Vain silmillä syödään – ajatuksia keittokirjoista koirille ja ihmisille, osa 2 ihmiset

Keittotaitoa ihmisille:

Hanna Sumari, Marjo Kauppila, Monna Pursiainen, Aino Mäkelä Välipalat. Virtaa superfoodeista (Readme.fi, 2015)

Vihermehut ja – smoothiet (Suom. aatos Nieminen. Gummerus, 2015)

Elina Jyväs Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset (Tammi, 2014)

Kaisa Isotalo & Raija Kuittinen (toim.) Kotiruoka (Otava, 88.painos 2012, 1. painos 1908)

Carl Butlerin keittokirja (Suom. Kati Appelqvist. Gummerus, 1990, alkuteos 1974)

Helena Hallenberg & Irmeli Perho Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010)

Ihmisten keittämistä en sentään ajatellut kommentoida tässä blogi-tekstissäni, vaikka vanha sanonta, että on sitä mitä syö, voisi fingerporilaisittain muuntua ahatukseksi, että mitä ihmisemmäksi haluaa ihmisenä tulla, niin sitä enemmän pitäisi ihmistä syödä. Noh, ajattelin kuitenkin pohtia hieman kasaa keittokirjoja. Ja ihmisille tarkoitetuista keittokirjoista voi sanoa saman kuin koirille tarkoitetuista kirjoista: visuaalinen panostus, kuvat ja estetiikka korostuvat nykyään hieman eri tavalla kuin aiemmin. Välillä tuntuu, että ruokakirjojen kauneuteen vaikkapa lahjaesineenä keskitytään enemmän kuin niiden käyttökelpoisuuteen keittiössä.
Aloitan siitä, että kirjastossa käteeni osui viimeisintä villityshuutoa oleva kirja Välipalat. Virtaa superfoodeista (2015). Kaunis kirja, ehdottomasti tätä viimeisintä keittokirjavillitystä parhaimmillaan. Kuvat ovat mietittyjä ja aseteltuja kuin vanhoissa asetelmissa. Kuvien taustat mietittynä viimeisen päälle. Erityisesti ihastuin parvekkeen kaiteelle aalto-lasiin aseteltuun avokadosmoothie-kuvaan. Tätä kirjaa tekee mieli selata ja selata. Pidin myös siitä, miten ilmavasti reseptit oli laitettu aukeamalle kuvan kanssa. Ja kun sivuja on vain 167 tai jotain sinnepäin, ei niitä reseptejä kovin paljon tarvitse yhteen kirjaan uhrata, voi helposti tehdä muutaman lisää. Moniakin nykykirjoja voi repostella samalla lailla. Tästä kirjasta nyt kuitenkin pidin ja voisin jopa sen ostaakin keittokirjahyllyymme, jos siellä olisi tilaa ja jos blenderimme ei olisi sanonut sopimusta irti.

Kaikkinensa minua potuttaa se, että nykyään keittiössä pitäisi olla ainakin sauvasekoitin, blenderi (eikä mikään tavallinen näytä riittävän vaan pitäisi olla sellainen blenderi, että se sopii järeisiinkin hommiin, kutsutaanko sitä sitten kuitenkin tehosekoittimeksi) ja monitoimikone. Sitten kun vielä aina pitää olla kahvinkeitin ja mikroaaltouuni, niin ei ne kaikki meidän keittiöön mahdu. Ja ees-taas-ees-taas kaappiin ja takaisin roudaaminen tarkoittaa jossain vaiheessa varmuudella sitä, ettei homma pelitä vaan pelit ja pensselit jää kaapin kätköihin, sinne missä monilla on se leipäkone ja jäätelökone puhumattakaan niistä eksoottisimmista vempaimista.

Kävin kaupassa ja ostin repullisen resepteihin tarvittavia ”superfoodeja”, tosin niin paljon niitä eri reseptivaihtoehdoissa oli, ettei reppu riittänyt, joten jätin osan suosiolla kauppaan. Välipala-kirjassa miellyttävästi esitellään alussa näitä eri ”superfoodaineksia”, mistä osiosta pidin paljon. Sitten toimeen.
Valmistin energiapatukoita taateleista, cashewpähkinöistä, karpaloista, kookosöljystä, maapähkinävoista ja kalaharinsuolasta. Vähän erinäköistä tuli kuin kirjan kuvassa. Blenderillämme homma oli todella hankala, enkä voi sitä suositella. Olisi pitänyt varmaan olla se monitoimikone, mitä talossamme ei ole, jos minua ja vaimoani ei sellaisiksi määritellä. Ja maku? Noh, koehenkilöt pitivät patukoita ihastuttavina mutta itse en innostunut, en etenkään, kun niitä tuli niin paljon, että olisi pitänyt syödä joka päivä parisen ainakin viikon ajan. Loput kolme heitettiin roskiin, eikä uusia hevillä tehdä.
Entäs hunaja-kookospähkinät pähkinäsekoituksesta, hunajasta, ruususuolasta ja kookoshiutaleista. Valitettavasti hyvä maku ei minusta korvannut tekemisen vaivaa, joten sekin jäi sitten yhden kerran kokeiluksi. Saman kohtalon kokivat myslipatukat (joita on vielä kahden viikonkin jälkeen keittiössä turhaan tarjolla), joihin tuli kaurahiutaleita, mysliä, banaania, kookosöljyä, maapähkinävoita ja hunajaa. Ja sama ilmiö myös nokkosnököissä. Kyse ei ole siis siitä, etteikö pysty tekemään terveellistä superfood-välipalaa vaan siitä, ettei tekemisen vaiva maistu suussani tarpeeksi hyvältä. Tämä lienee ongelmani kaiken ruoanlaiton suhteen: haluan hyvää ilman liiallista vaivaa.

Koska laiskuus siis määrittelee liikaa ruoanlaittoani, niin käännyin välipala-kirjan runsaaseen smoothie-osastoon. Täällä blenderi on oiva väline, ja itse asiassa kaikki edelliset olivat varmaan olleet mukavampia tehdä, jos taloudessamme olisi monitoimikone, sillä blenderin kanssa hommasta tuli tuhraamista. Avokado- ja muut smoothiet ovat mainiota tässä kirjassa mutta samalla kirjan hyödyllisyysarvo (ostokohteena) laskee, koska näitähän erilaisia versioita pystyy niin helposti itse tekemään, koska aineksia voi vain heitellä sekaisin, ja sitten joko maitoa, mantelimaitoa tai vichyvettä sekaan, miten kukin haluaa.

Makeita välipaloja en kokeillut. Erilaisia suolaisia välipaloja kokeilin kuten oliivi-tattarileipä (tomaattia, tattarijauhoa, öljyä, suolaa. mustapippuria, oliiveja, kvinoaa), mikä itse asiassa oli mainio tapa syödä muuten itselleni vierasta tattaria (no, blineissä menee), ja muutamat levitteet, joihin en ihastunut, koska niissä taas vaiva ei kohdannut makua.
Pitkän kirjoituksen lopputulos tästä kirjasta: Mielenkiintoinen ja kenties ostan, jos alennusmyynneissä kohtaamme sopivan paksun lompakon välityksellä.

Ja kun superfoodeihin ja terveysruokiin olin hurahtanut, niin ei ollut ihme, että samalla kirjastovisiitillä tarttui mukaan kirja nimeltä Vihermehut ja – smoothiet (2015). Tästä kirjasta on tullut kokeiltua moniakin reseptejä, koska pihassamme sattuu olemaan liikaa lehtikaalia, salaatteja ja muita niin terveelliseksi määriteltyjä viheraineita. Tästä kirjasta täytyy sanoa, että tässä käännöskirjassa on minua kammottava ja ällöttävä tekovihervärimaailma ja loistavasti minulle melkein lukukelvoton taitto. Sitä paitsi ohjeissa puhutaan minulle käsittämättömistä vihervihanneksista kuten sidesalaatista (tottahan se googlesta löytyi) ja muistakin aineksista, joita tavallisessa S-marketissakaan ei ole, enkä jaksa jokaista googlata, että mikäs tämä kummallisuus siten onkaan. Hyviä terveellisiä juttuja sain aikaan mutta kirjana lukukokemus oli niin vastenmielinen, että haluaisin saada tämän kirjan ilmaiseksi, eikä sekään olisi tarpeen, koska hetkeksi lainaamalla ja pläräämällä saa käsityksen, miten näitä tehdään, eikä sen jälkeen kirjaa todellakaan tarvitse ottaa silmien nähtäväksi tuottamaan henkistä pahoinvointia.
Hassua sinänsä, että kirjan reseptit ovat pääsääntöisesti maukkaita ja hyvinvointia edistäviä mutta kirjan ulkonäkö oksettaa. Tosin vain meillä, kenties jonkun mielestä kirja on reippaan ja terveellisen näköinen. Toivon, ettei tämän kirjan ulkonäkö muutu keittokirjoissa miksikään muodiksi, koska sen jälkeen joudun pakenemaan netin reseptimaailmaan. Mutta onneksi kaikki eivät ole samasta muotista, eivät edes keittokirjat.

Kun keittokirjasta tulee kaunis esine
Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset on juuri sitä, mitä keittokirja parhaimmillaan ja minusta pahimmillaan voi olla eli kaunis turha esine. Ymmärrän ja itse asiassa tsemppaan tekijän, Elina Jyväksen, ideaa. Hän on luonut fiktiivisen aatelisnaisen, joka rakastaa herkkuja, vastustamattomia lumoavia erikoisia herkkuja. Kirjassa on ääritaiteellinen ruokakuvitus, missä minusta mennään jo siihen, etteivät reseptit sinänsä kiinnosta vaan kirjassa kerrotut tarinat ja kuvat, ylikauniit kuvat, joissa ruokakaan ei enää ole tärkeintä vaan taiteellinen vaikutelma. Sinänsä reseptit on laadittu taidokkaasti ja valmistusohjeet ovat yksityiskohtaiset. Näin ohimennen jossain nettisivulla jonkun valmistaneen yhden ohjeen mukaisen herkun. Taisi moittia siinä jotain puutetta reseptissä mutta minulle tätä ongelmaa ei tule, koska tätä kirjaa aion käyttää vain visuaaliseen nautiskeluun, enkä keittotaidon harrastamiseen.
Tai itse asiassa nyt valehtelen, sillä sain kirjasta innostuksen kokeilla laventelia leivonnassa. Kirjassa on kaksikin laventelia sisältävää ohjetta, joista kumpikaan ei suussani napsannut mitään tarvetta. Itse laventeli sen sijaan sai minut etsimään laventelileivonnaisten ohjeita netistä ja löysin mainion ohjeen laventeli-mantelikakusta. Tätä kokeilin ja täytyy myöntää, että ihanalta maistui kakku suussamme. Aion tehdä vastaavan kakun heti, kun seuraavan kerran vieraita odotamme.
Näin ollen jouduin hieman perääntymään siitä ajatuksestani, että keittokirjaa pitää käyttää eikä pelkästään katsella. Kenties vaimoni on sittenkin oikeassa, kun hän sanoo, että kirjoja selailemalla voi saada inspiraatiota ja ideoita ruoanlaittoon.

”Rumien” kuvien kirjat

Minulle keittokirjat olivat lapsuuden kodin tärkeitä esineitä mutta nämä kirjat kuten klassinen Kotiruoka (2012/1908) eivät olleet katselukirjoja vaan työkirjoja, niiden avulla tehtiin välillä jotain muuta kuin peruskotiruokaa. Meillä on edelleen kotona parikin vastaavaa kirjaa, joista pääsääntöisesti teen paljon enemmän kuin mistään muusta kirjasta. Mitä lähemmäs nykyaikaa painokset (ja versiot) tulevat niin sitä enemmän niissä on kuvia, joita en katsele, en halua enkä tarvitse visuaalisia virikkeitä. Kunnon vanhasta lapsuuden keittokirjasta menen suoraan hakemistoon ja otan sieltä tarvitsemani sivun. Näitä kirjoja ei selailla samalla tavalla kuin visuaalisuuteen panostavia kuvakirjoja. Nämä kirjat tosiaankin kuluvat käytössä. Ne ovat likaisia (ruoka-ainetahroja), irtosivuisia ja jopa palaneita (on jonkun päälle joutunut hätätilanteessa laittamaan kuuman peltilevyn tai vahingossa kirja on laskettu kuuman keittolevyn päälle, mutta sellaiset palovammat vain korostavat keittokirjan arvoa).
Ääriesimerkki paljon jossain vaiheessa käyttämästäni ”rumasta” keittokirjasta on Carl Butlerin keittokirja (1990). Ostin sen joskus kirja-alesta ja päätin vain tehdä siitä kaikenlaista. Kirjan kuvat ovat suorastaan nykykuvitukseen verrattuna luotaantyöntäviä mutta ruotsalaisen mestarikokin ohjeet sen maukkaampia. Laskin tuossa, että olen kokeillut 15 eri reseptiä, joista parista on tullut sellaisia, että teen niitä vielä nykyäänkin kirjaan katsomatta. Tosin hieman mukaillen sen suhteen, mitä nyt sattuu raaka-aineita olemaan. Vieläkään en ole valmis kirjasta luopumaan, vaikka myöntää täytyy, että sen tunkkaiset ja tummat kuvat eivät kiihota ruokahalua.
Täydellinen keittokirja minulle
Jokainen voi mielessään mitä vastaisi, jos joku tivaisi mielipidettä tällaisesta, että mikä olisi juuri hänelle sopiva täydellinen keittokirja. Oikea vastaus ei olisi se lapsuuden keittokirja vaan aivan jotain muuta
Itse rakastan ja arvostan Helena Hallenbergin & Irmeli Perhon teosta Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010). Minusta on lumoavaa lukea tarkkaa, taattua ja mielenkiintoista tietoa islamilaisesta ruokakulttuurista, sen raaka-aineista lähtien. Kirjassa kerrotaan niin islamin käsityksestä siitä, mitä ravinnon pitää sisältää kuin siitä, mitä ovat heidän ruokamääräyksensä. Kaikki käydään lävitse erilaisista laajan alueen ruokakulttuurin historiasta, ruoka-aineiden käytöstä ja eri alueiden erityispiirteistä aina nautintoaineisiin asti. Valtava määrä tietoa, joka on vetävästi kirjoitettua asiaproosaa. Lopuksi on suuri määrä eri alueilta tulevia käyttökelpoisia reseptejä. Täydellinen ruoka- ja kulttuuriopas.
Vaikka välillä on tuntunut, että kulttuurihistoria vetää minua lukijana liialtikin puoleensa, niin myönnän, että olemme kokeilleet useitakin reseptejä. Tämän kirjan ansiona moniin muihin turkkilaisen tai marokkolaisen tai muun alueen ruokakuvakirjoihin on myös se, että siinä keskitytään aika perinteisiin resepteihin. Monissa hyllyssämme lovissa islamilaiselta alueelta olevissa ruokakirjoissa painotus on erikoisuudessa ja suuressa kulinaarisessa (ja visuaalisessa) nautinnossa. Niiden reseptit ovat monimutkaisia, hankalia ja sisältävät paljon vaikeasti hankittavia aineksia, eli yhdessä lauseessa painottaen: ne ovat minusta käyttökelvottomia ja kelpaavat vain fiilistelyyn. Hallenbergin ja Perhon kirjan reseptit sen sijaan kutsuvat kokeilemaan, tutustumaan islamin maiden ruokaperinteeseen. Lisäksi minulle ainakin tuottaa valtavaa tyydytystä lukea kaikesta tuosta perinteestä. Näin tiedän, mitä syön ja miksi, miten kyseinen ruoka on syntynyt ja miksi sitä esimerkiksi suositaan tietyissä maissa eikä niinkään toisissa.
Odotan sitä päivää jolloin joku tekisi samanlaisen ruokakulttuurikirjan suomalaisesta ruokahistoriasta. Vielä sellaista ei ole eteeni tullut. Ottakoon joku kopin, jos innostuu.

Petri Pietiläinen, kirjakuski ruokakulttuurin lumoissa