Inazo Nitobe: Bushido, Japanin sielu. Esitys japanilaisesta
ajattelusta (Suom. Antero Manninen. Runosuomennokset Jaakko Anhava. Memfis
Books, 2012 [1942]).
Jumalalle kiitos, että meillä on pienkustantajia. Tämä
Nitoben jo 1905 ilmestynyt ja 1942 suomeksikin ilmestynyt kirja oli jäänyt
mulle ihan tuntemattomaksi. Nuorena minua kiinnosti kaikki japanilainen. Luin
Sunilan ja Karhulan kirjastojen kaikki japanilaiset käännökset runoista
romaaneihin. Minuun teki suuren vaikutuksen Kawabatan humanismi. Olin pitkään
vaikuttunut vanhasta shintolais-buddhalaisesta ajattelusta erityisesti raks
minulle oli japanilaisia zen-kertomuksia sisältävä kokoelma Pyhä kilpikonna laahaa häntäänsä.
Vuosien varrella suhteeni japanilaiseen kulttuuriin on
hieman laimentunut. Minua on suuresti viime vuosina häirinnyt Japanista tulevat
uutiset: maan kansallismielinen oikeistolaishallitus haluaa lopettaa
humanistiset tieteet yliopistoista, sadat tuhannet japanilaisnuoret ovat
lukkiutuneet koteihinsa, eivätkä tapaa ihmisiä livenä vaan pelkästään
Internetin kautta, vanhat vanhuksia kunnioittavat perinteet ovat rapautumassa.
Olin ennen ollut sellaisessa käsityksessä, että vanhuutta kunnioitettiin siellä
aivan erityisesti. Nyt sain tietää, että lapset voivat sanoa ikääntyneille
vanhemmilleen, että olisi parempi, jos tekisit kunniakkaan itsemurhan, koska
olet kallis ja hyödytön. Tällainen puhe ravisuttaa minua syvästi. Mihin maailma
on menossa, jos ja kun kaikki mitataan vain rahalla. Luen nuorista, jotka päätyvät
Japanissa itsemurhaan, koska eivät pääse tarpeeksi hyvään kouluun, ja loppuun
uupuneista työntekijöistä hyppäämässä kuolemaansa.
Nitoben kirja bushidon vaikutuksesta maahan ja kansaan on
kuin muinaismuisto toisesta maailmasta. Tämä samuraikirjallisuuden klassikko
kuvaa samurai-etiikan perusteita, niitä hyveitä, joita niin naisten kuin
miesten pitäisi noudattaa. Hän myös vertaa samurai-ajattelua länsimaisiin
filosofioihin ansiokkaasti.
Kirjan takakannessa todetaan, että bushidosta on tullut
vuosisatojen aikana elimellinen osa koko japanilaista yhteiskuntaa ja
käyttäytymistä, mutta ei tässä kirjassa kuvata mitään tuosta mullistuksesta ja
kauheudesta, mikä siinä maassa tapahtuu niin yhteiskunnallisesti kuin
henkisellä tasolla, vai kuvataanko sittenkin?
Tyyni luottamus kohtaloon
Bushido alkaa siitä buddhalaisuuden perusajatuksesta, että
luottaa kohtaloon, alistuu levollisesti välttämättömyyteen, pitää
mielenmalttinsa vaaran tai onnettomuuden edessä, halveksii elämää ja pitää
kuolema ystävänä. Täytyy siis todeta, että itsemurha liittyy näihin ajatuksiin
vain hyvin epämääräisesti. Kuolema voi itsemurhassa olla ystävä, mutta mielensä
ihminen on menettänyt, eikä hän itsemurhassa näytä seuraavan bushidoa.
Ennen toista maailmansotaa Japanissa vallan saanut ylimilitarismi
perustuu tavallaan bushidoon ja shintolaisuuteen, joka teroittaa uskollisuutta
esimerkiksi hallitsijaa kohtaan. Shintolaisuudessa tosin uskotaan myös, että
ihmissielu on synnynnäisesti hyvä ja jumalallisen puhdas. Tämän nyt pitäisi
johtaa siihen, että ihmiset kunnioittaisivat toisiaan, koska me kaikki olemme
hyviä.
Samurai-ajatteluun näyttää kuitenkin pesiytyneen bushidon
lisäksi myös ylimielisyys ja halveksunta toisia kohtaan. Eivätkö samurait ja
myöhemmin japanilaiset sotilaat olleet taistelussa kuin voimakkaita, uljaita
eläimiä.
Kiintoisaa bushidossa on se, että se korostaa hullun lailla
suoruutta eli oikeamisilyyttä. Tämä nyt ei oikein ajatuksissani yhdy Pearl
Harbourin salamyhkäiseen hyökkäykseen. Kaikessa on aina ristiriitaa. Samuraille
salaiset vehkeilyt ja kierot hankkeet olivat äärimmäisen vastenmielisiä. Nitobe
toteaa silti, että suoruuden vaatimus muuttui välillä hyvin ahtaaksi. Eräs
soturiajattelija onkin todennut suoruudesta:
Suoruus on kyky tehdä päätös
käyttäytyä järjellisellä tavalla ja järkkymättä- kuolla silloin kun on oikein
kuolla, iskeä kun on iskettävä. (Nitobe, 35)
Miksi oikeamielisyys kiinnitetään vain kuolemaan ja sotaan?
Nitobe muistuttaakin, että monet ajattelijat ovat korostaneet, etteivät ihmiset
saisi hukata mieltään. Tuo yllä oleva ajatus vaikuttaa siltä, että sen lausuja
on menettänyt mielensä.
Koirahistorioitsija tietysti ihastelee tätä kongfutselaista
kiinalaista ajatusta, jonka Mengtse on todennut näin:
Kuinka surkuteltavaa on
laiminlyödä tie ja olla seuraamatta, kadottaa mieli ja olla osaamatta sitä
etsiä! Kun ihmiset kadottavat lintunsa ja koiransa, he kyllä osaavat etsiä
niitä, mutta kun he kadottavat mielensä, he eivät osaa etsiä sitä. (Nitobe,
35)
Se, että linnoittautuu kotiinsa tilaamaan pitsaa ja limua
sekä istumaan Internetissä, on tuollaista mielen kadottamista. Kukaan ei
yleensä sano itsemurhaa harkitsevalle, että lähde etsimään mieltäsi niin kuin
kadonnutta koiraasi. Pitäisi kenties sanoa, koska se tuntuu oikealta tieltä
kulkea.
Koirahistorioitsija joutuu kuitenkin paheksumaan sitä, että
kuolemista väärän asian puolesta kutsuttiin aikoinaan ”koiran kuolemaksi”
(Nitobe, 39). Jokainen joka on nähnyt, miten rohkeasti ja kuolemaa uhmaten
karhukoira käy karhun kimppuun joutuu myöntämään, että koiran rohkeus on aivan
yhtä suurta kuin metsästäjän rohkeus. Koirankin voi taistella oikean asian
puolesta. Kenties väärällä tavalla vinksahtaneeksi kasvatettu kaikkien kimppuun
hyökkäävä koira kokeekin ”ihmisen kuoleman”.
Suoruus, rohkeus, hyvyys, kohteliaisuus, totuudenrakkaus,
kunnia, uskollisuus, itsehillintä
Kun lukee litanian siitä, mitä bushido määrittelee, niin
täytyy todeta, että myönteisiä asioitahan siinä luettelossa on. Nitobe antaa
kaikista silti myönteisiä ja kielteisiä esimerkkejä. Lähes kaikki voi kääntyä
perimmäistä ajatustaan vastaan. Esimerkiksi bushido-ajatteluun liittynyt
itsemurhan (seppuku) ylistäminen on yksi niistä. Nitobe toteaa, että
itsemurhasta tuli kunniakysymyksiin liittyvä avain monien mutkikkaiden
kunniaongelmien ratkaisuun. Seppuku kehitettiin keskiajalla tavaksi, jolla
soturit sovittivat rikoksensa, pyysivät anteeksi erehdyksiään, pelastivat
itsensä ja sukunsa häpeältä, osoittivat vilpittömyyttään jne.
Nykyinen itsemurhamania eri puolilla maailmaa mutta
erityisesti Japanissa juontaa juurensa tähän perinteeseen. Epäonnistunut
koululainen voi kuvitella seuraavansa jaloa perinnettä itsemurhallaan. Nitobe
muistuttaa, että kunniakas itsemurha on aina seppuku eli itsensä surmaaminen
viiltämällä vatsansa auki. Kyseessä on rituaali. Bushidon ytimessä oli ajatus,
että sen seuraajan pitää kestää ja kohdata kaikki vastoinkäymisen. Seppuku
tavallaan on se viimeinen koitos, pystytkö vai et seuraamaan bushidoa kivun ja
tuskan äärirajoille. Mitähän Nitobe sanoisi näistä nykymaailman
itsemurhaajista, jotka menevät ja alkavat ampua elokubvateattereissa tai
kouluissa muita ihmisiä päämääränään ei pelkästään tulla hetkeksi kuuluisiksi
vaan oma poliisin avustama itsemurha. Onko kukaan pohtinut sitä erikoista
ilmiötä, että suurin osa näistä koulu- yms. surmaajista varmistaa oman
surmansa, ei omasta vaan muiden kädestä.
Nainen uhrautuu samalla tavalla kuin mies
Täytyy myöntää, että monet Nitoben eri bushido-hyveistä
esiinnostamat seikat pistivät minut pohtimaan myönteisestikin bushidolaista
ajattelutapaa. Hurjan puistatuksen sain, kun luin hänen lukunsa Naisen asema ja
kasvatus! Huh nyt mentiin todella syvälle ihan kummallisuuksiin. Nitobe itse
varmaan käsitti, että hän kuvaa naisen asemaa hyvin myönteisesti kuten
seuraavassa:
Naisen uhrautuminen puolisonsa, kotinsa ja perheensä hyväksi
oli yhtä vapaaehtoista ja kunniakasta kuin miehen uhrautuminen herransa ja
maansa puolesta. (Nitobe, 116)
Täytyy tunnustaa, että nyt vasta päässäni räjähti! Kaikki
Nitoben aiemmin esiinnostavat myönteisetkin argumentit ja esimerkit tuntuivat
muuttuvan valheellisiksi. Olinhan tietysti kko ajan miettinyt, että
bushidolaisuuden määrittymiset ja historiallinen kehittyminen liittyi tiukasti
lääninherra-vasalli –järjestelmään, että kyse on epäluonnollisten
herruussuhteiden oikeuttamiseksi keksitystä pseudofilosofiasta. Kun Nitobe
kirjoitti naisesta, mieleeni noousi vain, että mitä ihmettä! Esimerkiksi tämä
kohta on kaikkien patriarkaalisten alistussuhteiden määritelmistä kyllä yksi
ihanimmasta päästä:
Hän [nainen] oli yhtä vähän
miehensä orja kuin tämä lääninherransa, ja naisen osuuden merkitystä kuvaa sen
nimitys naijo, ”sisäinen apu”. Naisen
tehtävänä oli palvelusasteikon alkupäässä tuhoutua miehen puolesta, jotta tämä
voisi tuhoutua herransa puolesta, jotta tämä vuorostaan voisi totella Taivasta.
(Nitobe, 116)
Näin se siis menee ja näin meitä huijataan ajattelemaan,
että alistussuhteet ja –järjestelmät olisivat jotenkin jumalallisen
kaitselmuksen synnyttämiä. Nitobe korostaa palvelemisen merkitystä niin
bushidossa kuin Jeesuksen sanomassa. Vanhassa kiinalaisessa ajattelussa
hallitsija oli kansan palvelija, mutta missähän päin historiaa ja maailmaa
tuota ajatusta oikeastaan on todella noudatettu.
No, eihän Nitoben kaltainen sivistynyt ja älykäs mies voi
olla tunnustamatta tiettyjä tosiseikkoja, mutta ristiriitaisesti. Hän
kirjoittaakin:
Olisin syypää törkeään epäoikeudenmukaisuuteen, jos sanani
käsitettäisiin siten, että naisen asema bushidon valtakaudella oli kovin
alhainen. Empimättä totean, ettei häntä kohdeltu miehen vertaisena, mutta
kunnus opimme tekemään eron erilaisuuden ja epätasa-arvon välillä, tulee aina
olemaan vääriä käsityksiä tästä kysymyksestä. (Nitobe. 118)
Loistavasti todettu. Tähän ajatukseenhan on kristillisessä
maailmassa vedottu jo parin tuhannen vuoden ajan, että miksi naiset eivät
ymmärrä, että erilaisuus ei ole epätasa-arvoa. Katin kontit sanon. Nitobe
niittaa sanoissaan äärimmäisen selkeästi kiinni sen, miksi bushidolain en
ajattelutapa on johtanut Japanin nykyiseen kuiluun. Japanissa naiset eivät
edelleenkään saa tasa-arvoista kohtelua. Japani on hyvin maskuliininen ja
seksistinen yhteiskunta, mikä syö tasa-arvoiseen maailmaan uskovien naisten ja
miesten henkeä. Kun henki on syöty, ei ole enää mitään tulevaisuutta.
Lopetan tämän paasaukseni lainaukseen jälleen Nitobelta.
Näin naisia piti kasvattaa bushidolaisen ajattelun mukaisesti:
opetettiin nuoria tyttöjä
hillitsemään tunteitaan, terästämään hermojaan ja käsittelemään aseita –
etenkin pitkäkahvaista naginataksi
sanottua miekkaa – jotta he pystyivät pitämään puolensa yllättävissä
tilanteissa. (…) Kotonaan hänellä oli sotaisesta valmennuksestaan hyötyä
poikien kasvatuksessa. (Nitobe, 111)
Nainen on alisteinen miehelle aina siihen pisteeseen saakka,
että hänen sotaisan kasvatuksensakin hyöty kohdistetaan pojan kasvattamiseen.
Koska Nitobekin koko ajan vertaa bushidoa erilaisiin eurooppalaisiin
ajatusrakennelmiin, filosofiaan ja kirjallisuuteen, niin minäkin lopetan
uudemman kerran uuteen sitaattiin. Shakespearen Myrskyssä Miranda näkee ensimmäisen kerran toisenlaisia ihmisiä,
niitä kauniita aatelisia ihmisiä. En tiedä, miten Shakespeare halusi Mirandan
sanat luettavaksi, mutta scifi-friikki Pietiläiselle alla olevat sanat
painuivat ensimmäisen kerran muistiin alkulainauksena Aldous Huxleyn
dystopiassa Uljas uusi maailma (1932,
1. suomennos 1944) ja siinä nuo sanat saavat valtavan ironisen merkityksen:
Ihme, kumma! Kuink’ ihania
olennoita täällä nyt näenkään! Kuink’ ihminen on kaunis! Ah, uljas uusi
maailma, joss’ ompi tuollaista kansaa!
Bushidoa noudattavat miehet ja naiset ovat todellakin
huxleyläisittäin uljaan uuden maailman kansaa. En halua kohdata heitä.
Täytyy aivan lopuksi muistuttaa, että Nitobe ei kuitenkaan hyväksynyt
japanilaista militarismia.
Petri Pietiläinen, kirjakuski puhkuu bushidoa.