuoksuu nurmelta, lehmiltä ja vähän lehmien kakalta. Sikalassa, kanalassa ja broileritilalla hajut häviävät tarinasta. Pääpaino on eläinten ihanissa poikasissa, joita lapset ottavat jopa syliinsä.

Kirja on täynnä tietolaatikoita ja -sivuja, joissa opetetaan niin maatalouden sanastoa kuin eläinten biologiaa. Opin muun muassa sen, kuinka kauan porsaat kasvavat emakon mahassa tai mistä kana piissii?

Kirja antaa tiedonhaluiselle lapselle hyvän lähtökohdan pohtia lihankuluttamisen eettisyyttä. Tarina keskittyy silti vain alkuun, sillä eläinten väistämätöntä kuolemaa ennen lautaselle päätymistä ei käsitellä muuta kuin ohimennen. Viimeinen aukeama on paljastava. Siinä esitellään eläimen arvoista elämää: ruokaa, vettä, mukavat oltavat ja hyvä, lempeä kohtelu. Sinänsä hyvä tietokirja sortuu suomalaisen maataloustuotannon äänitorveksi. Kirjan julkaisija olisi voinut olla MTK.

Hyvää: Lapset saavat tietoa ruoan alkuperästä.

Huonoa: Kirjassa ei ole jatkopohdintoihini innoittavia kysymyksiä tai tehtäviä.

Erityistä: Aikuiset saavat perustiedot eläintenkasvatuksesta.

Tuhat merkkiä lisää

Entä jos saisikin kirjoittaa tuhat merkkiä lisää. Mitä muuttaisin tai lisäisin yllä olevaan kritiikkiin? Ainakin pohtisin niitä keskustelukysymyksiä, joita jäin kaipaamaan. Vaikka kirjan voivat alakoululaisetkin lukea, niin kuvakirjamaisuus ja tarinan aika kevyt taso tuo väistämättä mieleen, että kirjaa voisi lukea lapsille jo viisivuotiaasta alkaen. Tuhat lisämerkkiä olisi antanut mahdollisuuden pohtia lapsen ja aikuisen vuorovaikutusta tässä yhteisessä lukuhetkessä. Tätä kun olisin pohtinut, olisin kenties päätynytkin siihen, ettei eläinten kohtalosta oikeastaan kannattanutkaan puhua liikaa. On itse asiassa aika kiintoisa seikka pohtia, mitä lapsille maailmasta pitää kertoa.

Kenties olisin nostanut esiin kuvituksesta täydellisesti puuttuvan likaisuuden, kenties olisin korostanut, miten hyvin tyytyväisiltä eläimet pääasiassa kuvissa näyttävät. Harjan rapsutettavana oleva lehmä on navetassa suorastaan onnellisen näköinen. Mutta kenties olisin sitten myös korostanut, että kuvittaja on kuitenkin piirtänyt lihasikojen kasvot siten, että ne näyttävät järkyttyneiltä, eikä karsinoissa makaavien emäsikojenkaan ilme viestitä onnellisuudesta. Kenties olkisin pohtinut tätä kuvissa esiintyvää hienoista ristiriitaa ihmisten tyytyväisten ilmeiden ja kohtuullisen monien eläin typertyneiden ilmeiden välillä. Ja päätynyt siihen, että kuvittaja oli halunnut tahallaan tuoda tätä hieman synkempää maailmaa muuten turhan silotellun kuvan antamaan tekstiin.

Kaksi tuhatta merkkiä lisää

Jos merkkimäärä olisi ollut viisituhatta tai vielä enemmän, olisin edellisten lisäksi nostanut vaikkapa esiin sen, miten naapurimme naureskeli, että nakki lautasella -kirja olisi oikein mainio heidän pojilleen. esikoulussa oleva nuorempi herra oli nimittäin marjanpoimimismatkalla kysynyt äidiltään, että täältä metsästäkö niitä nakkejakin poimitaan. Äiti nauroi meille, että vastasi kysymykseen: Ei sentään vaan ostetaan kaupasta. Tämän tarinan kautta olisin muuttanut todennäköisesti hieman mielestäni liiankin kriittistä arviota ja todennut tarinan jälkeen, että kyllähän tämä kirja tulee todella tarpeeseen, koska se kertoo siitä, miten nakkien raaka-ainetta kasvatetaan.

Lisämerkit olisivat silti pakottaneet minut tarttumaan tarkemmin kirjan tekstiosaan. Täytyy myöntää, että teksti on välillä ällöttävän opettavaista ja mielestäni hieman kaksinaismoralistista. Lopussa minulle tuli hieman kylmät väreet, kun syödään yhdessä nakkikastiketta ja lapset pohtivat sitä, oliko tämä possu onnellinen, josta nakkeja on tehty. Ja isä vakuuttaa, ettei nyt ihan kokonaan kannata lihansyöntiä lopettaa, mutta kaupassa voi miettiä, millaista lihaa, munia ja maitoa ostaa. Myöntäisin varmaan pidemmässä arvostelussa, että tämän opettavaisuuden vielä kestää ja että siitä olisi aikuisen hyvä jatkaa keskusteluihin lapsen kanssa, mutta äidin vakuuttelu ruokapöydässä, että ”meillä syödään vain hyvinvoineiden eläinten lihaa” oli aika kaksinaismoralistinen. Tosin tämähän on vain minun mielipiteeni. Tätä tekstissä vallitsevaa ristiriitaa eläintuotannon ja lihansyönnin välillä olisin pohtinut pidemmässä kritiikissä hieman perusteellisemmin, ja todennäköisesti kaivanut kirjastosta jonkin vastaavanlaisen ja vanhemman lastenkirjan verratakseni sitä, miten aiemmin asiat on esitetty. Tosin en nyt ole olleskaan varma, että tällaista on aiemmin edes kirjoitettu

Lopuksi

Tämän pohdinnan jälkeen en ole aivan varma, että pidempi kritiikki tästä kyseisestä kirjasta olisi tuonut oleellista muutosta nyt kolmen tuhannen merkin kritiikkiini. Tosin olisin voinut antaa siinä enemmän pohdittavaa sellaiselle lukijalle, joka ei lue tätä kirjaa mutta lukee kritiikin. Tällä tavalla kritiikkejä pitäisi saada kirjoittaa enemmän. Kyse ei ole aina siitä, onko kirja hyvä tai huono, tarpeellinen tai tarpeeton tai mitä muuta arvoasetelmaa lähdetäänkään rakentamaan. Joskus kritiikki saisi olla sen verran pitkä, että siinä voisi kunnolla esitellä kirjan keskeisen sanottavan. Joskus sen pystyy tekemään kuten tämän lastentietokirjan kohdalla mutta vastaavasti monien hyvien ja perusteellisten tietokirjojen sanoma ja esittelemä tietomäärä on niin huimaa, ettei kolmessa tuhannessa merkissä pääse kuin raapaisemaan pintaa. Tällöin pitää vain pystyä kirjoittamaan kaikki vähäiset merkit niin tehokkaasti, että kritiikin lukija oikeasti tarttuu kirjaan eikä lue pelkkää kritiikkiä.

Voi että, kun osaisikin sellaisen kiteyttämisen maagisen taidon, sillä taidan lopulta olla melkoinen jaarittelija, ainakin, jos näiden blogitekstien pituuksia on uskominen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, jolla tänään ei ole nakkia lautasella, eikä edes makkaraa grillissä vaan pelkästään pastaa tattikastikkeen kera

Pyöveleitä ja muuta 1600-luvun lopun sielunmaisemaa

Anneli Kanto Pyöveli (Gummerus, 2015)

Hannele Klemettilä Keskiajan pyövelit (Atena, 2004)

Tunnustan, että rakastan historiallisia romaaneja. Hyvää sellaista lukiessa voi mielikuvituksissaan hetken kuvitella, että ymmärtää jotain menneisyyden ihmisten sielunmaisemasta, vaikka tiedänkin kaiken fiktioksi. Tietysti tiedän, että kaikki historialliset romaanit ovat samalla oman aikansa sisäänsä imaisseita tarinoita. Historiallisten romaanien alkuajoista lähtien 1800-luvulla niihin oli isketty tavalla tai toisella, kirjoittajan suoraan tarkoittamana tai vain elämishorisontin salaa pakottama, piilo-opetussuunnitelma (eikös tällainen termi joskus lanseerattu kuvaamaan sitä kaikkea, mitä opetussuunnitelmissa ja itse opetuksessa koululaisten haluttiin omaksuvan, vaikka sitä ei suorastaan missään lukenut tavoitteena). Ei ole tosiaankaan täysin viatonta Julian Rathbonen menestysromaani The Last English King (1997), sitä seurannut Kings of Albion (2000), ja niin monet muut vastaavat ”englantilaiseen” historiaan liittyneet vahvasti Englannin ja mannermaan kulttuurin törmäyttävät tarinat nousivat suosituiksi juuri vuosituhannen vaihteessa ja sen jälkeen. Niille on tilausta. Ne rakentuvat omalta osaltaan nyky-Euroopan jännitteistä ja omalta osaltaan lietsovat jännitteitä niin kuin mikä tahansa yritys kuvitella kulttuuria, yhteisöjä, menneisyyttä jne. Jos joku kiinnostuu aiheesta, voi lukea vaikkapa Jopi Nymanin artikkelin ”Kigns And Queens of England. Julian Rathbone’s Nation” teoksesta Text And Nation. Essays on Post-colonial Cultural Politics (Ed. by Andrew Blake and Jopi Nyman, University of Joensuu. Studies in Literature and Culture 10, Joensuu 2001)-

Suomalaisessa kirjallisuudessa ei varmaankaan olisi 1900-luvun alussa kukaan edes kuvitellut kirjoittavansa romaania 1600-luvulla eläneistä pyöveleistä tai muista laitapuolen kulkijoista. Olisiko kukaan sellaista halunnut lukea? Silloin piti kirjoittaa sankarillista suomalaista muinaishistoriaa uusiksi niin aikuis- kuin lapsiväestölle. Piti rakentaa tarinoissakin menneisyys, joka olisi nykyisyyttä tukeva, ja silloin taisteltiin sortokauden aikana venäläistämistä vastaan – ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, keksikäämme siis arvoisemme menneisyys suomalaisina. Eihän se tietenkään näin yksiviivaista ole, mutta kaikkea tätä pohdin, kun luin Anneli Kannon mainion uutuusromaanin Pyöveli (2015).

Kanto kuvaa 1600-lopun maailmaa niin nykyisessä Suomessa kuin erityisesti Pohjois-Saksassa. Päähenkilöinä ovat pyöveli, tuomari ja apteekkari. Heidän elämänkohtalonsa kietoutuvat toisiinsa kuten myös muiden ihmisten elämänkohtaloihin. Kanto kuvaa väkevästi pyövelin pojan Johannin kasvamista pyövelin tehtäviin. Välillä käydään Saksassa pyövelikisällinä. Kanto tavoittaa minusta mainiosti maailman, jossa pyövelin pojista tulee pyöveleitä ja pappien pappeja. Vain harvat pystyvät muuttamaan kohtaloaan. Ihmiset elävät meidän mielestämme kummallisessa maailmassa mutta oikeastaan Kanto pystyy monien ihmisten kautta kertomaan sen, että sama maailma se sittenkin on, hieman erilainen kuin oma yhteiskuntamme, tuntematon mutta silti tuttu.  Tietenkään ei saa kuvitella, että kirjailijakaan pystyy kuvittelemaan sivuille sen, mitä oikeastaan ajateltiin, mutta hyvin Kanto lukijaa vakuuttaa. Toisen keskeisen päähenkilön eli tuomari Wisanderin maailmaan ja erityisesti henkiseen muutokseen vuosien myötä Kanto saa hienon otteen. Tosin ainahan sitä voi muistaa, että nykykäsityksillä, nykyajatuksilla ihmisen ajatuksista tässä mennään esimerkiksi aivan lopussa, kun Wisander muuttuu tuomarista julmuriksi. Tässäkin historiallinen romaani on kirjoitusaikansa lapsi niin hyvässä kuin pahassa.

Pyöveleissä pelko ja turva

Kannon romaanin parasta antia minulle oli pyöveleiden maailman ja ajattelutavan kuvaaminen. Olen tosin aina arvostanut Hannele Klemettilän tietokirjaa Keskiajan pyövelit (2005), koska siinä Klemettilä kuvaa laajasti ja yksityiskohtaisesti eurooppalaisen oikeusjärjestelmän välttämätöntä työmiestä eli pyöveliä. Siinäkin kuvataan yksityiskohtaisesti muun muassa sitä, miten pyöveleitä pelättiin ja jopa vihattiin, miten pyövelit olivat samalla arvostettuja ja välttämättömiä mutta miten samalla heitä pakotettiin tekemään likaisia töitä kuten julkisten käymälöiden tyhjentämistä tai raatojen siivoamista. Mitään yhtä eurooppalaista käytäntöä ei ollut vaan tavat vaihtelivat eri puolilla eri aikoina suurestikin. Kannon kirjan luettuani piti tietysti lukea Klemettilää uudestaan, koska niin vahva tarve tuli taas lukea laajemmin pyöveleistä.

Kannon kirja on vahva ja mieleenpainuva lukukokemus. Minusta (ja taas muistutan sitä, että minäkin olen luonnollisesti elämänpiirini ja -kokemukseni, eletyn kulttuurin, omaksutun kulttuurin ja lukemieni kirjojen onnellinen vanki) hän pystyy vakuuttavasti kuvaamaan monien henkilöidensä maailman. Hyvä historiallinen romaani saa uskomaan, että samalla kyseessä on dokumentti ja samalla henkilökohtainen todistus tapahtuneesta. Kiirettä tarinassa ei pidetä. Hahmojen ja juonikuvioiden annetaan kehittyä rauhassa. Olin äärimmäisen tyytyväinen lukemaani loppupuolelle asti. Kun siellä sitten tarinan maagiseen kehään heitettiin 1670-luvulla Pohjanmaata ravistelleet noitavainot, kirjaan tulee kiireen makua. Tuomari Wisander kaventuu hahmona, hän muuttuu ohueksi. Noitavainot ja -oikeudenkäynnit, koko kollektiivinen hulluus ja ihmisissä tapahtunut muutos tavallaan juostaan lävitse tapahtumia luettelemalla. Kolmen keskeisen hahmon aiemmin kannattelema tarina (kolmas on orjapojasta apteekkariksi monien muutosvaiheiden jälkeen noussut Eggerts, jota en tässä paljoa käsittele, mutta joka ansaitsee hahmona kehut) kutistuu Johann-pyövelin aina vain yksiulotteisemmaksi muuttuvaksi kertomukseksi. Tämä tietysti palvelee tarinassa sitä, että Johann on se keskeisin hahmo ja hänen muutosprosessinsa on keskeistä teoksessa. Loppu on tietysti hyvin seesteinen ja nautittava. Ja hienoa on se, että kissakin nousee niin tärkeäksi viimeisten sivujen henkiseksi sankariksi. Silti lopun noitavainot tuntuivat minusta kuin laajalta hahmotukselta tarinan lopuksi. Tunnelmaa lisää se, miten hienosti Kanto on koko aiemman tarinan ajan antanut lukijansa mennä henkilöidensä maailmaan.

Loput 40 sivua olisin kustannustoimittajana kirjoituttanut uudelleen. Ja sanonut kirjailijalle, että älä hätäile, kuvaa kaikki yhtä tiheästi ja hienosti kuin alussa. Sivuja olisi tullut sata lisää mutta kukaan ei olisi lopettanut lukemistaan, koska magiikka olisi jatkunut. Nyt lopusta jäi hieman juosten kustu maku suuhun, mutta vain ihan lopusta.

Lukekaahan ihmiset ihmeessä tämä tarina. Olen varma, että se kestää toisenkin lukemiskerran. Itse ainakin aion lukea tämän kirjan uudestaan, ja ostaa sen sitten parin vuoden päästä alennusmyynnistä hyllyyni. Ja sen verran paljon todellakin tarinasta tykkäsin, että luen varmaan Kannon muutkin teokset. Hassua sinänsä, että sama ilmiö tapahtui luettuani Klemettilän pyövelikirjan. Sen jälkeen olen lukenut kaikki häneltä ilmestyneet keskiaikaa käsittelevät tietoteokset. Näin sitä kirjailija onnistuessaan luo itselleen uskollista lukijakuntaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski pyöveleiden maailmassa