Rikollinen ihmiskohtalo - Kirves-Koljonen

Teemu Keskisarja, Kirves. Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus (Siltala, 2015).

Kovasti olen pitänyt monista historioitsija Teemu Keskisarjan teoksista. Ei siis ihme, että tartuin suurin odotuksin uusimpaankin. En ollut tiennytkään tällaisesta suomalaisesta sarjamurhaajasta mallia 1943 kuin Toivo Koljonen. Hyvin Keskisarja pitää kutinsa ja maalaa kiinnostavan kuvan miehen tiestä puolijuoppohulttiomaalarista julmaksi tai suorastaan hulluksi murhaajaksi. Hienoa myös, että Keskisarja nostaa esiin näitä suomalaisen rikoshistorian vähemmän tunnettuja tapauksia eikä aina Ulvilaa, Kyllikki Saarta tai Bodom-järveä.

Surullinen tie joukkomurhatyöntekijäksi

Keskisarja käyttää laveaa pensseliä, vaikka välillä kirjan alkupuolella hänen tykittävä kerrontatyylinsä on aika uuvuttavaa. Koljosesta piirtyy monipuolinen kuva aivan loppuun saakka, vaikka Keskisarja valittelee, ettei miehen alkuvaiheista tiedetä tarpeeksi. Tämän puutteen hän korvaa historioitsijan varmuudella ja kuvaa maailmaa, jossa mies syntyi, kasvoi ja joutui vaikeuksiin. Keskeinen kysymys on koko ajan miksi? Keskisarja muistuttaa oivallisesti siitä, ettei rikoskirjallisuuden keskeinen asia suinkaan ole se, että kuka teki mitä vaan pikemminkin miksi ihminen tekee, mitä lopulta tekee.

Koljonen ei paljon kouluja käynyt, oli tuurijuoppo, pikkurikollinen ja silti teki maalarintöitä, kunhan vain niitä sai. Talvisodassakin käytiin puolustamassa isänmaata.

Lopulta vuonna 1943 avovankilaan pahoinpitelystä ja muista rikkeistä joutunut Koljonen pakenee ja surmaa kokonaisen perheen ja yhden naapurin Huittisten pitäjässä. Lyhyen epämääräisen ja satunnaisen pakoretken jälkeen hänet saadaan kiinni ja tuomitaan kaikissa oikeusasteissa kuolemaan. Keskisarja hakee syitä ja seurauksia. Pohtii kieltolakia, talvisodan merkitystä, välirauhan ajan tunnelmia. Lopulta hän päätyy pohtimaan perimän ja kasvuympäristön merkitystä. Koljosen pikkuveli surmaa samalla tavalla käsittämättömästi mutta mustasukkaisuuden puuskassa naisen, jota väittää rakastaneensa.

Ei haluttu antaa ”hullun” papereita

Keskisarja osoittaa, että oikeudessa ei oikeastaan haluttu tietää, miksi Koljonen teki sen mitä teki. Oikeuslaitos piti häntä koko ajan kylmäverisenä sarjamurhaajana. Häntä ei haluttu leimata ”hulluksi”, koska edelleen lain mukaan sellaiselle ei saisi antaa kuolemantuomiota. Keskisarja osoittaa hienosti historiallisin esimerkein, miten 1825 vuoden jälkeen ei Suomessa paljoakaan enää ihmisiä tuomittu kuolemaan. Vuoden 1918 tapahtumat olivat pikemminkin poikkeus kuten myös talvisodan aikana teloitetut rintamakarkurit ja venäläiset desantit.

Keskisarja vertaa Koljosen tapausta muutamiin muihin esityisesti 1800-luvulla tapahtuneisiin surmatöihin. Hän löytää yhtäläisyyksiä mutta ei lähde niitä paisuttelemaan. Keskeinen kirjan loppupuolen pohdinta liittyy siihen, oliko Koljonen ”psykopaatti” vai ei? Jotain merkkejä tällaisesta Keskisarja nostaa esiin kuten esimerkiksi sen, ettei Koljonen näyttänyt missään vaiheessa katuvan tekoaan. Kaikesta aineistosta nousee esiin Koljosen käsittämätön rauhallisuus ja täydellinen tunteettomuus tapahtumia kohtaan. Lisäksi hän näyttää pystyneen manipuloimaan puheillaan monia ihmisiä. Näin hän täyttää joitakin psykopatiaan liitettyjä piirteitä. Keskisarjan mielestä Koljonen myös suunnitteli tekonsa täysin harkiten. Tämä on hänen mielestään ainoa mahdollisuus oikeudenkäyntipöytäkirjojen antaman kuvan valossa. Hän harmittelee, ettei Koljoselle tehty mielentilatutkimusta, vaikka hän näin useaan otteeseen jopa korkeimpana oikeuteen valittaessaan sitä vaati. Minusta Koljosta kiinnostavampi hahmo kirjassa oli hänen asioitsijansa Arnold Östman. Tästä hahmosta, joka hoiti hänen oikeudenkäyntiasioitaan pikkurikoksissa ja lopulta myös murha-asiassa olisi mielellään halunnut tietää lisää. Kenties niin vain on, ettei kaikesta löydy tietoa, mitä Keskisarja useaan otteeseen ja turhaankin valittelee.

Välillä Keskisarja lipsuu kerronnassaan. Ei ole mitenkään oleellista mainita, ettemme tienneet hänen lempikirjojaan tai -musiikkiaan. Kyse on ihan turhasta heitosta. Vastaavanlaisia puolihauskoja heittoja on kirjassa aivan turhan paljon. Parhaimmillaan Keskisarja on kuvatessaan rikoshistoriaa, Koljosen persoonaa (heppu, jolle sattui ja tapahtui, ja joka löysi kaikkialta aina seuraa, mutta oli monien mielestä aivan tavallinen ja jopa jokseenkin harmaa heppu) ja erityisesti itse surmatyön (ja muiden historiallisten surmatöiden) kuvailussa Keskisarja on hyvin graafinen, lähes amerikkalaisen rikoskirjallisuuden veroista ”gorea” on havaittavissa.

Kuva menneisyydestä piirtyy näinkin

Mitä kirjasta jää käteen? Itseäni järkytti se, miten Koljonen suhtautui tekoihinsa, miten hän kuvasi kaikkea rehellisesti tai ainakin välillä rehellisesti, kunhan ensin yritti keksiä hätävalheita. Hänen tunteettomat sanansa sattuivat, ikään kuin hänellä ei olisi ollut kykyä tunteiden käsittelemiseen: hän ei osannut oikein selittää, miksi teki, mikä ajoi taloon jne.  Tämä todella kiintoisa ja pohdiskeleva kuvaus yhden sarjamurhaajan tiestä laittaa miettimään sattuman ja välttämättömyyden yhteiseloa elämässä. Mitä, jos Koljonen olisi saanut enemmän koulutusta, mitä jos hän olisi saanut töitä, mitä jos hän olisi ehtinyt katkosotaan ennen vankilaan joutumistaan?

Aina voi jossitella, mutta tämä kirja kannattaa lukea monista mainitsemistani syistä. Yksi syy puuttuu: Kirja on tarkka kuvaus suomalaisesta poliisi-, vankila- ja oikeuslaitostoiminnasta 1930–1940-luvuilla. Siinä on runsas ja todella tyylikäs ja aina tarpeeseen tuleva kuvitus, josta löytyvät jopa poliisin tekemät piirrokset surmapaikasta (valokuvat epäonnistuivat).

Petri Pietiläinen, kirjakuski suomalaisten sarjamurhaajien maailmoissa, aikas surullista

Kaksi kirjaa kirjastoista pitäisi nitoa yhteen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema (Avain 2015).

Saana Saarinen & Kati Tiirikainen, Rakastan kirjastoa. Tarinoita lukijoilta (Avain 2014).

Välillä olen intoutunut kirjoittamaan laajempaa pohdiskelua tänne kirjablogiini sellaisista kirjoista, jotka olen arvostellut lyhyemmin Kymen Sanomiin. Näistä kahdesta kirjastoa käsittelevästä kirjasta olen tosin arvostellut aiemmin vain toisen.

Olen arvostellut lehteen vain Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin toimittaman artikkelikokoelman Kirjaston kuolema. Kuten aivan viimeisimmäksi alla olevasta Kymen Sanomissa julkaistusta arvostelusta huomaa, harmittelin sitä, ettei kirjassa ollut lukijoiden tai pienien kirjastojen näkökulmaa. Kaikkiaan kirja tuntui hirveän tärkeältä ja painavia puheenvuoroja sisältävältä teokselta, mutta palatessani siihen nyt uudestaan mieleen nousi väistämättä se ajatus, että kyse on kirjastomaailman, virkamiesten ja poliitikkojen sisäiseen koulutukseen liittyvästä keskustelusta.

Hämmentyneisyyteni väheni, kun huomasin, että samalta kustantajalta eli Avaimelta (aiemmin BTJ kustannus, joka nyt julkaisee vastaavalla tavalla kuin ennenkin pienlevikkisiä tietokirjoja kuten esimerkiksi hakuteoksia, jotka monesti tuntuvat siltä, että ne ovat pääasiassa kirjastojen käyttöön tarkoitettuja) ilmestyi vain vähän aikaa sitten uusi kirjastokirja, jossa päähuomio on käyttäjäkokemuksissa kirjailijoista tavallisiin käyttäjiin ja onneksi myös lapsiin sekä erilaisten kirjastojen roolista niitä ympäröivässä yhteiskunnassa aina Helsingin yliopiston kirjastosta Utsjoen kunnankirjastoon. Saana Saarisen ja Kati Tiirikaisen Rakastan kirjastoa täydentää aiempaa teosta täydellisesti.

Nämä kaksi kirjaa liittyvät niin saumattomasti yhteen, että ne olisi pitänyt julkaista yhtenä kirjana. Siis nitokaamme ne kaikissa Suomen kirjastoissa tai pakottakaamme kaikki toisen lainaavat myös lainaamaan toisen.

Väite, perustelut ja tunnustukset

Saarinen ja Tiirikainen ovat rakentaneet kirjan hyvin viehättävästi ja lukukelpoisesti. Jokainen alaluku sisältää väitteen, tunnustuksen tai muistutuksen, mitä sitten erilaisin taustatiedoin ja erityisesti haastatteluin käsitellään. Lukija saa tietoa niin kirjastonkäyttömääristä, kirjastojen määristä yksittäisten kirjastojen tapahtumista, lukukoiratoiminnasta, kirjaston merkityksestä pienessä kunnassa jne. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa luku ”Kirjasto on ilmainen”. Tietysti me sen kaikki tiedämme mutta sen merkitystä pitää nykyään jo perustalla. Vaikka suurin osa ihmisistä pitää kirjastolaitosta yhtenä merkittävimmistä kunnallisista palveluista, niin sen maksuttomuudesta jo keskustellaan kriittisesti. Kirjastopalvelut määriteltiin jo vuonna 1928 ilmaisiksi. Maksuttomuutta arvostetaan niin meillä kuin maailmanlaajuisesti. Maksuton kirjasto nähdään osana yhteiskunnallista tasa-arvoa ja kasvattajana ei-kaupallisiin arvoihin. Tekijät nostavat esille sen, että suomalainen järjestelmä eroaa rahoitukseltaan kaikista muista maailman järjestelmistä. Tämän katsotaan olevan yksi syy siihen, miten kirjaston käyttö- ja lainaustilastot ovat kansainvälisesti huikeita. Suomessa kirjastoa todella käytetään.

Näiden perustietojen jälkeen tekijät esittelevät erilaisten kirjastonkäyttäjien ajatuksia kirjastosta niin lainauspaikkana kuin julkisena tilana. Kirjastolaitoksesta pyydetään aina myös arvosanaa asteikolla 1–10. Monesti annettu arvosana keikkuu asteikon yläpäässä. Haastateltavat kertovat avoimesti kirjastonkäyttötapojaan aivan yksityiskohtia myöten. Monien kirjastojen tunnelmaa kehutaan. Ne ovat rauhan, elämyksien ja tiedon tyyssijoja kiihtyvässä maailmassa.

Samalla tavalla kuin Relanderin ja Saartin teos myös Saarinen ja Tiirikainen pohtivat tulevaisuuden haasteita. Ja kyllähän niitä löytyy. Kirjastojen menestystarinan loppumiseen tekijät eivät usko. Vaikka raha ratkaisee ja osa kirjastoista on muuttunut uhanalaiseksi ja joissakin jopa tuomittu kuolemana, niin kaikki näiden kahden teokset kirjoittajat ja haastateltavat katsovat, ettei kirjastolaitos tuhoudu vaan muuttuu, uudistuu ja sitä kautta tulee yhä merkityksellisemmäksi. Kirjastot pitää saada osaksi koko elämänkestävää kulkua. Tämän takia lapset pitää viedä kirjastoon, että he aikuisina veisivät omat lapsensa ja vanhuksina tulisivat edelleen kirjastoon. Helppoa ja yksinkertaista sanoa mutta välillä pienten kirjastojen lakkauttamiskierteissä hankalampaa tehdä. Jos kirjasto menee yhä kauemmas, niin taas kaikilla pitää olla auto, että saa lapset sinne vietyä. Onneksi Suomessa on edelleen hyvin toimiva kirjastoautoverkosto. Tämäkin maailmanlaajuinen erikoisuus saa oman ansaitun huomion tässä teoksessa.

Rakasta kirjastoa tänään, huomenna ja ikuisesti

Kaikkinensa kirjasta nousi vahva ajatus siitä, miten kirjastot pitää viedä yhä enemmän ihmisten jokapäiväiseen arkeen. Osalle meistä kirjasto on tätä mutta ei kaikille. Vaikka joskus itselleni tulee mieleen, että kirjastoista tehdään kenties jopa turhaan kaikenlaista tapahtuma- ja oleskelukeskusta, niin kenties se ei olisikaan paha kehityssuunta. Voisimmehan ottaa kaikki kirjastot omiksi olohuoneiksemme, paikoiksi, joissa tavataan ystäviä, rakastutaan ja mennään naimisiin. Onkohan kukaan pitänyt kirjastoissa häitään? Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen, kun lukee kirjastoista kertovia kirjoja. Kenties tähän ajattelutapaan liittyy se keskustelu, miten uudesta Helsingin keskustakirjastosta on käyty

Tähän on siinä mielessä helppo yhtyä, koska kaikki tutkimukset osoittavat sitä, että suomalaiset arvostavat kirjastoa. Saarinen ja Tiirikainen muistuttavat silti, että välillä liian yksioikoiset ja kenties turhan kovat päätökset ovat tuhonneet pieniä kirjastoja. Säästöjen ja ”hyvinvoinnin” nimissä kirjastoja lakkautetaan vaikka kenties vastakkainen kehitys olisi suotavampaa tulevaisuuden menestyksen ja kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Tämäkin kirja päätyy ihmettelemään lyhytnäköisten hetkellisten säästöjen merkitystä tulevaisuuden kannalta.

Kymen Sanomissa ilmestynyt Kirjaston kuolema -kirja-arvioni

Ja tässäpä vielä Kymen Sanomien arvostelu. Olisin pistänyt pelkän linkin mutta Kymen Sanomat ei valitettavasti vielä julkaise kirja-arvosteluja Internetissä. Kenties sitten tulevaisuudessa.

Uutinen kirjaston kuolemasta on ennenaikainen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema, Avain 2015, 140 sivua.

Kirjastot eivät kuole ainakaan, jos tätä kirjaa on uskominen. Siinä asiantuntijat pohtivat kirjastokeskustelun keskeisiä kysymyksiä digitalisaatiosta rahoitukseen. Kirjoittajien mielestä kirjastoista ei saisi tehdä tapahtumapaikkoja tai liikelaitoksia vaan pitäisi palata niiden vanhaan tehtävään, joka oli osaamisen siirtäminen ja kulttuuriperinnän tallentaminen.

Kirjastoa puolustetaan julkisrahoitteisena kaikille avoimena laitoksena. Jukka Relander ja Jarmo Saarti sanovat napakasti: ”Kirjastossa tehtävä työ on tärkeä osa demokratian prosessia”. Kirjastot, tieto ja demokratia kuuluvat julkisen rahoituksen piiriin. Mitään järkeä ei nähdä esimerkiksi siinä, että kirjastot yksityistettäisiin. Vaikka olen samaa mieltä, niin olisin toivonut yhtä reipasta ja vastakkaista näkemystä kirjastojen tulevaisuudesta.

Liiallisen samanmielisyyden lisäksi teoksessa käsitellään liian vähän ja vain kirjastolaitoksen näkökulmasta ”asiakasta” eli kirjastojen käyttäjää. Hauskasti varoitetaan siitä, että kirjasto ei saa tyydyttää liian hanakasti pelkkiä asiakkaiden nopeita viihtymistarpeita. Kirjasto nähdään osana kansalais- eikä kulutusyhteiskuntaa.

Kirjastoa puolustetaan taloudellista kurjistumista vastaan. Sitä pidetään liian tärkeänä laitoksena hukattavaksi taloudellisten säästöjen uusliberalistisella alttarilla. Nurinasta huolimatta nähdään, ettei kirjastolaitoksen tulevaisuuden takia tarvitse olla liian paniikissa. Painettu sana ja kirjastot ovat pitäneet puolensa huolimatta tuhon ennustajista.

Vaikka olen hieman kriittinen kirjan samanmielisyyden takia, niin toivon kirjan päätyvän poliittisen päättäjien luettavaksi. Tämän takia on harmillista, että käyttäjien, pienten kuntien ja kaupunkien kirjastojen näkökulma jää ohueksi. Toivon tekijöiltä seuraavaksi kokoelmaa ”Kirjasto pysyy ja muuttuu käyttäjiensä mukana”.

Valitettavasti kirjasta ei löytynyt tilastotietoja kirjastojen käytöstä tai lainauksien määrästä. Muistutettakoon siis, että kirjastoista lainataan kirjoja vuodessa noin 70 miljoonaa kertaa. Ei mikään turha ja kuoleva laitos!

Hyvää: Mielenkiintoinen ja laaja puheenvuoro kirjastoista nyky-yhteiskunnassa.

Huonoa: Pienten kirjastojen ja lainaajien näkökulmia ei tuoda tarpeeksi esiin.

Erityistä: Toivon mukaan päättäjät lukisivat tämän kirjan ennen kuin heikentävät kirjastojen asemaa Suomessa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastaa kaikkia kirjastoja kuhan ne ovat ilmaisia ja pääsääntöisesti hiljaisia

Vanhaa arabialaista viisautta eläimistä ja ihmisistä

Puhtauden veljet (Ikhwán sl-safá), Eläinten oikeudenkäynti (Suom. Janne Mattila. Basam Books, 2015)

Basam Books on unohdettuihin klassikoihin, vähän käännettyihin kielialueisiin ja hyvinvointiin keskittyvä suomalainen pienkustantamo. Ja totta tosiaan tämä kustantamo on minulle tärkeä, vaikka en ole lukenut yhtään heidän hyvinvointiin keskittyviä kirjojaan. Pääasiassa juuri Basam Books on tuonut minulle vanhan arabialaisen tai islamilaisen kirjallisuuden lumon. Olen lukenut näitä ”islamilaisia” filosofisia tarinoita runoihin päätyen. Kaunista ja opettavaa!

Viimeisin löytöni oli Puhtauden veljet nimellä kulkeneen kirjoittajaryhmän 900-luvulta peräisin oleva 52 kirjeen filosofinen pohdintakokoelma Eläinten oikeudenkäynti. Tarinassa eläimet haastavat ihmisen oikeuteen jinnien kuninkaan hoviin sen takia, että eläimet eivät hyväksy ihmisen niitä kohtaan harjoittamaa valtaa ja suoranaista sortoa. Eläimet valitsevat omat edustajansa kaikista eri eläinkunnista ja ihmiset omista uskontokunnistaan. Sitten eläimet syyttävät ihmisiä ja ihmiset vastaavat. Välillä jinnien eli henkien kuningas puuttuu omien neuvonantajiensa kanssa keskusteluun. Nämä syytökset ja keskustelut käsittelevät oikeastaan kaikkia asioita keskiajan maailmassa. Puhtauden veljien erikoisuus on se, että he ottavat oikeastaan eläinten näkökulman vakavasti. Kirjaa pidetään suorastaan poikkeuksellisena niin keskiajan arabialaisessa että koko maailman kirjallisuudessa.

Eläinten viisaita syytöksiä

Jokainen lukee tämän tekstin miten haluaa. Yksi voi ihastua sen filosofisiin ulottuvuuksiin ja lukea tarkkaan jokaisen oppineen viitteenkin, joita on hengästyttävän paljon. Keskiajan ajattelumaailma lumoaa tämän lukemisen kannalta, ja lukija ajan käsityksiä niin eläimistä, maailmasta kuin ihmisistä ja heidän uskonnoistaan. Toinen lukee kirjaa ihastellen sen eläinfilosofista asennetta. Eläimet todellakin pistävät ihmiset tiukoille siitäkin, että miksi ihmiset niitä syövät. Tosin kyllä ihmisetkin osaavat antaa takaisin. Kolmas lukee vain nauttien tekstin älykkyydestä, purevuudesta ja kauneudesta. Neljäs…no jokainen lukee miten haluaa.

Itse erityisesti etsin näistä vanhoista teoksista kissoja ja koiria. Kaikki Koirien maailmanhistorian lukeneet tietävät, ettei koirilla ole kauhean suurta sanottavaa islamilaisessa maailmassa: niitä pidetään saastaisina. Tämä tosin on taas kerran tyypillinen yleistys. Koirien rooli islamilaisessa maailmassa on yhtä leveä kuin vanhassa kristillisessä maailmassakin. Nykyään pidämme koirien olemassaoloa ihmisten kanssa niin itsestään selvänä ja hyväksyttävänä asiana, ettemme muista, miten pitkän historiallisen prosessin tulos se on. Samalla tavalla ”islamissa” pääsääntöisesti koiriin suhtaudutaan halveksien mutta monissa päin maailmaa islamilaiset edelleen kunnioittavat vanhoja heimotraditioita ja käyttävät koiria metsästyksessä, paimenessa ja vartiokoirina. Samalla pitää muistaa, että kaikkina aikoina myös islamilaisessa maailmassa yläluokan parissa on arvostettu metsästyskoiria ja tuulennopeita juoksijoita. Suhtautuminen koiraan jakautuu uskontojen sisälläkin käyttötarpeen ja yhteiskuntaluokan mukaisesti.

Eläimet ovat oikeudenkäynnistä huolissaan. Ne toivovat, että jinnien kuningas vapauttaisi ne ihmisten hirmuvallasta, mutta ne tietävät, että ihmiset ovat kieroja ja kovin tottuneita lainopillisiin kikkailuihin ja lakien suomaan mahdollisuuteen sumuttaa ja valehdella, kääntää kaikki nurinnarin. Kun eläimet valitsevat kuninkaansa (tylsästi aina se leijona) johdolla kuuden eläinryhmän edustajat oikeudenkäyntiin, niin koira ilmoittaa: ”Jos hännänheiluttelu, vainun seuraaminen, vahdinpitäminen ja haukkuminen ratkaisevat jutun, valitkaa minut.” (s. 98)

Leijona ei koiraa valitse. Myöhemmin koira nostetaan jopa eläinten viholliseksi. Ne asuvat ihmisten luona, eikä niihin voi luottaa. Koirat ovat liittoutuneet Aadamin suvun kanssa petoeläimiä vastaan. Karhun mielestä tämän kummallisen käytöksen taustalla on se, että koirilla on ihmisen kaltainen luonne. Ihmisten keskuudesta koirat löysivät kaiken himoitsemansa ruoan ja juoman. Koirat ovat yhtä ahneita, himokkaita ja kitsaita kuin ihmiset. Silti ihmiset eivät pidä koirista, vaikka ne miten nöyristelevätkään isäntäänsä.

Karhun puheenvuorossa (s. 102–104) kiteytyy paljon islamilaista koirainhoa. Tosin hauskalla tavalla kaikki koirien inhottavat piirteet löytyvät karhun mukaan myös ihmisiltä. Puhtauden veljet -kirjoittajaryhmä käyttää koiraa metaforisesti ihmisten tuomittavien ominaisuuksien kritisoimiseen. Monissa vanhoissa islamilaisissa teksteissä runoista filosofisiin kirjoituksiin tämä ”eläintekniikka” oli suuressa käytössä. Koska poliittista tai uskonnollista tilannetta ei voinut millään lailla suoraan kritisoida tai analysoida, rakennettiin eläintarina, jonka sisällä kaikenlainen kritiikki oli mahdollista. Kun runoilija vertasi itseään koiraan, koska ei saanut kaivattua rakkautta rakastetultana, hän teki samalla paljon rankemman vertauksen kuin nykyään ajatellaan. Hän alensi itsensä rakkauden tähden aivan inhotuimpaan eläinlajiin.

Kissojen laita on vain hieman paremmin. Samalla tavalla nekin ovat karhun mielestä (s. 104–106) menneet ihmisen pariin ihmisen kaltaisen luontonsa vuoksi. Kissatkin leimataan ahnaiksi ja himokkaiksi olennoiksi, jotka koirien tavoin himoitsevat samaa ruokaa, mitä ihmiset syövät. Karhu kertoo kuninkaalle, että kissojen laita ihmisten parissa on hieman parempi kuin koirien. Kissat pääsevät ihmisten koteihin, nukkuvat heidän olohuoneissaan, pedeissään ja osallistuvat ruokahetkiin. Karhun mielestä se, että koirat joutuvat pysymään ulkona ja kissat pääsevät sisälle on johtanut koirien ja kissojen väliseen vihamielisyyteen. Nämä kaksi eläintä kilvoittelevat ihmisen suosiosta niin paljon, että ne ovat päätyneet vihaamaan toisiaan.

Kirjasta piirtyy yllättävän tarkka kuva siitä, miten kirjoittamisajankohtana ihmiset kohtelivat kissoja ja koiria. Myöhemmin (s. 224–226) oikeudenkäynnissä oikeudenmukaisuudessaan petoeläimet syyttävät ihmisiä ylipäänsä siitä, että he pitävät kaikkia kotieläimiä myös alkupuolella haukuttuja kissoja ja koiria vankeinaan. Kirjoittajat halusivat varmaan muistuttaa siitä, että eläimet ovat oikeudenmukaisia vaikka välillä julmia. Julmuus ei liittynyt petollisuuteen kuten ihmisillä. Ihmiset kaiken lisäksi estävät kaikkia kotieläimiä tavoittelemasta vapautta omien tarpeidensa mukaan. Monissa kohdin huomaa, miten Puhtauden veljet -ryhmä koko ajan nostaa erilaisia antiikin filosofiasta tuttuja ongelmia kuten vapaa tahto keskusteluun eläinoikeuksista kirjoitettaessa.

Nostin tässä blogissani esiin pääasiassa kissat ja koirat. Luonnollisesti pitää muistaa se, että vaikka kirjassa puhutaan hyvin paljon eläinten oikeuksista ja eläinten näkökulmasta, niin kirja liittyy traditioon, missä eläinten kautta puhutaan ihmisistä ja yhteiskunnasta. Tämän kirjan luettuaan saa kyllä selville paljon siitä, mitä ajankohtana ajateltiin eläimistä, mutta vielä enemmän siitä, mitä ajateltiin ihmisistä, mitä ihmiset ajattelivat ja mitä heidän pitäisi ajatella. Kun oikeudenkäynnin kaikissa kohdissa pääsääntöisesti eläimet todistellaan ihmisiä paremmiksi kaikilta ominaisuuksiltaan, niin pitää muistaa se, että eläinten vaatimus oli tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kunnioitus ihmisten edessä. Kuulostaa kauhean modernilta ajatukselta, eikös vaan?

Mihin hävisivät kirjat?

Monesti kuulee muistutettavan, etteivät nykyajan muslimit paljoakaan lue muuta kuin tarpeellista ja erityisesti uskonnollista kirjallisuutta. Muistutetaan, että fiktion kirjoittaminen ja lukeminen eivät ole nykyään monissa päin islaminuskoista maailmaa kauhean suosittua. Totta lienee siinäkin väitteessä, ettei kirjallisuutta käännetä arabiaksi tai muiksi paikallisiksi kieliksi samalla tavalla kuin esimerkiksi läntisille kielille. Tämä on luonnollisesti epämiellyttävää, sillä kirjallisuuden kautta välittyisi myös laajempi näkemys länsimaisesta nykyajattelusta kuin pelkän mediavirran seuraaminen. Kauan sitten asiat olivat kuitenkin aivan toisinpäin; eurooppalaiset janosivat ja saivat tietoa muslimimaailmasta. Ilman tätä ajatusvirtaa ei Euroopan renessanssi, ajattelun vallankumous olisi kenties koskaan toteutunut. Me kenties eläisimme nyt kristillisessä teokratiassa.

Pitää siis muistaa kuten esimerkiksi Jonathan Lyons toteaa teoksessaan Viisauden talo. Länsimaiden arabialainen perintö (Into, 2014), että lukeneisuuden, kirjojen kirjoittamisen, kirjojen arvostamisen ja kirjojen määrän suhteen länsimaat olivat todellista takapajulaa tuhat vuotta sitten. Tällöin islamilainen maailma oli Espanjasta Intiaan asti huomattavasti oppineempi ja kirjallisesti valveutuneempi kuin Euroopan riitelevät ruhtinaskunnat. Kun keskiajan eurooppalaisessa huippukirjastossa oli muutamia satoja käsikirjoituksia, niin muslimimaailman kirjastossa oli tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia käsikirjoituksia, ja kirjastoja oli todella paljon verrattuna sen ajan Eurooppaan. Ristiretkien aikana raakalaiset eli sen aikaiset kristityt ryöstäjät hyökkäsivät islamilaisen maailman kimppuun monista suunnista. Tähtäimenä oli vapauttaa Jerusalem uskottomien vallasta. Tällöin vastassa olivat oikeastaan nykykielen sanoin ilmaistuna terroristikristityt ja sivistynyt maailma eli muslimimaailma. Ja kannattaa muistaa, että maailmakirjat voivat aina kääntyä ympäriämpäri. Nykyinen maailmanjärjestys ei välttämättä ole sen pysyvämpää kuin Rooman maailmanvalta.

Monesti kuulee myös todettavan, että vanha arabialainen, persialainen tai mitä termiä halutaankaan käyttää kirjallisuus ei välttämättä helposti mene länsimaisiin kirjallisuuskategorioihin. Välillä onkin ollut hankalaa miettiä, onko vanha teos filosofiaa, tarinaa, satua, tieteellistä tutkimusta vai runoutta. Runomuotoisesti opetetaan, filosofisesti kerrotaan mutta kuka sitä nyt välittää kaikenlaisista kategorisoinneista. Pitää myös muistaa, etteivät esimerkiksi vanhat kiinalaiset kirjoituksetkaan aina solju länsimaisiin kategorioihin. Välillä olen lukenut artikkeleita, missä esimerkiksi koko fiktion käsite määritellään vanhan kiinalaisen kirjallisuuden kohdalla ongelmalliseksi, koska teokset liikkuvat fiktion ja tietokirjallisuuden rajoilla, poiketen välillä toiselle puolelle, välillä toiselle. Fiktiota ei edes samalla tavalla arvosteta kuin länsimaisissa teorioissa.

Puhtauden veljien nyt suomennettu teos on hämmentänyt myös arabialaisessa maailmassa. Heidän identiteettiään ei tiedetä tarkasti, eikä sitä mitä islamilaista suuntausta, uskonnollista identiteettiä, he edustaisivat. Toisaalta teoksen ajoitusajankohta vaihtelee 800-luvun lopun ja 900-luvun lopun väliselle ajalle. Teos kannattaa lukea ja nauttia siitä, eikä kannata miettiä kenties liikaa sitä, onko kysymys tarinoista vai opetuksesta, sillä vanha arabialainen tarinaperinne on usein molempia aivan suvereenisti.

Petri Pietiläinen, kirjakuski keskiajan arabialaisen kirjallisuuden lumoissa

Libyalaista kauheutta naisten silmin

Annick Cojean, Gaddafin haaremi. Libyan hirmuvaltiaan seksiorjana (Suom. Kaisa Kukkola. Alligaattori, 2015)

Mistä tietää, että on viime aikoina keskittynyt kirjoittamaan jotain muuta. No siitä, ettei ole tullut kirjoitettua Kirjakuskin kyydissä -blogiin, ja siitä, että luettujen kirjojen kasa paisuu ja paisuu. Luen pääasiassa näitä tietokirjoja bussimatkalla Kotkaan ja takaisin. Viikossa kertyy ainakin kaksi kirjaa, joista haluaisin kirjoittaa blogia. Tartuin nyt sitten pienen kuumeilun jälkeen toimeen ja päätin kirjoittaa Gaddafin haaremista. Miksi juuri tästä? Löytyy isoja ja pienempiä syitä, mutta lopulta kirja vain on tärkeä ja silti ongelmallinen

Tartuin kirjaan kirjastossa monestakin syystä. Libyan edesmennyt diktaattori Muammar Gaddafi on minulle luonnollisesti tuttu pelkästään median kautta. Muistan kuitenkin, miten joskus 1980-luvun lopulla jossain opiskelijakeskusteluissa jotkut ihailivat häntä, koska hän oli saanut omalaatuisen ”arabisosialisminsa” kautta suuria aikaan. Muistan jonkun korostaneen sitä, miten Libyassa naisilla on tasa-arvo, mikä ei ole aina islamilaisissa maissa mikään itsestään selvyys. Myöhemmin muistan, miten Lockerbien ja joidenkin muiden terroritekojen varjo päätyi lehtien sivuille. Libyasta tuli hyljeksitty valtio monien silmissä mutta osa vain jatkoi kaupankäyntiä aivan kuten ennenkin. Muistan myös sen, että luin miten Yhdysvaltojen pommitus surmasi Gaddafin tyttären. Myöhemmin seurasin, miten Gaddafi kaatui ja sitten alkoivat kaikki paljastukset hänen täydellisestä hirmuvaltiudestaan. Ja eihän se Gaddafin tytär edes kuollutkaan pommituksessa vaan sekin oli pelkkää valhetta.

Sellaista se on, jos seuraa vain syrjäsilmällä jotain maailmankolkkaa. Nyt kun lukee palkitun ranskalaisen toimittajan Annick Cojeanin hyytävää paljastuskirjaa Gaddafin toiminnasta, ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi maailma vaikeni. Uskon nimittäin täydellisen tarkkaan siihen, että kyllä tämä kaikki tiedettiin, mutta Gaddafin öljy oli osalle maailmasta niin tärkeä rahallisesti, että kukaan ei koskaan sanonut mitään, tai ei ainakaan niissä medioissa, joita itse seuraan. Pitäisiköhän lukea vielä laajemmin?

Cojeanin kirja keskittyy pääasiassa 15-vuotiaan Sorayan kokemuksiin Gaddafin haaremissa. Tyttö viedään sinne väkisin seksiorjaksi. Gaddafi ympäröi itsensä länsimaisilla hyödykkeillä alkoholista huumeisiin. Hän ylläpiti väkisin nuorten tyttöjen ja vanhempienkin haaremia, missä hän raiskasi ja nöyryytti naisia miten halusi. Kirjan kautta piirtyy kuka seksimaanikosta, joka lennätti naisia ympäri maailmaa luokseen kokeakseen kaikenlaista seksiä. Kukaan ei ollut turvassa. Ulkomaalaisten korkea-arvoisten vieraiden naiset Gaddafi osti mittaamattoman arvokkailla lahjoilla mutta Libyassa korkeimpien armeijan tai virkakunnan edustajien tyttäret, vaimot ja siskot eivät olleet turvassa. Lukukokemus on aivan skitsofreenisen hurja. Ihmiset elävät hirmuvallan ja alistamisen valtakunnassa, missä Gaddafi nöyryyttää miehiäkin pakottamalla heidät kanssaan seksiin. Välillä tuntuu, että vähempikin kuvailu riittäisi.

Soraya yritti taistella vastaan, pakeni ja palautettiin seksiorjaksi. Hänen perheensä ei pystynyt tekemään paljoakaan. Kauheata on lukea siitä, miten näistä tytöistä tulee sukujensa silmissä hylkiöitä. Kauheata lukea, miten laaja Gaddafin ympärillä oleva koneisto oli ja miten se oli trimmattu hankkimaan hänelle aina vain uusia orjia. Miten kaikki tiesivät asiasta mutta kukaan ei uskaltanut puhua tai tehdä mitään. Miten ihmeessä raiskattu ja seksuaalisesti täydellisesti hyväksikäytetty nuori tyttö voi muuttua likaiseksi kaikkien silmissä.

Todistus ja tutkimus

Kirja jakautuu kauteen osaan. Ensin kerrotaan Soryan tarina hänen ”omin sanoin”. Tämän jälkeen Cojean tutkii, ei tarinan todenperäisyyttä, sillä siihen hän uskoo heti, vaan sitä, millainen oli Gaddafin rakentama koneisto. Perehtyessään koneistoon hän kohtaa koko ajan kieltämisiä: ei sellaista tapahtunut, ei pidä paikkansa. Totuuden esille tuominen on kirjailijalle tärkeätä ja sitkeydellä hän saa selville koneiston toiminnan. Hän haastattelee nimettöminä esiintyviä muita orjia, Gaddafin naissotilaita ja virkamiehiä, jotka välillä kertovat avoimesti välillä vähemmän avoimesti, mitä oikeastaan Libyassa tapahtui. Julma kuva piirtyy yhä julmemmaksi: pelon ilmapiirin keskellä oli rakennettu ikään kuin hämähäkin verkko, jonka tehtävänä oli haalia näitä tyttöjä Gaddafille. Tämän kirjan kuvaaminen on itse asiassa hyvin vaikeata, koska se oikeastaan pitäisi lukea itse. Kokea sanojen ja kuvausten koskettavuus. Kokea tyrmistys. Kokea joidenkin Gaddafin käskyläisten kylmyys. Kokea pelko. Kokea ylimielisyys – ja kaikkien noiden ”kokea” -sanojen jälkeen ihmetellä edelleen sitä, miten tällaista pystyi tapahtumaan.

Yksi selitys on totalitarismi, hirmuvalta mutta toinen on Libyan heimokeskeisyys. Osa ihmisistä hyötyi suuresti tästä kaikesta, rikastui käsittämättömästi, eivätkä nämä kaikki olleet pelkästään libyalaisia vaan heitä oli muuallakin. Muistelen, että italialaisten öljy-yhtiöiden oli aikoinaan vaikeata päästää Gaddafista irti. Tämän kirjan luettuaan ei yhtään ihmettele miksi. Yksi Gaddafin koneiston keskeinen painostuskeino oli kiristys ja toinen lahjonta. Kirjassa on luisia kuvauksia ja vihjeitä siitä, miten Gaddafin koneisto sai ihmiset tekemään sanoinkuvaamattomia tekoja, joita sitten videoitiin jne. Lahjonta, myös muiden maiden päähenkilöiden, oli käsittämättömissä mittasuhteissa mutta hirmuhallitsijalla oli takanaan öljyteollisuuden koko rahavirta, joka ei sittenkään päätynyt kansalle vaan harvalukuiselle eliitille. Mitähän se opiskelijaystäväni, joka aikoinaan kehui Libyan esimerkillisellä sosialismilla ja tasa-arvolla, mahtaisi ajatella tästä kirjasta? Tuleepa mieleen, että toivon mukaan Libyassa joskus päästään sellaiseen tilanteeseen, että maassa ryhdyttäisiin joidenkin muiden maiden tapaan rakentamaan totuutta menneisyydestä, sitten vaikka totuuskomissioiden kautta. Sieltä voisi paljastua kaikenlaista äärikallista lahjaa ulkomaalaisten valtionpäämiesten taskuista.

Groteskia on lukea Gaddafin sanoja siitä, miten Libyan naiset vapautetaan kaikesta alistamisesta ja miten koko arabimaailmassa tarvittaisiin vallankumousta naisten vapauttamiseksi. Tulee taas mieleen se, että kuinkahan paljon meitä kaikkia sumutetaan koko ajan poliitikkojen julkipuheissa. Mutta toisaalta Gaddafi on puheissaan oikeassa: hän teki lopun orjatarten haaremeista mutta perusti oman haareminsa, yksikössä. Tämä minun täydellinen valta ja etuoikeus näyttävät edelleen jatkuvan. Aina löytyy niitä, jotka katsovat, että he ovat niin erikoisia, etuoikeutettua, että heidän pitää saada kaikki itselleen, muista piittaamatta. Cojean muistuttaa, että naiset osallistuivat aktiivisesti Gaddafin hallinnon kaatamiseen. Heidän asemaansa ei edelleenkään ole tullut muutosta. Joitakin valonpilkahduksia Cojean näkee (kirja ilmestyi 2012) mutta itse tunnen, että nyt pitää lukea aina Libya uutiset tarkemmin.

Kirjassa on monia hurjia ajatuksia nostattavia kohtia. Gaddafin luona vierailee maailman poliittinen ja taloudellinen eliitti. Kaikki haluavat hänen öljyään. Kukaan ei puhu mitään. Kirjan sivuilla nousee selkeä käsitys siitä, että kaikki tiesivät, mutta kukaan ei puhunut. Ei voi muuta kuin syvästi järkyttyneenä taas kysyä, että ihanko oikein raha oikeuttaa kaiken. Toinen asia, mitä jään pohtimaan paljon, on se, miten naisten asema voi olla maailmalla huono. Myönnän lukeneeni jonkin verran erilaisia islamista tehtyjä tutkimuksia ja joitakin jopa islamilaisten tutkijoiden länsimaista tai postmodernismista tekemiä tutkimuksia. Tiedän täydellisesti, ettei ole mitään ”ISLAMIA” jota pitäisi syyttää monissa maissa naisiin kohdistuvasta alistamisesta tai väkivallasta. Kyllähän sitä meillä ja muuallakin on ihan tarpeeksi paljon, eikä lasikattoja ole puhkaistu tai jos ollaan menossa kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, niin ei siellä vielä olla tai että ei se ole meilläkään kovinkaan kauan siitä, että naisen paikka oli kotona jne.

Silti en osaa ajatella tämän kirjan jälkeen muuta kuin, että talous tai suorastaan raha ei saisi nousta moraalin yläpuolelle. Kyllä minusta naisten tasa-arvo pitäisi olla yksi keskeinen moraalinen arvo länsimaiden suhteessa muuhun maailmaan. Tässä tietysti ensisijaisesti tulee nyt mieleen myös länsimaiden suhde esimerkiksi Saudi-Arabiaan. Siinäkin öljy puhuu edelleen enemmän kuin ns. länsimaiset arvot. Pitäisiköhän niitä nostaa enemmän esille kuin tällä hetkellä tehdään? Toisaalta muistan kyllä sen, että kaikki lähtee koulutuksesta, ollaan todella pitkässä juoksussa, eikä maalia näy. Tieto on niin tärkeätä. Tieto maailmasta. Tieto ja taas tieto! Jos ihminen tietää maailmasta enemmän kuin jokin kiihko-oppinut hänelle kertoo, kenties ihminen voi pelastua sokaistumasta. Jos ihmisellä on uskoa tulevaisuuteen ja jos hän näkee, että jossain on sitä valoa, joka hänetkin voi pelastaa tällä puolella kuolemaa, kyllä ihminen sen valon haluaa elämäänsä.

Nyt kun tätä kirjoittaa, niin tulee surumielisesti mieleen se, että toivottavasti Soraya ja kaikki hänen kaltaisensa tytöt ja naiset kaikkialla saisivat kunniansa takaisin. Kunnia on muiden silmissä mennyt, sisällä se silti on. Ympäröivän yhteiskunnan, suvun, perheen ja koko maailman tehtävänä olisi muuttaa se, ettei kunniaan saa kuolla, kunnian kautta tappaa, kunnian takia hylätä. Sellaisessa kunniassa ei ole mitään mieltä, joka aiheuttaa kunniattomia tekoja, sellaisia joista Soraya ja muut Gaddafin raiskaamat tytöt nyt kärsivät. Huh, tulipas pateettinen kirjoitus mutta tällaiselta tuntui, kun nyt palasin uudestaan tämän kirjan pariin. Ei ole kiva kirja luettavaksi mutta kauhean tärkeä. Tarttukaa ja lukekaa!

Petri Pietiläinen, kirjakuski luki järkyttävän kirjan

Täysin räävittömiä vanhoja venäläissatuja

Venäjän kansan salattuja satuja. Aleksandr Afanasjevin kokoelmasta (Suom. Mika Rassi, kuvitus Mika Vaaranmaa. Savukeidas, 2012)

Rakastan todellakin erilaisia satuja eri puolilta maailmaa. En kaihda niiden tai lastenkirjojen lukemista bussissa. Välillä minua hymyilyttää erilaiset kampanjat, joissa innostetaan ihmisiä lukemaan julkisesti kirjoja, koska olen aina tehnyt sitä kaikkialla, välillä luen jopa kävellessäni. Se tosin on herättänyt joskus lievää kummastusta, mikä ihmetyttää minua, koska kännykän näprääminen kävellessä näyttää sopivan ihmisten odotushorisontteihin.

”Venäjän Grimmiksi” kutsutun Alexandr Afanasjevin (1826–1871) kokoama satukokoelma Venäjän kansan salattuja satuja on ollut pitkään lukulistallani. Eilen Kotkan kaupunginkirjastossa otin sen muiden kirjojen joukkoon, ja luin sitä kotimatkalla bussissa, ja luin sen loppuun illan mittaan. Nautittava, hauska ja äärimmäisen räävitön kirja.

Voisihan sitä väittää, että luen vanhoja kansansatuja etsiäkseni niistä omiin kirjoihini kissoja ja koiria, mikä sinänsä on totta. Vielä todempaa on se, että kansansaduista saa mainion kuvan siitä, miten maailma makasi suullisessa perinteessä historian aikana. Kauhean pitkälle kansan tarinaperinteeseen ei pääse, koska niitä ei paljoakaan taltioitu kirjoihin tai arkistoihin Euroopassa ennen 1700-lukua, mutta sinänsä tämä ei ole vaarallista. Kansansatujen tutkijat Proppia ennen ja jälkeen ovat todistaneet tarinoiden muinaisuuden ja yleismaailmallisuuden. Siis tarinoiden kimppuun kaikki!

Seksuaalis-skatologinen kansa

Savukeidas on viime vuosina kunnostautunut erilaisten lapsille ja aikuisille suunnattujen satukokoelmien kustantajana. Tämän takia on mukavaa nostaa heidän häntäänsä ja kehua myös tätä uskomatonta venäläissatujen kokoelmaa. Sadut ovat härskejä, anaalisia, skatologisia ja suorastaan välillä nenässä haisevia. Tyypeiltään ne noudattavat klassisia saturakenteita. Niistä löytyvät monet muodot. On tyhmää ja viisasta eläintä, on köyhää rikkauksia saavuttavaa poikaa, on ärsyttäviä rikkaita ja nuorta veljeä, ahnetta ja huijattavaa pappia ja niin edespäin. Täytyy myöntää, että tyypilliseen kansansatutyyliin välillä kaavamaisuus tympi hetken, mutta muutaman tunnin kuluttua halusi taas lukea lisää.

Näistä saduista välittyy pääasiassa hyvin miehinen maailma. Suurin osa päähenkilöistä on miehiä, ja naiset ovat pääsääntöisesti miehisen halun kohteita ja valtaosaltaan tyhmiä. Monissa tarinoissa perheenpään sana on sellainen laki, että perheen naiset todellakin tekevät tismalleen, miten hän sanoo, vaikka kyse olisi sitten viekkaasti valehtelevalle rengille antamisesta. Parissa tarinassa tosin viekas rouva pettää miestään esimerkiksi erityisillä avuilla varustetun vieraan miehen kanssa. Suurimmassa osassa tarinoita naisen seksuaalisuus tosin esitetään hyvin kaavamaisena ja todellakin alisteisena miehen seksuaalisuudelle, mutta monesti kaikki nauttivat seksistä aika estottomasti. Naisen osa näiden satujen maailmassa ei ole hyvä muttei toivoton.

Ja tietysti tarinoissa nauretaan erityisesti rikkaiden kauppiaiden ja pappien kustannuksella. Tässä kokoelmassa papit saavat kyllä todellisen erityiskohtelun. He ovat ahneita, tyhmiä, seksihulluja ja täydellisen moraalittomia. Yksi tarina päätyy siihen, että pappi päättää hoitaa tulevaisuudessa seksuaalisesti niin vaimon kuin tyttärensäkin tarpeet. Tässä ollaan sellaisen rabelaismaisen groteskin äärellä, että huimaa.

Nämä venäläiset sadut ovat hyvin suomalaisia lähellä, vai voikohan noin sanoa, sillä eivätkö Propp ja kumppanit ole todistaneet, että kaikki kansansadut ovat toisilleen läheisiä. En jää tuota märehtimään vaan totean vain, että tuttuja olivat yhdellä varauksella – en ole koskaan lukenut näin graafisen seksuaalisia ja ihmisen tiettyihin elintoimintoihin keskittyviä satuja. Näissä naidaan ja ulostetaan suorasukaisesti kaikki kuvaten. Muutamassa tarinassa ulosteisiin keskittyminen oli niin perusteellista, että ääneen olisi ollut vaikea lukea, ainakaan suuren joukon edessä. Tosin pitää muistaa että seksi-pissi-kakka -huumori on sitä, mikä naurattaa nykyäänkin niin teatterissa kuin elokuvissa. Sinänsä oli virkistävää lukea tätä kaikkea, koska oikeastaan sitähän maailma on täynnä. Pitää myös muistaa, että Lönnrotin ja kumppanien keräämät seksuaalisaiheiset vanhat runotkin taisivat jäädä pitkiksi ajoiksi arkistoihin, koska 1800-luvun ajatushan oli sivistää kansaa, eikä kansa saanut olla räävitöntä tai seksuaalista. Tai kyllähän nämä kansanperinteen kerääjät sen tiesivät, että sellaisiahan ne olivat mutta jättivät vain härskit ja vääränlaiset runot ja tarinat julkaisematta. En ole täysin perillä asiasta mutta otaksun, että jonkinlaista sensurointiakin tehtiin. Vasta 1990-luvulta eteenpäin on sekä Suomessa että Venäjällä julkaista seksuaaliaiheista kansanperinnettä. Tästä puolesta kiinnostuneet voivat tarttua ainakin kirjoihin Suomen kansan vanhat runot, osa 15 (SKS, 1997) tai Suomen kansan tuhmat jutut (Fennia, 1985).

Koirista muttei kissoista

Ja olihan tarinoissa muutamia koiria. Yhtään kissaa en löytänyt, mikä jäi harmittamaan. Yksi kiintoisimmista koiratarinoista oli ”Koira ja tikka”. Kiintoisuus johtui siitä, että olin vastaavanlaista suomalaista versiota käsitellyt kirjassani Koirien Suomi. Tarinassahan ihmiset potkaisevat vanhan ja uskollisesti palvelleen koiran elämästään sen käytyä hyödyttömäksi. Lintu adoptoi koiran suojelijakseen. Kun ihminen vahingossa surmaa koiran, lintu kostaa ihmiselle. Suomalaisessa Suomen kansan satuja ja tarinoita -sarjassa (SKS) tarina ei ole väkivaltainen eikä härski. Sadunomaisuuden lisäksi siinä on paljon realismia mutta mahdollisesti lapsille suunnatussa kirjasarjassa painetuksi on päätynyt kohtuullisen siisti versio. Venäläinen versio on räävitön, härski, verinen ja anaalihuumoria hyödyntävä. Venäläisen version lukeminen saa ajattelemaan, että olisikohan SKS:n arkistoissa näitä rajumpiakin versioita luettavana. Pitänee joskus tarkistaa asia.

Koska olen edelleen koirista ja niiden kuvaamisesta kiinnostunut, niin aina lukiessani poimin koiria ja taas koiria. Toinen erittäin kiinnostava satu nimeltä ”Koirien tapaan”. Siinä kiteytyy Koirien Suomessa esittämäni havainto siitä, miten lähellä koira eli ihmistä 1800-luvun mielikuvituksessa. Koska koiria oli kaikkialla, niin niiden tavat tiedettiin. Jo antiikin aikoina jotkut pitivät koirien avointa seksuaalista käyttäytymistä kammottavana ja suorastaan vastenmielisenä. Tämän takia oli sopivaa ottaa siitä mallia ja sitä kautta hauskuuttaa ihmisiä. ”Koirien tapaan” -tarinassa tilanherran kaunis tytär pistää lakeijan käyttäytymään koirien tapaan. Lakeija on päästänyt tytön kuullen suustaan vahingossa sanat: Saisinpa panna sinua vaikka koirien tapaan! Tyttö pistääkin pojan nuuhkimaan pyllyään koirien tapaan, lipomaan sitä koirien tapaan ja juoksemaan tytön ympäri koirien tapaan. Näin mennään monta iltaa, kunnes lopulta tyttö säälii miestä ja päästää hänet sipaisemaankin. Voi vain kuvitella, miten työväki on pihalla pitkän työpäivän jälkeen istunut, poltellut ja juonut votkaa tai mitä tahansa. Juttu on lentänyt. Siinä sitten on katseltu koirien juoksuaikaisia puuhia ja unelmoitu, että olisipas mukavaa päästä isännän tyttären kanssa koirien tapaan, ja joku irvileuka on alkanut vääntämään kunnon juttua, sillä koirilla on aina ollut paljon ihmisiä hauskuuttavia tapoja kuten toistensa pyllyjen haistaminen. Ja pullo on kiertänyt ringissä ja juttu tullut aina vain mehukkaammaksi. Toivon mukaan isäntä ei ole sattunut paikalle kuulemaan.

Toivottavasti tämä kohtuullisen suorasukainen (ja silti monia ja niin monia asioita sanomatta jättävä, koska nämä tarinat pitää yksityiskohtineen kyllä lukea ihan itse) ei pelästytä ketään tarttumasta tähän kirjaan, sillä tämäkin kirja ansaitsee lukijansa. Tätä kautta pääsee menneisyyden ihmisten arkimaailmaan ja juttuihin taas toisella tavalla kiinni kuin esimerkiksi lukemalla 1800-luvun kirjailijoiden talonpoikaiselämää romantisoivia ja silottelevia kuvauksia.

Realismia! Sitä sen joskus olla pittää!

Petri Pietiläinen, kirjakuski tällä kertaa härskeissä venäläisissä tunnelmissa

Vain silmillä syödään – ajatuksia keittokirjoista koirille ja ihmisille, osa 2 ihmiset

Keittotaitoa ihmisille:

Hanna Sumari, Marjo Kauppila, Monna Pursiainen, Aino Mäkelä Välipalat. Virtaa superfoodeista (Readme.fi, 2015)

Vihermehut ja – smoothiet (Suom. aatos Nieminen. Gummerus, 2015)

Elina Jyväs Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset (Tammi, 2014)

Kaisa Isotalo & Raija Kuittinen (toim.) Kotiruoka (Otava, 88.painos 2012, 1. painos 1908)

Carl Butlerin keittokirja (Suom. Kati Appelqvist. Gummerus, 1990, alkuteos 1974)

Helena Hallenberg & Irmeli Perho Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010)

Ihmisten keittämistä en sentään ajatellut kommentoida tässä blogi-tekstissäni, vaikka vanha sanonta, että on sitä mitä syö, voisi fingerporilaisittain muuntua ahatukseksi, että mitä ihmisemmäksi haluaa ihmisenä tulla, niin sitä enemmän pitäisi ihmistä syödä. Noh, ajattelin kuitenkin pohtia hieman kasaa keittokirjoja. Ja ihmisille tarkoitetuista keittokirjoista voi sanoa saman kuin koirille tarkoitetuista kirjoista: visuaalinen panostus, kuvat ja estetiikka korostuvat nykyään hieman eri tavalla kuin aiemmin. Välillä tuntuu, että ruokakirjojen kauneuteen vaikkapa lahjaesineenä keskitytään enemmän kuin niiden käyttökelpoisuuteen keittiössä.
Aloitan siitä, että kirjastossa käteeni osui viimeisintä villityshuutoa oleva kirja Välipalat. Virtaa superfoodeista (2015). Kaunis kirja, ehdottomasti tätä viimeisintä keittokirjavillitystä parhaimmillaan. Kuvat ovat mietittyjä ja aseteltuja kuin vanhoissa asetelmissa. Kuvien taustat mietittynä viimeisen päälle. Erityisesti ihastuin parvekkeen kaiteelle aalto-lasiin aseteltuun avokadosmoothie-kuvaan. Tätä kirjaa tekee mieli selata ja selata. Pidin myös siitä, miten ilmavasti reseptit oli laitettu aukeamalle kuvan kanssa. Ja kun sivuja on vain 167 tai jotain sinnepäin, ei niitä reseptejä kovin paljon tarvitse yhteen kirjaan uhrata, voi helposti tehdä muutaman lisää. Moniakin nykykirjoja voi repostella samalla lailla. Tästä kirjasta nyt kuitenkin pidin ja voisin jopa sen ostaakin keittokirjahyllyymme, jos siellä olisi tilaa ja jos blenderimme ei olisi sanonut sopimusta irti.

Kaikkinensa minua potuttaa se, että nykyään keittiössä pitäisi olla ainakin sauvasekoitin, blenderi (eikä mikään tavallinen näytä riittävän vaan pitäisi olla sellainen blenderi, että se sopii järeisiinkin hommiin, kutsutaanko sitä sitten kuitenkin tehosekoittimeksi) ja monitoimikone. Sitten kun vielä aina pitää olla kahvinkeitin ja mikroaaltouuni, niin ei ne kaikki meidän keittiöön mahdu. Ja ees-taas-ees-taas kaappiin ja takaisin roudaaminen tarkoittaa jossain vaiheessa varmuudella sitä, ettei homma pelitä vaan pelit ja pensselit jää kaapin kätköihin, sinne missä monilla on se leipäkone ja jäätelökone puhumattakaan niistä eksoottisimmista vempaimista.

Kävin kaupassa ja ostin repullisen resepteihin tarvittavia ”superfoodeja”, tosin niin paljon niitä eri reseptivaihtoehdoissa oli, ettei reppu riittänyt, joten jätin osan suosiolla kauppaan. Välipala-kirjassa miellyttävästi esitellään alussa näitä eri ”superfoodaineksia”, mistä osiosta pidin paljon. Sitten toimeen.
Valmistin energiapatukoita taateleista, cashewpähkinöistä, karpaloista, kookosöljystä, maapähkinävoista ja kalaharinsuolasta. Vähän erinäköistä tuli kuin kirjan kuvassa. Blenderillämme homma oli todella hankala, enkä voi sitä suositella. Olisi pitänyt varmaan olla se monitoimikone, mitä talossamme ei ole, jos minua ja vaimoani ei sellaisiksi määritellä. Ja maku? Noh, koehenkilöt pitivät patukoita ihastuttavina mutta itse en innostunut, en etenkään, kun niitä tuli niin paljon, että olisi pitänyt syödä joka päivä parisen ainakin viikon ajan. Loput kolme heitettiin roskiin, eikä uusia hevillä tehdä.
Entäs hunaja-kookospähkinät pähkinäsekoituksesta, hunajasta, ruususuolasta ja kookoshiutaleista. Valitettavasti hyvä maku ei minusta korvannut tekemisen vaivaa, joten sekin jäi sitten yhden kerran kokeiluksi. Saman kohtalon kokivat myslipatukat (joita on vielä kahden viikonkin jälkeen keittiössä turhaan tarjolla), joihin tuli kaurahiutaleita, mysliä, banaania, kookosöljyä, maapähkinävoita ja hunajaa. Ja sama ilmiö myös nokkosnököissä. Kyse ei ole siis siitä, etteikö pysty tekemään terveellistä superfood-välipalaa vaan siitä, ettei tekemisen vaiva maistu suussani tarpeeksi hyvältä. Tämä lienee ongelmani kaiken ruoanlaiton suhteen: haluan hyvää ilman liiallista vaivaa.

Koska laiskuus siis määrittelee liikaa ruoanlaittoani, niin käännyin välipala-kirjan runsaaseen smoothie-osastoon. Täällä blenderi on oiva väline, ja itse asiassa kaikki edelliset olivat varmaan olleet mukavampia tehdä, jos taloudessamme olisi monitoimikone, sillä blenderin kanssa hommasta tuli tuhraamista. Avokado- ja muut smoothiet ovat mainiota tässä kirjassa mutta samalla kirjan hyödyllisyysarvo (ostokohteena) laskee, koska näitähän erilaisia versioita pystyy niin helposti itse tekemään, koska aineksia voi vain heitellä sekaisin, ja sitten joko maitoa, mantelimaitoa tai vichyvettä sekaan, miten kukin haluaa.

Makeita välipaloja en kokeillut. Erilaisia suolaisia välipaloja kokeilin kuten oliivi-tattarileipä (tomaattia, tattarijauhoa, öljyä, suolaa. mustapippuria, oliiveja, kvinoaa), mikä itse asiassa oli mainio tapa syödä muuten itselleni vierasta tattaria (no, blineissä menee), ja muutamat levitteet, joihin en ihastunut, koska niissä taas vaiva ei kohdannut makua.
Pitkän kirjoituksen lopputulos tästä kirjasta: Mielenkiintoinen ja kenties ostan, jos alennusmyynneissä kohtaamme sopivan paksun lompakon välityksellä.

Ja kun superfoodeihin ja terveysruokiin olin hurahtanut, niin ei ollut ihme, että samalla kirjastovisiitillä tarttui mukaan kirja nimeltä Vihermehut ja – smoothiet (2015). Tästä kirjasta on tullut kokeiltua moniakin reseptejä, koska pihassamme sattuu olemaan liikaa lehtikaalia, salaatteja ja muita niin terveelliseksi määriteltyjä viheraineita. Tästä kirjasta täytyy sanoa, että tässä käännöskirjassa on minua kammottava ja ällöttävä tekovihervärimaailma ja loistavasti minulle melkein lukukelvoton taitto. Sitä paitsi ohjeissa puhutaan minulle käsittämättömistä vihervihanneksista kuten sidesalaatista (tottahan se googlesta löytyi) ja muistakin aineksista, joita tavallisessa S-marketissakaan ei ole, enkä jaksa jokaista googlata, että mikäs tämä kummallisuus siten onkaan. Hyviä terveellisiä juttuja sain aikaan mutta kirjana lukukokemus oli niin vastenmielinen, että haluaisin saada tämän kirjan ilmaiseksi, eikä sekään olisi tarpeen, koska hetkeksi lainaamalla ja pläräämällä saa käsityksen, miten näitä tehdään, eikä sen jälkeen kirjaa todellakaan tarvitse ottaa silmien nähtäväksi tuottamaan henkistä pahoinvointia.
Hassua sinänsä, että kirjan reseptit ovat pääsääntöisesti maukkaita ja hyvinvointia edistäviä mutta kirjan ulkonäkö oksettaa. Tosin vain meillä, kenties jonkun mielestä kirja on reippaan ja terveellisen näköinen. Toivon, ettei tämän kirjan ulkonäkö muutu keittokirjoissa miksikään muodiksi, koska sen jälkeen joudun pakenemaan netin reseptimaailmaan. Mutta onneksi kaikki eivät ole samasta muotista, eivät edes keittokirjat.

Kun keittokirjasta tulee kaunis esine
Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset on juuri sitä, mitä keittokirja parhaimmillaan ja minusta pahimmillaan voi olla eli kaunis turha esine. Ymmärrän ja itse asiassa tsemppaan tekijän, Elina Jyväksen, ideaa. Hän on luonut fiktiivisen aatelisnaisen, joka rakastaa herkkuja, vastustamattomia lumoavia erikoisia herkkuja. Kirjassa on ääritaiteellinen ruokakuvitus, missä minusta mennään jo siihen, etteivät reseptit sinänsä kiinnosta vaan kirjassa kerrotut tarinat ja kuvat, ylikauniit kuvat, joissa ruokakaan ei enää ole tärkeintä vaan taiteellinen vaikutelma. Sinänsä reseptit on laadittu taidokkaasti ja valmistusohjeet ovat yksityiskohtaiset. Näin ohimennen jossain nettisivulla jonkun valmistaneen yhden ohjeen mukaisen herkun. Taisi moittia siinä jotain puutetta reseptissä mutta minulle tätä ongelmaa ei tule, koska tätä kirjaa aion käyttää vain visuaaliseen nautiskeluun, enkä keittotaidon harrastamiseen.
Tai itse asiassa nyt valehtelen, sillä sain kirjasta innostuksen kokeilla laventelia leivonnassa. Kirjassa on kaksikin laventelia sisältävää ohjetta, joista kumpikaan ei suussani napsannut mitään tarvetta. Itse laventeli sen sijaan sai minut etsimään laventelileivonnaisten ohjeita netistä ja löysin mainion ohjeen laventeli-mantelikakusta. Tätä kokeilin ja täytyy myöntää, että ihanalta maistui kakku suussamme. Aion tehdä vastaavan kakun heti, kun seuraavan kerran vieraita odotamme.
Näin ollen jouduin hieman perääntymään siitä ajatuksestani, että keittokirjaa pitää käyttää eikä pelkästään katsella. Kenties vaimoni on sittenkin oikeassa, kun hän sanoo, että kirjoja selailemalla voi saada inspiraatiota ja ideoita ruoanlaittoon.

”Rumien” kuvien kirjat

Minulle keittokirjat olivat lapsuuden kodin tärkeitä esineitä mutta nämä kirjat kuten klassinen Kotiruoka (2012/1908) eivät olleet katselukirjoja vaan työkirjoja, niiden avulla tehtiin välillä jotain muuta kuin peruskotiruokaa. Meillä on edelleen kotona parikin vastaavaa kirjaa, joista pääsääntöisesti teen paljon enemmän kuin mistään muusta kirjasta. Mitä lähemmäs nykyaikaa painokset (ja versiot) tulevat niin sitä enemmän niissä on kuvia, joita en katsele, en halua enkä tarvitse visuaalisia virikkeitä. Kunnon vanhasta lapsuuden keittokirjasta menen suoraan hakemistoon ja otan sieltä tarvitsemani sivun. Näitä kirjoja ei selailla samalla tavalla kuin visuaalisuuteen panostavia kuvakirjoja. Nämä kirjat tosiaankin kuluvat käytössä. Ne ovat likaisia (ruoka-ainetahroja), irtosivuisia ja jopa palaneita (on jonkun päälle joutunut hätätilanteessa laittamaan kuuman peltilevyn tai vahingossa kirja on laskettu kuuman keittolevyn päälle, mutta sellaiset palovammat vain korostavat keittokirjan arvoa).
Ääriesimerkki paljon jossain vaiheessa käyttämästäni ”rumasta” keittokirjasta on Carl Butlerin keittokirja (1990). Ostin sen joskus kirja-alesta ja päätin vain tehdä siitä kaikenlaista. Kirjan kuvat ovat suorastaan nykykuvitukseen verrattuna luotaantyöntäviä mutta ruotsalaisen mestarikokin ohjeet sen maukkaampia. Laskin tuossa, että olen kokeillut 15 eri reseptiä, joista parista on tullut sellaisia, että teen niitä vielä nykyäänkin kirjaan katsomatta. Tosin hieman mukaillen sen suhteen, mitä nyt sattuu raaka-aineita olemaan. Vieläkään en ole valmis kirjasta luopumaan, vaikka myöntää täytyy, että sen tunkkaiset ja tummat kuvat eivät kiihota ruokahalua.
Täydellinen keittokirja minulle
Jokainen voi mielessään mitä vastaisi, jos joku tivaisi mielipidettä tällaisesta, että mikä olisi juuri hänelle sopiva täydellinen keittokirja. Oikea vastaus ei olisi se lapsuuden keittokirja vaan aivan jotain muuta
Itse rakastan ja arvostan Helena Hallenbergin & Irmeli Perhon teosta Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010). Minusta on lumoavaa lukea tarkkaa, taattua ja mielenkiintoista tietoa islamilaisesta ruokakulttuurista, sen raaka-aineista lähtien. Kirjassa kerrotaan niin islamin käsityksestä siitä, mitä ravinnon pitää sisältää kuin siitä, mitä ovat heidän ruokamääräyksensä. Kaikki käydään lävitse erilaisista laajan alueen ruokakulttuurin historiasta, ruoka-aineiden käytöstä ja eri alueiden erityispiirteistä aina nautintoaineisiin asti. Valtava määrä tietoa, joka on vetävästi kirjoitettua asiaproosaa. Lopuksi on suuri määrä eri alueilta tulevia käyttökelpoisia reseptejä. Täydellinen ruoka- ja kulttuuriopas.
Vaikka välillä on tuntunut, että kulttuurihistoria vetää minua lukijana liialtikin puoleensa, niin myönnän, että olemme kokeilleet useitakin reseptejä. Tämän kirjan ansiona moniin muihin turkkilaisen tai marokkolaisen tai muun alueen ruokakuvakirjoihin on myös se, että siinä keskitytään aika perinteisiin resepteihin. Monissa hyllyssämme lovissa islamilaiselta alueelta olevissa ruokakirjoissa painotus on erikoisuudessa ja suuressa kulinaarisessa (ja visuaalisessa) nautinnossa. Niiden reseptit ovat monimutkaisia, hankalia ja sisältävät paljon vaikeasti hankittavia aineksia, eli yhdessä lauseessa painottaen: ne ovat minusta käyttökelvottomia ja kelpaavat vain fiilistelyyn. Hallenbergin ja Perhon kirjan reseptit sen sijaan kutsuvat kokeilemaan, tutustumaan islamin maiden ruokaperinteeseen. Lisäksi minulle ainakin tuottaa valtavaa tyydytystä lukea kaikesta tuosta perinteestä. Näin tiedän, mitä syön ja miksi, miten kyseinen ruoka on syntynyt ja miksi sitä esimerkiksi suositaan tietyissä maissa eikä niinkään toisissa.
Odotan sitä päivää jolloin joku tekisi samanlaisen ruokakulttuurikirjan suomalaisesta ruokahistoriasta. Vielä sellaista ei ole eteeni tullut. Ottakoon joku kopin, jos innostuu.

Petri Pietiläinen, kirjakuski ruokakulttuurin lumoissa

Hankala ja ihana tapaus Sebald

W. G. Sebald Huimaus (Suom. Oili Suominen. Tammi, 2012),

 

ja vähän myös Marja Saarenheimo Muistamisen vimma. Kirjoituksia muistista ja unohtamisesta (Vastapaino, 2012),

ja vielä myös Jani Hakkarainen, Mirja Hartimo ja Jaana Virta (toim.) Muisti (Tampere University Press, 2014)

ja vielä vähän siivuksi sipaistuna David Morley Media, Modernity, and Technology. The Geography of The New (Routledge, 2007).

Myönnän, että jotkut kirjat ja kirjailijat ovat hankalia. Silti niihin/heihin voi ylläpitää ihastussuhdetta. Esimerkiksi varmaan aivan ihastuttavista kirjoista Robert Musilin (1880–1942) Mies vailla ominaisuuksia on minulta edelleen kesken, harmi!

Toisaalta jotkut kirjailijat ovat kauhean helppoja kuten Ursula K. Le Guin (1929–). Tutustuin hänen Maameren tarinoihinsa tuoreeltaan 1970-luvun lopussa, minkä jälkeen luin häntä englanniksi, koska suomennokset loppuivat. sitten tuli väli, mutta löysin uudestaan 2000-luvulla, ja palasin lukemaan Maamerenkin uudestaan. Ihastus ja rakkaus hänen teksteihinsä ovat pysyneet vankkoina, vaikka lukukokemukset ovat muuttuneet vuosien varrella. Nyt tätä kirjoittaessa tulipa mieleeni, että voisin taas lainata pari hänen kirjaansa ja lukea ne uudestaan.

Pieni sivupolku vie minut minulle hankalampien kirjailijoiden luokse. Yksi ehdottomista hankalista on W. G. Sebald (1944–2001). Aikoinaan luin hänen Austerlitzinsa (2002) ja jäin hämmentyneeksi. Tarinan rakenne oli kiintoisa, fiktion ja faktan sekoittaminen ällistyttävää, mustavalkokuvien käyttö dokumentaarisesti ihastuttava, arkkitehtuurin ja menneisyyden kaivaminen ihastutti. Tämä ei liene ihme, koska olen monien muiden lisäksi Proust- ja Modiano-hullu. Silti teos oli hankala lukea. En silloin enkä nykyäänkään täysin tiedä, miten siihen suhtautuisin. Muistan, miten väittelin erään ystäväni kanssa tuoreeltaan siitä, oliko teos mestarillinen, kummallinen vai pelkästään tylsä. Ystäväni oli Sebaldiin hulluna mutta minä suhtauduin varauksellisesti. Jälkikäteen katsellessa hän oli oikeassa minä väärässä. Vieraalla maalla (2004) meni sitten alas parisen vuotta myöhemmin, mutta Saturnuksen renkaat (2010) jäi kesken kesken kesken. Ostin sen silti hyllyyni ja laitoin symbolisesti aika keskelle hyllyä, että painottuisi sen keskeisesti kesken jäänyt lukeminen. Kirja on muutes vieläkin saattamatta loppuun minun kohdallani. Kenties tartun siihen Le Guinin välissä.

Kului parisen vuotta enkä edes muistanut Sebaldia. Panin merkille Huimauksen (2011) ilmestymisen, enkä tuntenut mitään tarvetta tarttua siihen. Maailma muuttui. Luin syksyllä 2014 Austerlitzin uudestaan, ja vanha lukukokemukseni ei toistunut – olin nyt aivan haltioitunut. Palauttaessani kirjaa näin ”uutuustelineessä” uusimman suomennoksen Ilmasota ja kirjallisuus (2014). Tartuin siihen, koska halusin nähdä, miten saksalainen kirjailija käsittelee Saksan pommittamista toisessa maailmansodassa. Olin aiemmin lukenut ruotsalaisen esseistin Sven Lindqvistin (1932–) koko suomennetun tuotannon, johon kuuluu hieno teos Nyt sinä kuolit – pommien vuosisata (2000). Sen lukukokemusmuiston takia intoonnuin tarttumaan Sebaldiin, onneksi. Ilmasota ja kirjallisuus on yksi hienoimmista sotaa ja kirjallisuutta käsittelevistä teoksista. Samalla siinä on joidenkin arvostelijoiden mielestä erikoinen (ja kirjan kokonaisuutta joidenkin mielestä laskeva) essee saksalaisesta kirjailijasta Alfred Anderschista. Tähän keskusteluun menemättä totean vain, että minusta essee on loistava analyysi siitä, miten ”klassikoita” tehdään, miten johonkin kirjailijaan laitetaan valokeila ja miten heistä tehdään suuria, miten tämä prosessi liittyy sekä yhteiskuntien että tarpeiden muutoksiin. Jokaisen kirjallisuushistorian dynamiikasta kiinnostuneen kannattaa lukea tämä essee. Ja sitten olinkin valmis ottamaan käteeni Huimauksen.

Huimaava matka

Kirjojen määritteleminen on loputon matka sokkeloihin. Jotkut pitävät kovinkin tärkeänä, onko kirja dekkari, tieteiskirjallisuutta, fantasiaa, tieteisfantasiaa, realismia vai mitä ihmettä. Yksi keskeisistä ja joskus hämäävimmistä erotteluista on kauno- ja tietokirjallisuuden väliin vedetty viiva, joka joskus mielestäni kyllä vedetään sinne kuuluisaan veteen, vieläpä usein pariinkin kertaan. Ai miten niin siinä olisi jotain vaikeata, voi joku ähkäistä, eikös asiat ole päivänselviä. Ei aina, eikä aina pidäkään olla. Esseet esimerkiksi laitetaan määrityksissä molempiin kategorioihin ja muistelmissa usein on kyse samalla tavalla hankalasti määrittyvistä kirjoista, jotka taitavat pudota sinne veteen viivojen loitontuessa toisistaan kuin aallot.

Sebaldin kirjojakin on luokiteltu sinne ja tänne. Kotkan pääkirjastossa Sebaldit ovat pääasiassa luokassa 84.2 eli suomenkielisessä kertomakirjallisuudessa (Ilmasota on luokassa 86.4 eli saksankielisen kirjallisuuden historia ja tutkimus, vaikka minusta ihan tavallinen seebaldi tämäkin kirja on, täynnä omakohtaista esseemäistä pohdintaa ja historiaa).  Huimauksen sivuliepeestä voi lukea, että ”[Y]leisesti katsotaan”, että hän julkaissut neljä kaunokirjallista kertovaa teosta, yhden runokokoelman ja neljä esseekokoelmaa”. En väitä vastaan, koska yksityinen katseeni ei riittäne yleisen katseen horjuttamiseen, eikä minusta oikeastaan ole mitään väliä sillä, miten kirjat luokitellaan, kunhan ne löytävät täyspäisiä lukijoita ja paljon.

Huimaus oli minun lukemanani muun muassa matkakirja Stendhalin maailmaan, Italiaan ja Kafkaan (olisinpa muutamaa vuotta sitten tiennyt, että Kafka kävi Venetsiassa, niin olisin voinut käydä kulkemassa hänen jalanjälkiään siellä), Sebaldin lapsuuteen ja lapsuuden maisemaan, historiaan ja vähän moneen muuhunkin paikkaan. Se sisälsi viipyileviä muistijälkiä, tarkkoja visuaalisia havaintoja ympäristöstä aivan säähän ja arkkitehtuuriin asti, minua pohdituttamaan jääviä ajatuksia muistamisesta, muistista, menneisyyden kirjoittamisesta uusiksi, muistijälkien mahdottomuudesta, mahdollisuudesta valehdella muistijälkiä jopa itselleen ja edelleen syvenevää tutustumista fiktiiviseen hahmoon nimeltä Sebald, tai kirjan minä-kertoja. Jokunen viikko sitten Helsingin Sanomien tiedeosiossa kirjoitettiin ”uutisena” jostain uudesta muistia koskevasta tutkimuksesta. Toimittaja kirjoitti kuin suuresta löydöstä siitä, miten tutkimuksessa oli havaittu se, miten ihmisille voidaan luoda muistoja, joita he oikeastaan pitävät ominaan, aitoina omina muistoina. Kun luin artikkelia, muistan hymähdelleeni, että jopas tässä uutisena välitetään asiaa, mikä on ollut muun muassa kirjailijoiden kirjoitusten aiheena jo ainakin sata vuotta. Kirjoittaminen on muistamista, muistaminen on usein kirjoittamista, jossa muistoja luodaan, muokataan ja joskus lopulta uskotaan kaikki, mitä muistetaan. Sebaldin (ja monen muun) kirjailijan kirjat kulkevat tässä maastossa sellaisella taitavuudella, että huimaa. Muistaminen ei siltikään ole kertomus vaan kertomus on muistin jäsentämistä, muokkaamista ja jopa vääristämistä. Menneisyydestä kertominen edellyttää muistia, mutta muisti ja kertomus eivät ole sama asia. Sebaldi rikkoo taitavasti koko ajan tätä yhteyttä. Hän korostaa kertomuksissaan muistin samanaikaista heikkoutta ja vahvuutta. Kenties hänen käyttämänsä valokuvat ja muut visuaaliset ärsykkeet korostavat sanallisen kerronnan peittävyyttä: kirjaan lisätty junalippu todistaa jonkin matkan tapahtuneen mutta miten pelkkä lippu todistaa kerronnan tapahtumien kuvaavan jotain todella tapahtunutta. Kenties visuaalinen ärsyke on vain tapa rikkoa muuten niin koukuttavaa kerrontaa, osoittaa sanojen rajoja vai sittenkin todistaa sanojen oikeuden kuvata tapahtumia. Hankala tapaus tämä Sebald, pistää miettimään niin monia mahdollisia maailmoja.

Tulipa siis kaikenlaista mieleen Hesaria lukiessa. Toimittajien kannattaisi joskus lukea tutkimuskirjallisuutta muistista. Esimerkiksi Tampereen yliopiston julkaisusarjassa on tullut äskettäin mainio artikkelikokoelma nimeltään Muisti (2014). Yhdessä sen artikkeleista Matti Hyvärinen pohtii muistin, kertomuksen ja kerronnallisuuden yhteyksiä, ja käyttää luonnollisesti vahvasti Sebaldia. Hyvärisen (s. 37) omin sanoin tämä on luonnollista, koska se liittyy Sebaldiin ensinnäkin siksi, että tällä on ”lähes piinaa muistamisen ja muistelemisen pakkonsa sekä yksilönä että eurooppalaisen sivilisaation jäsenenä” ja toiseksi kirjojen rakenteen takia. Hyvärinen toteaa ”hänen kirjojensa hämmentävä rakenne, joka nostaa muistin ja kertomuksen suhteen tutkittavaksi”. Hyvärisen artikkeli kannattaa lukea ehdottomasti. Kokoelman minusta hauskin ja mielenkiintoisin artikkeli on Bernt Östermanin ”Matkakirjoituskone, kävelykeppi ja tähtikuvioinen nenäliina  – muistoesineiden filosofiaa”, jossa pohditaan muistoesineiden roolia kohteidensa muiston elävöittäjinä, koko muistoesineen roolia yhteiskunnassamme (miksi esimerkiksi kuuluisuuksien jälkeensä jättämistä rojuista maksetaan niin suuria summia jne.) ja erityisesti Helsingin yliopiston Wright-Wittgenstein-arkiston kokoelmiin kuuluvia molempiin herroihin liitettäviä muistoesineitä. Valaiseva ja kiintoisa artikkeli ei viittaa mitenkään Sebaldiin mutta minulle tuli mieleen se, miten Sebaldin kirjoihinsa kuvien kautta liittämät paikat, esineet ja muu kuvissa esitetty toimivat samalla tavalla kuin muistoesine   –  niihin on takertuneena jotain muka-autenttista kirjan kertomuksesta, ne ovat samalla tavalla todisteita jostain kertomuksen ulkopuolisesta kuin Östermanin käsittelemät muistoesineet.

Siinä mielessä Sebald on saavuttanut klassikon aseman kirjallisuuden ja muistamisen kentillä, että esimerkiksi Marja Saarenheimo käsittelee hänen tuotantoaan yhtenä kuuden kirjailijan joukossa muistamista pohtivassa esseekokoelmassaan Muistamisen vimma (2014). Saarenheimon esseet ovat mielenkiintoista luettavaa, vaikkakin olisin jättänyt Proustin pois käsiteltävien joukosta, koska häntä on käsitelty ja väännetty niin paljon. En ole Saarenheimon kanssa aina samaa mieltä Sebald-osiossakaan mutta menemättä siihen yksityiskohtaisesti täytyy sanoa, että hienosti hän tätä käsittelee.

Sebaldin yhteys nykytaiteeseen

Kiintoisa lyhyt analyysi Sebaldista löytyy David Morleyn teoksesta Media, Modernity, and Technology. The Geography of The New (2007). Morley yhdistää Sebaldin teoksissa käyttämää tekstiä ja kuvia yhdistävää tekniikkaa nykytaiteilijoiden kuten ranskalaisen Christian Boltanskin (1944–) ja saksalaisen Gerhard Richterin (1932–) tapoihin tuottaa merkityksiä omissa teoksissaan. Boltanski taiteen lähtökohtana on tila, johon hän rakentaa tarinan. Richter on taas uudistanut saksalaista abstraktia taidetta tutkimalla maalauksen ja valokuvan suhteita. Molemmat tutkivat dokumentaarisen esityksen, kuvien tai jopa mainosten sekä muistelun, muistamisen, muistiprosessien välisiä monimutkaisia yhteyksiä. Molemmilla totuuden ja petoksen suhde nousee esiin heidän töissään aivan samalla tavalla kuin Sebaldilla. Morley vertaa häntä erityisesti Boltanskiin, vaikka minusta yhteys Richterin Atlas-sarjaan voisi olla aivan yhtä jännittävä. Toisaalta en voi muuta kuin nyökytellä Morleyn ajatukselle siitä, miten dokumentaarisen näköisesti käytetyt kuvat ja muu visuaalinen materiaali luovat Sebaldin teoksiin dokumentaarisen illuusion, ikään kuin Sebald kirjoittaisi dokumenttia, eikä fiktiota. Ja dokumenttikin on fiktiota.

Hyvä havainto on myös se, ettei kirjailijan käyttämien visuaalisten elementtien rooli tarinassa ole aina itsestään selvä. Ne suorastaan rikkovat tai ainakin häiritsevät kertomusta. Niiden ”laatu” ei innosta tutkiskelemaan niitä tarkasti esimerkiksi suurennuslasilla. Ne ovat Morleyn sanoin ”snapshots”. Kuvien ja tarinan suhde pakottaa lukijan ikään kuin lukemaan kuvia tarinan lävitse mutta samalla hänelle tulee Sebaldin hienosti rakentama tunne siitä, että kuvat ovat jotain paljon suurempaa kuin pelkkä tarinan osa. Morleyn mielestä näin ne muodostavat kirjailijan ”väärennöksen” todellisuudesta. Monet tutkijat ovatkin nähneet Sebladin tehneen uudenlaista kirjallisuutta, missä venytetään sekä fiktion että faktan (erityisesti historiankirjoituksen) roolia pakottamalla ne molemmat taipumaan toistensa käyttötapoihin, sovittuihin muotoihin ja tehokeinoihin. Varmaan totta tämäkin, mutta minusta ne pikemminkin luovat dokumentaarisen rinnakkaiskertomuksen. Tekisi mieli leikata ne pois kirjasta, laittaa järjestykseen valkoiselle pahville ja miettiä niiden kertomaa kertomusta.

Ja mitä jäi Huimauksesta heti käteen kaiken yllä olevan lisäksi? Ensinnäkin tarve lukea Stendhalin Punaista ja mustaa mahdollisimman pian uudestaan, kenties myös Parman kartusiaaniluostari, muita hänen kirjojaan en ole lukenutkaan. Kafkaan en syöksy, koska lueskelen joka tapauksessa häntä silloin ja tällöin. Pisanellon maalauksia tuli heti katseltua, muutamat niistä osoittautuivat hyvin tutuksi. Veronaan tekisi nyt mieli lähteä katsomaan niitä Pisanellon maalauksia, joista Sebald kertoo teoksessaan. Italialaisista sarjamurhaajistakin olisi kiintoisaa saada tietää enemmän kuin mitä Sebald kertoo. Ja suurin anti kirjasta lienee lähiaikoina se, että tartun varmaan tiukasti Saturnuksen renkaisiin, ja nyt aloitan alusta ja nautin loppuun asti. Tämän kehottaisin jokaista tekemään, joka ei jo ole Sebaldiinsa tutustunut.

Petri Pietiläinen, kirjakuski huimaavissa tunnelmissa