Kissojen jäljillä skandinaavisessa jumaltarustossa

Odinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut (Toim. ja suom. Anni Sumari. Like, 2007)

Lähdin etsimään skandinaavista rakkaudenjumalatar Freyjaa, siis häntä, joka liikkuu kissojen vetämillä vaunuilla ja joka yhdistetään eri lähteissä niin kullanhimoon kuin löyhään moraaliinkin. Miehenkipeäksi ja melkoisen huoramaiseksi näissäkin tarinoissa tämä jumalatar kuvaillaan. Ihailemani Eddan jumal- ja sankarirunot (Suom. Aale Tynni, WSOY, 1982 ja 1980) ei tuonut helpotusta. Päädyin Anni Sumarin suomentamaan ja mukailemaan kokonaisuuteen skandinaavisista jumaltaruista. Ja ainahan minä näihin rakastun, kiitos taas kääntäjän ja julkaisijan.

Minusta on käsittämättömän hienoa lukea näitä vanhoja taruja. Niissä hehkuu hengen aurinko ja jokapäiväinen julmuus, eikä niissä ole useinkaan muuta kuin miehistä maailmaa.

Miksi Loki ihastuttaa?

Tunnustan syyllisyyteni siitä, että kaikista näiden tarujen henkilöistä ihastuttavin on Loki. Hän on jumala, jättiläinen, muodonmuuttuja ja tuhoaja. Hän häpäisee jumalia, venkoilee, pettää ja pahastuu. Kaikenkaikkiaan ei pelkästään tricksterhahmo vaan suorastaan inhimillinen. Sumari tuo tässäkin kokoelmassa hänet esiin. En pidä herroista Odinn tai Thor, todellisia machotyperyksiä.

Lokin tuska, onneton olemassaolo ja muodonmuutokset ovat hyvin inhimillisiä. Jotenkin minusta muut jumalat vain urhoistuvat ja pöystäilevät. He ovat pröystäileviä paskiaisia. Loki on vieras, sivullinen, taiteilija, joka pyrkii häiritsemään. En tiedä, mitä psykoanalyytikko sanoisi tästä, mutta hirviöiden siittäjä Loki on mielestäni symppis verrattuna muihin skandinaavisiin jumnaluuksiin, ainakin tämä kokoelman perusteella.

Olen luonnollisesti sen verran mies, että ymmärrän uhoa ja raivoa, kunniaa ja petosta, mutta en siltikään pysty samastumaan muihin kuin Lokiin. Hän on kuin huutolaispoika herrojen keskellä, ja käyttäytyy sen mukaisesti. Thor ja kumppanit ovat ylimielisiä oman navan tuijottajia. ja loki nousee heitä vastaan. Tosin kannattaa lukea tämäkin kirja, että huomaa, miten minun näkemykseni on minun näkemykseni. Noh, näissä taruissa ei paljon feminismi jyllää, että muodonmuuttaja Loki, synnyttäjä-Loki voi viedä heidänkin lukukokemuksessaan pisteet.

Koiria ja kissoja

Jos lähtee etsimään kissoja, löytää koiria, ja toisinpäin. Joitakin koiria löysin Koirien maailmanhistoriaan skandinaavisista saagoista ja taruista mutta yllättävän vähän. Tästä teoksesta tulee muutamia koirahuomiota:

Kuvataan miestä, jonka kimppuun ei koirakaan käy, mutta saituri hänet ottaa vangiksi (s. 75). Koska koiran tehtävä on käydä kaikkien vieraiden kimppuun, niin lienee vieras ylettömän köyhä. Koska saituri käy hänen kimppuunsa, niin korostetaan saituruutta, eikä koiraa. ihminen ylittää tosiaankin koiran kaikessa mihin pystyy. Muutamassa kohdassa kartanoita vartioivat vihaiset koirat (s. 95) ja Helin vahtikoira ulvoo (s. 189).

Feyjasta ja kissoista sen verran, että Sumarin kokoelmassa todetaan kauhean usein se, miten Freyja lähtee matkaan muuten kuin kissojen vetämillä vaunuilla. Alaviitteessä aina todetaan, että normaalisti hän liikkui kissojen vetämillä vaunuilla, mikä on hauskaa, koska tässä kokoelmassa hän ei niillä liiku mielestäni kertaakaan.

Kissoja ei kirjassa paljoakaan näy, ei ainakaan omassa perinteisessä roolissaan. Tämä nyt ei ole ihme, koska tarujen maailma on sodan, petoksen, taikuuden, viettelysten ja sankaritekojen maailma eikä maatalousyhteiskunta, jossa kissat toimivat omassa tehtävässä täsmällisesti.

Yhdessä tarussa Thor yrittää jättiläisen yllyttämänä nostaa maasta harmaa suurta kissaa, eikä siihen pysty (s. 123-126). Kissa paljastuu todellisuudessa toisessa muodossa olevaksi maailmankäärmeeksi. Ei siis ole kissaa karvoihin katsominen ja kissojen näkökulmasta kiintoisaa on se, miten käärme on tarinassa ottanut kissan ulkomuodon. Jotain kunnollista perinnettä, käärmeiden ja kissojen perinteistä pahuutta lienee ilmassa, vai eikö sittenkään. Lukekaa ja miettikää.

Yksi selkeä viittaus kissan rooliin löytyy ja todella tärkeässä kohdassa. Kuten kaikki tietävät, ja jos eivät tiedä, lukekoot tämän kirjan, niin Fenrir-susi (jonka isä on Loki) kahlehditaan, ja jonka vapautuminen toteuttaa maailmanlopun, Ragnarökin, sidotaan kiinni hienolla, sileällä silliköydellä. Kääpiöt, jotka eivät ole tolkienmaisia arvokkaita ja sisimmällään hyviä vaan ahneita kammotuksia, tekevät köyden kuudesta aineesta: hiipivän kissan askelten äänistä, naisen parrasta, vuoren juurista, karhun jänteistä, kalan hengityksestä ja linnunsyljestä. (107) Kissa on todellakin päässyt arvoiseensa joukkoon aivan omalla erityiskyvyllään, jota on muuallakin arvostettu. Kiintoisaa silti on se, että susi kuitenkin pääsee tästäkin irti, ja maailmanloppu tulee kissojen äänettömästä askeleesta huolimatta.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastui Lokiin

Täysin räävittömiä vanhoja venäläissatuja

Venäjän kansan salattuja satuja. Aleksandr Afanasjevin kokoelmasta (Suom. Mika Rassi, kuvitus Mika Vaaranmaa. Savukeidas, 2012)

Rakastan todellakin erilaisia satuja eri puolilta maailmaa. En kaihda niiden tai lastenkirjojen lukemista bussissa. Välillä minua hymyilyttää erilaiset kampanjat, joissa innostetaan ihmisiä lukemaan julkisesti kirjoja, koska olen aina tehnyt sitä kaikkialla, välillä luen jopa kävellessäni. Se tosin on herättänyt joskus lievää kummastusta, mikä ihmetyttää minua, koska kännykän näprääminen kävellessä näyttää sopivan ihmisten odotushorisontteihin.

”Venäjän Grimmiksi” kutsutun Alexandr Afanasjevin (1826–1871) kokoama satukokoelma Venäjän kansan salattuja satuja on ollut pitkään lukulistallani. Eilen Kotkan kaupunginkirjastossa otin sen muiden kirjojen joukkoon, ja luin sitä kotimatkalla bussissa, ja luin sen loppuun illan mittaan. Nautittava, hauska ja äärimmäisen räävitön kirja.

Voisihan sitä väittää, että luen vanhoja kansansatuja etsiäkseni niistä omiin kirjoihini kissoja ja koiria, mikä sinänsä on totta. Vielä todempaa on se, että kansansaduista saa mainion kuvan siitä, miten maailma makasi suullisessa perinteessä historian aikana. Kauhean pitkälle kansan tarinaperinteeseen ei pääse, koska niitä ei paljoakaan taltioitu kirjoihin tai arkistoihin Euroopassa ennen 1700-lukua, mutta sinänsä tämä ei ole vaarallista. Kansansatujen tutkijat Proppia ennen ja jälkeen ovat todistaneet tarinoiden muinaisuuden ja yleismaailmallisuuden. Siis tarinoiden kimppuun kaikki!

Seksuaalis-skatologinen kansa

Savukeidas on viime vuosina kunnostautunut erilaisten lapsille ja aikuisille suunnattujen satukokoelmien kustantajana. Tämän takia on mukavaa nostaa heidän häntäänsä ja kehua myös tätä uskomatonta venäläissatujen kokoelmaa. Sadut ovat härskejä, anaalisia, skatologisia ja suorastaan välillä nenässä haisevia. Tyypeiltään ne noudattavat klassisia saturakenteita. Niistä löytyvät monet muodot. On tyhmää ja viisasta eläintä, on köyhää rikkauksia saavuttavaa poikaa, on ärsyttäviä rikkaita ja nuorta veljeä, ahnetta ja huijattavaa pappia ja niin edespäin. Täytyy myöntää, että tyypilliseen kansansatutyyliin välillä kaavamaisuus tympi hetken, mutta muutaman tunnin kuluttua halusi taas lukea lisää.

Näistä saduista välittyy pääasiassa hyvin miehinen maailma. Suurin osa päähenkilöistä on miehiä, ja naiset ovat pääsääntöisesti miehisen halun kohteita ja valtaosaltaan tyhmiä. Monissa tarinoissa perheenpään sana on sellainen laki, että perheen naiset todellakin tekevät tismalleen, miten hän sanoo, vaikka kyse olisi sitten viekkaasti valehtelevalle rengille antamisesta. Parissa tarinassa tosin viekas rouva pettää miestään esimerkiksi erityisillä avuilla varustetun vieraan miehen kanssa. Suurimmassa osassa tarinoita naisen seksuaalisuus tosin esitetään hyvin kaavamaisena ja todellakin alisteisena miehen seksuaalisuudelle, mutta monesti kaikki nauttivat seksistä aika estottomasti. Naisen osa näiden satujen maailmassa ei ole hyvä muttei toivoton.

Ja tietysti tarinoissa nauretaan erityisesti rikkaiden kauppiaiden ja pappien kustannuksella. Tässä kokoelmassa papit saavat kyllä todellisen erityiskohtelun. He ovat ahneita, tyhmiä, seksihulluja ja täydellisen moraalittomia. Yksi tarina päätyy siihen, että pappi päättää hoitaa tulevaisuudessa seksuaalisesti niin vaimon kuin tyttärensäkin tarpeet. Tässä ollaan sellaisen rabelaismaisen groteskin äärellä, että huimaa.

Nämä venäläiset sadut ovat hyvin suomalaisia lähellä, vai voikohan noin sanoa, sillä eivätkö Propp ja kumppanit ole todistaneet, että kaikki kansansadut ovat toisilleen läheisiä. En jää tuota märehtimään vaan totean vain, että tuttuja olivat yhdellä varauksella – en ole koskaan lukenut näin graafisen seksuaalisia ja ihmisen tiettyihin elintoimintoihin keskittyviä satuja. Näissä naidaan ja ulostetaan suorasukaisesti kaikki kuvaten. Muutamassa tarinassa ulosteisiin keskittyminen oli niin perusteellista, että ääneen olisi ollut vaikea lukea, ainakaan suuren joukon edessä. Tosin pitää muistaa että seksi-pissi-kakka -huumori on sitä, mikä naurattaa nykyäänkin niin teatterissa kuin elokuvissa. Sinänsä oli virkistävää lukea tätä kaikkea, koska oikeastaan sitähän maailma on täynnä. Pitää myös muistaa, että Lönnrotin ja kumppanien keräämät seksuaalisaiheiset vanhat runotkin taisivat jäädä pitkiksi ajoiksi arkistoihin, koska 1800-luvun ajatushan oli sivistää kansaa, eikä kansa saanut olla räävitöntä tai seksuaalista. Tai kyllähän nämä kansanperinteen kerääjät sen tiesivät, että sellaisiahan ne olivat mutta jättivät vain härskit ja vääränlaiset runot ja tarinat julkaisematta. En ole täysin perillä asiasta mutta otaksun, että jonkinlaista sensurointiakin tehtiin. Vasta 1990-luvulta eteenpäin on sekä Suomessa että Venäjällä julkaista seksuaaliaiheista kansanperinnettä. Tästä puolesta kiinnostuneet voivat tarttua ainakin kirjoihin Suomen kansan vanhat runot, osa 15 (SKS, 1997) tai Suomen kansan tuhmat jutut (Fennia, 1985).

Koirista muttei kissoista

Ja olihan tarinoissa muutamia koiria. Yhtään kissaa en löytänyt, mikä jäi harmittamaan. Yksi kiintoisimmista koiratarinoista oli ”Koira ja tikka”. Kiintoisuus johtui siitä, että olin vastaavanlaista suomalaista versiota käsitellyt kirjassani Koirien Suomi. Tarinassahan ihmiset potkaisevat vanhan ja uskollisesti palvelleen koiran elämästään sen käytyä hyödyttömäksi. Lintu adoptoi koiran suojelijakseen. Kun ihminen vahingossa surmaa koiran, lintu kostaa ihmiselle. Suomalaisessa Suomen kansan satuja ja tarinoita -sarjassa (SKS) tarina ei ole väkivaltainen eikä härski. Sadunomaisuuden lisäksi siinä on paljon realismia mutta mahdollisesti lapsille suunnatussa kirjasarjassa painetuksi on päätynyt kohtuullisen siisti versio. Venäläinen versio on räävitön, härski, verinen ja anaalihuumoria hyödyntävä. Venäläisen version lukeminen saa ajattelemaan, että olisikohan SKS:n arkistoissa näitä rajumpiakin versioita luettavana. Pitänee joskus tarkistaa asia.

Koska olen edelleen koirista ja niiden kuvaamisesta kiinnostunut, niin aina lukiessani poimin koiria ja taas koiria. Toinen erittäin kiinnostava satu nimeltä ”Koirien tapaan”. Siinä kiteytyy Koirien Suomessa esittämäni havainto siitä, miten lähellä koira eli ihmistä 1800-luvun mielikuvituksessa. Koska koiria oli kaikkialla, niin niiden tavat tiedettiin. Jo antiikin aikoina jotkut pitivät koirien avointa seksuaalista käyttäytymistä kammottavana ja suorastaan vastenmielisenä. Tämän takia oli sopivaa ottaa siitä mallia ja sitä kautta hauskuuttaa ihmisiä. ”Koirien tapaan” -tarinassa tilanherran kaunis tytär pistää lakeijan käyttäytymään koirien tapaan. Lakeija on päästänyt tytön kuullen suustaan vahingossa sanat: Saisinpa panna sinua vaikka koirien tapaan! Tyttö pistääkin pojan nuuhkimaan pyllyään koirien tapaan, lipomaan sitä koirien tapaan ja juoksemaan tytön ympäri koirien tapaan. Näin mennään monta iltaa, kunnes lopulta tyttö säälii miestä ja päästää hänet sipaisemaankin. Voi vain kuvitella, miten työväki on pihalla pitkän työpäivän jälkeen istunut, poltellut ja juonut votkaa tai mitä tahansa. Juttu on lentänyt. Siinä sitten on katseltu koirien juoksuaikaisia puuhia ja unelmoitu, että olisipas mukavaa päästä isännän tyttären kanssa koirien tapaan, ja joku irvileuka on alkanut vääntämään kunnon juttua, sillä koirilla on aina ollut paljon ihmisiä hauskuuttavia tapoja kuten toistensa pyllyjen haistaminen. Ja pullo on kiertänyt ringissä ja juttu tullut aina vain mehukkaammaksi. Toivon mukaan isäntä ei ole sattunut paikalle kuulemaan.

Toivottavasti tämä kohtuullisen suorasukainen (ja silti monia ja niin monia asioita sanomatta jättävä, koska nämä tarinat pitää yksityiskohtineen kyllä lukea ihan itse) ei pelästytä ketään tarttumasta tähän kirjaan, sillä tämäkin kirja ansaitsee lukijansa. Tätä kautta pääsee menneisyyden ihmisten arkimaailmaan ja juttuihin taas toisella tavalla kiinni kuin esimerkiksi lukemalla 1800-luvun kirjailijoiden talonpoikaiselämää romantisoivia ja silottelevia kuvauksia.

Realismia! Sitä sen joskus olla pittää!

Petri Pietiläinen, kirjakuski tällä kertaa härskeissä venäläisissä tunnelmissa

Koirien perässä McCarthyn romaaneissa

Cormac McCarthy Kaikki kauniit hevoset (Suom. Kaijamari Sivill. WSOY, 2014),

Matka toiseen maailmaan (Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, 1995)

ja vähän kenties myös

Veren ääriin eli Lännen punainen ilta (Suom. Kaijamari Sivill. WSOY, 2012)

Ihastelen ja pelkään Kotkan pääkirjaston ”tyrkkyhyllyjä” tai ”tarttumispaikkoja”, eli niitä häkkyröitä, joissa uutuudet odottavat tai ne kirjat, joita kirjasto ”suosittelee”. Niistä tarttuu niin paljon hyviä kirjoja mukaan ettei paremmasta väliä. Amerikkalaisen Cormac McCarthyn kirjat ovat minulle tällaisia. Tai tuo nyt ei ihan täydellinen totuus ole. Tunnustan, että nähtyäni elokuvasovituksen Tiestä (elokuva 2009, alkuteos 2006, suomennos 2009) tartuin myös vanhana scifi-friikkinä hänen romaaniinsa. Luin sen ja myönnettäköön, että pidin sitä huomattavasti vaikuttavampana kuin elokuvaa, mikä ei liene yllätys kenellekään kirjojen ystävälle. Jäi suuhun maku, että voisihan tätä herraa lukea lisääkin, mutta siihen se jäi vuosiksi.

Vuonna 2012 olin keskellä koirien historiaa. Uutuushyllystä tarttui käteeni Veren ääriin (2012), ja nautin siitä suunnattomasti, etenkin, koska koirat haukkuivat niin julmetusti kirjassa. Mutta se kerronta, voi että sitä kerrontaa, sitä runoutta, sitä nautintoa, kun lukee ja sulkee silmänsä ja kaiken näkee ja tuntee edelleen kuin kirjassa.

En sitten kuitenkaan käyttänyt McCarthyä Koirien maailmanhistoriassani (SKS, 2013). Kaikkea ei vain voi tunkea yhteen kirjaan vaikka haluaisikin, tai sitten pitää tehdä omakustanne, jossa itse saa päättää kuinka hienon tai huonon teoksen julkaisee. Jäi nurkassa lymyilevä tarve lukea lisää ja vielä lisää. Muutaman kerran olen Helsingin Akateemisessa pidellyt McCarthyä englanniksi käsissäni mutta järki on voittanut; ei voi kaikkea lukea, koska aika vain ei riitä vaikka kuin venyttäisi sekunteja.

Sain tyydytettyä McCarthy fetissini sillä, että ostin kirjaston poistomyynnistä muistaakseni viime vuonna Matkan toiseen maailmaan (1995). Pistin sen hyllyyn tyydytyksen väristyksiä sisässäni. Nyt olisi kotonakin yksi McCarthy, jos lukemishimo valtaisi sietämättömällä vimmalla joskus yön pimeinä – ja sinne se unohtui muiden lukemattomien kirjojen joukkoon.

Kunnes! Kesällä 2015 kirjastossa törmäsin ”suositellaan”-hyllyssä Rajatrilogian ensimmäiseen osaan (Matka toiseen maailmaan on sen toinen osa, kolmatta ei ole vielä suomennettukaan) Kaikki kauniit hevoset (2014), ja sitten minua vietiin.

Keppihevosena koirat ja kissat

Tartuin ”hevoskirjaan” tarralappukasan kanssa. Laputin lukemastani uskollisesti valtavat määrät viittauksia koiriin, eikä tästä nyt niitä kissoja löytynyt. Tuttua kerrontaa tämä kirja nyt oli. Tässä 16-vuotias John Grady lähtee karkuteille kaverinsa Rawlinsin kanssa. Määränpäänä Meksiko. Heitä ajaa selittämätön tarve olla jossain muualla kuin kotona, tosin äiti myy isoisän kuoleman jälkeen Gradyn kotitilan, eikä äidin ja pojan suhde ole kovinkaan hyvä. Isä ja äiti ovat eronneet. Äiti tähtää näyttelijäksi ja isä on kuolemassa, tai jonkinlaisessa stagnaation tilassa. Poikien mukaan matkaan tarttuu heille tuntematon kolmas poika, Jimmy Blevins. Ja kaikkea, todellakin kaikkea jopa meksikolaiseen vankilaan tutustumista tapahtuu. Keskeiset osat kirjasta kuluvat kuitenkin satulassa ja matkalla.

Pojat kohtaavat Meksikossa roistoja ja ahneita ihmisiä mutta pääasiassa maan hiljaisia, tavallisia elämäänsä tarrautuneita köyhiä ihmisiä. Kolmas poika aiheuttaa hankaluuksia, liian hyvät hevoset aiheuttavat hankaluuksia, rakkaus aiheuttaa erityisesti hankaluuksia mutta ihmisen suhde hevoseen pysyy. Tarinasta löytyy kaikki – jopa ne koirat.

McCarthyn kirjoissa koirat ovat läsnä enemmän kuin kissat. Veren ääressä ihastelin tapaa, jolla hän rakentaa ihmisläsnäoloa, koteja, rancheja, kyliä ja kaupunkeja, koirien haukkumisesta. Kun kulkija lähestyy asutusta, ne ovat koirat, jotka häntä tervehtivät, ja niitä on kaikkialla niin kuin pitääkin olla. Koiralliseen paikkaan on hankala tulla tai poistua ilman kunnon rähinää.

”Koirien haukkua alkoi kuulua pitkin kylää. Syttyi valo.” (Kaikki kauniit hevoset, 95)

McCarthy olisi täysin samaa mieltä kuin aikoinaan suomalaiset olivat siitä, että koiraton talo on turvaton talo. Koiran tehtävä on haukkua, räksyttää ja varottaa. Tosin samalla tavalla kuin suomalaisessa kansanperinteessä (katso jos haluat kirjani Koirien Suomi, SKS, 2014) koiran tehtävänä on haukkua kaikki vieraat, vaaralliset ja ystävälliset vieraat. Vasta koiran omistaja päättää, kumpi vieras sitten hänen silmissään onkaan.

Kaikki kauniit hevoset -kirjassa koira on useimmiten koira, se vahtikoira. Tosin rikkaan maanomistajan, jonka tyttäreen päähenkilö Grady kohtalokkaasti rakastuu ja saa vastarakkautta, luona on myös rotukoiria, vinttikoiria. Muutamassa kohdassa mainitaan myös erilaiset koirat, erilaiset rotukoirien ja piskien rodulliset sekoitukset, mutta pääasiassa koiran tehtävä on toivottaa matkalaiset tervetulleiksi ja saattaa heidät matkaansa.

”Koira seurasi heitä jonkin matkaa ja pysähtyi sitten katsomaan heidän peräänsä.” (Kaikki kauniit hevoset, 65)

Koirien haukun ja muun käyttäytymisen avulla rakennetaan hetkittäisiä tunnelmia, pysyvää tunnelmaa ja viipyileviä merkityksiä. Yössä salaa kulkevat kuulevat, miten kaukaa kuuluu koirien haukku, mutta rakastavaiset ovat turvassa toistensa kanssa. Haukku on kaukana, eikä kukaan, eivät edes koirat voi heitä nähdä. Kaikesta näkee, että kirjailija haluaa saada lukijansa tarttumaan jokaisen lauseen muodostamaan tunnelmaan, lukijan pitää oppia lukemaan tekstin koiria tarkemmin kuin mitään muuta. Toisaalta tämä on minun tulkintani McCarthyn tarinoista.

Tulkinta vahvistuu ja itse asiassa voimistuu, jos lukee Rajatrilogian toisen osan eli Matkan toiseen maailmaan (1995), koska siinä vasta niitä koiria ja lisää koiria sitten onkin. Keskeinen päähenkilö Billy Parham vangitsee Meksikosta tulleen suden ja lähtee omista syistään viemään sitä takaisin kotiinsa Meksikon vuorille, eikä surmaa sitä. Suden kanssa kulkiessaan niitä koiria ja haukkuja riittää. Meksikossa susi viedään häneltä ja pakotetaan taistelemaan areenalla koiria vastaan. Suden ja myöhemmin Billyn ja hänen veljensä Boydin kohtalot kiteyttävät McCarthyn runollista mutta surullista näkemystä maailmastamme. Suden kohtalo rikkaan miehen haciendalla on hyytyvää luettavaa, sillä suden luontainen villeys ei kestä vertailussa ihmisen luonnottoman julmuuden kanssa. Kun Billy menee ja ampuu suden päähän armonlaukauksen, niin kerronnan tiiviys kylmää. Melkein odottaa toista armonlaukausta Billyn päähän. Billy ostaa kiväärillään suden ruumiin ja käy hautaamassa sen niille vuorille, minne hän ajatteli tiineenä olleen naarassuden alunperinkin vievänsä. Myöhemmin kuvio toistuu, kun Billy varastaa veljensä ruumiin haudasta ja vie sen takaisin Yhdysvaltoihin, omaan maahan.

Ja veljesten matkalla on heidän koiransa, tai enemmän se oli Boydin kuin Billyn koira, ei mikään hyvä vahtikoira, koska se ei haukkunut, kun rosvot tulivat veljesten kotitaloon ja tappoivat heidän äitinsä ja isänsä. Koiralta he leikkasivat kurkun auki. Koira jäi henkiin mutta äänettömänä. Veljekset vitsailevatkin siitä hellästi, että mitäs tekemistä oikeasti on koiralla, joka ei hauku, ei se enää ole mitenkään hyödyllinen, se on ikään kuin menettänyt oikeutensa olla koira, mutta niinhän tässä maailmassa McCarthyn kirjoissa suurin osa ihmisistä on menettänyt oikeutensa kutsua itseään ihmisiksi tai joku katsoo heitä ikään kuin he eivät olisi enää ihmisiä.

Koira on silti veljesten äänetön matkakumppani, kun pojat lähtevät hakemaan rosvojen viemiä hevosia Meksikosta. McCarthy pitää hitaasti polveilevista matkoista, jotka todellisuudessa eivät kulje vain Yhdysvaltojen ja Meksikon välillä vaan kaukaisiin ajatuksiin, historiaan, filosofiaan, ikään kuin tähtiin, toisiin maailmoihin todellakin. Voi sitä koirien rähäkkää tällä poikien vaarallisella matkalla. Kun matkaajilla on mukanaan oma koira, silloin tuntemattomien paikkojen koirat ne vaan räjähtävät elämään. Hieman liioitellen voi sanoa, että veljesten ja koiran yhteisellä matkalla ei löydy aukeamaa ilman koiraa. McCarthy muistaa aina kertoa sen, mitä koira tekee aivan vastaavalla tavalla kuin sen, mitä Boyd tekee. Billy on kuitenkin se päähenkilö, tai tärkein päähenkilöistä, jonka kautta maailma kiertyy, jonka silmien kautta maailma tunnistautuu kaikessa monimutkaisuudessaan.

Ja ne kissat? Matka toiseen maailmaan -teoksessa on joissakin paikoissa kissoja. Kissanystäviä hyytää kohtaus, missä pojat pohdiskelevat tacoja syödessään, mitä niiden sisällä mahtoikaan olla. He kiusottelevat aivan vakavissaan toisiaan siitä, että niiden sisällä oli kissaa.

Billy toteaa veljelleen, että taatusti oli kissaa: ”Näitkö miten tuo koira katseli sinua?” (Matka toiseen maailmaan, 287)

Kissojen syöminen olisi aivan loogista, koska kuumilla kaduilla tai edes varjoissakaan ei näy yhtään kissaa. Vaikka kumpikaan veljeksistä ei söisi kissaa, niin Billy pohtii, että voisi sittenkin syödä kissaa, jos olisi tarpeeksi nälkäinen. Pelkän ajatuksen myönteinen pohtiminen kuvaa sitä, miten nämä veljekset ovat maailman kurjuudessa kylvetty.

Aiemmin yksin Meksikossa käydessään Billy oli autiossa kylässä tavannut entisen papin ja nykyisen erakon, joka asusteli kissojen kanssa yksin kylässä. Kissa näkyy molempien kirjojen (Kaikki kauniit hevoset -teoksessa pojat työskentelevät rikkaan miehen ranchilla, ja siellä on kissoja, kissoja ja jonkin verran lisää kissoja, mutta sisätiloissa isännän suuressa talossa) sivuilla kodin olentona, ne tulevat ja menevät ja saapuvat erityisesti sinä hetkenä, jolloin esimerkiksi teurasjätteitä olisi tarjolla, mutta aina kissa on kodin piirissä. Kissaa ei kertaakaan esitetä edes ajatuksen tasolla hyödyllisenä olentona, joka pyydystää jyrsijöitä. Sen sijaan koiran rooli vaihtelee ystävästä makaaberin väkivallan symboliksi. Kun kuvataan sitä, miten kylässä armeijan suorittaman joukkomurhan jälkeen niin kuolleiden naispuoliset omaiset (kylän miehet on kaikki tapettu) kastavat nenäliinojaan ja kangassuikaleita kuolleiden vereen, ja miten sen jälkeen tulevat koirat, jotka syövät hiekan sekaisen veren maasta, silloin lukijaa hyytää, silloin koira on kammottava mutta pääasiassa koira on aivan ehdottomasti ihmistä parempi, tosin jää suden jälkeen. Koira nyt sentään on ihmisen pilaama – susi nousee tähtien rinnalle kauneudessaan.

McCarthyn kerrontatyylistä

Täytyy myöntää, että rakastan tapaa, jolla tämä kirjailija rakentaa tarinansa. Erityisesti nautin hänen kerrontatyylistään, lyhyistä toteavista lauseista, lyhyistä vuoropuheluista, joita rikkoo pitkät filosofiset tai pelkästään elämää tihkuvat tai todellisuudessa elää virtaavat tarinat. Tämä kirjailija luo myös maiseman, kosmisen hetken ihmisen ja maailman, ihmisen ja luonnon, ihmisen ja ihmisen välille. Purskahtaa melkein itkuun kun lukee vaikkapa seuraavan kohdan: ”Vanhan kuun viimeinen ohut kynsilastu roikkui lännessä kaukaisten vuorten yllä. Venus oli siirtynyt pois. Pimeys toi harsomaisen tähtitungoksen. Hän ei pystynyt kuvittelemaan mitä varten niitä oli niin monta.” (Matka toiseen maailmaan, 304)

Ja kaikista kirjoista voisi siteerata, vaikka kuinka monta kohtaa, itse asiassa voisi siteerata vaikka kaikki kohdat. Lukijan pitää uskaltaa viipyä tämän kirjailijan tarinoissa, pohtia ja pohtia – ja kertoa kenties oma tarina jollekin pimeällä tiellä vastaantulevalle ihmiselle, jonka kanssa istutaan hetki, syödään, poltetaan tai vain hengähdetään vaihtamassa keskenään maailman tarinoita.

McCarthyn kirjoissa elää todellakin kahden vaihtoehdon todellisuus: toisessa on valhe ja toisessa kuolema, mikä tekee valheen normaalista vastakohdasta eli totuudesta kuoleman.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka näkee unta tähtitaivaan alla nukkumisesta sekä kissoja ja koiria sisältävistä unista ja tähtimaailmoista, joissa kissat ja koirat elävät ilman ihmisiä kaikessa kissuudessaan ja koiruudessaan

Vain silmilläkö syödään – ajatuksia keittokirjoista koirille ja ihmisille, osa 1 koirat

Keittotaitoa koirille:

Jarmo Österman Koirakokin parhaat reseptit (Docendo, 2015)

Merja Hellemann & Petri Marjeta Koiran ruokinta (Art House, toinen, tarkistettu laitos 2014/2010)

Annegret Bangert ja Britta Endemann Maukasta ruokaa koirallesi (Suom. Ilona Ahlgrén. Perhemediat, 2006, alkuteos 2001)

Helena Vehkaoja ja Mikael Vehkaoja Koiran keittokirja. Terveellisen ruokinnan ABC (Kirjayhtymä, 1993)

Pohdiskeluilla on aina taustansa. Kirjoituksiksi kaikki pohdiskelut eivät taivu, koska ne eivät kestä aina päivänvaloa vaan niitä on parasta jättää yön pimeisiin hetkiin. Nämä keittokirjoihin kohdistuvien kirjoitusteni syntyhistoria paljastuu tavallistakin monimutkaisemmaksi.

Ensimmäinen askelmerkki löytyy siitä, että olen pitkään ihmetellyt valtaisaa ruokaohjelmien määrää televisiossa. Vaihda kanavaa milloin tahansa, ja aina löytyy kokkausta kanavalta kuin kanavalta. Ruoka, ruoka ja vielä kerran ruoka näyttäytyy länsimaisen televisiomaailman ykköstrendiltä. Ja miksipä ei, koska ruokaohjelmia lienee halpaa tehdä, niistä löytyy selviä ostettavissa olevia formaatteja, eikä kaikkea tarvitse keksiä itse. Ruoka tuntuu muuttuneen itseilmaisun välineeksi ja kappailupaikaksi, kuka nyt onkaan masterseffien seffi. Ruokaahan meillä on ympäri vuoden kaikenlaista, eikä paljon vuodenajoista välitetä, kun tiettyjä ruoka-aineita halutaan. Surullista mutta totta. Näin televisio täyttyy viikoittain sadoista (pieni liioittelu sallittakoon) ruokakokkauskisaamiskiusaamisohjelmista.

Mutta sama ilmiö näkyy kirjamaailmassa. Syksyn tietokirjauutuuksien joukosta löytyy aivan häkellyttävä määrä erilaisia ruokakirjoja, ruokatrendikirjoja ja kiinnostavia ruokakirjoja. Ja miksipä eivät kustantajat niitä julkaise, sillä niitä ostetaan. Meidän keittiön hyllyssä on yli 50 erilaista ruokakirjaa (oli enemmänkin mutta yritämme luopua edes osasta, että voisi ostaa lisää).

Toinen puraisu koiranruokamaailmaan
Toisen ja ratkaisevan puraisun tämän ensimmäisen kirjoituksen syntymiselle sain Kymen Sanomiin kirjoittamastani kirja-arvostelusta ”Gourmet-ruokaohjeita koirille” (KS, 24.6.2015). Ihmettelin ja kehuin siinä Jarmo Östermanin kirjoittamaa kokkauskirjaa koirille. Kehuin siitäkin huolimatta, että koiranomistajatuttavani naureskelivat kirjalle, etteivät he ainakaan aio kokata tuntikausia koirilleen ruokaa, kun voi ruokajämiä ja kaupan valmiita murkinoita musteille syöttää.

Pohdin arvostelussa muun muassa sitä, miten kaikissa nykykeittokirjoissa näkyvä suunnaton panostus kirjan kuvitukseen oli siirtynyt myös koirien keittokirjoihin. Olisin tietysti voinut painottaa arvostelussa enemmän myös sitä, miten Österman itse on korostanut monissa haastatteluissa, että on kirjallaan pyrkinyt nostamaan kotiruoan tekemisen arvostuksen kunniaan myös koirien suhteen. Totta tosiaan näin hän kirjassaan tekee mutta sama ilmiö näkyy monissa aiemmissakin ruokakirjoissa koirille, että kyllä Österman jatkaa pitkää trendiä. Helena ja Mikael Vehkaojan kirjassa 1990-luvulta kokataan kotona aivan vastaavia kotiruokia kuin Östermankin kokkailee. Vehkaojien kirjasta tosin puuttuvat Östermanin kirjasta löytyviä uusia trendiruoka-aineita kuten kvinoa ja sen sellaiset. Muitakin eroja on ilmaantunut kirjojen 20 vuoden ilmestymisaikana. Kun Vehkaojien kirjasta tulee se tuntu, että kirjoittajat ovat huolissaan kotiruokaa vielä syövien eikä kauppojen valmisruokia (ravitsemukseltaan täydellisesti tasapainotettuihin kenties?) nauttivien koirien terveellisestä ravinnosta, niin nyt Österman on huolissaan siitä, miten koirille syötetään yhä enemmän teollisesti tuotettua valmisruokaa. Sama huoli liittyy nykyään meihin ihmisiin. Koirien ja ihmisten ruokailutottumukset kulkevat nätisti käsi tassussa kuten koiran ja koiran parhaan ystävän kuuluukin.

Pienestä kritiikistäni huolimatta on silti hienoa, että koirienkin kohdalla jaksetaan puhua valmisruokabisnestä vastaan. Tässä Östermanin kirja on tehokas. Siinä todella pyritään heittämään koiranmakkarat, purkkiruoka, naksuraksut ja täydellisesti ravintoarvoiltaan tasapainotetut valmismössöt mahdollisimman pitkälle pöpelikköön. Koirakokin parhaat reseptit -kirjan nimi olisikin voinut olla Kunnon ruokaa koirille ja ihmisille, sillä niin monet kirjan herkkureseptit sopivat hyväksi lähtökohdaksi ihmisille tarjottaviksi terveellisiksi aterioiksi. Itse ainakin aion muutamaa niistä kokeilla myös kotiruokapöydässäni.

Östermanin kirjan innostamana katsoin muita vähän vanhempia koirille tarkoitettuja kokkikirjoja, ja yllätyksekseni niitä löytyi läjäpäin. Koirien ruokkimiseksi tarkoitetuissa kokkauskirjoissa näkyi todella sama muutos kuin ihmisillekin tarkoitetuissa: kuvien määrä, laatu ja merkitys ovat kasvaneet koko ajan. Kun Vehkaojilla oli hauska piirroskuvitus, eikä laisinkaan kuvia lopputuloksista eli koiran kirsun eteen kannettavista annoksista niin 2000-luvulle tultaessa kuvat ilmestyvät vahvasti mukaan. Östermanin kirjassa kuvat ovat jo aivan yhtä suuressa osassa kuin ihmisten ruokkimiseen tarkoitetuissa kirjoissa. Tietysti tämä on ymmärrettävää, sillä lapsikin tietää, etteivät koirat itse kokkaa vaan ihmiset kokkaavat koirilleen. Kaupassa kirjaa selaileva koiranomistaja koukutetaan kaikista nykykeittokirjoista tutulla kuvamateriaalilla, missä kuvat ovat yhtä kuin herkullisuus. Kuvien voima ei kylläkään koiriin varmaan vaikuta, vai onkohan kukaan kokeillut heilutella kirjaa koiransa silmien edessä ja maaritella, että sanohan Peni vuh sillä kohtaa, mitä ruokaa tänään haluat syödä. Östermanin ja saksasta 2000-luvun alussa käännetyn teoksen Maukasta ruokaa koirallesi kuvamaailman eroavaisuus kiinnosti minua. Valokuvaajana Österman loihtii pelkästään lopputuotteista kuulaita ja selkeitä kuvia, kun taas Annegret Bangertin ja Britta Endemanin kirjasta löytyy paljon enemmän kuvia koirista, koirista syömässä, koirista harrastamassa, koirista siinä tai tässä mutta myös koirista syömässä. Kirjassa on Östermaniin verrattuna paljon vähemmän kuvia lopullisista ruoka-annoksista ja paljon kuvia annosten tekemiseen tarvittavista raaka-aineista. Tällaisia kuvia Östermanin kirjassa ei ole käytännössä olleskaan. Ja kieltämättä raaka-aineista otetut kuvat on valokuvina äärimmäisen tylsiä mutta toisaalta informatiivisia aivan toisella tavalla kuin Östermanin kirjan kuvat.

Leikki sikseen! Muutos on silti hurja. Kun Vehkaojat vielä muistuttavat kirjansa alaotsikossa, että tässä on ”terveellisen ruokinnan” -opas niin 2000-luvulla sitä ei enää tarvitse korostaa. Silti kaikissa kirjoissa kirjoitetaan painonhallinnasta ja sairauksien ehkäisemisestä ruokinnalla myös koirien suhteen. Niinpä niin, länsimaissa ja tietysti myös muualla maailmassa, missä on varaa ylisyöttää koiria, koirien liikalihavuus on aivan yhtä suuri ongelma kuin ihmisten liikalihavuus.

Tutkittua tieto koiranruokinnasta

Merja Hellemannin ja Petri Marjetan teos Koiran ruokinta onkin sitten aivan jotain muuta kuin koiraruokakirja. Kyseinen teos pyrkii kuvaamaan koiran ruokinnan ja ruokavalion oppikirjan tehokkaasti. Tässä teoksessa käsitellään koiran ravinnontarve ruoka-aineittain, autetaan koiran päivittäisen ravitsemustarpeen määrittelemisessä, opastetaan sairaan koiran ruokavalion laatimisessa ja sen sellaista.

Hellemann ja Marjeta varmaan harmittelisivat, että lueskelin heidän kirjaansa huvikseni koirakokkikirjojen lomassa. Ja kun vielä muistaa, etten edes omista koiraa, lukemisestani ei siis olisi ollut minulle tai yhdellekään koiralle mitään hyötyä, mutta väliäkös sillä, koska heidän kirjansa oli erinomainen. Ymmärrän hyvin, miten tällaista kirjaa todellakin tarvitaan eläinhoitajan ammattitutkinnon suorittamisessa ja muussa ammattikäytössä esimerkiksi lemmikkieläinkaupoissa. Eikä tällaisessa kirjassa todellakaan tarvita kuvia, erilaiset tilastodiagrammit sen sijaan saavat ansaitsemansa paikan. Hauskaa tässä kirjassa oli se, että kirjoittajat jakavat koirat kolmeen kategoriaa normaalien kahden sijasta: seurakoirien/lemmikkien ja käyttökoirien lisäksi he määrittelevät urheilukoirien kategorian, johon kuuluvat huippu-urheilijoihin verrattavat koirat kuten vinttikoirakilpailuihin ja vetokoirakilpailuihin osallistuvat koirat.

Petri Pietiläinen, kirjakuski koirille tarkoitettujen keittokirjojen lumoissa kokkaa Pepin maksastipendejä itselleen, koska rouva ei pidä maksasta