Pamfletti kyseenalaistaa länsimaiset totuudet ja länsimaiset suomalaiset

Karim Maïchen Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite (Into, 2015) pisti silmään kirjastossa. Takakansi lupasi pureutumista niin suomalaisuuden peruspilareihin ja moninaisiin ajankohtaisiin kysymyksiin. Takakannestakin ymmärsi, että kysymyksessä lienee pamfletti. Sellainenhan tarkoittaa kiistakirjoitusta usein ajankohtaisesta ilmiöstä. Sellaisen kirjan pitää olla kriittinen ja kärkevä. Pamfletissa ei piilouduta muiden selän taakse vaan esitetään suoraan ja tiukasti omia mielipiteitä ja kannanottoja, ja kyllä siihen tämä kirja pystyykin.

Kirjoittaja määritellään takalievetekstissä suomalais-algerialaiseksi tutkijaksi ja toimittajaksi. Vakuudeksi kerrotaan, että hän on syntynyt ja kasvanut Helsingissä, ikään kuin tässä syntyperällä olisi jotain merkitystä. Taitaa olla niin, että pamfletin tehoa halutaan lisätä korostamalla, että tämä kirjoittaja tietää, mistä puhuu, onhan hän valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi Lapin yliopistosta. Nämä määritykset ovat sinänsä kiintoisia, sillä niillä luodaan odotushorisonttia lukijan mieleen.

Kohtuullisesti onnistunut pamfletti

Kirja kiinnosti. Pamfletin onnistumista ja epäonnistumista hankaloittaa usein valittu tyylilaji. Tässä on otettu hyvin hyökkäävä tyyli. Rasisteja ja kansallisuususkon kannattajia viedään kuin halpaa makkaraa. Välillä osoitetaan oppineisuutta heittelemällä ei-eurooppalaisten tiedemiesten ja kirjoittajien nimiä tyyliin ”Machiavellin Ruhtinas-teosta muistuttavat Chanakyan Arthashastra tai Nizam al-Mulukin Siasatnama? Ovatko he Aasian Machiavelleja vai onko Machiavelli Aasian Chanakya tai Nizam al-Muluk?” (162) Olisin toivonut, että kirjan kustannustoimittaja olisi sanonut, että tämä tyylilaji ei toimi. Pitäisi vähän avata, keitä he olivat, mitä kirjoittivat jne. Tosin tällainen kuuluu pamflettityyliin. Muistetaan vielä mainita yksipuolinen patriarkaalinen näkemys, että on unohdettu naistieteilijät muinaisista egyptiläisistä fyysikoista aina Marie Curiehen asti.

Sinänsä teksti on varsin kuranttia tavaraa, hieman hajanaisesti kerrottua. Monen vastaavan kirjan tavalla Maïche rakentaa niin historiassa kuin nykypäivässäkin kuvan siitä, mitä erilaisuuksia ”lännellä” voidaan keskusteluissa tarkoittaa. Lisäksi palataan siihen, että länsi rakentuu suhteessa aina siihen toiseen, me–muut. Tässä Maïche seuraa oppi-isiään. Hän tukeutuu lukuisiin auktoriteetteihin Stuart Hallista ja Edward Saidista alkaen. Kerta toisensa jälkeen kritisoidaan länsimaista ylimielisyyttä ja omahyväisyyttä sekä Maïchen itsensä että valittujen teoreetikkojen kautta. Länsi liittyy niin vahvasti esimerkiksi keskusteluun EU:sta, että kirjoittaja palaa tähän monia kertoja. Historiallinen, kolonialistinen, kulttuurinen ja taloudellinen valtarakenne puhkutaan nurin. Toistuvasti palataan siihen, että voiko länsimainen (jos sellaista onkaan) ihminen ymmärtää, arvostaa saati sitten kritisoida muita kulttuureita.

Hyvä että muistutetaan

Sinänsä rakennelma kestää ainakin yhden lukukerran. Toisaalta en taida olla tämän kirjan kohdeyleisöä, sillä niin monet Maïchen lähdetekstit ovat minun käsissä kuluneet. Maïchen kirja on silti tärkeä. Minua riivaa se, etten voinut lukea Jaakko Hämeen-Anttilan ja Jonathan Lyonsin kaltaisten tekijöiden teoksia esimerkiksi opiskellessani filosofiaa Jyväskylän yliopistossa. Nyt pahoittelee, että uskoi niin sokeasti esimerkiksi Bertrand Russelin ja kumppaneiden rakentamaa länsimaisen filosofian tai Gunnar Aspelin yleisen filosofian historiassa rakennettuja tarinoita kaiken saapumisesta antiikin maailmasta. Jotain muuta pitää hakata nykypäivän ihmisten päähän ja kunnolla. Maïchen kirja jatkaa Hämeen-Anttilan ja Lyonsin hengessä. Siitä sille kiitos.

Ja vielä suurempi kiitos monien suomalaisten tutkijoiden viime vuosien aikana kirjoissaan polemisoimasta ”Euroopan” käsitteestä, ja siitä, miten Suomi on viety sanoissa ja teoissa Eurooppaan ikään kuin se jollain lailla tekisi meistä parempia. Muutamissa kohdissa Maïche onnistuu osoittamaan kauniisti poliitikkojen, kirjailijoiden ja suomalaisten koulukirjojen tekstejä analysoimalla, miten meihin iskostetaan ajatus länsimaisesta paremmuudesta. Hyvä, että tätäkin puolta joku haluaa analysoida ja muistuttaa meitä kaikkia, miten eurooppalaisuus on kuviteltua, historiallista, ideologista ja poliittista. Länsimaisuuden esitykset historian opetuksessa pitäisi todellakin pistää uusiksi. Historiaa pitäisi nähdä laajemmin kuin omanapaisesti. Onneksi suomeksikin on jo nyt teoksia, joissa maailman kehitystä katsotaan toisella tavalla kuten esimerkiksi Jared Diamondin, Sven Lindqvistin monet teokset tai vaikkapa Felipe Fernándes-Armeston teos Millennium, toinen vuosituhat (1996).

Kun länsimaalaisia oikeutetusti suomitaan ylimielisyydestä, kolonialismista ja suoranaisesta rasismista, voi olla tyytyväinen. Hyvä, että asioista muistutetaan. Hyvä, että muistutetaan, ettei antiikin Kreikka ollut mikään alku ja juuri muuta kuin eräässä tarinassa, jota nyt on pitkään jo toitotettu. Hyvä, että muistutetaan, miten Intiassa keksityt muun muassa matemaattiset käsitteet siirtyivät Mesopotamian kautta Välimeren alueelle. Tai miten arabialainen tiede oli oikeastaan aivan maailmanhuippua satoja vuosia, ja samaan aikaan Euroopassa ei edes peseydytty vaan odotettiin Jumalan valtakunnan tuloa, siinä sivussa tapeltiin, juotiin, syötiin ja huorattiin. Mesopotamiaa ja Egyptiä kehutaan muutaman kerran suuresti, ja sitä, että roomalaisten numeroiden kanssa ei matematiikasta olisi tullut oikeastaan mitään, että taputetaan arabialaisille numeroille vai intialais-arabilaisiako ne ovat. Maailma oli globaali jo 6000 vuotta sitten, ajatukset kulkivat siinä missä ihmiset ja kauppatavaratkin.

Mukavaa, että Maïche pyyhkii nenät muun muassa sellaisilta suomalaisilta kulttuuri- ja tiedeheeroksilta kuin Matti Klinge, Ilkka Niiniluoto tai Johannes Salminen. Nämähän ovat osa sitä eurooppalaisuuden ja antiikin ihailijoiden kaartia, jotka omalta osaltaan ovat rakentaneet suurta tarinaa kuten valtaosa länsimaisen ajattelun suurista nimistä. Suuret heerokset voisi siirtää pölyttymään kaappiin, sulkea kaapin, eikä nostaa niitä jalustalle. Immanuel Katista alkaen kovin moni ajattelija on aina osaltaan aikansa lapsi, ja voi vaikkapa pitää länsimaista, valkoista keski-ikäistä miestä oikeasti parempana kuin ketään muuta, ovatpa nämä muut sitten naisia tai ei-länsimaalaisia. Silti hieman suurempaa analyyttisyyttä voisi osoittaa pamfletissakin.

Mitä olisi voinut tehdä lisää?

Kaikkiaan Maïche pyörittää virkistävästi omaa tarinaansa, jonka hän oikeastaan on voinut kirjoittaa vain ja ainoastaan täällä länsimaissa. Tarinaan olisi saanut paremman sävyn, jos hän ei olisi niin selkeästi ja tiukoilla argumentaatio- ja sanankäänteillä rakentanut olkitaloja puhkuttavaksi nurin. Muutama kirja olisi kenties kannattanut ottaa mukaan, mutta kenties niiden argumentaatiot eivät olisikaan kaatuneet niin helposti. Amin Maaloufin Maailma järkkyy: kun kulttuurimme uupuvat (2011) tuo hieman toisenlaisen näkemyksen siihen, mitä on olla länsimaalainen tai kenties pikemminkin mitä on kuulua tiettyyn humanistiseen traditioon. Siinä kahden kulttuurin kasvatti huutaa juuri niiden arvojen perään, joita Maïche hieman ironisoi. Maalouf puolustaa maahanmuuttoa, yhteistä matkallaoloa mutta erityisesti toiminnallista humanismia, joka irtautuisi juuri niistä perinteistä, joita Maïche kritisoi. Maailma on kulttuurien verkosto, mutta siinä voidaan ymmärtää ja arvostaa toisia. Mutta toisin kuin Maïche Maalouf osaa näyttää, miten tämä humanismi toimisi ilman sitä, että se olisi länsimainen poliittis-taloudellinen ase. Ai niin, ja Maalouf valitettavasti kuvaa nykyislamia aika ikävillä argumenteilla, ja osoittaa niiden todellisuutta sortumatta pahvikuvien kaatamiseen. Maïche olisi tarvinnut Maaloufia.

Sitten ymmärrän hyvin, että tällaiseen pamflettiin ei kuulu suuri tutkimuksellinen ote, mutta väitän, että kirjasta olisi tullut huomattavasti parempi, jos Maïche olisi jaksanut kahlata hieman problemaattisempia näkemyksiä länsimaista kuin länsimaisten tutkijoiden itsekriittistä arviointia tai Saidia, M’hammed Sabouria (tältäkin vain yksi suomennettu artikkeli) ja Franz Fanonia.

Akbar S. Ahmedin Postmodernism and Islam. Predicament and Promise (1992) ja Ziauddin Sardarin Postmodernism and the Other. The New Imperialism of Western Culture (1998) voisi vaikka aloittaa. Niissä länsimainen kulttuuri riisutaan (nyt kärjistän tietoisesti) ymmärtävin silmin kaikesta siitä omahyväisyydestä, viihteellisyydestä, älyllisestä epärehellisyydestä ja muusta kuonasta, mihin kyllä Maïchekin viittaa. Lisäksi hieman uudempikin teos olisi ollut tärkeä.  Mahmut Mutnamin teokseen The Politics of Writing Islam: Voicing Difference (2014) en ole itsekään ehtinyt tarttua, mutta vaikutti kiintoisalta. Kirjavinkkieni taustalla on se ajatus, ettei oikeastaan kannata liikaa puhua siitä, mitä länsi on tai ei ole, jos ei muista tuoda esille, mitä se on ”toisten” silmin nähtynä. Ruoskitaan vain itseämme, mutta älyllisesti kestävällä tavalla. Länsi ei ole tosiaankaan LÄNSI ilman Sardarin, Ahmedin ja Mutnamin kaltaisia länsimaissa asuvia ja yliopistossa opettavia tutkijoita. Tällainen pieni ironinen heitto näin lopuksi sallittakoon, sillä Maïchekin iskee kovaa, välillä ansaitusti, välillä turhan tarkoituksenhakuisesti.

Petri Pietiläinen, kirjakuski länsimaisissa tunnelmissa