Svante
Pääbo Neandertalilainen.
Kadonnutta perimää etsimässä (Suom. Veli-Pekka Ketola. Art House, 2015)
Koirien maailmanhistoriaa tehdessäni luin kaksikin
Darwinista tehtyä kirjaa, jotka ilmestyivät muutaman vuoden välein. Ensin tuli
käännöskirja, Janet Browne Darwinin Lajien synty (Suom. Riitta Virkkunen.
Ajatus Kirjat, 2009), ja sitten suomalainen kirja, Pertti Ranta Charles Darwin.
Elämä ja evoluutio (Teos, 2011). Niitä tuli väistämättä vertailtua. Molemmat
olivat hyviä ja toistivat paljon samoja asioita. Hupaisaa oli huomata, että
niistä olisi tullut valtavan hyvä kirja, jos toisesta olisi leikannut ja
liimannut tietyt osat toiseen ja toisinpäin.
Tämä kokemus oli mielessäni, kun tartuin
paleogenetiikan yhden perustajista ja maailmanluokan tutkijatähden Svante Pääbön
kohtuutuoreeseen teokseen neandertalilaisista. Olihan äskettäin lukenut suomalaisen Juha Valsten teoksen
samasta aiheesta. Mietin, tulisikohan nytkin sama vaikutelma, mutta ei
todellakaan tullut. Valste keskittyy kuvaamaan tieteenhistoriaa ja sitä mitä
neandertalialaisista tiedetään. Pääbö keskittyy kuvaamaan omaa tutkijanuraansa,
iskemään paleontologian tutkijoita mutta onneksi myös osoittamaan, miten
neandertalilaisten geneettinen perimä selvitettiin ja verrattiin nykyisin
eläviin ihmisiin – ja todistettiin, että ihmisten geenistössä on
neandertalilaisten geenimateriaalia. Ihmiset ja neandertalilaiset saivat
jälkeläisiä, kuten myös desovanihmiset ja ihmiset sekä mahdollisesti
florensinihmiset ja ihmiset ja niin edespäin. Aivan varmasti me emme olleet
aivan niin yksin kuin aiemmin on kuviteltu vaan muutamia kymmeniä tuhansia
vuosia sitten maailmassa eli useampia ihmislajeja kuin aiemmin on kuviteltu.
Salapoliisikirjaksi hieman lattea
Pääbon kirja on sekä oman tutkijanuran kuvaus että
salapoliisitarinayritelmä siitä, miten neandertalilaisten perimä tutkittiin.
Molemmissa puolissa on sekä hyvää että huonoa. Hieman kyllästyttää Pääbon uran
kuvaaminen. Hieman lisää kyllästyttää Pääbon itsevarmuus genetiikan puolelta. Hyvä
esimerkki on se, että 1990-luvun lopussa geenitutkijat ensin ilmoittivat, etteivät
neandertalialaiset ja nykyihminen olleet sekaantuneet toisiinsa. Paleontologit
yrittivät väittää vastaan luulöytöjen perusteella, että kyllä se olisi mahdollista
ja todennäköistä, mutta turhaan. Eksaktin tieteen paavit pitivät päänsä ja
paleontologit muuttivat näkemyksiään. Genetiikan voima oli niin murskaava. Nyt
kun Pääbo ja kumppanit huomaavat tehneensä virheen, niin myöntävätkö he sen, ja
sanovat, että sorry, te olitte oikeassa. Eivät! Pääbo taas vitsailee, että nyt
kun he tekevät tämän mullistavan tutkimuksen, niin nämä paleontologit
muistuttavat, että tätähän he yrittivät sanoa. Eikä Pääbo sano, että perskules,
tosiaan oltiin väärässä. Kirja on myös hyvä kuvaus sekä tutkimusalojen
välisestä kitkasta että tutkimuksen sisällä olevista jännitteistä. Jos jotain
läytyy, kaikki täytyy miljoona kertaa tarkastaa, ettei heti tule kuraa niskaan.
Tutkimuksen tekeminen keskittyy tähtituotteisiin! Koko ajan näkee, miten
tiukasti rahoista taistellaan. Pääbon sankarikirja on yksi osoitus siitä, miten
tutkimusta pitää tuotteistaa. Tällaisen tarinan jälkeen hänen tutkimusryhmänsä
ja heidän tarpeensa ovat varmaan taas voimakkaammin huomioitu rahoitusta
jaettaessa. Noh, tässä olen hieman ilkeällä tuulella, mutta se varmaan johtuu
siitä, että korvani soi koko ajan.
Ymmärrän hyvin, että kirjan kiehtova osuus on sen
kuvaaminen, miten hankalaa on vanhojen geneettisten materiaalien saaminen.
Valsten kirjassa oli minusta hyvin selvitetty se, miten vähän materiaalia on
saatavissa. Pääbon kirjassakin se tulee ilmi, muttei yhtä painokkaasti.
Vanhojen luiden tutkijat tarkastelevat todella pieniä todistusaineistoja, ja
niiden löytyminen on usein hyvin satunnaista, ja kiistanalaista. Pääbo yrittää
hehkuttaa geneettistä salapoliisityötä, ja onnistuu osoittain. Lukija saa hyvin
tarkan kuvauksen siitä, miten geenitutkimusta tehdään. Täytyy myöntää, että
kuvaukset ja uudelleenkuvaukset, ja minä muoto ja välillä kaiken ympäröivän
kuvaus rikkoi jännitettä ja teki teoksesta paikoitellen tylsän. Välillä tuntui,
että kustannustoimittaja olisi voinut puuttua kaikkiin näihin seminaari yms.
kuvauksiin tiukemmalla kädellä.
Kiinalaiset tutkijat vielä haraavat vastaan sitä
näkemystä, että olemme kaikki lähtöisin Afrikasta. Lähi-idässä Afrikasta
tulevat sekoittuivat neandertalilaisiin ja jatkoivat Eurooppaan, Aasiaan,
Amerikoihin ja Tyynelle valtamerelle – ja sekoittuivat edelleen.
Lounais-Kiinastakin on löytynyt mahdollisesti aiemmin tuntemattoman ihmislajin
jäänteitä. Tutkimusten perusteella nämä elivät alueella samaan aikaan, kun
nykyihmiset vaelsivat sinne. Onko heillä osansa geneettisessa ihmiskartastossa
jäänee nähtäväksi? Lähi-idän kohtauspaikka nousee kerta toisensa jälkeen esille
paljon voimakkaammin kuin Valstella. Tosin hän keskittyi kuvaamaan enemmän
sitä, mitä oikeastaan neandertalialaisista tiedämme, Pääbo ei siitä niinkään
piittaa. Sieltä täältä tosin nousee tiedonmurusia. Pääbon kirja on minusta
hieman harhaanjohtava, sillä oikeastaan niin vähän saamme neandertalilaisista
tietää, paloegenetiikasta enemmän.
Pääbo vai Valste?
Molemmissa kirjoissa on omat ansionsa. Jos haluaa
tietää neandertalilaisista, lukija tarttuu Valsten kirjaan. Jos haluaa tietää paleogeneettisestä
tutkimuksesta, lukija tarttuu Pääbon kirjaan. Tämä nyt vain on tapa sanoa, että
molemmat kannattaa lukea. Luulen, että luen joskus Valsten kirjan uudestaan.
Pääbon kirjasta en niinkään tiedä. Toisaalta se on myös hieno kertomus
tiedonhalusta, ja siitä miten vaikeata oikeastaan tiedettä on tehdä. Kenties
pääministerimme ja muiden soveltavan tieteen nopeita ihmemaailmoja haikailevien
kannattaisi lukea Pööbon kirja senkin takia, että siinä todellakin sivu sivulta
vuosien kuluessa näytetään, miten pitkiä tutkimusprosessit ovat, ja miten
voidaan saada välillä hieman ristiriitaisiakin tuloksia ennen kuin ongelmat
ratkeavat.
Toisaalta nämä tieteen ja tutkimuksen epäilijät
eivät varmaan ymmärrä, miksi joitakin luupalasia täytyy analysoida, miksi
meidän pitää tietää, eikä pelkästään soveltaa ja painaa tuotantolukuja nousuun.
Petri Pietiläinen, kirjakuski tapasi neandertalilaisia
uudelleen