Vanhaa arabialaista viisautta eläimistä ja ihmisistä

Puhtauden veljet (Ikhwán sl-safá), Eläinten oikeudenkäynti (Suom. Janne Mattila. Basam Books, 2015)

Basam Books on unohdettuihin klassikoihin, vähän käännettyihin kielialueisiin ja hyvinvointiin keskittyvä suomalainen pienkustantamo. Ja totta tosiaan tämä kustantamo on minulle tärkeä, vaikka en ole lukenut yhtään heidän hyvinvointiin keskittyviä kirjojaan. Pääasiassa juuri Basam Books on tuonut minulle vanhan arabialaisen tai islamilaisen kirjallisuuden lumon. Olen lukenut näitä ”islamilaisia” filosofisia tarinoita runoihin päätyen. Kaunista ja opettavaa!

Viimeisin löytöni oli Puhtauden veljet nimellä kulkeneen kirjoittajaryhmän 900-luvulta peräisin oleva 52 kirjeen filosofinen pohdintakokoelma Eläinten oikeudenkäynti. Tarinassa eläimet haastavat ihmisen oikeuteen jinnien kuninkaan hoviin sen takia, että eläimet eivät hyväksy ihmisen niitä kohtaan harjoittamaa valtaa ja suoranaista sortoa. Eläimet valitsevat omat edustajansa kaikista eri eläinkunnista ja ihmiset omista uskontokunnistaan. Sitten eläimet syyttävät ihmisiä ja ihmiset vastaavat. Välillä jinnien eli henkien kuningas puuttuu omien neuvonantajiensa kanssa keskusteluun. Nämä syytökset ja keskustelut käsittelevät oikeastaan kaikkia asioita keskiajan maailmassa. Puhtauden veljien erikoisuus on se, että he ottavat oikeastaan eläinten näkökulman vakavasti. Kirjaa pidetään suorastaan poikkeuksellisena niin keskiajan arabialaisessa että koko maailman kirjallisuudessa.

Eläinten viisaita syytöksiä

Jokainen lukee tämän tekstin miten haluaa. Yksi voi ihastua sen filosofisiin ulottuvuuksiin ja lukea tarkkaan jokaisen oppineen viitteenkin, joita on hengästyttävän paljon. Keskiajan ajattelumaailma lumoaa tämän lukemisen kannalta, ja lukija ajan käsityksiä niin eläimistä, maailmasta kuin ihmisistä ja heidän uskonnoistaan. Toinen lukee kirjaa ihastellen sen eläinfilosofista asennetta. Eläimet todellakin pistävät ihmiset tiukoille siitäkin, että miksi ihmiset niitä syövät. Tosin kyllä ihmisetkin osaavat antaa takaisin. Kolmas lukee vain nauttien tekstin älykkyydestä, purevuudesta ja kauneudesta. Neljäs…no jokainen lukee miten haluaa.

Itse erityisesti etsin näistä vanhoista teoksista kissoja ja koiria. Kaikki Koirien maailmanhistorian lukeneet tietävät, ettei koirilla ole kauhean suurta sanottavaa islamilaisessa maailmassa: niitä pidetään saastaisina. Tämä tosin on taas kerran tyypillinen yleistys. Koirien rooli islamilaisessa maailmassa on yhtä leveä kuin vanhassa kristillisessä maailmassakin. Nykyään pidämme koirien olemassaoloa ihmisten kanssa niin itsestään selvänä ja hyväksyttävänä asiana, ettemme muista, miten pitkän historiallisen prosessin tulos se on. Samalla tavalla ”islamissa” pääsääntöisesti koiriin suhtaudutaan halveksien mutta monissa päin maailmaa islamilaiset edelleen kunnioittavat vanhoja heimotraditioita ja käyttävät koiria metsästyksessä, paimenessa ja vartiokoirina. Samalla pitää muistaa, että kaikkina aikoina myös islamilaisessa maailmassa yläluokan parissa on arvostettu metsästyskoiria ja tuulennopeita juoksijoita. Suhtautuminen koiraan jakautuu uskontojen sisälläkin käyttötarpeen ja yhteiskuntaluokan mukaisesti.

Eläimet ovat oikeudenkäynnistä huolissaan. Ne toivovat, että jinnien kuningas vapauttaisi ne ihmisten hirmuvallasta, mutta ne tietävät, että ihmiset ovat kieroja ja kovin tottuneita lainopillisiin kikkailuihin ja lakien suomaan mahdollisuuteen sumuttaa ja valehdella, kääntää kaikki nurinnarin. Kun eläimet valitsevat kuninkaansa (tylsästi aina se leijona) johdolla kuuden eläinryhmän edustajat oikeudenkäyntiin, niin koira ilmoittaa: ”Jos hännänheiluttelu, vainun seuraaminen, vahdinpitäminen ja haukkuminen ratkaisevat jutun, valitkaa minut.” (s. 98)

Leijona ei koiraa valitse. Myöhemmin koira nostetaan jopa eläinten viholliseksi. Ne asuvat ihmisten luona, eikä niihin voi luottaa. Koirat ovat liittoutuneet Aadamin suvun kanssa petoeläimiä vastaan. Karhun mielestä tämän kummallisen käytöksen taustalla on se, että koirilla on ihmisen kaltainen luonne. Ihmisten keskuudesta koirat löysivät kaiken himoitsemansa ruoan ja juoman. Koirat ovat yhtä ahneita, himokkaita ja kitsaita kuin ihmiset. Silti ihmiset eivät pidä koirista, vaikka ne miten nöyristelevätkään isäntäänsä.

Karhun puheenvuorossa (s. 102–104) kiteytyy paljon islamilaista koirainhoa. Tosin hauskalla tavalla kaikki koirien inhottavat piirteet löytyvät karhun mukaan myös ihmisiltä. Puhtauden veljet -kirjoittajaryhmä käyttää koiraa metaforisesti ihmisten tuomittavien ominaisuuksien kritisoimiseen. Monissa vanhoissa islamilaisissa teksteissä runoista filosofisiin kirjoituksiin tämä ”eläintekniikka” oli suuressa käytössä. Koska poliittista tai uskonnollista tilannetta ei voinut millään lailla suoraan kritisoida tai analysoida, rakennettiin eläintarina, jonka sisällä kaikenlainen kritiikki oli mahdollista. Kun runoilija vertasi itseään koiraan, koska ei saanut kaivattua rakkautta rakastetultana, hän teki samalla paljon rankemman vertauksen kuin nykyään ajatellaan. Hän alensi itsensä rakkauden tähden aivan inhotuimpaan eläinlajiin.

Kissojen laita on vain hieman paremmin. Samalla tavalla nekin ovat karhun mielestä (s. 104–106) menneet ihmisen pariin ihmisen kaltaisen luontonsa vuoksi. Kissatkin leimataan ahnaiksi ja himokkaiksi olennoiksi, jotka koirien tavoin himoitsevat samaa ruokaa, mitä ihmiset syövät. Karhu kertoo kuninkaalle, että kissojen laita ihmisten parissa on hieman parempi kuin koirien. Kissat pääsevät ihmisten koteihin, nukkuvat heidän olohuoneissaan, pedeissään ja osallistuvat ruokahetkiin. Karhun mielestä se, että koirat joutuvat pysymään ulkona ja kissat pääsevät sisälle on johtanut koirien ja kissojen väliseen vihamielisyyteen. Nämä kaksi eläintä kilvoittelevat ihmisen suosiosta niin paljon, että ne ovat päätyneet vihaamaan toisiaan.

Kirjasta piirtyy yllättävän tarkka kuva siitä, miten kirjoittamisajankohtana ihmiset kohtelivat kissoja ja koiria. Myöhemmin (s. 224–226) oikeudenkäynnissä oikeudenmukaisuudessaan petoeläimet syyttävät ihmisiä ylipäänsä siitä, että he pitävät kaikkia kotieläimiä myös alkupuolella haukuttuja kissoja ja koiria vankeinaan. Kirjoittajat halusivat varmaan muistuttaa siitä, että eläimet ovat oikeudenmukaisia vaikka välillä julmia. Julmuus ei liittynyt petollisuuteen kuten ihmisillä. Ihmiset kaiken lisäksi estävät kaikkia kotieläimiä tavoittelemasta vapautta omien tarpeidensa mukaan. Monissa kohdin huomaa, miten Puhtauden veljet -ryhmä koko ajan nostaa erilaisia antiikin filosofiasta tuttuja ongelmia kuten vapaa tahto keskusteluun eläinoikeuksista kirjoitettaessa.

Nostin tässä blogissani esiin pääasiassa kissat ja koirat. Luonnollisesti pitää muistaa se, että vaikka kirjassa puhutaan hyvin paljon eläinten oikeuksista ja eläinten näkökulmasta, niin kirja liittyy traditioon, missä eläinten kautta puhutaan ihmisistä ja yhteiskunnasta. Tämän kirjan luettuaan saa kyllä selville paljon siitä, mitä ajankohtana ajateltiin eläimistä, mutta vielä enemmän siitä, mitä ajateltiin ihmisistä, mitä ihmiset ajattelivat ja mitä heidän pitäisi ajatella. Kun oikeudenkäynnin kaikissa kohdissa pääsääntöisesti eläimet todistellaan ihmisiä paremmiksi kaikilta ominaisuuksiltaan, niin pitää muistaa se, että eläinten vaatimus oli tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kunnioitus ihmisten edessä. Kuulostaa kauhean modernilta ajatukselta, eikös vaan?

Mihin hävisivät kirjat?

Monesti kuulee muistutettavan, etteivät nykyajan muslimit paljoakaan lue muuta kuin tarpeellista ja erityisesti uskonnollista kirjallisuutta. Muistutetaan, että fiktion kirjoittaminen ja lukeminen eivät ole nykyään monissa päin islaminuskoista maailmaa kauhean suosittua. Totta lienee siinäkin väitteessä, ettei kirjallisuutta käännetä arabiaksi tai muiksi paikallisiksi kieliksi samalla tavalla kuin esimerkiksi läntisille kielille. Tämä on luonnollisesti epämiellyttävää, sillä kirjallisuuden kautta välittyisi myös laajempi näkemys länsimaisesta nykyajattelusta kuin pelkän mediavirran seuraaminen. Kauan sitten asiat olivat kuitenkin aivan toisinpäin; eurooppalaiset janosivat ja saivat tietoa muslimimaailmasta. Ilman tätä ajatusvirtaa ei Euroopan renessanssi, ajattelun vallankumous olisi kenties koskaan toteutunut. Me kenties eläisimme nyt kristillisessä teokratiassa.

Pitää siis muistaa kuten esimerkiksi Jonathan Lyons toteaa teoksessaan Viisauden talo. Länsimaiden arabialainen perintö (Into, 2014), että lukeneisuuden, kirjojen kirjoittamisen, kirjojen arvostamisen ja kirjojen määrän suhteen länsimaat olivat todellista takapajulaa tuhat vuotta sitten. Tällöin islamilainen maailma oli Espanjasta Intiaan asti huomattavasti oppineempi ja kirjallisesti valveutuneempi kuin Euroopan riitelevät ruhtinaskunnat. Kun keskiajan eurooppalaisessa huippukirjastossa oli muutamia satoja käsikirjoituksia, niin muslimimaailman kirjastossa oli tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia käsikirjoituksia, ja kirjastoja oli todella paljon verrattuna sen ajan Eurooppaan. Ristiretkien aikana raakalaiset eli sen aikaiset kristityt ryöstäjät hyökkäsivät islamilaisen maailman kimppuun monista suunnista. Tähtäimenä oli vapauttaa Jerusalem uskottomien vallasta. Tällöin vastassa olivat oikeastaan nykykielen sanoin ilmaistuna terroristikristityt ja sivistynyt maailma eli muslimimaailma. Ja kannattaa muistaa, että maailmakirjat voivat aina kääntyä ympäriämpäri. Nykyinen maailmanjärjestys ei välttämättä ole sen pysyvämpää kuin Rooman maailmanvalta.

Monesti kuulee myös todettavan, että vanha arabialainen, persialainen tai mitä termiä halutaankaan käyttää kirjallisuus ei välttämättä helposti mene länsimaisiin kirjallisuuskategorioihin. Välillä onkin ollut hankalaa miettiä, onko vanha teos filosofiaa, tarinaa, satua, tieteellistä tutkimusta vai runoutta. Runomuotoisesti opetetaan, filosofisesti kerrotaan mutta kuka sitä nyt välittää kaikenlaisista kategorisoinneista. Pitää myös muistaa, etteivät esimerkiksi vanhat kiinalaiset kirjoituksetkaan aina solju länsimaisiin kategorioihin. Välillä olen lukenut artikkeleita, missä esimerkiksi koko fiktion käsite määritellään vanhan kiinalaisen kirjallisuuden kohdalla ongelmalliseksi, koska teokset liikkuvat fiktion ja tietokirjallisuuden rajoilla, poiketen välillä toiselle puolelle, välillä toiselle. Fiktiota ei edes samalla tavalla arvosteta kuin länsimaisissa teorioissa.

Puhtauden veljien nyt suomennettu teos on hämmentänyt myös arabialaisessa maailmassa. Heidän identiteettiään ei tiedetä tarkasti, eikä sitä mitä islamilaista suuntausta, uskonnollista identiteettiä, he edustaisivat. Toisaalta teoksen ajoitusajankohta vaihtelee 800-luvun lopun ja 900-luvun lopun väliselle ajalle. Teos kannattaa lukea ja nauttia siitä, eikä kannata miettiä kenties liikaa sitä, onko kysymys tarinoista vai opetuksesta, sillä vanha arabialainen tarinaperinne on usein molempia aivan suvereenisti.

Petri Pietiläinen, kirjakuski keskiajan arabialaisen kirjallisuuden lumoissa

Erilaisia kritiikkejä siitä, miten lapsille kerrotaan nakeista lautasella

Olen tuossa menossa  muutaman viikon päästä Suomen tietokirjailijoiden järjestämälle päivän mittaiselle kritiikinkirjoittamiskurssille. Sain ennakkotehtäväksi kirjoittaa viiden tuhannen merkin kritiikin lastentietokirjasta

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? (Tammi 2015).

Harmi, että kirja oli jo ehditty Kymen Sanomissa arvostelemaan.

Silti päätin toimia vastoin ennakkotehtävän määrityksiä ja kirjoitin vain kolmen tuhannen merkin arvostelun.

Tein tämän ratkaisun sen takia, että kirjoitan kritiikkejä juuri Kymen Sanomiin, jossa kritiikin pituus on määritelty maksimissaan tähän merkkimäärään. Halusin katsoa, miten tuosta lehden normimittaisesta kritiikistä tässä koulutuksessa sanotaan eli pystynkö sanomaan oleellisen tässäkin merkkimäärässä.

Täällä blogissani pohdin toivon mukaan opettavasti tällä kertaa tätä Nakkia lautasella hyödyntäen sitä, miten kritiikin pituus vaikuttaa sanottavaan. Seuraavaksi ensin lihavoituna Kymen Sanomien formaattiin tehty määrämittainen kritiikki ja sitten hieman pohdintaa pidemmän kritiikin mahdollisuuksista sanoa jotain toisin.

Kritiikki Kymen Sanomien formaattiin

Lyhyt ja siivottu oppimäärä tuotantoeläimistä lapsille

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? Tammi, 2015

Lasten kotimaiset tietokirjat ovat vähenemään päin. Palkittujen tekijöiden kirja eläinten kasvattamisesta ihmisten ruokapöytään paikkaa tärkeän aukon. Kirja on kohtuullisen realistisesti kuvattu monipuolinen katsaus lehmien, sikojen ja kanojen elämästä nyky-Suomessa.

Tekijät viestittävät sitä, että meillä eläimiä hoidetaan hyvin. Turhan puhtoinen kuva eläintuotannosta muodostuukin. Silti kirja mahdollistaa vanhemmille tavan kertoa lapsille esimerkiksi ruoan tuotannon eettisyydestä. Tuotantoeläinten elämän synkkiä puolia kirjassa ei käsitellä muuta kuin viitteellisesti.

Vaikka aikuislukijakin nauttii kirjasta, niin Rönnsin kuvitus on realistisuudestaan huolimatta niin söpöä ja Lappalaisen teksti niin tarinallista, että jäin kaipaamaan kerrontaan jotain särmää. Rivien välistä luettavissa oleva kriittisyys jää kauniin kuvituksen ja tekstin alleviivaavan opettavaisuuden jalkoihin. Kirjassa korostetaan eläinten hyvinvointia, eläinten itseisarvoa ja sitä, ettei meillä ainakaan syödä huonosti kohdeltujen eläinten lihaa. Lähestymistapa voi avata vanhemmille mahdollisuuden keskustella lasten kanssa vakavasti lihan- ja kasvissyönnistä. Tämä kirja olisi hyvä lukea yhdessä. Kirjassa olisi voinut olla tehtäviä ja pohdintakysymyksiä.

Lasten tietokirjoissa yleiseen tapaan tieto tarjoillaan yksinkertaisen tarinan kautta. Emilia ja hänen serkkunsa Aleksi lähtevät tytön eläinlääkäri-isän mukaan työkierrokselle. Kolmikko käy maitotilalla, sikatilalla, häkkikanalassa ja broileritilalla. Kaikkialla on siistiä ja mukavaa, idyllinen maaseutu elää vahvasti. Lasten myönteiset kokemukset korostuvat.

Pientä kriittisyyttä olisi voinut harrastaa edes yhdessä käyntikohteessa. Broileritehtaassa on neljässä hallissa 98 000 lintua. Tämäkin käynti luo vain myönteisiä mielikuvia. Mielenkiintoista on se, että ensimmäisessä käyntikohteessa, navetassa, tuoksuu nurmelta, lehmiltä ja vähän lehmien kakalta. Sikalassa, kanalassa ja broileritilalla hajut häviävät tarinasta. Pääpaino on eläinten ihanissa poikasissa, joita lapset ottavat jopa syliinsä.

Kirja on täynnä tietolaatikoita ja -sivuja, joissa opetetaan niin maatalouden sanastoa kuin eläinten biologiaa. Opin muun muassa sen, kuinka kauan porsaat kasvavat emakon mahassa tai mistä kana piissii?

Kirja antaa tiedonhaluiselle lapselle hyvän lähtökohdan pohtia lihankuluttamisen eettisyyttä. Tarina keskittyy silti vain alkuun, sillä eläinten väistämätöntä kuolemaa ennen lautaselle päätymistä ei käsitellä muuta kuin ohimennen. Viimeinen aukeama on paljastava. Siinä esitellään eläimen arvoista elämää: ruokaa, vettä, mukavat oltavat ja hyvä, lempeä kohtelu. Sinänsä hyvä tietokirja sortuu suomalaisen maataloustuotannon äänitorveksi. Kirjan julkaisija olisi voinut olla MTK.

Hyvää: Lapset saavat tietoa ruoan alkuperästä.

Huonoa: Kirjassa ei ole jatkopohdintoihini innoittavia kysymyksiä tai tehtäviä.

Erityistä: Aikuiset saavat perustiedot eläintenkasvatuksesta.

Tuhat merkkiä lisää

Entä jos saisikin kirjoittaa tuhat merkkiä lisää. Mitä muuttaisin tai lisäisin yllä olevaan kritiikkiin? Ainakin pohtisin niitä keskustelukysymyksiä, joita jäin kaipaamaan. Vaikka kirjan voivat alakoululaisetkin lukea, niin kuvakirjamaisuus ja tarinan aika kevyt taso tuo väistämättä mieleen, että kirjaa voisi lukea lapsille jo viisivuotiaasta alkaen. Tuhat lisämerkkiä olisi antanut mahdollisuuden pohtia lapsen ja aikuisen vuorovaikutusta tässä yhteisessä lukuhetkessä. Tätä kun olisin pohtinut, olisin kenties päätynytkin siihen, ettei eläinten kohtalosta oikeastaan kannattanutkaan puhua liikaa. On itse asiassa aika kiintoisa seikka pohtia, mitä lapsille maailmasta pitää kertoa.

Kenties olisin nostanut esiin kuvituksesta täydellisesti puuttuvan likaisuuden, kenties olisin korostanut, miten hyvin tyytyväisiltä eläimet pääasiassa kuvissa näyttävät. Harjan rapsutettavana oleva lehmä on navetassa suorastaan onnellisen näköinen. Mutta kenties olisin sitten myös korostanut, että kuvittaja on kuitenkin piirtänyt lihasikojen kasvot siten, että ne näyttävät järkyttyneiltä, eikä karsinoissa makaavien emäsikojenkaan ilme viestitä onnellisuudesta. Kenties olkisin pohtinut tätä kuvissa esiintyvää hienoista ristiriitaa ihmisten tyytyväisten ilmeiden ja kohtuullisen monien eläin typertyneiden ilmeiden välillä. Ja päätynyt siihen, että kuvittaja oli halunnut tahallaan tuoda tätä hieman synkempää maailmaa muuten turhan silotellun kuvan antamaan tekstiin.

Kaksi tuhatta merkkiä lisää

Jos merkkimäärä olisi ollut viisituhatta tai vielä enemmän, olisin edellisten lisäksi nostanut vaikkapa esiin sen, miten naapurimme naureskeli, että nakki lautasella -kirja olisi oikein mainio heidän pojilleen. esikoulussa oleva nuorempi herra oli nimittäin marjanpoimimismatkalla kysynyt äidiltään, että täältä metsästäkö niitä nakkejakin poimitaan. Äiti nauroi meille, että vastasi kysymykseen: Ei sentään vaan ostetaan kaupasta. Tämän tarinan kautta olisin muuttanut todennäköisesti hieman mielestäni liiankin kriittistä arviota ja todennut tarinan jälkeen, että kyllähän tämä kirja tulee todella tarpeeseen, koska se kertoo siitä, miten nakkien raaka-ainetta kasvatetaan.

Lisämerkit olisivat silti pakottaneet minut tarttumaan tarkemmin kirjan tekstiosaan. Täytyy myöntää, että teksti on välillä ällöttävän opettavaista ja mielestäni hieman kaksinaismoralistista. Lopussa minulle tuli hieman kylmät väreet, kun syödään yhdessä nakkikastiketta ja lapset pohtivat sitä, oliko tämä possu onnellinen, josta nakkeja on tehty. Ja isä vakuuttaa, ettei nyt ihan kokonaan kannata lihansyöntiä lopettaa, mutta kaupassa voi miettiä, millaista lihaa, munia ja maitoa ostaa. Myöntäisin varmaan pidemmässä arvostelussa, että tämän opettavaisuuden vielä kestää ja että siitä olisi aikuisen hyvä jatkaa keskusteluihin lapsen kanssa, mutta äidin vakuuttelu ruokapöydässä, että ”meillä syödään vain hyvinvoineiden eläinten lihaa” oli aika kaksinaismoralistinen. Tosin tämähän on vain minun mielipiteeni. Tätä tekstissä vallitsevaa ristiriitaa eläintuotannon ja lihansyönnin välillä olisin pohtinut pidemmässä kritiikissä hieman perusteellisemmin, ja todennäköisesti kaivanut kirjastosta jonkin vastaavanlaisen ja vanhemman lastenkirjan verratakseni sitä, miten aiemmin asiat on esitetty. Tosin en nyt ole olleskaan varma, että tällaista on aiemmin edes kirjoitettu

Lopuksi

Tämän pohdinnan jälkeen en ole aivan varma, että pidempi kritiikki tästä kyseisestä kirjasta olisi tuonut oleellista muutosta nyt kolmen tuhannen merkin kritiikkiini. Tosin olisin voinut antaa siinä enemmän pohdittavaa sellaiselle lukijalle, joka ei lue tätä kirjaa mutta lukee kritiikin. Tällä tavalla kritiikkejä pitäisi saada kirjoittaa enemmän. Kyse ei ole aina siitä, onko kirja hyvä tai huono, tarpeellinen tai tarpeeton tai mitä muuta arvoasetelmaa lähdetäänkään rakentamaan. Joskus kritiikki saisi olla sen verran pitkä, että siinä voisi kunnolla esitellä kirjan keskeisen sanottavan. Joskus sen pystyy tekemään kuten tämän lastentietokirjan kohdalla mutta vastaavasti monien hyvien ja perusteellisten tietokirjojen sanoma ja esittelemä tietomäärä on niin huimaa, ettei kolmessa tuhannessa merkissä pääse kuin raapaisemaan pintaa. Tällöin pitää vain pystyä kirjoittamaan kaikki vähäiset merkit niin tehokkaasti, että kritiikin lukija oikeasti tarttuu kirjaan eikä lue pelkkää kritiikkiä.

Voi että, kun osaisikin sellaisen kiteyttämisen maagisen taidon, sillä taidan lopulta olla melkoinen jaarittelija, ainakin, jos näiden blogitekstien pituuksia on uskominen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, jolla tänään ei ole nakkia lautasella, eikä edes makkaraa grillissä vaan pelkästään pastaa tattikastikkeen kera