Kirjastojen poistomyynnit ovat olleet vuosien ajan minulle
suuri kauhistus. Niistä kantaa niin valtavia kassillisia kirjoja kotiin ettei
paremmasta väliä. Tosin hyvää kirjallisuuttahan se on mutta minulla
ällistyttävää kyllä pääasiallisesti jo sellaista, mitä olen aiemmin lukenut
kirjastosta lainaamalla. Nyt ostan sen ja ajattelen, että luen uudestaan, eikä
aina käy niin. Ja kirjat vain kasaantuvat kahteen riviin jo aiemmin täynnä
olevissa hyllyissä, ja kaappeihin ja kasoihin nurkkiin, kellariin, vintille,
matkalaukkuihin ja sinne ja tänne.
Välillä ottaa poistomyynnistä aivan tuntemattoman kirjan.
Tällainen oli Velma Walliksen jo 1996 ilmestynyt Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa. Ostin sen varmaan jo
viisi vuotta sitten. Unohtuneena se pölyttyi hyllyssäni, eikä huutanut riekon
lailla lukemista ennen kuin tänään 24. toukokuuta 2015. Viimeiset viikot olivat
kuluneet yhdessä projektissa, eikä lukemista tai tärkeätä kirjoittamista ollut
harrastanut liialti; pelkkää projektiselvityksiä, hakemuksia ja kaikkea muuta
ikävää.
Walliksen kirjaan tartuin kuin pelastusrenkaaseen ja
nopeasti sitä lukikin. Mitä jäi mieleen? Ensinnäkin se, että kirja on mainio
oppitunti siitä, miten kirjailija käyttää materiaaliaan. Wallis kertoo
jälkisanoissaan, että hän punoi tarinan kahdesta äitinsä kertomasta legendasta.
Toinen niistä oli hyvin niukka. Piti keksiä lisää. Hän käytti antropologista
materiaalia ja sattumalta kuulemiaan tarinoita. Hän veivasi kaiken yhteen
tarinankertojan oikeudella, tosin välillä hän esittelee Alaskan ja
Pohjois-Kanadan gwich’in- ja inuitkansojen askareita kuin paraskin
antropologinen kuvaaja. Lukija saa perinpohjaistakin tietoa heidän tavoistaan
ja pyyntimenetelmistään. Wallisin jälkisanat kuvaavat mainiosti kirjailijoiden
tapaa käyttää materiaaliaan tarinan rakentamisessa. Tämä kirja kelpaisi
opaskirjaksi kaikille kirjoittajakursseille!
Kaiken keskelle jää silti kaunis tarina kahdesta erilaisesta
gwich’in-kansaan kuuluvasta nuoresta. Oma perhe ja kansa eivät heitä hyväksy,
koska he käyttäytyvät eri tavalla kuin nuoren naisen ja miehen pitäisi
käyttäytyä. Tyttö haluaa metsästää ja poika haluaa seurata aurinkoa nähdäkseen,
missä se asuu. Välillä kirjailija sekoittaa mukaan suurta draamaa, mutta
välillä hän pohtii, pitäisikö hänen sensuroida väkivaltaista vanhaa legendaa,
että se olisi nykylukijalle moraalisesti mieluisampi. Onneksi Wallis ei sitä
tee. Nyt tarina on järkyttävä, hieno ja juonellisesti komea kahden ihmisen
aikuistumiskertomus. Samalla kuvataan vanhaa maailmaa, kuinka vanhaa, sitä ei
tarinasta oikeastaan käy ilmi. Tarinassa valkoisia miehiä ei vielä ole saapunut
Alaskaan tai Tyynenmeren rannikolle mutta heidän hevosiaan kylläkin etelämmäs.
Tästä voinee päätellä, että ollaan mahdollisesti 1600-luvulla.
Mikä aika tai mikä paikka tai kuinka tarkat antropologiset
yksityiskohdat ovatkaan, ei niillä ole väliä. Wallisin tarina kannattaa lukea,
koska itselleni tuli mieleen, että näinhän meidänkin yhteiskuntamme nuoret
seuraavat omia unelmiaan ja joutuvat välillä tuhotuksi, nousevat, kostavat,
elävät ja – toivon mukaan saavuttavat rauhan. Wallisin kirja on pienoinen
helmi, jota en olisi ikinä lukenut ilman kirjaston poistomyyntiä. Kiitos ja
ylistys kirjaston poistomyynnille! Pitääpi seuraavan kerran mennä sinne
hakemaan kassillinen ei-lukemaani kirjallisuutta, koska sieltähän voi löytyä
rauhattoman sunnuntaipäivän lukuhelmi.
Petri Pietiläinen, kirjakuski taas vauhdissa