Cormac McCarthy Kaikki kauniit hevoset (Suom. Kaijamari Sivill. WSOY, 2014),
Matka
toiseen maailmaan (Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, 1995)
ja vähän kenties myös
Veren ääriin eli Lännen punainen ilta (Suom. Kaijamari Sivill.
WSOY, 2012)
Ihastelen ja pelkään Kotkan pääkirjaston ”tyrkkyhyllyjä”
tai ”tarttumispaikkoja”, eli niitä häkkyröitä, joissa uutuudet odottavat tai ne
kirjat, joita kirjasto ”suosittelee”. Niistä tarttuu niin paljon hyviä kirjoja mukaan
ettei paremmasta väliä. Amerikkalaisen Cormac
McCarthyn kirjat ovat minulle tällaisia. Tai tuo nyt ei ihan täydellinen
totuus ole. Tunnustan, että nähtyäni elokuvasovituksen Tiestä (elokuva 2009, alkuteos 2006, suomennos 2009) tartuin myös
vanhana scifi-friikkinä hänen romaaniinsa. Luin sen ja myönnettäköön, että
pidin sitä huomattavasti vaikuttavampana kuin elokuvaa, mikä ei liene yllätys
kenellekään kirjojen ystävälle. Jäi suuhun maku, että voisihan tätä herraa lukea
lisääkin, mutta siihen se jäi vuosiksi.
Vuonna 2012 olin keskellä koirien historiaa.
Uutuushyllystä tarttui käteeni Veren
ääriin (2012), ja nautin siitä suunnattomasti, etenkin, koska koirat
haukkuivat niin julmetusti kirjassa. Mutta se kerronta, voi että sitä
kerrontaa, sitä runoutta, sitä nautintoa, kun lukee ja sulkee silmänsä ja
kaiken näkee ja tuntee edelleen kuin kirjassa.
En sitten kuitenkaan käyttänyt McCarthyä Koirien maailmanhistoriassani (SKS, 2013).
Kaikkea ei vain voi tunkea yhteen kirjaan vaikka haluaisikin, tai sitten pitää
tehdä omakustanne, jossa itse saa päättää kuinka hienon tai huonon teoksen
julkaisee. Jäi nurkassa lymyilevä tarve lukea lisää ja vielä lisää. Muutaman
kerran olen Helsingin Akateemisessa pidellyt McCarthyä englanniksi käsissäni
mutta järki on voittanut; ei voi kaikkea lukea, koska aika vain ei riitä vaikka
kuin venyttäisi sekunteja.
Sain tyydytettyä McCarthy fetissini sillä, että
ostin kirjaston poistomyynnistä muistaakseni viime vuonna Matkan toiseen maailmaan (1995). Pistin sen hyllyyn tyydytyksen
väristyksiä sisässäni. Nyt olisi kotonakin yksi McCarthy, jos lukemishimo
valtaisi sietämättömällä vimmalla joskus yön pimeinä – ja sinne se unohtui
muiden lukemattomien kirjojen joukkoon.
Kunnes! Kesällä 2015 kirjastossa törmäsin ”suositellaan”-hyllyssä
Rajatrilogian ensimmäiseen osaan (Matka
toiseen maailmaan on sen toinen osa, kolmatta ei ole vielä suomennettukaan)
Kaikki kauniit hevoset (2014), ja
sitten minua vietiin.
Keppihevosena
koirat ja kissat
Tartuin ”hevoskirjaan” tarralappukasan kanssa.
Laputin lukemastani uskollisesti valtavat määrät viittauksia koiriin, eikä
tästä nyt niitä kissoja löytynyt. Tuttua kerrontaa tämä kirja nyt oli. Tässä
16-vuotias John Grady lähtee karkuteille kaverinsa Rawlinsin kanssa.
Määränpäänä Meksiko. Heitä ajaa selittämätön tarve olla jossain muualla kuin
kotona, tosin äiti myy isoisän kuoleman jälkeen Gradyn kotitilan, eikä äidin ja
pojan suhde ole kovinkaan hyvä. Isä ja äiti ovat eronneet. Äiti tähtää
näyttelijäksi ja isä on kuolemassa, tai jonkinlaisessa stagnaation tilassa.
Poikien mukaan matkaan tarttuu heille tuntematon kolmas poika, Jimmy Blevins.
Ja kaikkea, todellakin kaikkea jopa meksikolaiseen vankilaan tutustumista
tapahtuu. Keskeiset osat kirjasta kuluvat kuitenkin satulassa ja matkalla.
Pojat kohtaavat Meksikossa roistoja ja ahneita
ihmisiä mutta pääasiassa maan hiljaisia, tavallisia elämäänsä tarrautuneita
köyhiä ihmisiä. Kolmas poika aiheuttaa hankaluuksia, liian hyvät hevoset
aiheuttavat hankaluuksia, rakkaus aiheuttaa erityisesti hankaluuksia mutta
ihmisen suhde hevoseen pysyy. Tarinasta löytyy kaikki – jopa ne koirat.
McCarthyn kirjoissa koirat ovat läsnä enemmän kuin
kissat. Veren ääressä ihastelin tapaa,
jolla hän rakentaa ihmisläsnäoloa, koteja, rancheja, kyliä ja kaupunkeja,
koirien haukkumisesta. Kun kulkija lähestyy asutusta, ne ovat koirat, jotka
häntä tervehtivät, ja niitä on kaikkialla niin kuin pitääkin olla. Koiralliseen
paikkaan on hankala tulla tai poistua ilman kunnon rähinää.
”Koirien haukkua alkoi kuulua pitkin kylää. Syttyi
valo.” (Kaikki kauniit hevoset, 95)
McCarthy olisi täysin samaa mieltä kuin aikoinaan
suomalaiset olivat siitä, että koiraton talo on turvaton talo. Koiran tehtävä
on haukkua, räksyttää ja varottaa. Tosin samalla tavalla kuin suomalaisessa
kansanperinteessä (katso jos haluat kirjani Koirien
Suomi, SKS, 2014) koiran tehtävänä on haukkua kaikki vieraat, vaaralliset
ja ystävälliset vieraat. Vasta koiran omistaja päättää, kumpi vieras sitten
hänen silmissään onkaan.
Kaikki
kauniit hevoset -kirjassa koira on useimmiten koira, se
vahtikoira. Tosin rikkaan maanomistajan, jonka tyttäreen päähenkilö Grady
kohtalokkaasti rakastuu ja saa vastarakkautta, luona on myös rotukoiria,
vinttikoiria. Muutamassa kohdassa mainitaan myös erilaiset koirat, erilaiset
rotukoirien ja piskien rodulliset sekoitukset, mutta pääasiassa koiran tehtävä
on toivottaa matkalaiset tervetulleiksi ja saattaa heidät matkaansa.”Koira seurasi heitä jonkin matkaa ja pysähtyi sitten katsomaan heidän peräänsä.” (Kaikki kauniit hevoset, 65)
Koirien haukun ja muun käyttäytymisen avulla rakennetaan hetkittäisiä tunnelmia, pysyvää tunnelmaa ja viipyileviä merkityksiä. Yössä salaa kulkevat kuulevat, miten kaukaa kuuluu koirien haukku, mutta rakastavaiset ovat turvassa toistensa kanssa. Haukku on kaukana, eikä kukaan, eivät edes koirat voi heitä nähdä. Kaikesta näkee, että kirjailija haluaa saada lukijansa tarttumaan jokaisen lauseen muodostamaan tunnelmaan, lukijan pitää oppia lukemaan tekstin koiria tarkemmin kuin mitään muuta. Toisaalta tämä on minun tulkintani McCarthyn tarinoista.
Tulkinta vahvistuu ja itse asiassa voimistuu, jos
lukee Rajatrilogian toisen osan eli Matkan
toiseen maailmaan (1995), koska siinä vasta niitä koiria ja lisää koiria
sitten onkin. Keskeinen päähenkilö Billy Parham vangitsee Meksikosta tulleen
suden ja lähtee omista syistään viemään sitä takaisin kotiinsa Meksikon
vuorille, eikä surmaa sitä. Suden kanssa kulkiessaan niitä koiria ja haukkuja
riittää. Meksikossa susi viedään häneltä ja pakotetaan taistelemaan areenalla
koiria vastaan. Suden ja myöhemmin Billyn ja hänen veljensä Boydin kohtalot
kiteyttävät McCarthyn runollista mutta surullista näkemystä maailmastamme. Suden
kohtalo rikkaan miehen haciendalla on hyytyvää luettavaa, sillä suden luontainen
villeys ei kestä vertailussa ihmisen luonnottoman julmuuden kanssa. Kun Billy
menee ja ampuu suden päähän armonlaukauksen, niin kerronnan tiiviys kylmää.
Melkein odottaa toista armonlaukausta Billyn päähän. Billy ostaa kiväärillään
suden ruumiin ja käy hautaamassa sen niille vuorille, minne hän ajatteli tiineenä
olleen naarassuden alunperinkin vievänsä. Myöhemmin kuvio toistuu, kun Billy
varastaa veljensä ruumiin haudasta ja vie sen takaisin Yhdysvaltoihin, omaan
maahan.
Ja veljesten matkalla on heidän koiransa, tai
enemmän se oli Boydin kuin Billyn koira, ei mikään hyvä vahtikoira, koska se ei
haukkunut, kun rosvot tulivat veljesten kotitaloon ja tappoivat heidän äitinsä
ja isänsä. Koiralta he leikkasivat kurkun auki. Koira jäi henkiin mutta äänettömänä.
Veljekset vitsailevatkin siitä hellästi, että mitäs tekemistä oikeasti on
koiralla, joka ei hauku, ei se enää ole mitenkään hyödyllinen, se on ikään kuin
menettänyt oikeutensa olla koira, mutta niinhän tässä maailmassa McCarthyn
kirjoissa suurin osa ihmisistä on menettänyt oikeutensa kutsua itseään
ihmisiksi tai joku katsoo heitä ikään kuin he eivät olisi enää ihmisiä.
Koira on silti veljesten äänetön matkakumppani, kun
pojat lähtevät hakemaan rosvojen viemiä hevosia Meksikosta. McCarthy pitää
hitaasti polveilevista matkoista, jotka todellisuudessa eivät kulje vain
Yhdysvaltojen ja Meksikon välillä vaan kaukaisiin ajatuksiin, historiaan,
filosofiaan, ikään kuin tähtiin, toisiin maailmoihin todellakin. Voi sitä
koirien rähäkkää tällä poikien vaarallisella matkalla. Kun matkaajilla on
mukanaan oma koira, silloin tuntemattomien paikkojen koirat ne vaan räjähtävät
elämään. Hieman liioitellen voi sanoa, että veljesten ja koiran yhteisellä
matkalla ei löydy aukeamaa ilman koiraa. McCarthy muistaa aina kertoa sen, mitä
koira tekee aivan vastaavalla tavalla kuin sen, mitä Boyd tekee. Billy on
kuitenkin se päähenkilö, tai tärkein päähenkilöistä, jonka kautta maailma
kiertyy, jonka silmien kautta maailma tunnistautuu kaikessa
monimutkaisuudessaan.
Ja ne kissat? Matka
toiseen maailmaan -teoksessa on joissakin paikoissa kissoja. Kissanystäviä
hyytää kohtaus, missä pojat pohdiskelevat tacoja syödessään, mitä niiden
sisällä mahtoikaan olla. He kiusottelevat aivan vakavissaan toisiaan siitä,
että niiden sisällä oli kissaa.
Billy toteaa veljelleen, että taatusti oli kissaa: ”Näitkö
miten tuo koira katseli sinua?” (Matka
toiseen maailmaan, 287)
Kissojen syöminen olisi aivan loogista, koska kuumilla
kaduilla tai edes varjoissakaan ei näy yhtään kissaa. Vaikka kumpikaan
veljeksistä ei söisi kissaa, niin Billy pohtii, että voisi sittenkin syödä
kissaa, jos olisi tarpeeksi nälkäinen. Pelkän ajatuksen myönteinen pohtiminen
kuvaa sitä, miten nämä veljekset ovat maailman kurjuudessa kylvetty.
Aiemmin yksin Meksikossa käydessään Billy oli
autiossa kylässä tavannut entisen papin ja nykyisen erakon, joka asusteli
kissojen kanssa yksin kylässä. Kissa näkyy molempien kirjojen (Kaikki kauniit hevoset -teoksessa pojat
työskentelevät rikkaan miehen ranchilla, ja siellä on kissoja, kissoja ja
jonkin verran lisää kissoja, mutta sisätiloissa isännän suuressa talossa) sivuilla
kodin olentona, ne tulevat ja menevät ja saapuvat erityisesti sinä hetkenä,
jolloin esimerkiksi teurasjätteitä olisi tarjolla, mutta aina kissa on kodin
piirissä. Kissaa ei kertaakaan esitetä edes ajatuksen tasolla hyödyllisenä
olentona, joka pyydystää jyrsijöitä. Sen sijaan koiran rooli vaihtelee
ystävästä makaaberin väkivallan symboliksi. Kun kuvataan sitä, miten kylässä
armeijan suorittaman joukkomurhan jälkeen niin kuolleiden naispuoliset omaiset
(kylän miehet on kaikki tapettu) kastavat nenäliinojaan ja kangassuikaleita
kuolleiden vereen, ja miten sen jälkeen tulevat koirat, jotka syövät hiekan
sekaisen veren maasta, silloin lukijaa hyytää, silloin koira on kammottava
mutta pääasiassa koira on aivan ehdottomasti ihmistä parempi, tosin jää suden
jälkeen. Koira nyt sentään on ihmisen pilaama – susi nousee tähtien rinnalle
kauneudessaan.
McCarthyn
kerrontatyylistä
Täytyy myöntää, että rakastan tapaa, jolla tämä
kirjailija rakentaa tarinansa. Erityisesti nautin hänen kerrontatyylistään,
lyhyistä toteavista lauseista, lyhyistä vuoropuheluista, joita rikkoo pitkät
filosofiset tai pelkästään elämää tihkuvat tai todellisuudessa elää virtaavat tarinat.
Tämä kirjailija luo myös maiseman, kosmisen hetken ihmisen ja maailman, ihmisen
ja luonnon, ihmisen ja ihmisen välille. Purskahtaa melkein itkuun kun lukee
vaikkapa seuraavan kohdan: ”Vanhan kuun viimeinen ohut kynsilastu roikkui
lännessä kaukaisten vuorten yllä. Venus oli siirtynyt pois. Pimeys toi
harsomaisen tähtitungoksen. Hän ei pystynyt kuvittelemaan mitä varten niitä oli
niin monta.” (Matka toiseen maailmaan,
304)
Ja kaikista kirjoista voisi siteerata, vaikka kuinka
monta kohtaa, itse asiassa voisi siteerata vaikka kaikki kohdat. Lukijan pitää
uskaltaa viipyä tämän kirjailijan tarinoissa, pohtia ja pohtia – ja kertoa
kenties oma tarina jollekin pimeällä tiellä vastaantulevalle ihmiselle, jonka
kanssa istutaan hetki, syödään, poltetaan tai vain hengähdetään vaihtamassa keskenään
maailman tarinoita.
McCarthyn kirjoissa elää todellakin kahden
vaihtoehdon todellisuus: toisessa on valhe ja toisessa kuolema, mikä tekee
valheen normaalista vastakohdasta eli totuudesta kuoleman.
Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka näkee unta
tähtitaivaan alla nukkumisesta sekä kissoja ja koiria sisältävistä unista ja
tähtimaailmoista, joissa kissat ja koirat elävät ilman ihmisiä kaikessa
kissuudessaan ja koiruudessaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti