Vanhaa arabialaista viisautta eläimistä ja ihmisistä

Puhtauden veljet (Ikhwán sl-safá), Eläinten oikeudenkäynti (Suom. Janne Mattila. Basam Books, 2015)

Basam Books on unohdettuihin klassikoihin, vähän käännettyihin kielialueisiin ja hyvinvointiin keskittyvä suomalainen pienkustantamo. Ja totta tosiaan tämä kustantamo on minulle tärkeä, vaikka en ole lukenut yhtään heidän hyvinvointiin keskittyviä kirjojaan. Pääasiassa juuri Basam Books on tuonut minulle vanhan arabialaisen tai islamilaisen kirjallisuuden lumon. Olen lukenut näitä ”islamilaisia” filosofisia tarinoita runoihin päätyen. Kaunista ja opettavaa!

Viimeisin löytöni oli Puhtauden veljet nimellä kulkeneen kirjoittajaryhmän 900-luvulta peräisin oleva 52 kirjeen filosofinen pohdintakokoelma Eläinten oikeudenkäynti. Tarinassa eläimet haastavat ihmisen oikeuteen jinnien kuninkaan hoviin sen takia, että eläimet eivät hyväksy ihmisen niitä kohtaan harjoittamaa valtaa ja suoranaista sortoa. Eläimet valitsevat omat edustajansa kaikista eri eläinkunnista ja ihmiset omista uskontokunnistaan. Sitten eläimet syyttävät ihmisiä ja ihmiset vastaavat. Välillä jinnien eli henkien kuningas puuttuu omien neuvonantajiensa kanssa keskusteluun. Nämä syytökset ja keskustelut käsittelevät oikeastaan kaikkia asioita keskiajan maailmassa. Puhtauden veljien erikoisuus on se, että he ottavat oikeastaan eläinten näkökulman vakavasti. Kirjaa pidetään suorastaan poikkeuksellisena niin keskiajan arabialaisessa että koko maailman kirjallisuudessa.

Eläinten viisaita syytöksiä

Jokainen lukee tämän tekstin miten haluaa. Yksi voi ihastua sen filosofisiin ulottuvuuksiin ja lukea tarkkaan jokaisen oppineen viitteenkin, joita on hengästyttävän paljon. Keskiajan ajattelumaailma lumoaa tämän lukemisen kannalta, ja lukija ajan käsityksiä niin eläimistä, maailmasta kuin ihmisistä ja heidän uskonnoistaan. Toinen lukee kirjaa ihastellen sen eläinfilosofista asennetta. Eläimet todellakin pistävät ihmiset tiukoille siitäkin, että miksi ihmiset niitä syövät. Tosin kyllä ihmisetkin osaavat antaa takaisin. Kolmas lukee vain nauttien tekstin älykkyydestä, purevuudesta ja kauneudesta. Neljäs…no jokainen lukee miten haluaa.

Itse erityisesti etsin näistä vanhoista teoksista kissoja ja koiria. Kaikki Koirien maailmanhistorian lukeneet tietävät, ettei koirilla ole kauhean suurta sanottavaa islamilaisessa maailmassa: niitä pidetään saastaisina. Tämä tosin on taas kerran tyypillinen yleistys. Koirien rooli islamilaisessa maailmassa on yhtä leveä kuin vanhassa kristillisessä maailmassakin. Nykyään pidämme koirien olemassaoloa ihmisten kanssa niin itsestään selvänä ja hyväksyttävänä asiana, ettemme muista, miten pitkän historiallisen prosessin tulos se on. Samalla tavalla ”islamissa” pääsääntöisesti koiriin suhtaudutaan halveksien mutta monissa päin maailmaa islamilaiset edelleen kunnioittavat vanhoja heimotraditioita ja käyttävät koiria metsästyksessä, paimenessa ja vartiokoirina. Samalla pitää muistaa, että kaikkina aikoina myös islamilaisessa maailmassa yläluokan parissa on arvostettu metsästyskoiria ja tuulennopeita juoksijoita. Suhtautuminen koiraan jakautuu uskontojen sisälläkin käyttötarpeen ja yhteiskuntaluokan mukaisesti.

Eläimet ovat oikeudenkäynnistä huolissaan. Ne toivovat, että jinnien kuningas vapauttaisi ne ihmisten hirmuvallasta, mutta ne tietävät, että ihmiset ovat kieroja ja kovin tottuneita lainopillisiin kikkailuihin ja lakien suomaan mahdollisuuteen sumuttaa ja valehdella, kääntää kaikki nurinnarin. Kun eläimet valitsevat kuninkaansa (tylsästi aina se leijona) johdolla kuuden eläinryhmän edustajat oikeudenkäyntiin, niin koira ilmoittaa: ”Jos hännänheiluttelu, vainun seuraaminen, vahdinpitäminen ja haukkuminen ratkaisevat jutun, valitkaa minut.” (s. 98)

Leijona ei koiraa valitse. Myöhemmin koira nostetaan jopa eläinten viholliseksi. Ne asuvat ihmisten luona, eikä niihin voi luottaa. Koirat ovat liittoutuneet Aadamin suvun kanssa petoeläimiä vastaan. Karhun mielestä tämän kummallisen käytöksen taustalla on se, että koirilla on ihmisen kaltainen luonne. Ihmisten keskuudesta koirat löysivät kaiken himoitsemansa ruoan ja juoman. Koirat ovat yhtä ahneita, himokkaita ja kitsaita kuin ihmiset. Silti ihmiset eivät pidä koirista, vaikka ne miten nöyristelevätkään isäntäänsä.

Karhun puheenvuorossa (s. 102–104) kiteytyy paljon islamilaista koirainhoa. Tosin hauskalla tavalla kaikki koirien inhottavat piirteet löytyvät karhun mukaan myös ihmisiltä. Puhtauden veljet -kirjoittajaryhmä käyttää koiraa metaforisesti ihmisten tuomittavien ominaisuuksien kritisoimiseen. Monissa vanhoissa islamilaisissa teksteissä runoista filosofisiin kirjoituksiin tämä ”eläintekniikka” oli suuressa käytössä. Koska poliittista tai uskonnollista tilannetta ei voinut millään lailla suoraan kritisoida tai analysoida, rakennettiin eläintarina, jonka sisällä kaikenlainen kritiikki oli mahdollista. Kun runoilija vertasi itseään koiraan, koska ei saanut kaivattua rakkautta rakastetultana, hän teki samalla paljon rankemman vertauksen kuin nykyään ajatellaan. Hän alensi itsensä rakkauden tähden aivan inhotuimpaan eläinlajiin.

Kissojen laita on vain hieman paremmin. Samalla tavalla nekin ovat karhun mielestä (s. 104–106) menneet ihmisen pariin ihmisen kaltaisen luontonsa vuoksi. Kissatkin leimataan ahnaiksi ja himokkaiksi olennoiksi, jotka koirien tavoin himoitsevat samaa ruokaa, mitä ihmiset syövät. Karhu kertoo kuninkaalle, että kissojen laita ihmisten parissa on hieman parempi kuin koirien. Kissat pääsevät ihmisten koteihin, nukkuvat heidän olohuoneissaan, pedeissään ja osallistuvat ruokahetkiin. Karhun mielestä se, että koirat joutuvat pysymään ulkona ja kissat pääsevät sisälle on johtanut koirien ja kissojen väliseen vihamielisyyteen. Nämä kaksi eläintä kilvoittelevat ihmisen suosiosta niin paljon, että ne ovat päätyneet vihaamaan toisiaan.

Kirjasta piirtyy yllättävän tarkka kuva siitä, miten kirjoittamisajankohtana ihmiset kohtelivat kissoja ja koiria. Myöhemmin (s. 224–226) oikeudenkäynnissä oikeudenmukaisuudessaan petoeläimet syyttävät ihmisiä ylipäänsä siitä, että he pitävät kaikkia kotieläimiä myös alkupuolella haukuttuja kissoja ja koiria vankeinaan. Kirjoittajat halusivat varmaan muistuttaa siitä, että eläimet ovat oikeudenmukaisia vaikka välillä julmia. Julmuus ei liittynyt petollisuuteen kuten ihmisillä. Ihmiset kaiken lisäksi estävät kaikkia kotieläimiä tavoittelemasta vapautta omien tarpeidensa mukaan. Monissa kohdin huomaa, miten Puhtauden veljet -ryhmä koko ajan nostaa erilaisia antiikin filosofiasta tuttuja ongelmia kuten vapaa tahto keskusteluun eläinoikeuksista kirjoitettaessa.

Nostin tässä blogissani esiin pääasiassa kissat ja koirat. Luonnollisesti pitää muistaa se, että vaikka kirjassa puhutaan hyvin paljon eläinten oikeuksista ja eläinten näkökulmasta, niin kirja liittyy traditioon, missä eläinten kautta puhutaan ihmisistä ja yhteiskunnasta. Tämän kirjan luettuaan saa kyllä selville paljon siitä, mitä ajankohtana ajateltiin eläimistä, mutta vielä enemmän siitä, mitä ajateltiin ihmisistä, mitä ihmiset ajattelivat ja mitä heidän pitäisi ajatella. Kun oikeudenkäynnin kaikissa kohdissa pääsääntöisesti eläimet todistellaan ihmisiä paremmiksi kaikilta ominaisuuksiltaan, niin pitää muistaa se, että eläinten vaatimus oli tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kunnioitus ihmisten edessä. Kuulostaa kauhean modernilta ajatukselta, eikös vaan?

Mihin hävisivät kirjat?

Monesti kuulee muistutettavan, etteivät nykyajan muslimit paljoakaan lue muuta kuin tarpeellista ja erityisesti uskonnollista kirjallisuutta. Muistutetaan, että fiktion kirjoittaminen ja lukeminen eivät ole nykyään monissa päin islaminuskoista maailmaa kauhean suosittua. Totta lienee siinäkin väitteessä, ettei kirjallisuutta käännetä arabiaksi tai muiksi paikallisiksi kieliksi samalla tavalla kuin esimerkiksi läntisille kielille. Tämä on luonnollisesti epämiellyttävää, sillä kirjallisuuden kautta välittyisi myös laajempi näkemys länsimaisesta nykyajattelusta kuin pelkän mediavirran seuraaminen. Kauan sitten asiat olivat kuitenkin aivan toisinpäin; eurooppalaiset janosivat ja saivat tietoa muslimimaailmasta. Ilman tätä ajatusvirtaa ei Euroopan renessanssi, ajattelun vallankumous olisi kenties koskaan toteutunut. Me kenties eläisimme nyt kristillisessä teokratiassa.

Pitää siis muistaa kuten esimerkiksi Jonathan Lyons toteaa teoksessaan Viisauden talo. Länsimaiden arabialainen perintö (Into, 2014), että lukeneisuuden, kirjojen kirjoittamisen, kirjojen arvostamisen ja kirjojen määrän suhteen länsimaat olivat todellista takapajulaa tuhat vuotta sitten. Tällöin islamilainen maailma oli Espanjasta Intiaan asti huomattavasti oppineempi ja kirjallisesti valveutuneempi kuin Euroopan riitelevät ruhtinaskunnat. Kun keskiajan eurooppalaisessa huippukirjastossa oli muutamia satoja käsikirjoituksia, niin muslimimaailman kirjastossa oli tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia käsikirjoituksia, ja kirjastoja oli todella paljon verrattuna sen ajan Eurooppaan. Ristiretkien aikana raakalaiset eli sen aikaiset kristityt ryöstäjät hyökkäsivät islamilaisen maailman kimppuun monista suunnista. Tähtäimenä oli vapauttaa Jerusalem uskottomien vallasta. Tällöin vastassa olivat oikeastaan nykykielen sanoin ilmaistuna terroristikristityt ja sivistynyt maailma eli muslimimaailma. Ja kannattaa muistaa, että maailmakirjat voivat aina kääntyä ympäriämpäri. Nykyinen maailmanjärjestys ei välttämättä ole sen pysyvämpää kuin Rooman maailmanvalta.

Monesti kuulee myös todettavan, että vanha arabialainen, persialainen tai mitä termiä halutaankaan käyttää kirjallisuus ei välttämättä helposti mene länsimaisiin kirjallisuuskategorioihin. Välillä onkin ollut hankalaa miettiä, onko vanha teos filosofiaa, tarinaa, satua, tieteellistä tutkimusta vai runoutta. Runomuotoisesti opetetaan, filosofisesti kerrotaan mutta kuka sitä nyt välittää kaikenlaisista kategorisoinneista. Pitää myös muistaa, etteivät esimerkiksi vanhat kiinalaiset kirjoituksetkaan aina solju länsimaisiin kategorioihin. Välillä olen lukenut artikkeleita, missä esimerkiksi koko fiktion käsite määritellään vanhan kiinalaisen kirjallisuuden kohdalla ongelmalliseksi, koska teokset liikkuvat fiktion ja tietokirjallisuuden rajoilla, poiketen välillä toiselle puolelle, välillä toiselle. Fiktiota ei edes samalla tavalla arvosteta kuin länsimaisissa teorioissa.

Puhtauden veljien nyt suomennettu teos on hämmentänyt myös arabialaisessa maailmassa. Heidän identiteettiään ei tiedetä tarkasti, eikä sitä mitä islamilaista suuntausta, uskonnollista identiteettiä, he edustaisivat. Toisaalta teoksen ajoitusajankohta vaihtelee 800-luvun lopun ja 900-luvun lopun väliselle ajalle. Teos kannattaa lukea ja nauttia siitä, eikä kannata miettiä kenties liikaa sitä, onko kysymys tarinoista vai opetuksesta, sillä vanha arabialainen tarinaperinne on usein molempia aivan suvereenisti.

Petri Pietiläinen, kirjakuski keskiajan arabialaisen kirjallisuuden lumoissa

Pyöveleitä ja muuta 1600-luvun lopun sielunmaisemaa

Anneli Kanto Pyöveli (Gummerus, 2015)

Hannele Klemettilä Keskiajan pyövelit (Atena, 2004)

Tunnustan, että rakastan historiallisia romaaneja. Hyvää sellaista lukiessa voi mielikuvituksissaan hetken kuvitella, että ymmärtää jotain menneisyyden ihmisten sielunmaisemasta, vaikka tiedänkin kaiken fiktioksi. Tietysti tiedän, että kaikki historialliset romaanit ovat samalla oman aikansa sisäänsä imaisseita tarinoita. Historiallisten romaanien alkuajoista lähtien 1800-luvulla niihin oli isketty tavalla tai toisella, kirjoittajan suoraan tarkoittamana tai vain elämishorisontin salaa pakottama, piilo-opetussuunnitelma (eikös tällainen termi joskus lanseerattu kuvaamaan sitä kaikkea, mitä opetussuunnitelmissa ja itse opetuksessa koululaisten haluttiin omaksuvan, vaikka sitä ei suorastaan missään lukenut tavoitteena). Ei ole tosiaankaan täysin viatonta Julian Rathbonen menestysromaani The Last English King (1997), sitä seurannut Kings of Albion (2000), ja niin monet muut vastaavat ”englantilaiseen” historiaan liittyneet vahvasti Englannin ja mannermaan kulttuurin törmäyttävät tarinat nousivat suosituiksi juuri vuosituhannen vaihteessa ja sen jälkeen. Niille on tilausta. Ne rakentuvat omalta osaltaan nyky-Euroopan jännitteistä ja omalta osaltaan lietsovat jännitteitä niin kuin mikä tahansa yritys kuvitella kulttuuria, yhteisöjä, menneisyyttä jne. Jos joku kiinnostuu aiheesta, voi lukea vaikkapa Jopi Nymanin artikkelin ”Kigns And Queens of England. Julian Rathbone’s Nation” teoksesta Text And Nation. Essays on Post-colonial Cultural Politics (Ed. by Andrew Blake and Jopi Nyman, University of Joensuu. Studies in Literature and Culture 10, Joensuu 2001)-

Suomalaisessa kirjallisuudessa ei varmaankaan olisi 1900-luvun alussa kukaan edes kuvitellut kirjoittavansa romaania 1600-luvulla eläneistä pyöveleistä tai muista laitapuolen kulkijoista. Olisiko kukaan sellaista halunnut lukea? Silloin piti kirjoittaa sankarillista suomalaista muinaishistoriaa uusiksi niin aikuis- kuin lapsiväestölle. Piti rakentaa tarinoissakin menneisyys, joka olisi nykyisyyttä tukeva, ja silloin taisteltiin sortokauden aikana venäläistämistä vastaan – ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, keksikäämme siis arvoisemme menneisyys suomalaisina. Eihän se tietenkään näin yksiviivaista ole, mutta kaikkea tätä pohdin, kun luin Anneli Kannon mainion uutuusromaanin Pyöveli (2015).

Kanto kuvaa 1600-lopun maailmaa niin nykyisessä Suomessa kuin erityisesti Pohjois-Saksassa. Päähenkilöinä ovat pyöveli, tuomari ja apteekkari. Heidän elämänkohtalonsa kietoutuvat toisiinsa kuten myös muiden ihmisten elämänkohtaloihin. Kanto kuvaa väkevästi pyövelin pojan Johannin kasvamista pyövelin tehtäviin. Välillä käydään Saksassa pyövelikisällinä. Kanto tavoittaa minusta mainiosti maailman, jossa pyövelin pojista tulee pyöveleitä ja pappien pappeja. Vain harvat pystyvät muuttamaan kohtaloaan. Ihmiset elävät meidän mielestämme kummallisessa maailmassa mutta oikeastaan Kanto pystyy monien ihmisten kautta kertomaan sen, että sama maailma se sittenkin on, hieman erilainen kuin oma yhteiskuntamme, tuntematon mutta silti tuttu.  Tietenkään ei saa kuvitella, että kirjailijakaan pystyy kuvittelemaan sivuille sen, mitä oikeastaan ajateltiin, mutta hyvin Kanto lukijaa vakuuttaa. Toisen keskeisen päähenkilön eli tuomari Wisanderin maailmaan ja erityisesti henkiseen muutokseen vuosien myötä Kanto saa hienon otteen. Tosin ainahan sitä voi muistaa, että nykykäsityksillä, nykyajatuksilla ihmisen ajatuksista tässä mennään esimerkiksi aivan lopussa, kun Wisander muuttuu tuomarista julmuriksi. Tässäkin historiallinen romaani on kirjoitusaikansa lapsi niin hyvässä kuin pahassa.

Pyöveleissä pelko ja turva

Kannon romaanin parasta antia minulle oli pyöveleiden maailman ja ajattelutavan kuvaaminen. Olen tosin aina arvostanut Hannele Klemettilän tietokirjaa Keskiajan pyövelit (2005), koska siinä Klemettilä kuvaa laajasti ja yksityiskohtaisesti eurooppalaisen oikeusjärjestelmän välttämätöntä työmiestä eli pyöveliä. Siinäkin kuvataan yksityiskohtaisesti muun muassa sitä, miten pyöveleitä pelättiin ja jopa vihattiin, miten pyövelit olivat samalla arvostettuja ja välttämättömiä mutta miten samalla heitä pakotettiin tekemään likaisia töitä kuten julkisten käymälöiden tyhjentämistä tai raatojen siivoamista. Mitään yhtä eurooppalaista käytäntöä ei ollut vaan tavat vaihtelivat eri puolilla eri aikoina suurestikin. Kannon kirjan luettuani piti tietysti lukea Klemettilää uudestaan, koska niin vahva tarve tuli taas lukea laajemmin pyöveleistä.

Kannon kirja on vahva ja mieleenpainuva lukukokemus. Minusta (ja taas muistutan sitä, että minäkin olen luonnollisesti elämänpiirini ja -kokemukseni, eletyn kulttuurin, omaksutun kulttuurin ja lukemieni kirjojen onnellinen vanki) hän pystyy vakuuttavasti kuvaamaan monien henkilöidensä maailman. Hyvä historiallinen romaani saa uskomaan, että samalla kyseessä on dokumentti ja samalla henkilökohtainen todistus tapahtuneesta. Kiirettä tarinassa ei pidetä. Hahmojen ja juonikuvioiden annetaan kehittyä rauhassa. Olin äärimmäisen tyytyväinen lukemaani loppupuolelle asti. Kun siellä sitten tarinan maagiseen kehään heitettiin 1670-luvulla Pohjanmaata ravistelleet noitavainot, kirjaan tulee kiireen makua. Tuomari Wisander kaventuu hahmona, hän muuttuu ohueksi. Noitavainot ja -oikeudenkäynnit, koko kollektiivinen hulluus ja ihmisissä tapahtunut muutos tavallaan juostaan lävitse tapahtumia luettelemalla. Kolmen keskeisen hahmon aiemmin kannattelema tarina (kolmas on orjapojasta apteekkariksi monien muutosvaiheiden jälkeen noussut Eggerts, jota en tässä paljoa käsittele, mutta joka ansaitsee hahmona kehut) kutistuu Johann-pyövelin aina vain yksiulotteisemmaksi muuttuvaksi kertomukseksi. Tämä tietysti palvelee tarinassa sitä, että Johann on se keskeisin hahmo ja hänen muutosprosessinsa on keskeistä teoksessa. Loppu on tietysti hyvin seesteinen ja nautittava. Ja hienoa on se, että kissakin nousee niin tärkeäksi viimeisten sivujen henkiseksi sankariksi. Silti lopun noitavainot tuntuivat minusta kuin laajalta hahmotukselta tarinan lopuksi. Tunnelmaa lisää se, miten hienosti Kanto on koko aiemman tarinan ajan antanut lukijansa mennä henkilöidensä maailmaan.

Loput 40 sivua olisin kustannustoimittajana kirjoituttanut uudelleen. Ja sanonut kirjailijalle, että älä hätäile, kuvaa kaikki yhtä tiheästi ja hienosti kuin alussa. Sivuja olisi tullut sata lisää mutta kukaan ei olisi lopettanut lukemistaan, koska magiikka olisi jatkunut. Nyt lopusta jäi hieman juosten kustu maku suuhun, mutta vain ihan lopusta.

Lukekaahan ihmiset ihmeessä tämä tarina. Olen varma, että se kestää toisenkin lukemiskerran. Itse ainakin aion lukea tämän kirjan uudestaan, ja ostaa sen sitten parin vuoden päästä alennusmyynnistä hyllyyni. Ja sen verran paljon todellakin tarinasta tykkäsin, että luen varmaan Kannon muutkin teokset. Hassua sinänsä, että sama ilmiö tapahtui luettuani Klemettilän pyövelikirjan. Sen jälkeen olen lukenut kaikki häneltä ilmestyneet keskiaikaa käsittelevät tietoteokset. Näin sitä kirjailija onnistuessaan luo itselleen uskollista lukijakuntaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski pyöveleiden maailmassa