Hauskasti historian kiinnostavista (korkea-arvoisista) naisista

Linda Rodriquez McRobbie Huonosti käyttäytyvät naiset. Prinsessat jotka pitivät päänsä – jos mahdollista (Suom. Salla Korpela. Paasilinna, 2015).

Joskus tarttuu kirjaan pelkästään kirjan nimen takia. Tämä kirja oli sellainen, mutta hauskaa sitä oli lukea. Kirjaan on koottu valtava määrä erikoisia historian naisia (korkea-arvoisia, sillä kuka nyt 1600-luvulla noituudesta hirtetystä mökinmummosta välittäisi).

Kerronta on sujuvaa. Miesten määräysvaltaan alistumattomien naisien kohtaloita esitellään joko lyhyesti tai sitten vähän pidemmälti. Maailmaa kierretään onneksi ei vain Euroopasta Amerikkaan vaan myös Aasian ja jopa Afrikan syövereihin. Historiassa liikutaan antiikin Egyptistä aina 2000-luvulle.

Nämä naiset ovat olleet rohkeita ja omapäisiä, osa silti hulluja tai tarkoituksenmukaisesti hulluiksi määriteltyjä. Kaikkiaan tarinat kuvaavat hyvin sitä, miten hankalaa oli välillä olla nainen. Ja erityisesti sitä, miten hankalaa oli olla nainen, jolla oli omia ajatuksia. No, ei välttämättä Preussin prinsessa seksibileet nyt omia ajatuksia kauheasti kuvasta, mutta rikkana rokassa. Hauskaa siitäkin oli lukea, että joku uskaltaa ja pistää homman ihan haisemaan.

Naiset ovat pystyneet olemaan vakoojia, sotureita, hallitsijoita jne. Harmi, että kirjan tekijä on halunnut näköjään keskittyä vain ”hallitsijantasoisiin ja aatelisiin naisiin”. Olisi ollut  vielä hauskempaa, jos tieteen ja taiteen, ja taiteentukijoina kunnostautuneita naisia olisi nostettu esiin, edes vaikka vähän, kyllä niitäkin prinsessoja olisi löytynyt kuningatar Kristiinan lisäksi. Tämä kirja nyt vain keskittyy prinsessasatuihin, onneksi myös prinsessakauhuun! Ja onneksi myös prinsessahuijauksiin (nämä olivat todella mainioita ja kuvaavat hyvin, miten hanakasti aina on unelmoitu, ja sitä kautta uskottu, prinsessoihin).

Kyllähän kirjan luki, vaikka välillä harmitteli, että kirja on kuin historian ”seurapiirisanomat”. Itse olisin halunnut enemmän historiallista kontekstualisointia, enemmän tietoa, historiaa, ikään kuin historian ”maailmankuvalehti-tyylisesti”. Noh, kaikkea ei voi saada, tällaisena kirja myy ja myy vielä enemmän.

Mutta eipä liikaa kritisoida. Kyllä näiden merirosvo-, soturi-, bile-, vehkeilijä-, lutka-, hullu- ja niin edespäin prinsessojen parissa viihtyy. Ja kyllähän tällaisenaankin pääasia tulee selväksi: nainen on ollut miesten käyttö- ja kauppatavaraa, missä naista ei ole kuultu, missä miehet (sukulaismiehet) ovat päättäneet. Välillä naiset ovat iskeneet takaisin, ja joskus kipeästi! Takakannessa todetaan, että tämä kirja olisi feminismiä....noooh, nyt hieman irvistyttää, mutta kyllähän kirja kuvaa sitä, että joku nainen aina on voinut ottaa oman tarinansa, kohtalonsa, elämänsä haltuun ja nousta, iskeä fyysisesti tai edes henkisesti häntä ympäröivää omahyväistä maskuliinis-patriarkaalista yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Monet näistä naisista kyllä jäävät mieleen. Seksiorjasta sulttaaniksi kohonnut jalkavaimo! Hurja tarina. Tai angolalainen prinsessa, joka puki rakastajansa mieheksi tai…tarinoita voisi nostaa esiin vaikka kuinka paljon. Lukekaapas itse. Takaan, että viihdytte.

Petri Pietiläinen, kirjakuski historian naisia ihailemassa

Meidän neandertalilaisten tarina

Juha Valste Neandertalinihminen. Kadonnut lajitoveri (SKS, 2015).

Pitää näitä Juha Valsteen kirjoittamia kirjoja kehua. Aiemmista erityisesti Ihmislajin synty (SKS, 2012) oli minulle ensimmäinen selkeä kuvaus siitä, miten ihmisestä kehittyi ihminen, ja nyt Valste on tehnyt vastaavanlaisen neandertalilaisesta. Olen seurannut, miten viimeaikoina on uutisoitu siitä, että suuresta osasta ihmiskuntaa löytyy neandertalilaista perimää. Näin vanhat ajatukset siitä, että nykyihminen, cromagnon, olisi tuhoisasti syrjäyttänyt neandertalilaisen voidaan yleistyksenä heittää historian epätotuuksien keräyslootaan. Tämän yleisen kiinnostuksen takia tartuin heti Valsteen kirjaan, kun sen kirjaston uutuushyllyssä näin; ja kehotan kaikkia lukemaan sen, mainio, suuresti mietityttävä teos.

Valste käy tarkasti lävitse sen kaiken vanhemman ja aivan upouuden tiedon, mitä meillä on serkustamme. Onneksi Valste selvittää myös sitä, miten aikoinaan hänet löydettiin, miten erikoisilla tavoilla häntä määriteltiin eli miksi hänestä tehtiin aivan alussa se kauhea ja kamalannäköinen ”luolamies”. Mainiolla tavalla Valste heittelee romukoppaan menneitä uskomuksia. Kiintoisaa on sekin, miten tutkijat halusivat nähdä neandertalilaisen jotenkin ”toisena”, ei-vielä-ihmisenä. Tiedepolitiikka ja -historia kuuluisi jokaisen sivistyneenä itseään pitävän ihmisen pakolliseen oppimäärään. Tiede ei ole pelkkää totuutta vaan usein tutkijoiden ennakkokäsitykset saattavat hämätä kokonaisuuksien hahmottamista. Esimerkiksi pitkään uskottiin, etteivät neandertalilaiset pystyneet puhumaan, mutta onneksi tieteessä on korjausmekanismi – uudet löydöt tuovat uutta tietoa ja sitä kautta kuva menneisyydestä muuttuu. Tämä on tieteen ja uskon ero: uskoa ei mikään tosiseikka voi horjuttaa, mutta tieteeseen on sisäänrakennettu korjausmekanismi. Jos ja kun aina tulee uutta tietoa, havaintoja ja löytöjä, sitten muutetaan käsitystä. Tämän Valste osoittaa teoksessaan todella hienosti.

Valtavan monipuolinen tietoteos

Valsteen kirja on hienosti rakennettu mahdollisimman helppolukuiseksi. Kirjassa käydään sekä historia että nykypäivän ajatukset lävitse. Monessa kohtaan tuodaan yksityiskohtaisesti esille esimerkiksi kymmenen myyttiä neandertalilaisista, mitkä sitten osoitetaan uskomuksiksi. Pidin erityisesti siitä, miten Valste pystyy tekemään kirjassaan myös kulttuuri- ja tiedepoliittista analyysiä. Hienojenkin tiedemiesten oli vaikeaa nousta oman aikansa ennakkokäsitysten yläpuolelle, minkä takia neandertalilaisesta tehtiin oikea apinaihminen, pelottava, sellainen, josta lapsille kerrotaan iltaisin kauhujuttuja.

Toisaalta Valste muistuttaa, että nykyään voidaan mennä toiseenkin suuntaan. Haudoista löytyneet siitepölymäärät eivät välttämättä kerro siitä, että hautoihin olisi laitettu kukkia vaan ne ovat voineet tulla myyrien kaivamien kolojen kautta jne. Pelottavasta apinamiehestä voidaan taas uudella ajalla mennä nopeasti kukkaishippi-ihmisiin. Tutkijan ennakkokäsitykset vaikuttavat tulkintoihin. Välillä kuvitellaan neandertalilaisten olleet ihmissyöjiä. Kenties joskus joissakin tilanteissa he sitä olivatkin, mutta niin ovat nykyihmisetkin olleet. Varovainen pitää olla. Välillä kaikki korkeampaa kiviteknologiaa tai muuta kehittyneemmästä kulttuurista kertovia esinelöytöjä on heti tulkittu nykyihmisen tekemiksi; ja sitten on samoilta kaivauksilta löytynyt neandertalilaisten jäännöksiä. Ja taas on yritetty selittää asioita, miten kukin tutkija on halunnut. Osa luolamaalauksistakin voi olla neandertalilaisten tekemiä. Tai kuten Valste sanoo: Luolamaalausten ikä on sellainen, ettei voi sulkea pois sitä, että ne olisivat heidän tekemiään. Liian nopeat johtopäätökset vievät niin usein harhaan. Tästä tulkintaongelmasta Valste muistuttaa koko ajan. Erityisen hyvä kohta on se, missä Valste muistuttaa siitä, miten pienestä määrästä löytöjä me silti puhumme. Ja syykin on selvä: neandertalilaisten elinaikojen asuinpaikat ovat pääsääntöisesti tällä hetkellä meren pohjalla. Heidän kukoistusaikanaan valtamerien pinta oli välillä kymmeniä metrejä nykyistä alempana. Varhaisihmiset asuivat mielellään kaikkialla maailmassa vesien äärellä. Löytöjä tulee, tulkinnat muuttuvat, sillä se on tieteen tapa edistyä.

Koruja käyttävä musisoiva neandertalilainen

Kirjan perusteella voimme olla yhtä ylpeitä serkustamme kuin esivanhemmistamme. Neandertalilainen osasi aivan yhtä hyvin tehdä kiviesineitä, metsästysaseita, rakentaa majoja ja metsästää kuin nykyihmisetkin. Heillä on taidokkaasti tehtyjä koruja, mikä sinänsä taas on hyvin meille ymmärrettävä tapa. He hautasivat vainajansa välillä sellaisella tavalla, että heillä on voinut olla käsitys uskonnosta tai kuoleman jälkeisestä elämästä. Tosin vanhimmat haudat ovat vain 140 000 vuoden ikäisiä. Mikä ei tietenkään ole ihme, sillä neandertalilaisten kulttuurikin kehittyi aivan vastaavalla tavalla kuin nykyihmisten. He mahdollisesti jopa musisoivat, sillä heidän jäljiltään on löydetty joitakin huilunkaltaisia esineitä. Heillä oli symbolista ajattelua, erilaisia kieliä ja he pitivät huolta yhteisönsä vammautuneista jäsenistä. Tämän ei pitäisi olla yllättävää, sillä empatiakyky on yksi ihmisen perusominaisuuksista; ja nykyihmisellä ja neandertalilaisella oli yhteinen esivanhempi, jota kutsutaan heidelberginihmisiksi. Tiemme eriytyivät noin 500 000 vuotta sitten risteytyäkseen uudestaan noin 65 000 vuotta sitten, ja onhan siinä mukana myös ne denisovanihmiset.

Heidelberginihmiset kehittyivät neandertalilaisiksi Euroopassa, nykyihmisiksi Afrikassa, denisovanihmisiksi Aasiassa ja muiksi ihmismuodoiksi niin Aasiassa kuin Afrikassa; näistä on joitakin fossiilisia todisteita, mutta vielä niin vähän, ettei johtopäätöksiä taida kukaan uskaltaa tehdä. Ja niin mentiin monta sataa tuhatta vuotta, ja jossain vaiheessa tavattiin Lähi-idässä, ja erottiin ja taas levityttiin. Ilmasto muuttui ja välillä nykyihminen oli vähällä tuhoutua sukupuuttoon. Kirjassa kuljetaan satoja tuhansia vuosia. Huima tarina!

Huhhuh, ihan hirvittää, miten monimutkaisesta esihistoriallisesta palapelistä on kysymys. Onneksi tutkimustietoa ja löytöjä tulee lisää tasaisella ja kiintyvällä vauhdilla. Kuva muuttuu tarkemmaksi. Kenties Valste kirjoittaa uuden kirjan kymmenen vuoden päästä, missä taas kerrotaan kiintoisa tarina meistä ja serkuistamme, miten kaikki lopulta menikään. Neandertalilaisten katoaminen on yksi suurista mysteereistä, mutta ilmeisesti suurta joukkotuhoa ei silti tapahtunut, sillä asuinpaikkojen tutkimusten perusteella tällaisesta ei ole jäänyt selviä merkkejä. Jossain on voitu taistella, toisaalla ei. Vastaavia merkkejä rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja ystävällisistä väleistä on aivan yhtä paljon, mistä kertovat vieläkin kantamamme neandertalilaisgeenit. Esinelöytöjen perusteella kulttuurien vuorovaikutus on ollut laajaa ja hedelmällistä. Esineet ja todennäköisesti ajatuksetkin kulkivat kulttuurien välillä. Kyse on todennäköisimmin 41 000 vuotta sitten tapahtuneista ilmastonmuutoksista. Viimeisimmät neandertalilaiset elivät ilmeisesti vielä noin 28 000 vuotta sitten Gibraltarin alueella. Suuri taistelu neandertalilaisten ja nykyihmisten välillä lienee samanlaista mielikuvitusta kuin moni muukin menneisyyden tulkinta. Valste ei sitä suoraan sano, mutta näyttää siltä, että tutkimuksessa välillä valitettavasti tulokset esitetään liian dramaattisesti; halutaan shokeerata, sillä se tuo mainetta, rahaa, kunniaa ja loistavan pestin jossain professorina. Tieteen tekeminen on joskus aivan yhtä raadollista ja ’inhimillistä’ kuin kaikki muukin maailmassamme.

Lopuksi pitää kehaista siitä, miten Valste käsittelee Suomesta löytyneen niin sanotun Susiluolan arvoitusta. Hän esittelee neandertalilaisten asuinpaikasta esitetyt todisteet puolesta ja vastaan. Aivan lopullista pistettä päättämättä hän ehdottaa, että kyllä siellä on pelkästään tulipaikan takia asuttu sellaisena aikana, että neandertalilaiset olisivat ainoa mahdollinen selitys. Kiintoisaa!

Kannattaa tarttua tähän kirjaan, sillä Valste saa tutkimustiedon ja fossiiliset luut puhumaan. Erityisesti pidän siitä, miten varovaisen kriittisesti hän kaikkea esittelee; varovaisesti mutta vakuuttavasti. Menneisyys on sellainen maailma, että helposti tulkitsemme sitä oman aikamme näkemysten, tapojen ja uskomusten kautta. Kirja on huikea matka ihmisyyteen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski tällä kertaa kymmenien ja jopa satojen tuhansien vuosien matkalla

Rikollinen ihmiskohtalo - Kirves-Koljonen

Teemu Keskisarja, Kirves. Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus (Siltala, 2015).

Kovasti olen pitänyt monista historioitsija Teemu Keskisarjan teoksista. Ei siis ihme, että tartuin suurin odotuksin uusimpaankin. En ollut tiennytkään tällaisesta suomalaisesta sarjamurhaajasta mallia 1943 kuin Toivo Koljonen. Hyvin Keskisarja pitää kutinsa ja maalaa kiinnostavan kuvan miehen tiestä puolijuoppohulttiomaalarista julmaksi tai suorastaan hulluksi murhaajaksi. Hienoa myös, että Keskisarja nostaa esiin näitä suomalaisen rikoshistorian vähemmän tunnettuja tapauksia eikä aina Ulvilaa, Kyllikki Saarta tai Bodom-järveä.

Surullinen tie joukkomurhatyöntekijäksi

Keskisarja käyttää laveaa pensseliä, vaikka välillä kirjan alkupuolella hänen tykittävä kerrontatyylinsä on aika uuvuttavaa. Koljosesta piirtyy monipuolinen kuva aivan loppuun saakka, vaikka Keskisarja valittelee, ettei miehen alkuvaiheista tiedetä tarpeeksi. Tämän puutteen hän korvaa historioitsijan varmuudella ja kuvaa maailmaa, jossa mies syntyi, kasvoi ja joutui vaikeuksiin. Keskeinen kysymys on koko ajan miksi? Keskisarja muistuttaa oivallisesti siitä, ettei rikoskirjallisuuden keskeinen asia suinkaan ole se, että kuka teki mitä vaan pikemminkin miksi ihminen tekee, mitä lopulta tekee.

Koljonen ei paljon kouluja käynyt, oli tuurijuoppo, pikkurikollinen ja silti teki maalarintöitä, kunhan vain niitä sai. Talvisodassakin käytiin puolustamassa isänmaata.

Lopulta vuonna 1943 avovankilaan pahoinpitelystä ja muista rikkeistä joutunut Koljonen pakenee ja surmaa kokonaisen perheen ja yhden naapurin Huittisten pitäjässä. Lyhyen epämääräisen ja satunnaisen pakoretken jälkeen hänet saadaan kiinni ja tuomitaan kaikissa oikeusasteissa kuolemaan. Keskisarja hakee syitä ja seurauksia. Pohtii kieltolakia, talvisodan merkitystä, välirauhan ajan tunnelmia. Lopulta hän päätyy pohtimaan perimän ja kasvuympäristön merkitystä. Koljosen pikkuveli surmaa samalla tavalla käsittämättömästi mutta mustasukkaisuuden puuskassa naisen, jota väittää rakastaneensa.

Ei haluttu antaa ”hullun” papereita

Keskisarja osoittaa, että oikeudessa ei oikeastaan haluttu tietää, miksi Koljonen teki sen mitä teki. Oikeuslaitos piti häntä koko ajan kylmäverisenä sarjamurhaajana. Häntä ei haluttu leimata ”hulluksi”, koska edelleen lain mukaan sellaiselle ei saisi antaa kuolemantuomiota. Keskisarja osoittaa hienosti historiallisin esimerkein, miten 1825 vuoden jälkeen ei Suomessa paljoakaan enää ihmisiä tuomittu kuolemaan. Vuoden 1918 tapahtumat olivat pikemminkin poikkeus kuten myös talvisodan aikana teloitetut rintamakarkurit ja venäläiset desantit.

Keskisarja vertaa Koljosen tapausta muutamiin muihin esityisesti 1800-luvulla tapahtuneisiin surmatöihin. Hän löytää yhtäläisyyksiä mutta ei lähde niitä paisuttelemaan. Keskeinen kirjan loppupuolen pohdinta liittyy siihen, oliko Koljonen ”psykopaatti” vai ei? Jotain merkkejä tällaisesta Keskisarja nostaa esiin kuten esimerkiksi sen, ettei Koljonen näyttänyt missään vaiheessa katuvan tekoaan. Kaikesta aineistosta nousee esiin Koljosen käsittämätön rauhallisuus ja täydellinen tunteettomuus tapahtumia kohtaan. Lisäksi hän näyttää pystyneen manipuloimaan puheillaan monia ihmisiä. Näin hän täyttää joitakin psykopatiaan liitettyjä piirteitä. Keskisarjan mielestä Koljonen myös suunnitteli tekonsa täysin harkiten. Tämä on hänen mielestään ainoa mahdollisuus oikeudenkäyntipöytäkirjojen antaman kuvan valossa. Hän harmittelee, ettei Koljoselle tehty mielentilatutkimusta, vaikka hän näin useaan otteeseen jopa korkeimpana oikeuteen valittaessaan sitä vaati. Minusta Koljosta kiinnostavampi hahmo kirjassa oli hänen asioitsijansa Arnold Östman. Tästä hahmosta, joka hoiti hänen oikeudenkäyntiasioitaan pikkurikoksissa ja lopulta myös murha-asiassa olisi mielellään halunnut tietää lisää. Kenties niin vain on, ettei kaikesta löydy tietoa, mitä Keskisarja useaan otteeseen ja turhaankin valittelee.

Välillä Keskisarja lipsuu kerronnassaan. Ei ole mitenkään oleellista mainita, ettemme tienneet hänen lempikirjojaan tai -musiikkiaan. Kyse on ihan turhasta heitosta. Vastaavanlaisia puolihauskoja heittoja on kirjassa aivan turhan paljon. Parhaimmillaan Keskisarja on kuvatessaan rikoshistoriaa, Koljosen persoonaa (heppu, jolle sattui ja tapahtui, ja joka löysi kaikkialta aina seuraa, mutta oli monien mielestä aivan tavallinen ja jopa jokseenkin harmaa heppu) ja erityisesti itse surmatyön (ja muiden historiallisten surmatöiden) kuvailussa Keskisarja on hyvin graafinen, lähes amerikkalaisen rikoskirjallisuuden veroista ”gorea” on havaittavissa.

Kuva menneisyydestä piirtyy näinkin

Mitä kirjasta jää käteen? Itseäni järkytti se, miten Koljonen suhtautui tekoihinsa, miten hän kuvasi kaikkea rehellisesti tai ainakin välillä rehellisesti, kunhan ensin yritti keksiä hätävalheita. Hänen tunteettomat sanansa sattuivat, ikään kuin hänellä ei olisi ollut kykyä tunteiden käsittelemiseen: hän ei osannut oikein selittää, miksi teki, mikä ajoi taloon jne.  Tämä todella kiintoisa ja pohdiskeleva kuvaus yhden sarjamurhaajan tiestä laittaa miettimään sattuman ja välttämättömyyden yhteiseloa elämässä. Mitä, jos Koljonen olisi saanut enemmän koulutusta, mitä jos hän olisi saanut töitä, mitä jos hän olisi ehtinyt katkosotaan ennen vankilaan joutumistaan?

Aina voi jossitella, mutta tämä kirja kannattaa lukea monista mainitsemistani syistä. Yksi syy puuttuu: Kirja on tarkka kuvaus suomalaisesta poliisi-, vankila- ja oikeuslaitostoiminnasta 1930–1940-luvuilla. Siinä on runsas ja todella tyylikäs ja aina tarpeeseen tuleva kuvitus, josta löytyvät jopa poliisin tekemät piirrokset surmapaikasta (valokuvat epäonnistuivat).

Petri Pietiläinen, kirjakuski suomalaisten sarjamurhaajien maailmoissa, aikas surullista

Kaksi kirjaa kirjastoista pitäisi nitoa yhteen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema (Avain 2015).

Saana Saarinen & Kati Tiirikainen, Rakastan kirjastoa. Tarinoita lukijoilta (Avain 2014).

Välillä olen intoutunut kirjoittamaan laajempaa pohdiskelua tänne kirjablogiini sellaisista kirjoista, jotka olen arvostellut lyhyemmin Kymen Sanomiin. Näistä kahdesta kirjastoa käsittelevästä kirjasta olen tosin arvostellut aiemmin vain toisen.

Olen arvostellut lehteen vain Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin toimittaman artikkelikokoelman Kirjaston kuolema. Kuten aivan viimeisimmäksi alla olevasta Kymen Sanomissa julkaistusta arvostelusta huomaa, harmittelin sitä, ettei kirjassa ollut lukijoiden tai pienien kirjastojen näkökulmaa. Kaikkiaan kirja tuntui hirveän tärkeältä ja painavia puheenvuoroja sisältävältä teokselta, mutta palatessani siihen nyt uudestaan mieleen nousi väistämättä se ajatus, että kyse on kirjastomaailman, virkamiesten ja poliitikkojen sisäiseen koulutukseen liittyvästä keskustelusta.

Hämmentyneisyyteni väheni, kun huomasin, että samalta kustantajalta eli Avaimelta (aiemmin BTJ kustannus, joka nyt julkaisee vastaavalla tavalla kuin ennenkin pienlevikkisiä tietokirjoja kuten esimerkiksi hakuteoksia, jotka monesti tuntuvat siltä, että ne ovat pääasiassa kirjastojen käyttöön tarkoitettuja) ilmestyi vain vähän aikaa sitten uusi kirjastokirja, jossa päähuomio on käyttäjäkokemuksissa kirjailijoista tavallisiin käyttäjiin ja onneksi myös lapsiin sekä erilaisten kirjastojen roolista niitä ympäröivässä yhteiskunnassa aina Helsingin yliopiston kirjastosta Utsjoen kunnankirjastoon. Saana Saarisen ja Kati Tiirikaisen Rakastan kirjastoa täydentää aiempaa teosta täydellisesti.

Nämä kaksi kirjaa liittyvät niin saumattomasti yhteen, että ne olisi pitänyt julkaista yhtenä kirjana. Siis nitokaamme ne kaikissa Suomen kirjastoissa tai pakottakaamme kaikki toisen lainaavat myös lainaamaan toisen.

Väite, perustelut ja tunnustukset

Saarinen ja Tiirikainen ovat rakentaneet kirjan hyvin viehättävästi ja lukukelpoisesti. Jokainen alaluku sisältää väitteen, tunnustuksen tai muistutuksen, mitä sitten erilaisin taustatiedoin ja erityisesti haastatteluin käsitellään. Lukija saa tietoa niin kirjastonkäyttömääristä, kirjastojen määristä yksittäisten kirjastojen tapahtumista, lukukoiratoiminnasta, kirjaston merkityksestä pienessä kunnassa jne. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa luku ”Kirjasto on ilmainen”. Tietysti me sen kaikki tiedämme mutta sen merkitystä pitää nykyään jo perustalla. Vaikka suurin osa ihmisistä pitää kirjastolaitosta yhtenä merkittävimmistä kunnallisista palveluista, niin sen maksuttomuudesta jo keskustellaan kriittisesti. Kirjastopalvelut määriteltiin jo vuonna 1928 ilmaisiksi. Maksuttomuutta arvostetaan niin meillä kuin maailmanlaajuisesti. Maksuton kirjasto nähdään osana yhteiskunnallista tasa-arvoa ja kasvattajana ei-kaupallisiin arvoihin. Tekijät nostavat esille sen, että suomalainen järjestelmä eroaa rahoitukseltaan kaikista muista maailman järjestelmistä. Tämän katsotaan olevan yksi syy siihen, miten kirjaston käyttö- ja lainaustilastot ovat kansainvälisesti huikeita. Suomessa kirjastoa todella käytetään.

Näiden perustietojen jälkeen tekijät esittelevät erilaisten kirjastonkäyttäjien ajatuksia kirjastosta niin lainauspaikkana kuin julkisena tilana. Kirjastolaitoksesta pyydetään aina myös arvosanaa asteikolla 1–10. Monesti annettu arvosana keikkuu asteikon yläpäässä. Haastateltavat kertovat avoimesti kirjastonkäyttötapojaan aivan yksityiskohtia myöten. Monien kirjastojen tunnelmaa kehutaan. Ne ovat rauhan, elämyksien ja tiedon tyyssijoja kiihtyvässä maailmassa.

Samalla tavalla kuin Relanderin ja Saartin teos myös Saarinen ja Tiirikainen pohtivat tulevaisuuden haasteita. Ja kyllähän niitä löytyy. Kirjastojen menestystarinan loppumiseen tekijät eivät usko. Vaikka raha ratkaisee ja osa kirjastoista on muuttunut uhanalaiseksi ja joissakin jopa tuomittu kuolemana, niin kaikki näiden kahden teokset kirjoittajat ja haastateltavat katsovat, ettei kirjastolaitos tuhoudu vaan muuttuu, uudistuu ja sitä kautta tulee yhä merkityksellisemmäksi. Kirjastot pitää saada osaksi koko elämänkestävää kulkua. Tämän takia lapset pitää viedä kirjastoon, että he aikuisina veisivät omat lapsensa ja vanhuksina tulisivat edelleen kirjastoon. Helppoa ja yksinkertaista sanoa mutta välillä pienten kirjastojen lakkauttamiskierteissä hankalampaa tehdä. Jos kirjasto menee yhä kauemmas, niin taas kaikilla pitää olla auto, että saa lapset sinne vietyä. Onneksi Suomessa on edelleen hyvin toimiva kirjastoautoverkosto. Tämäkin maailmanlaajuinen erikoisuus saa oman ansaitun huomion tässä teoksessa.

Rakasta kirjastoa tänään, huomenna ja ikuisesti

Kaikkinensa kirjasta nousi vahva ajatus siitä, miten kirjastot pitää viedä yhä enemmän ihmisten jokapäiväiseen arkeen. Osalle meistä kirjasto on tätä mutta ei kaikille. Vaikka joskus itselleni tulee mieleen, että kirjastoista tehdään kenties jopa turhaan kaikenlaista tapahtuma- ja oleskelukeskusta, niin kenties se ei olisikaan paha kehityssuunta. Voisimmehan ottaa kaikki kirjastot omiksi olohuoneiksemme, paikoiksi, joissa tavataan ystäviä, rakastutaan ja mennään naimisiin. Onkohan kukaan pitänyt kirjastoissa häitään? Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen, kun lukee kirjastoista kertovia kirjoja. Kenties tähän ajattelutapaan liittyy se keskustelu, miten uudesta Helsingin keskustakirjastosta on käyty

Tähän on siinä mielessä helppo yhtyä, koska kaikki tutkimukset osoittavat sitä, että suomalaiset arvostavat kirjastoa. Saarinen ja Tiirikainen muistuttavat silti, että välillä liian yksioikoiset ja kenties turhan kovat päätökset ovat tuhonneet pieniä kirjastoja. Säästöjen ja ”hyvinvoinnin” nimissä kirjastoja lakkautetaan vaikka kenties vastakkainen kehitys olisi suotavampaa tulevaisuuden menestyksen ja kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Tämäkin kirja päätyy ihmettelemään lyhytnäköisten hetkellisten säästöjen merkitystä tulevaisuuden kannalta.

Kymen Sanomissa ilmestynyt Kirjaston kuolema -kirja-arvioni

Ja tässäpä vielä Kymen Sanomien arvostelu. Olisin pistänyt pelkän linkin mutta Kymen Sanomat ei valitettavasti vielä julkaise kirja-arvosteluja Internetissä. Kenties sitten tulevaisuudessa.

Uutinen kirjaston kuolemasta on ennenaikainen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema, Avain 2015, 140 sivua.

Kirjastot eivät kuole ainakaan, jos tätä kirjaa on uskominen. Siinä asiantuntijat pohtivat kirjastokeskustelun keskeisiä kysymyksiä digitalisaatiosta rahoitukseen. Kirjoittajien mielestä kirjastoista ei saisi tehdä tapahtumapaikkoja tai liikelaitoksia vaan pitäisi palata niiden vanhaan tehtävään, joka oli osaamisen siirtäminen ja kulttuuriperinnän tallentaminen.

Kirjastoa puolustetaan julkisrahoitteisena kaikille avoimena laitoksena. Jukka Relander ja Jarmo Saarti sanovat napakasti: ”Kirjastossa tehtävä työ on tärkeä osa demokratian prosessia”. Kirjastot, tieto ja demokratia kuuluvat julkisen rahoituksen piiriin. Mitään järkeä ei nähdä esimerkiksi siinä, että kirjastot yksityistettäisiin. Vaikka olen samaa mieltä, niin olisin toivonut yhtä reipasta ja vastakkaista näkemystä kirjastojen tulevaisuudesta.

Liiallisen samanmielisyyden lisäksi teoksessa käsitellään liian vähän ja vain kirjastolaitoksen näkökulmasta ”asiakasta” eli kirjastojen käyttäjää. Hauskasti varoitetaan siitä, että kirjasto ei saa tyydyttää liian hanakasti pelkkiä asiakkaiden nopeita viihtymistarpeita. Kirjasto nähdään osana kansalais- eikä kulutusyhteiskuntaa.

Kirjastoa puolustetaan taloudellista kurjistumista vastaan. Sitä pidetään liian tärkeänä laitoksena hukattavaksi taloudellisten säästöjen uusliberalistisella alttarilla. Nurinasta huolimatta nähdään, ettei kirjastolaitoksen tulevaisuuden takia tarvitse olla liian paniikissa. Painettu sana ja kirjastot ovat pitäneet puolensa huolimatta tuhon ennustajista.

Vaikka olen hieman kriittinen kirjan samanmielisyyden takia, niin toivon kirjan päätyvän poliittisen päättäjien luettavaksi. Tämän takia on harmillista, että käyttäjien, pienten kuntien ja kaupunkien kirjastojen näkökulma jää ohueksi. Toivon tekijöiltä seuraavaksi kokoelmaa ”Kirjasto pysyy ja muuttuu käyttäjiensä mukana”.

Valitettavasti kirjasta ei löytynyt tilastotietoja kirjastojen käytöstä tai lainauksien määrästä. Muistutettakoon siis, että kirjastoista lainataan kirjoja vuodessa noin 70 miljoonaa kertaa. Ei mikään turha ja kuoleva laitos!

Hyvää: Mielenkiintoinen ja laaja puheenvuoro kirjastoista nyky-yhteiskunnassa.

Huonoa: Pienten kirjastojen ja lainaajien näkökulmia ei tuoda tarpeeksi esiin.

Erityistä: Toivon mukaan päättäjät lukisivat tämän kirjan ennen kuin heikentävät kirjastojen asemaa Suomessa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastaa kaikkia kirjastoja kuhan ne ovat ilmaisia ja pääsääntöisesti hiljaisia

Vanhaa arabialaista viisautta eläimistä ja ihmisistä

Puhtauden veljet (Ikhwán sl-safá), Eläinten oikeudenkäynti (Suom. Janne Mattila. Basam Books, 2015)

Basam Books on unohdettuihin klassikoihin, vähän käännettyihin kielialueisiin ja hyvinvointiin keskittyvä suomalainen pienkustantamo. Ja totta tosiaan tämä kustantamo on minulle tärkeä, vaikka en ole lukenut yhtään heidän hyvinvointiin keskittyviä kirjojaan. Pääasiassa juuri Basam Books on tuonut minulle vanhan arabialaisen tai islamilaisen kirjallisuuden lumon. Olen lukenut näitä ”islamilaisia” filosofisia tarinoita runoihin päätyen. Kaunista ja opettavaa!

Viimeisin löytöni oli Puhtauden veljet nimellä kulkeneen kirjoittajaryhmän 900-luvulta peräisin oleva 52 kirjeen filosofinen pohdintakokoelma Eläinten oikeudenkäynti. Tarinassa eläimet haastavat ihmisen oikeuteen jinnien kuninkaan hoviin sen takia, että eläimet eivät hyväksy ihmisen niitä kohtaan harjoittamaa valtaa ja suoranaista sortoa. Eläimet valitsevat omat edustajansa kaikista eri eläinkunnista ja ihmiset omista uskontokunnistaan. Sitten eläimet syyttävät ihmisiä ja ihmiset vastaavat. Välillä jinnien eli henkien kuningas puuttuu omien neuvonantajiensa kanssa keskusteluun. Nämä syytökset ja keskustelut käsittelevät oikeastaan kaikkia asioita keskiajan maailmassa. Puhtauden veljien erikoisuus on se, että he ottavat oikeastaan eläinten näkökulman vakavasti. Kirjaa pidetään suorastaan poikkeuksellisena niin keskiajan arabialaisessa että koko maailman kirjallisuudessa.

Eläinten viisaita syytöksiä

Jokainen lukee tämän tekstin miten haluaa. Yksi voi ihastua sen filosofisiin ulottuvuuksiin ja lukea tarkkaan jokaisen oppineen viitteenkin, joita on hengästyttävän paljon. Keskiajan ajattelumaailma lumoaa tämän lukemisen kannalta, ja lukija ajan käsityksiä niin eläimistä, maailmasta kuin ihmisistä ja heidän uskonnoistaan. Toinen lukee kirjaa ihastellen sen eläinfilosofista asennetta. Eläimet todellakin pistävät ihmiset tiukoille siitäkin, että miksi ihmiset niitä syövät. Tosin kyllä ihmisetkin osaavat antaa takaisin. Kolmas lukee vain nauttien tekstin älykkyydestä, purevuudesta ja kauneudesta. Neljäs…no jokainen lukee miten haluaa.

Itse erityisesti etsin näistä vanhoista teoksista kissoja ja koiria. Kaikki Koirien maailmanhistorian lukeneet tietävät, ettei koirilla ole kauhean suurta sanottavaa islamilaisessa maailmassa: niitä pidetään saastaisina. Tämä tosin on taas kerran tyypillinen yleistys. Koirien rooli islamilaisessa maailmassa on yhtä leveä kuin vanhassa kristillisessä maailmassakin. Nykyään pidämme koirien olemassaoloa ihmisten kanssa niin itsestään selvänä ja hyväksyttävänä asiana, ettemme muista, miten pitkän historiallisen prosessin tulos se on. Samalla tavalla ”islamissa” pääsääntöisesti koiriin suhtaudutaan halveksien mutta monissa päin maailmaa islamilaiset edelleen kunnioittavat vanhoja heimotraditioita ja käyttävät koiria metsästyksessä, paimenessa ja vartiokoirina. Samalla pitää muistaa, että kaikkina aikoina myös islamilaisessa maailmassa yläluokan parissa on arvostettu metsästyskoiria ja tuulennopeita juoksijoita. Suhtautuminen koiraan jakautuu uskontojen sisälläkin käyttötarpeen ja yhteiskuntaluokan mukaisesti.

Eläimet ovat oikeudenkäynnistä huolissaan. Ne toivovat, että jinnien kuningas vapauttaisi ne ihmisten hirmuvallasta, mutta ne tietävät, että ihmiset ovat kieroja ja kovin tottuneita lainopillisiin kikkailuihin ja lakien suomaan mahdollisuuteen sumuttaa ja valehdella, kääntää kaikki nurinnarin. Kun eläimet valitsevat kuninkaansa (tylsästi aina se leijona) johdolla kuuden eläinryhmän edustajat oikeudenkäyntiin, niin koira ilmoittaa: ”Jos hännänheiluttelu, vainun seuraaminen, vahdinpitäminen ja haukkuminen ratkaisevat jutun, valitkaa minut.” (s. 98)

Leijona ei koiraa valitse. Myöhemmin koira nostetaan jopa eläinten viholliseksi. Ne asuvat ihmisten luona, eikä niihin voi luottaa. Koirat ovat liittoutuneet Aadamin suvun kanssa petoeläimiä vastaan. Karhun mielestä tämän kummallisen käytöksen taustalla on se, että koirilla on ihmisen kaltainen luonne. Ihmisten keskuudesta koirat löysivät kaiken himoitsemansa ruoan ja juoman. Koirat ovat yhtä ahneita, himokkaita ja kitsaita kuin ihmiset. Silti ihmiset eivät pidä koirista, vaikka ne miten nöyristelevätkään isäntäänsä.

Karhun puheenvuorossa (s. 102–104) kiteytyy paljon islamilaista koirainhoa. Tosin hauskalla tavalla kaikki koirien inhottavat piirteet löytyvät karhun mukaan myös ihmisiltä. Puhtauden veljet -kirjoittajaryhmä käyttää koiraa metaforisesti ihmisten tuomittavien ominaisuuksien kritisoimiseen. Monissa vanhoissa islamilaisissa teksteissä runoista filosofisiin kirjoituksiin tämä ”eläintekniikka” oli suuressa käytössä. Koska poliittista tai uskonnollista tilannetta ei voinut millään lailla suoraan kritisoida tai analysoida, rakennettiin eläintarina, jonka sisällä kaikenlainen kritiikki oli mahdollista. Kun runoilija vertasi itseään koiraan, koska ei saanut kaivattua rakkautta rakastetultana, hän teki samalla paljon rankemman vertauksen kuin nykyään ajatellaan. Hän alensi itsensä rakkauden tähden aivan inhotuimpaan eläinlajiin.

Kissojen laita on vain hieman paremmin. Samalla tavalla nekin ovat karhun mielestä (s. 104–106) menneet ihmisen pariin ihmisen kaltaisen luontonsa vuoksi. Kissatkin leimataan ahnaiksi ja himokkaiksi olennoiksi, jotka koirien tavoin himoitsevat samaa ruokaa, mitä ihmiset syövät. Karhu kertoo kuninkaalle, että kissojen laita ihmisten parissa on hieman parempi kuin koirien. Kissat pääsevät ihmisten koteihin, nukkuvat heidän olohuoneissaan, pedeissään ja osallistuvat ruokahetkiin. Karhun mielestä se, että koirat joutuvat pysymään ulkona ja kissat pääsevät sisälle on johtanut koirien ja kissojen väliseen vihamielisyyteen. Nämä kaksi eläintä kilvoittelevat ihmisen suosiosta niin paljon, että ne ovat päätyneet vihaamaan toisiaan.

Kirjasta piirtyy yllättävän tarkka kuva siitä, miten kirjoittamisajankohtana ihmiset kohtelivat kissoja ja koiria. Myöhemmin (s. 224–226) oikeudenkäynnissä oikeudenmukaisuudessaan petoeläimet syyttävät ihmisiä ylipäänsä siitä, että he pitävät kaikkia kotieläimiä myös alkupuolella haukuttuja kissoja ja koiria vankeinaan. Kirjoittajat halusivat varmaan muistuttaa siitä, että eläimet ovat oikeudenmukaisia vaikka välillä julmia. Julmuus ei liittynyt petollisuuteen kuten ihmisillä. Ihmiset kaiken lisäksi estävät kaikkia kotieläimiä tavoittelemasta vapautta omien tarpeidensa mukaan. Monissa kohdin huomaa, miten Puhtauden veljet -ryhmä koko ajan nostaa erilaisia antiikin filosofiasta tuttuja ongelmia kuten vapaa tahto keskusteluun eläinoikeuksista kirjoitettaessa.

Nostin tässä blogissani esiin pääasiassa kissat ja koirat. Luonnollisesti pitää muistaa se, että vaikka kirjassa puhutaan hyvin paljon eläinten oikeuksista ja eläinten näkökulmasta, niin kirja liittyy traditioon, missä eläinten kautta puhutaan ihmisistä ja yhteiskunnasta. Tämän kirjan luettuaan saa kyllä selville paljon siitä, mitä ajankohtana ajateltiin eläimistä, mutta vielä enemmän siitä, mitä ajateltiin ihmisistä, mitä ihmiset ajattelivat ja mitä heidän pitäisi ajatella. Kun oikeudenkäynnin kaikissa kohdissa pääsääntöisesti eläimet todistellaan ihmisiä paremmiksi kaikilta ominaisuuksiltaan, niin pitää muistaa se, että eläinten vaatimus oli tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kunnioitus ihmisten edessä. Kuulostaa kauhean modernilta ajatukselta, eikös vaan?

Mihin hävisivät kirjat?

Monesti kuulee muistutettavan, etteivät nykyajan muslimit paljoakaan lue muuta kuin tarpeellista ja erityisesti uskonnollista kirjallisuutta. Muistutetaan, että fiktion kirjoittaminen ja lukeminen eivät ole nykyään monissa päin islaminuskoista maailmaa kauhean suosittua. Totta lienee siinäkin väitteessä, ettei kirjallisuutta käännetä arabiaksi tai muiksi paikallisiksi kieliksi samalla tavalla kuin esimerkiksi läntisille kielille. Tämä on luonnollisesti epämiellyttävää, sillä kirjallisuuden kautta välittyisi myös laajempi näkemys länsimaisesta nykyajattelusta kuin pelkän mediavirran seuraaminen. Kauan sitten asiat olivat kuitenkin aivan toisinpäin; eurooppalaiset janosivat ja saivat tietoa muslimimaailmasta. Ilman tätä ajatusvirtaa ei Euroopan renessanssi, ajattelun vallankumous olisi kenties koskaan toteutunut. Me kenties eläisimme nyt kristillisessä teokratiassa.

Pitää siis muistaa kuten esimerkiksi Jonathan Lyons toteaa teoksessaan Viisauden talo. Länsimaiden arabialainen perintö (Into, 2014), että lukeneisuuden, kirjojen kirjoittamisen, kirjojen arvostamisen ja kirjojen määrän suhteen länsimaat olivat todellista takapajulaa tuhat vuotta sitten. Tällöin islamilainen maailma oli Espanjasta Intiaan asti huomattavasti oppineempi ja kirjallisesti valveutuneempi kuin Euroopan riitelevät ruhtinaskunnat. Kun keskiajan eurooppalaisessa huippukirjastossa oli muutamia satoja käsikirjoituksia, niin muslimimaailman kirjastossa oli tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia käsikirjoituksia, ja kirjastoja oli todella paljon verrattuna sen ajan Eurooppaan. Ristiretkien aikana raakalaiset eli sen aikaiset kristityt ryöstäjät hyökkäsivät islamilaisen maailman kimppuun monista suunnista. Tähtäimenä oli vapauttaa Jerusalem uskottomien vallasta. Tällöin vastassa olivat oikeastaan nykykielen sanoin ilmaistuna terroristikristityt ja sivistynyt maailma eli muslimimaailma. Ja kannattaa muistaa, että maailmakirjat voivat aina kääntyä ympäriämpäri. Nykyinen maailmanjärjestys ei välttämättä ole sen pysyvämpää kuin Rooman maailmanvalta.

Monesti kuulee myös todettavan, että vanha arabialainen, persialainen tai mitä termiä halutaankaan käyttää kirjallisuus ei välttämättä helposti mene länsimaisiin kirjallisuuskategorioihin. Välillä onkin ollut hankalaa miettiä, onko vanha teos filosofiaa, tarinaa, satua, tieteellistä tutkimusta vai runoutta. Runomuotoisesti opetetaan, filosofisesti kerrotaan mutta kuka sitä nyt välittää kaikenlaisista kategorisoinneista. Pitää myös muistaa, etteivät esimerkiksi vanhat kiinalaiset kirjoituksetkaan aina solju länsimaisiin kategorioihin. Välillä olen lukenut artikkeleita, missä esimerkiksi koko fiktion käsite määritellään vanhan kiinalaisen kirjallisuuden kohdalla ongelmalliseksi, koska teokset liikkuvat fiktion ja tietokirjallisuuden rajoilla, poiketen välillä toiselle puolelle, välillä toiselle. Fiktiota ei edes samalla tavalla arvosteta kuin länsimaisissa teorioissa.

Puhtauden veljien nyt suomennettu teos on hämmentänyt myös arabialaisessa maailmassa. Heidän identiteettiään ei tiedetä tarkasti, eikä sitä mitä islamilaista suuntausta, uskonnollista identiteettiä, he edustaisivat. Toisaalta teoksen ajoitusajankohta vaihtelee 800-luvun lopun ja 900-luvun lopun väliselle ajalle. Teos kannattaa lukea ja nauttia siitä, eikä kannata miettiä kenties liikaa sitä, onko kysymys tarinoista vai opetuksesta, sillä vanha arabialainen tarinaperinne on usein molempia aivan suvereenisti.

Petri Pietiläinen, kirjakuski keskiajan arabialaisen kirjallisuuden lumoissa

Kissojen jäljillä skandinaavisessa jumaltarustossa

Odinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut (Toim. ja suom. Anni Sumari. Like, 2007)

Lähdin etsimään skandinaavista rakkaudenjumalatar Freyjaa, siis häntä, joka liikkuu kissojen vetämillä vaunuilla ja joka yhdistetään eri lähteissä niin kullanhimoon kuin löyhään moraaliinkin. Miehenkipeäksi ja melkoisen huoramaiseksi näissäkin tarinoissa tämä jumalatar kuvaillaan. Ihailemani Eddan jumal- ja sankarirunot (Suom. Aale Tynni, WSOY, 1982 ja 1980) ei tuonut helpotusta. Päädyin Anni Sumarin suomentamaan ja mukailemaan kokonaisuuteen skandinaavisista jumaltaruista. Ja ainahan minä näihin rakastun, kiitos taas kääntäjän ja julkaisijan.

Minusta on käsittämättömän hienoa lukea näitä vanhoja taruja. Niissä hehkuu hengen aurinko ja jokapäiväinen julmuus, eikä niissä ole useinkaan muuta kuin miehistä maailmaa.

Miksi Loki ihastuttaa?

Tunnustan syyllisyyteni siitä, että kaikista näiden tarujen henkilöistä ihastuttavin on Loki. Hän on jumala, jättiläinen, muodonmuuttuja ja tuhoaja. Hän häpäisee jumalia, venkoilee, pettää ja pahastuu. Kaikenkaikkiaan ei pelkästään tricksterhahmo vaan suorastaan inhimillinen. Sumari tuo tässäkin kokoelmassa hänet esiin. En pidä herroista Odinn tai Thor, todellisia machotyperyksiä.

Lokin tuska, onneton olemassaolo ja muodonmuutokset ovat hyvin inhimillisiä. Jotenkin minusta muut jumalat vain urhoistuvat ja pöystäilevät. He ovat pröystäileviä paskiaisia. Loki on vieras, sivullinen, taiteilija, joka pyrkii häiritsemään. En tiedä, mitä psykoanalyytikko sanoisi tästä, mutta hirviöiden siittäjä Loki on mielestäni symppis verrattuna muihin skandinaavisiin jumnaluuksiin, ainakin tämä kokoelman perusteella.

Olen luonnollisesti sen verran mies, että ymmärrän uhoa ja raivoa, kunniaa ja petosta, mutta en siltikään pysty samastumaan muihin kuin Lokiin. Hän on kuin huutolaispoika herrojen keskellä, ja käyttäytyy sen mukaisesti. Thor ja kumppanit ovat ylimielisiä oman navan tuijottajia. ja loki nousee heitä vastaan. Tosin kannattaa lukea tämäkin kirja, että huomaa, miten minun näkemykseni on minun näkemykseni. Noh, näissä taruissa ei paljon feminismi jyllää, että muodonmuuttaja Loki, synnyttäjä-Loki voi viedä heidänkin lukukokemuksessaan pisteet.

Koiria ja kissoja

Jos lähtee etsimään kissoja, löytää koiria, ja toisinpäin. Joitakin koiria löysin Koirien maailmanhistoriaan skandinaavisista saagoista ja taruista mutta yllättävän vähän. Tästä teoksesta tulee muutamia koirahuomiota:

Kuvataan miestä, jonka kimppuun ei koirakaan käy, mutta saituri hänet ottaa vangiksi (s. 75). Koska koiran tehtävä on käydä kaikkien vieraiden kimppuun, niin lienee vieras ylettömän köyhä. Koska saituri käy hänen kimppuunsa, niin korostetaan saituruutta, eikä koiraa. ihminen ylittää tosiaankin koiran kaikessa mihin pystyy. Muutamassa kohdassa kartanoita vartioivat vihaiset koirat (s. 95) ja Helin vahtikoira ulvoo (s. 189).

Feyjasta ja kissoista sen verran, että Sumarin kokoelmassa todetaan kauhean usein se, miten Freyja lähtee matkaan muuten kuin kissojen vetämillä vaunuilla. Alaviitteessä aina todetaan, että normaalisti hän liikkui kissojen vetämillä vaunuilla, mikä on hauskaa, koska tässä kokoelmassa hän ei niillä liiku mielestäni kertaakaan.

Kissoja ei kirjassa paljoakaan näy, ei ainakaan omassa perinteisessä roolissaan. Tämä nyt ei ole ihme, koska tarujen maailma on sodan, petoksen, taikuuden, viettelysten ja sankaritekojen maailma eikä maatalousyhteiskunta, jossa kissat toimivat omassa tehtävässä täsmällisesti.

Yhdessä tarussa Thor yrittää jättiläisen yllyttämänä nostaa maasta harmaa suurta kissaa, eikä siihen pysty (s. 123-126). Kissa paljastuu todellisuudessa toisessa muodossa olevaksi maailmankäärmeeksi. Ei siis ole kissaa karvoihin katsominen ja kissojen näkökulmasta kiintoisaa on se, miten käärme on tarinassa ottanut kissan ulkomuodon. Jotain kunnollista perinnettä, käärmeiden ja kissojen perinteistä pahuutta lienee ilmassa, vai eikö sittenkään. Lukekaa ja miettikää.

Yksi selkeä viittaus kissan rooliin löytyy ja todella tärkeässä kohdassa. Kuten kaikki tietävät, ja jos eivät tiedä, lukekoot tämän kirjan, niin Fenrir-susi (jonka isä on Loki) kahlehditaan, ja jonka vapautuminen toteuttaa maailmanlopun, Ragnarökin, sidotaan kiinni hienolla, sileällä silliköydellä. Kääpiöt, jotka eivät ole tolkienmaisia arvokkaita ja sisimmällään hyviä vaan ahneita kammotuksia, tekevät köyden kuudesta aineesta: hiipivän kissan askelten äänistä, naisen parrasta, vuoren juurista, karhun jänteistä, kalan hengityksestä ja linnunsyljestä. (107) Kissa on todellakin päässyt arvoiseensa joukkoon aivan omalla erityiskyvyllään, jota on muuallakin arvostettu. Kiintoisaa silti on se, että susi kuitenkin pääsee tästäkin irti, ja maailmanloppu tulee kissojen äänettömästä askeleesta huolimatta.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastui Lokiin

Erilaisia kritiikkejä siitä, miten lapsille kerrotaan nakeista lautasella

Olen tuossa menossa  muutaman viikon päästä Suomen tietokirjailijoiden järjestämälle päivän mittaiselle kritiikinkirjoittamiskurssille. Sain ennakkotehtäväksi kirjoittaa viiden tuhannen merkin kritiikin lastentietokirjasta

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? (Tammi 2015).

Harmi, että kirja oli jo ehditty Kymen Sanomissa arvostelemaan.

Silti päätin toimia vastoin ennakkotehtävän määrityksiä ja kirjoitin vain kolmen tuhannen merkin arvostelun.

Tein tämän ratkaisun sen takia, että kirjoitan kritiikkejä juuri Kymen Sanomiin, jossa kritiikin pituus on määritelty maksimissaan tähän merkkimäärään. Halusin katsoa, miten tuosta lehden normimittaisesta kritiikistä tässä koulutuksessa sanotaan eli pystynkö sanomaan oleellisen tässäkin merkkimäärässä.

Täällä blogissani pohdin toivon mukaan opettavasti tällä kertaa tätä Nakkia lautasella hyödyntäen sitä, miten kritiikin pituus vaikuttaa sanottavaan. Seuraavaksi ensin lihavoituna Kymen Sanomien formaattiin tehty määrämittainen kritiikki ja sitten hieman pohdintaa pidemmän kritiikin mahdollisuuksista sanoa jotain toisin.

Kritiikki Kymen Sanomien formaattiin

Lyhyt ja siivottu oppimäärä tuotantoeläimistä lapsille

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? Tammi, 2015

Lasten kotimaiset tietokirjat ovat vähenemään päin. Palkittujen tekijöiden kirja eläinten kasvattamisesta ihmisten ruokapöytään paikkaa tärkeän aukon. Kirja on kohtuullisen realistisesti kuvattu monipuolinen katsaus lehmien, sikojen ja kanojen elämästä nyky-Suomessa.

Tekijät viestittävät sitä, että meillä eläimiä hoidetaan hyvin. Turhan puhtoinen kuva eläintuotannosta muodostuukin. Silti kirja mahdollistaa vanhemmille tavan kertoa lapsille esimerkiksi ruoan tuotannon eettisyydestä. Tuotantoeläinten elämän synkkiä puolia kirjassa ei käsitellä muuta kuin viitteellisesti.

Vaikka aikuislukijakin nauttii kirjasta, niin Rönnsin kuvitus on realistisuudestaan huolimatta niin söpöä ja Lappalaisen teksti niin tarinallista, että jäin kaipaamaan kerrontaan jotain särmää. Rivien välistä luettavissa oleva kriittisyys jää kauniin kuvituksen ja tekstin alleviivaavan opettavaisuuden jalkoihin. Kirjassa korostetaan eläinten hyvinvointia, eläinten itseisarvoa ja sitä, ettei meillä ainakaan syödä huonosti kohdeltujen eläinten lihaa. Lähestymistapa voi avata vanhemmille mahdollisuuden keskustella lasten kanssa vakavasti lihan- ja kasvissyönnistä. Tämä kirja olisi hyvä lukea yhdessä. Kirjassa olisi voinut olla tehtäviä ja pohdintakysymyksiä.

Lasten tietokirjoissa yleiseen tapaan tieto tarjoillaan yksinkertaisen tarinan kautta. Emilia ja hänen serkkunsa Aleksi lähtevät tytön eläinlääkäri-isän mukaan työkierrokselle. Kolmikko käy maitotilalla, sikatilalla, häkkikanalassa ja broileritilalla. Kaikkialla on siistiä ja mukavaa, idyllinen maaseutu elää vahvasti. Lasten myönteiset kokemukset korostuvat.

Pientä kriittisyyttä olisi voinut harrastaa edes yhdessä käyntikohteessa. Broileritehtaassa on neljässä hallissa 98 000 lintua. Tämäkin käynti luo vain myönteisiä mielikuvia. Mielenkiintoista on se, että ensimmäisessä käyntikohteessa, navetassa, tuoksuu nurmelta, lehmiltä ja vähän lehmien kakalta. Sikalassa, kanalassa ja broileritilalla hajut häviävät tarinasta. Pääpaino on eläinten ihanissa poikasissa, joita lapset ottavat jopa syliinsä.

Kirja on täynnä tietolaatikoita ja -sivuja, joissa opetetaan niin maatalouden sanastoa kuin eläinten biologiaa. Opin muun muassa sen, kuinka kauan porsaat kasvavat emakon mahassa tai mistä kana piissii?

Kirja antaa tiedonhaluiselle lapselle hyvän lähtökohdan pohtia lihankuluttamisen eettisyyttä. Tarina keskittyy silti vain alkuun, sillä eläinten väistämätöntä kuolemaa ennen lautaselle päätymistä ei käsitellä muuta kuin ohimennen. Viimeinen aukeama on paljastava. Siinä esitellään eläimen arvoista elämää: ruokaa, vettä, mukavat oltavat ja hyvä, lempeä kohtelu. Sinänsä hyvä tietokirja sortuu suomalaisen maataloustuotannon äänitorveksi. Kirjan julkaisija olisi voinut olla MTK.

Hyvää: Lapset saavat tietoa ruoan alkuperästä.

Huonoa: Kirjassa ei ole jatkopohdintoihini innoittavia kysymyksiä tai tehtäviä.

Erityistä: Aikuiset saavat perustiedot eläintenkasvatuksesta.

Tuhat merkkiä lisää

Entä jos saisikin kirjoittaa tuhat merkkiä lisää. Mitä muuttaisin tai lisäisin yllä olevaan kritiikkiin? Ainakin pohtisin niitä keskustelukysymyksiä, joita jäin kaipaamaan. Vaikka kirjan voivat alakoululaisetkin lukea, niin kuvakirjamaisuus ja tarinan aika kevyt taso tuo väistämättä mieleen, että kirjaa voisi lukea lapsille jo viisivuotiaasta alkaen. Tuhat lisämerkkiä olisi antanut mahdollisuuden pohtia lapsen ja aikuisen vuorovaikutusta tässä yhteisessä lukuhetkessä. Tätä kun olisin pohtinut, olisin kenties päätynytkin siihen, ettei eläinten kohtalosta oikeastaan kannattanutkaan puhua liikaa. On itse asiassa aika kiintoisa seikka pohtia, mitä lapsille maailmasta pitää kertoa.

Kenties olisin nostanut esiin kuvituksesta täydellisesti puuttuvan likaisuuden, kenties olisin korostanut, miten hyvin tyytyväisiltä eläimet pääasiassa kuvissa näyttävät. Harjan rapsutettavana oleva lehmä on navetassa suorastaan onnellisen näköinen. Mutta kenties olisin sitten myös korostanut, että kuvittaja on kuitenkin piirtänyt lihasikojen kasvot siten, että ne näyttävät järkyttyneiltä, eikä karsinoissa makaavien emäsikojenkaan ilme viestitä onnellisuudesta. Kenties olkisin pohtinut tätä kuvissa esiintyvää hienoista ristiriitaa ihmisten tyytyväisten ilmeiden ja kohtuullisen monien eläin typertyneiden ilmeiden välillä. Ja päätynyt siihen, että kuvittaja oli halunnut tahallaan tuoda tätä hieman synkempää maailmaa muuten turhan silotellun kuvan antamaan tekstiin.

Kaksi tuhatta merkkiä lisää

Jos merkkimäärä olisi ollut viisituhatta tai vielä enemmän, olisin edellisten lisäksi nostanut vaikkapa esiin sen, miten naapurimme naureskeli, että nakki lautasella -kirja olisi oikein mainio heidän pojilleen. esikoulussa oleva nuorempi herra oli nimittäin marjanpoimimismatkalla kysynyt äidiltään, että täältä metsästäkö niitä nakkejakin poimitaan. Äiti nauroi meille, että vastasi kysymykseen: Ei sentään vaan ostetaan kaupasta. Tämän tarinan kautta olisin muuttanut todennäköisesti hieman mielestäni liiankin kriittistä arviota ja todennut tarinan jälkeen, että kyllähän tämä kirja tulee todella tarpeeseen, koska se kertoo siitä, miten nakkien raaka-ainetta kasvatetaan.

Lisämerkit olisivat silti pakottaneet minut tarttumaan tarkemmin kirjan tekstiosaan. Täytyy myöntää, että teksti on välillä ällöttävän opettavaista ja mielestäni hieman kaksinaismoralistista. Lopussa minulle tuli hieman kylmät väreet, kun syödään yhdessä nakkikastiketta ja lapset pohtivat sitä, oliko tämä possu onnellinen, josta nakkeja on tehty. Ja isä vakuuttaa, ettei nyt ihan kokonaan kannata lihansyöntiä lopettaa, mutta kaupassa voi miettiä, millaista lihaa, munia ja maitoa ostaa. Myöntäisin varmaan pidemmässä arvostelussa, että tämän opettavaisuuden vielä kestää ja että siitä olisi aikuisen hyvä jatkaa keskusteluihin lapsen kanssa, mutta äidin vakuuttelu ruokapöydässä, että ”meillä syödään vain hyvinvoineiden eläinten lihaa” oli aika kaksinaismoralistinen. Tosin tämähän on vain minun mielipiteeni. Tätä tekstissä vallitsevaa ristiriitaa eläintuotannon ja lihansyönnin välillä olisin pohtinut pidemmässä kritiikissä hieman perusteellisemmin, ja todennäköisesti kaivanut kirjastosta jonkin vastaavanlaisen ja vanhemman lastenkirjan verratakseni sitä, miten aiemmin asiat on esitetty. Tosin en nyt ole olleskaan varma, että tällaista on aiemmin edes kirjoitettu

Lopuksi

Tämän pohdinnan jälkeen en ole aivan varma, että pidempi kritiikki tästä kyseisestä kirjasta olisi tuonut oleellista muutosta nyt kolmen tuhannen merkin kritiikkiini. Tosin olisin voinut antaa siinä enemmän pohdittavaa sellaiselle lukijalle, joka ei lue tätä kirjaa mutta lukee kritiikin. Tällä tavalla kritiikkejä pitäisi saada kirjoittaa enemmän. Kyse ei ole aina siitä, onko kirja hyvä tai huono, tarpeellinen tai tarpeeton tai mitä muuta arvoasetelmaa lähdetäänkään rakentamaan. Joskus kritiikki saisi olla sen verran pitkä, että siinä voisi kunnolla esitellä kirjan keskeisen sanottavan. Joskus sen pystyy tekemään kuten tämän lastentietokirjan kohdalla mutta vastaavasti monien hyvien ja perusteellisten tietokirjojen sanoma ja esittelemä tietomäärä on niin huimaa, ettei kolmessa tuhannessa merkissä pääse kuin raapaisemaan pintaa. Tällöin pitää vain pystyä kirjoittamaan kaikki vähäiset merkit niin tehokkaasti, että kritiikin lukija oikeasti tarttuu kirjaan eikä lue pelkkää kritiikkiä.

Voi että, kun osaisikin sellaisen kiteyttämisen maagisen taidon, sillä taidan lopulta olla melkoinen jaarittelija, ainakin, jos näiden blogitekstien pituuksia on uskominen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, jolla tänään ei ole nakkia lautasella, eikä edes makkaraa grillissä vaan pelkästään pastaa tattikastikkeen kera

Pyöveleitä ja muuta 1600-luvun lopun sielunmaisemaa

Anneli Kanto Pyöveli (Gummerus, 2015)

Hannele Klemettilä Keskiajan pyövelit (Atena, 2004)

Tunnustan, että rakastan historiallisia romaaneja. Hyvää sellaista lukiessa voi mielikuvituksissaan hetken kuvitella, että ymmärtää jotain menneisyyden ihmisten sielunmaisemasta, vaikka tiedänkin kaiken fiktioksi. Tietysti tiedän, että kaikki historialliset romaanit ovat samalla oman aikansa sisäänsä imaisseita tarinoita. Historiallisten romaanien alkuajoista lähtien 1800-luvulla niihin oli isketty tavalla tai toisella, kirjoittajan suoraan tarkoittamana tai vain elämishorisontin salaa pakottama, piilo-opetussuunnitelma (eikös tällainen termi joskus lanseerattu kuvaamaan sitä kaikkea, mitä opetussuunnitelmissa ja itse opetuksessa koululaisten haluttiin omaksuvan, vaikka sitä ei suorastaan missään lukenut tavoitteena). Ei ole tosiaankaan täysin viatonta Julian Rathbonen menestysromaani The Last English King (1997), sitä seurannut Kings of Albion (2000), ja niin monet muut vastaavat ”englantilaiseen” historiaan liittyneet vahvasti Englannin ja mannermaan kulttuurin törmäyttävät tarinat nousivat suosituiksi juuri vuosituhannen vaihteessa ja sen jälkeen. Niille on tilausta. Ne rakentuvat omalta osaltaan nyky-Euroopan jännitteistä ja omalta osaltaan lietsovat jännitteitä niin kuin mikä tahansa yritys kuvitella kulttuuria, yhteisöjä, menneisyyttä jne. Jos joku kiinnostuu aiheesta, voi lukea vaikkapa Jopi Nymanin artikkelin ”Kigns And Queens of England. Julian Rathbone’s Nation” teoksesta Text And Nation. Essays on Post-colonial Cultural Politics (Ed. by Andrew Blake and Jopi Nyman, University of Joensuu. Studies in Literature and Culture 10, Joensuu 2001)-

Suomalaisessa kirjallisuudessa ei varmaankaan olisi 1900-luvun alussa kukaan edes kuvitellut kirjoittavansa romaania 1600-luvulla eläneistä pyöveleistä tai muista laitapuolen kulkijoista. Olisiko kukaan sellaista halunnut lukea? Silloin piti kirjoittaa sankarillista suomalaista muinaishistoriaa uusiksi niin aikuis- kuin lapsiväestölle. Piti rakentaa tarinoissakin menneisyys, joka olisi nykyisyyttä tukeva, ja silloin taisteltiin sortokauden aikana venäläistämistä vastaan – ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, keksikäämme siis arvoisemme menneisyys suomalaisina. Eihän se tietenkään näin yksiviivaista ole, mutta kaikkea tätä pohdin, kun luin Anneli Kannon mainion uutuusromaanin Pyöveli (2015).

Kanto kuvaa 1600-lopun maailmaa niin nykyisessä Suomessa kuin erityisesti Pohjois-Saksassa. Päähenkilöinä ovat pyöveli, tuomari ja apteekkari. Heidän elämänkohtalonsa kietoutuvat toisiinsa kuten myös muiden ihmisten elämänkohtaloihin. Kanto kuvaa väkevästi pyövelin pojan Johannin kasvamista pyövelin tehtäviin. Välillä käydään Saksassa pyövelikisällinä. Kanto tavoittaa minusta mainiosti maailman, jossa pyövelin pojista tulee pyöveleitä ja pappien pappeja. Vain harvat pystyvät muuttamaan kohtaloaan. Ihmiset elävät meidän mielestämme kummallisessa maailmassa mutta oikeastaan Kanto pystyy monien ihmisten kautta kertomaan sen, että sama maailma se sittenkin on, hieman erilainen kuin oma yhteiskuntamme, tuntematon mutta silti tuttu.  Tietenkään ei saa kuvitella, että kirjailijakaan pystyy kuvittelemaan sivuille sen, mitä oikeastaan ajateltiin, mutta hyvin Kanto lukijaa vakuuttaa. Toisen keskeisen päähenkilön eli tuomari Wisanderin maailmaan ja erityisesti henkiseen muutokseen vuosien myötä Kanto saa hienon otteen. Tosin ainahan sitä voi muistaa, että nykykäsityksillä, nykyajatuksilla ihmisen ajatuksista tässä mennään esimerkiksi aivan lopussa, kun Wisander muuttuu tuomarista julmuriksi. Tässäkin historiallinen romaani on kirjoitusaikansa lapsi niin hyvässä kuin pahassa.

Pyöveleissä pelko ja turva

Kannon romaanin parasta antia minulle oli pyöveleiden maailman ja ajattelutavan kuvaaminen. Olen tosin aina arvostanut Hannele Klemettilän tietokirjaa Keskiajan pyövelit (2005), koska siinä Klemettilä kuvaa laajasti ja yksityiskohtaisesti eurooppalaisen oikeusjärjestelmän välttämätöntä työmiestä eli pyöveliä. Siinäkin kuvataan yksityiskohtaisesti muun muassa sitä, miten pyöveleitä pelättiin ja jopa vihattiin, miten pyövelit olivat samalla arvostettuja ja välttämättömiä mutta miten samalla heitä pakotettiin tekemään likaisia töitä kuten julkisten käymälöiden tyhjentämistä tai raatojen siivoamista. Mitään yhtä eurooppalaista käytäntöä ei ollut vaan tavat vaihtelivat eri puolilla eri aikoina suurestikin. Kannon kirjan luettuani piti tietysti lukea Klemettilää uudestaan, koska niin vahva tarve tuli taas lukea laajemmin pyöveleistä.

Kannon kirja on vahva ja mieleenpainuva lukukokemus. Minusta (ja taas muistutan sitä, että minäkin olen luonnollisesti elämänpiirini ja -kokemukseni, eletyn kulttuurin, omaksutun kulttuurin ja lukemieni kirjojen onnellinen vanki) hän pystyy vakuuttavasti kuvaamaan monien henkilöidensä maailman. Hyvä historiallinen romaani saa uskomaan, että samalla kyseessä on dokumentti ja samalla henkilökohtainen todistus tapahtuneesta. Kiirettä tarinassa ei pidetä. Hahmojen ja juonikuvioiden annetaan kehittyä rauhassa. Olin äärimmäisen tyytyväinen lukemaani loppupuolelle asti. Kun siellä sitten tarinan maagiseen kehään heitettiin 1670-luvulla Pohjanmaata ravistelleet noitavainot, kirjaan tulee kiireen makua. Tuomari Wisander kaventuu hahmona, hän muuttuu ohueksi. Noitavainot ja -oikeudenkäynnit, koko kollektiivinen hulluus ja ihmisissä tapahtunut muutos tavallaan juostaan lävitse tapahtumia luettelemalla. Kolmen keskeisen hahmon aiemmin kannattelema tarina (kolmas on orjapojasta apteekkariksi monien muutosvaiheiden jälkeen noussut Eggerts, jota en tässä paljoa käsittele, mutta joka ansaitsee hahmona kehut) kutistuu Johann-pyövelin aina vain yksiulotteisemmaksi muuttuvaksi kertomukseksi. Tämä tietysti palvelee tarinassa sitä, että Johann on se keskeisin hahmo ja hänen muutosprosessinsa on keskeistä teoksessa. Loppu on tietysti hyvin seesteinen ja nautittava. Ja hienoa on se, että kissakin nousee niin tärkeäksi viimeisten sivujen henkiseksi sankariksi. Silti lopun noitavainot tuntuivat minusta kuin laajalta hahmotukselta tarinan lopuksi. Tunnelmaa lisää se, miten hienosti Kanto on koko aiemman tarinan ajan antanut lukijansa mennä henkilöidensä maailmaan.

Loput 40 sivua olisin kustannustoimittajana kirjoituttanut uudelleen. Ja sanonut kirjailijalle, että älä hätäile, kuvaa kaikki yhtä tiheästi ja hienosti kuin alussa. Sivuja olisi tullut sata lisää mutta kukaan ei olisi lopettanut lukemistaan, koska magiikka olisi jatkunut. Nyt lopusta jäi hieman juosten kustu maku suuhun, mutta vain ihan lopusta.

Lukekaahan ihmiset ihmeessä tämä tarina. Olen varma, että se kestää toisenkin lukemiskerran. Itse ainakin aion lukea tämän kirjan uudestaan, ja ostaa sen sitten parin vuoden päästä alennusmyynnistä hyllyyni. Ja sen verran paljon todellakin tarinasta tykkäsin, että luen varmaan Kannon muutkin teokset. Hassua sinänsä, että sama ilmiö tapahtui luettuani Klemettilän pyövelikirjan. Sen jälkeen olen lukenut kaikki häneltä ilmestyneet keskiaikaa käsittelevät tietoteokset. Näin sitä kirjailija onnistuessaan luo itselleen uskollista lukijakuntaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski pyöveleiden maailmassa

Vain silmillä syödään – ajatuksia keittokirjoista koirille ja ihmisille, osa 2 ihmiset

Keittotaitoa ihmisille:

Hanna Sumari, Marjo Kauppila, Monna Pursiainen, Aino Mäkelä Välipalat. Virtaa superfoodeista (Readme.fi, 2015)

Vihermehut ja – smoothiet (Suom. aatos Nieminen. Gummerus, 2015)

Elina Jyväs Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset (Tammi, 2014)

Kaisa Isotalo & Raija Kuittinen (toim.) Kotiruoka (Otava, 88.painos 2012, 1. painos 1908)

Carl Butlerin keittokirja (Suom. Kati Appelqvist. Gummerus, 1990, alkuteos 1974)

Helena Hallenberg & Irmeli Perho Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010)

Ihmisten keittämistä en sentään ajatellut kommentoida tässä blogi-tekstissäni, vaikka vanha sanonta, että on sitä mitä syö, voisi fingerporilaisittain muuntua ahatukseksi, että mitä ihmisemmäksi haluaa ihmisenä tulla, niin sitä enemmän pitäisi ihmistä syödä. Noh, ajattelin kuitenkin pohtia hieman kasaa keittokirjoja. Ja ihmisille tarkoitetuista keittokirjoista voi sanoa saman kuin koirille tarkoitetuista kirjoista: visuaalinen panostus, kuvat ja estetiikka korostuvat nykyään hieman eri tavalla kuin aiemmin. Välillä tuntuu, että ruokakirjojen kauneuteen vaikkapa lahjaesineenä keskitytään enemmän kuin niiden käyttökelpoisuuteen keittiössä.
Aloitan siitä, että kirjastossa käteeni osui viimeisintä villityshuutoa oleva kirja Välipalat. Virtaa superfoodeista (2015). Kaunis kirja, ehdottomasti tätä viimeisintä keittokirjavillitystä parhaimmillaan. Kuvat ovat mietittyjä ja aseteltuja kuin vanhoissa asetelmissa. Kuvien taustat mietittynä viimeisen päälle. Erityisesti ihastuin parvekkeen kaiteelle aalto-lasiin aseteltuun avokadosmoothie-kuvaan. Tätä kirjaa tekee mieli selata ja selata. Pidin myös siitä, miten ilmavasti reseptit oli laitettu aukeamalle kuvan kanssa. Ja kun sivuja on vain 167 tai jotain sinnepäin, ei niitä reseptejä kovin paljon tarvitse yhteen kirjaan uhrata, voi helposti tehdä muutaman lisää. Moniakin nykykirjoja voi repostella samalla lailla. Tästä kirjasta nyt kuitenkin pidin ja voisin jopa sen ostaakin keittokirjahyllyymme, jos siellä olisi tilaa ja jos blenderimme ei olisi sanonut sopimusta irti.

Kaikkinensa minua potuttaa se, että nykyään keittiössä pitäisi olla ainakin sauvasekoitin, blenderi (eikä mikään tavallinen näytä riittävän vaan pitäisi olla sellainen blenderi, että se sopii järeisiinkin hommiin, kutsutaanko sitä sitten kuitenkin tehosekoittimeksi) ja monitoimikone. Sitten kun vielä aina pitää olla kahvinkeitin ja mikroaaltouuni, niin ei ne kaikki meidän keittiöön mahdu. Ja ees-taas-ees-taas kaappiin ja takaisin roudaaminen tarkoittaa jossain vaiheessa varmuudella sitä, ettei homma pelitä vaan pelit ja pensselit jää kaapin kätköihin, sinne missä monilla on se leipäkone ja jäätelökone puhumattakaan niistä eksoottisimmista vempaimista.

Kävin kaupassa ja ostin repullisen resepteihin tarvittavia ”superfoodeja”, tosin niin paljon niitä eri reseptivaihtoehdoissa oli, ettei reppu riittänyt, joten jätin osan suosiolla kauppaan. Välipala-kirjassa miellyttävästi esitellään alussa näitä eri ”superfoodaineksia”, mistä osiosta pidin paljon. Sitten toimeen.
Valmistin energiapatukoita taateleista, cashewpähkinöistä, karpaloista, kookosöljystä, maapähkinävoista ja kalaharinsuolasta. Vähän erinäköistä tuli kuin kirjan kuvassa. Blenderillämme homma oli todella hankala, enkä voi sitä suositella. Olisi pitänyt varmaan olla se monitoimikone, mitä talossamme ei ole, jos minua ja vaimoani ei sellaisiksi määritellä. Ja maku? Noh, koehenkilöt pitivät patukoita ihastuttavina mutta itse en innostunut, en etenkään, kun niitä tuli niin paljon, että olisi pitänyt syödä joka päivä parisen ainakin viikon ajan. Loput kolme heitettiin roskiin, eikä uusia hevillä tehdä.
Entäs hunaja-kookospähkinät pähkinäsekoituksesta, hunajasta, ruususuolasta ja kookoshiutaleista. Valitettavasti hyvä maku ei minusta korvannut tekemisen vaivaa, joten sekin jäi sitten yhden kerran kokeiluksi. Saman kohtalon kokivat myslipatukat (joita on vielä kahden viikonkin jälkeen keittiössä turhaan tarjolla), joihin tuli kaurahiutaleita, mysliä, banaania, kookosöljyä, maapähkinävoita ja hunajaa. Ja sama ilmiö myös nokkosnököissä. Kyse ei ole siis siitä, etteikö pysty tekemään terveellistä superfood-välipalaa vaan siitä, ettei tekemisen vaiva maistu suussani tarpeeksi hyvältä. Tämä lienee ongelmani kaiken ruoanlaiton suhteen: haluan hyvää ilman liiallista vaivaa.

Koska laiskuus siis määrittelee liikaa ruoanlaittoani, niin käännyin välipala-kirjan runsaaseen smoothie-osastoon. Täällä blenderi on oiva väline, ja itse asiassa kaikki edelliset olivat varmaan olleet mukavampia tehdä, jos taloudessamme olisi monitoimikone, sillä blenderin kanssa hommasta tuli tuhraamista. Avokado- ja muut smoothiet ovat mainiota tässä kirjassa mutta samalla kirjan hyödyllisyysarvo (ostokohteena) laskee, koska näitähän erilaisia versioita pystyy niin helposti itse tekemään, koska aineksia voi vain heitellä sekaisin, ja sitten joko maitoa, mantelimaitoa tai vichyvettä sekaan, miten kukin haluaa.

Makeita välipaloja en kokeillut. Erilaisia suolaisia välipaloja kokeilin kuten oliivi-tattarileipä (tomaattia, tattarijauhoa, öljyä, suolaa. mustapippuria, oliiveja, kvinoaa), mikä itse asiassa oli mainio tapa syödä muuten itselleni vierasta tattaria (no, blineissä menee), ja muutamat levitteet, joihin en ihastunut, koska niissä taas vaiva ei kohdannut makua.
Pitkän kirjoituksen lopputulos tästä kirjasta: Mielenkiintoinen ja kenties ostan, jos alennusmyynneissä kohtaamme sopivan paksun lompakon välityksellä.

Ja kun superfoodeihin ja terveysruokiin olin hurahtanut, niin ei ollut ihme, että samalla kirjastovisiitillä tarttui mukaan kirja nimeltä Vihermehut ja – smoothiet (2015). Tästä kirjasta on tullut kokeiltua moniakin reseptejä, koska pihassamme sattuu olemaan liikaa lehtikaalia, salaatteja ja muita niin terveelliseksi määriteltyjä viheraineita. Tästä kirjasta täytyy sanoa, että tässä käännöskirjassa on minua kammottava ja ällöttävä tekovihervärimaailma ja loistavasti minulle melkein lukukelvoton taitto. Sitä paitsi ohjeissa puhutaan minulle käsittämättömistä vihervihanneksista kuten sidesalaatista (tottahan se googlesta löytyi) ja muistakin aineksista, joita tavallisessa S-marketissakaan ei ole, enkä jaksa jokaista googlata, että mikäs tämä kummallisuus siten onkaan. Hyviä terveellisiä juttuja sain aikaan mutta kirjana lukukokemus oli niin vastenmielinen, että haluaisin saada tämän kirjan ilmaiseksi, eikä sekään olisi tarpeen, koska hetkeksi lainaamalla ja pläräämällä saa käsityksen, miten näitä tehdään, eikä sen jälkeen kirjaa todellakaan tarvitse ottaa silmien nähtäväksi tuottamaan henkistä pahoinvointia.
Hassua sinänsä, että kirjan reseptit ovat pääsääntöisesti maukkaita ja hyvinvointia edistäviä mutta kirjan ulkonäkö oksettaa. Tosin vain meillä, kenties jonkun mielestä kirja on reippaan ja terveellisen näköinen. Toivon, ettei tämän kirjan ulkonäkö muutu keittokirjoissa miksikään muodiksi, koska sen jälkeen joudun pakenemaan netin reseptimaailmaan. Mutta onneksi kaikki eivät ole samasta muotista, eivät edes keittokirjat.

Kun keittokirjasta tulee kaunis esine
Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset on juuri sitä, mitä keittokirja parhaimmillaan ja minusta pahimmillaan voi olla eli kaunis turha esine. Ymmärrän ja itse asiassa tsemppaan tekijän, Elina Jyväksen, ideaa. Hän on luonut fiktiivisen aatelisnaisen, joka rakastaa herkkuja, vastustamattomia lumoavia erikoisia herkkuja. Kirjassa on ääritaiteellinen ruokakuvitus, missä minusta mennään jo siihen, etteivät reseptit sinänsä kiinnosta vaan kirjassa kerrotut tarinat ja kuvat, ylikauniit kuvat, joissa ruokakaan ei enää ole tärkeintä vaan taiteellinen vaikutelma. Sinänsä reseptit on laadittu taidokkaasti ja valmistusohjeet ovat yksityiskohtaiset. Näin ohimennen jossain nettisivulla jonkun valmistaneen yhden ohjeen mukaisen herkun. Taisi moittia siinä jotain puutetta reseptissä mutta minulle tätä ongelmaa ei tule, koska tätä kirjaa aion käyttää vain visuaaliseen nautiskeluun, enkä keittotaidon harrastamiseen.
Tai itse asiassa nyt valehtelen, sillä sain kirjasta innostuksen kokeilla laventelia leivonnassa. Kirjassa on kaksikin laventelia sisältävää ohjetta, joista kumpikaan ei suussani napsannut mitään tarvetta. Itse laventeli sen sijaan sai minut etsimään laventelileivonnaisten ohjeita netistä ja löysin mainion ohjeen laventeli-mantelikakusta. Tätä kokeilin ja täytyy myöntää, että ihanalta maistui kakku suussamme. Aion tehdä vastaavan kakun heti, kun seuraavan kerran vieraita odotamme.
Näin ollen jouduin hieman perääntymään siitä ajatuksestani, että keittokirjaa pitää käyttää eikä pelkästään katsella. Kenties vaimoni on sittenkin oikeassa, kun hän sanoo, että kirjoja selailemalla voi saada inspiraatiota ja ideoita ruoanlaittoon.

”Rumien” kuvien kirjat

Minulle keittokirjat olivat lapsuuden kodin tärkeitä esineitä mutta nämä kirjat kuten klassinen Kotiruoka (2012/1908) eivät olleet katselukirjoja vaan työkirjoja, niiden avulla tehtiin välillä jotain muuta kuin peruskotiruokaa. Meillä on edelleen kotona parikin vastaavaa kirjaa, joista pääsääntöisesti teen paljon enemmän kuin mistään muusta kirjasta. Mitä lähemmäs nykyaikaa painokset (ja versiot) tulevat niin sitä enemmän niissä on kuvia, joita en katsele, en halua enkä tarvitse visuaalisia virikkeitä. Kunnon vanhasta lapsuuden keittokirjasta menen suoraan hakemistoon ja otan sieltä tarvitsemani sivun. Näitä kirjoja ei selailla samalla tavalla kuin visuaalisuuteen panostavia kuvakirjoja. Nämä kirjat tosiaankin kuluvat käytössä. Ne ovat likaisia (ruoka-ainetahroja), irtosivuisia ja jopa palaneita (on jonkun päälle joutunut hätätilanteessa laittamaan kuuman peltilevyn tai vahingossa kirja on laskettu kuuman keittolevyn päälle, mutta sellaiset palovammat vain korostavat keittokirjan arvoa).
Ääriesimerkki paljon jossain vaiheessa käyttämästäni ”rumasta” keittokirjasta on Carl Butlerin keittokirja (1990). Ostin sen joskus kirja-alesta ja päätin vain tehdä siitä kaikenlaista. Kirjan kuvat ovat suorastaan nykykuvitukseen verrattuna luotaantyöntäviä mutta ruotsalaisen mestarikokin ohjeet sen maukkaampia. Laskin tuossa, että olen kokeillut 15 eri reseptiä, joista parista on tullut sellaisia, että teen niitä vielä nykyäänkin kirjaan katsomatta. Tosin hieman mukaillen sen suhteen, mitä nyt sattuu raaka-aineita olemaan. Vieläkään en ole valmis kirjasta luopumaan, vaikka myöntää täytyy, että sen tunkkaiset ja tummat kuvat eivät kiihota ruokahalua.
Täydellinen keittokirja minulle
Jokainen voi mielessään mitä vastaisi, jos joku tivaisi mielipidettä tällaisesta, että mikä olisi juuri hänelle sopiva täydellinen keittokirja. Oikea vastaus ei olisi se lapsuuden keittokirja vaan aivan jotain muuta
Itse rakastan ja arvostan Helena Hallenbergin & Irmeli Perhon teosta Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010). Minusta on lumoavaa lukea tarkkaa, taattua ja mielenkiintoista tietoa islamilaisesta ruokakulttuurista, sen raaka-aineista lähtien. Kirjassa kerrotaan niin islamin käsityksestä siitä, mitä ravinnon pitää sisältää kuin siitä, mitä ovat heidän ruokamääräyksensä. Kaikki käydään lävitse erilaisista laajan alueen ruokakulttuurin historiasta, ruoka-aineiden käytöstä ja eri alueiden erityispiirteistä aina nautintoaineisiin asti. Valtava määrä tietoa, joka on vetävästi kirjoitettua asiaproosaa. Lopuksi on suuri määrä eri alueilta tulevia käyttökelpoisia reseptejä. Täydellinen ruoka- ja kulttuuriopas.
Vaikka välillä on tuntunut, että kulttuurihistoria vetää minua lukijana liialtikin puoleensa, niin myönnän, että olemme kokeilleet useitakin reseptejä. Tämän kirjan ansiona moniin muihin turkkilaisen tai marokkolaisen tai muun alueen ruokakuvakirjoihin on myös se, että siinä keskitytään aika perinteisiin resepteihin. Monissa hyllyssämme lovissa islamilaiselta alueelta olevissa ruokakirjoissa painotus on erikoisuudessa ja suuressa kulinaarisessa (ja visuaalisessa) nautinnossa. Niiden reseptit ovat monimutkaisia, hankalia ja sisältävät paljon vaikeasti hankittavia aineksia, eli yhdessä lauseessa painottaen: ne ovat minusta käyttökelvottomia ja kelpaavat vain fiilistelyyn. Hallenbergin ja Perhon kirjan reseptit sen sijaan kutsuvat kokeilemaan, tutustumaan islamin maiden ruokaperinteeseen. Lisäksi minulle ainakin tuottaa valtavaa tyydytystä lukea kaikesta tuosta perinteestä. Näin tiedän, mitä syön ja miksi, miten kyseinen ruoka on syntynyt ja miksi sitä esimerkiksi suositaan tietyissä maissa eikä niinkään toisissa.
Odotan sitä päivää jolloin joku tekisi samanlaisen ruokakulttuurikirjan suomalaisesta ruokahistoriasta. Vielä sellaista ei ole eteeni tullut. Ottakoon joku kopin, jos innostuu.

Petri Pietiläinen, kirjakuski ruokakulttuurin lumoissa