sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Rikollinen ihmiskohtalo - Kirves-Koljonen

Teemu Keskisarja, Kirves. Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus (Siltala, 2015).



Kovasti olen pitänyt monista historioitsija Teemu Keskisarjan teoksista. Ei siis ihme, että tartuin suurin odotuksin uusimpaankin. En ollut tiennytkään tällaisesta suomalaisesta sarjamurhaajasta mallia 1943 kuin Toivo Koljonen. Hyvin Keskisarja pitää kutinsa ja maalaa kiinnostavan kuvan miehen tiestä puolijuoppohulttiomaalarista julmaksi tai suorastaan hulluksi murhaajaksi. Hienoa myös, että Keskisarja nostaa esiin näitä suomalaisen rikoshistorian vähemmän tunnettuja tapauksia eikä aina Ulvilaa, Kyllikki Saarta tai Bodom-järveä.

Surullinen tie joukkomurhatyöntekijäksi

Keskisarja käyttää laveaa pensseliä, vaikka välillä kirjan alkupuolella hänen tykittävä kerrontatyylinsä on aika uuvuttavaa. Koljosesta piirtyy monipuolinen kuva aivan loppuun saakka, vaikka Keskisarja valittelee, ettei miehen alkuvaiheista tiedetä tarpeeksi. Tämän puutteen hän korvaa historioitsijan varmuudella ja kuvaa maailmaa, jossa mies syntyi, kasvoi ja joutui vaikeuksiin. Keskeinen kysymys on koko ajan miksi? Keskisarja muistuttaa oivallisesti siitä, ettei rikoskirjallisuuden keskeinen asia suinkaan ole se, että kuka teki mitä vaan pikemminkin miksi ihminen tekee, mitä lopulta tekee.

Koljonen ei paljon kouluja käynyt, oli tuurijuoppo, pikkurikollinen ja silti teki maalarintöitä, kunhan vain niitä sai. Talvisodassakin käytiin puolustamassa isänmaata.

Lopulta vuonna 1943 avovankilaan pahoinpitelystä ja muista rikkeistä joutunut Koljonen pakenee ja surmaa kokonaisen perheen ja yhden naapurin Huittisten pitäjässä. Lyhyen epämääräisen ja satunnaisen pakoretken jälkeen hänet saadaan kiinni ja tuomitaan kaikissa oikeusasteissa kuolemaan. Keskisarja hakee syitä ja seurauksia. Pohtii kieltolakia, talvisodan merkitystä, välirauhan ajan tunnelmia. Lopulta hän päätyy pohtimaan perimän ja kasvuympäristön merkitystä. Koljosen pikkuveli surmaa samalla tavalla käsittämättömästi mutta mustasukkaisuuden puuskassa naisen, jota väittää rakastaneensa.

Ei haluttu antaa ”hullun” papereita

Keskisarja osoittaa, että oikeudessa ei oikeastaan haluttu tietää, miksi Koljonen teki sen mitä teki. Oikeuslaitos piti häntä koko ajan kylmäverisenä sarjamurhaajana. Häntä ei haluttu leimata ”hulluksi”, koska edelleen lain mukaan sellaiselle ei saisi antaa kuolemantuomiota. Keskisarja osoittaa hienosti historiallisin esimerkein, miten 1825 vuoden jälkeen ei Suomessa paljoakaan enää ihmisiä tuomittu kuolemaan. Vuoden 1918 tapahtumat olivat pikemminkin poikkeus kuten myös talvisodan aikana teloitetut rintamakarkurit ja venäläiset desantit.

Keskisarja vertaa Koljosen tapausta muutamiin muihin esityisesti 1800-luvulla tapahtuneisiin surmatöihin. Hän löytää yhtäläisyyksiä mutta ei lähde niitä paisuttelemaan. Keskeinen kirjan loppupuolen pohdinta liittyy siihen, oliko Koljonen ”psykopaatti” vai ei? Jotain merkkejä tällaisesta Keskisarja nostaa esiin kuten esimerkiksi sen, ettei Koljonen näyttänyt missään vaiheessa katuvan tekoaan. Kaikesta aineistosta nousee esiin Koljosen käsittämätön rauhallisuus ja täydellinen tunteettomuus tapahtumia kohtaan. Lisäksi hän näyttää pystyneen manipuloimaan puheillaan monia ihmisiä. Näin hän täyttää joitakin psykopatiaan liitettyjä piirteitä. Keskisarjan mielestä Koljonen myös suunnitteli tekonsa täysin harkiten. Tämä on hänen mielestään ainoa mahdollisuus oikeudenkäyntipöytäkirjojen antaman kuvan valossa. Hän harmittelee, ettei Koljoselle tehty mielentilatutkimusta, vaikka hän näin useaan otteeseen jopa korkeimpana oikeuteen valittaessaan sitä vaati. Minusta Koljosta kiinnostavampi hahmo kirjassa oli hänen asioitsijansa Arnold Östman. Tästä hahmosta, joka hoiti hänen oikeudenkäyntiasioitaan pikkurikoksissa ja lopulta myös murha-asiassa olisi mielellään halunnut tietää lisää. Kenties niin vain on, ettei kaikesta löydy tietoa, mitä Keskisarja useaan otteeseen ja turhaankin valittelee.

Välillä Keskisarja lipsuu kerronnassaan. Ei ole mitenkään oleellista mainita, ettemme tienneet hänen lempikirjojaan tai -musiikkiaan. Kyse on ihan turhasta heitosta. Vastaavanlaisia puolihauskoja heittoja on kirjassa aivan turhan paljon. Parhaimmillaan Keskisarja on kuvatessaan rikoshistoriaa, Koljosen persoonaa (heppu, jolle sattui ja tapahtui, ja joka löysi kaikkialta aina seuraa, mutta oli monien mielestä aivan tavallinen ja jopa jokseenkin harmaa heppu) ja erityisesti itse surmatyön (ja muiden historiallisten surmatöiden) kuvailussa Keskisarja on hyvin graafinen, lähes amerikkalaisen rikoskirjallisuuden veroista ”gorea” on havaittavissa.

Kuva menneisyydestä piirtyy näinkin

Mitä kirjasta jää käteen? Itseäni järkytti se, miten Koljonen suhtautui tekoihinsa, miten hän kuvasi kaikkea rehellisesti tai ainakin välillä rehellisesti, kunhan ensin yritti keksiä hätävalheita. Hänen tunteettomat sanansa sattuivat, ikään kuin hänellä ei olisi ollut kykyä tunteiden käsittelemiseen: hän ei osannut oikein selittää, miksi teki, mikä ajoi taloon jne.  Tämä todella kiintoisa ja pohdiskeleva kuvaus yhden sarjamurhaajan tiestä laittaa miettimään sattuman ja välttämättömyyden yhteiseloa elämässä. Mitä, jos Koljonen olisi saanut enemmän koulutusta, mitä jos hän olisi saanut töitä, mitä jos hän olisi ehtinyt katkosotaan ennen vankilaan joutumistaan?

Aina voi jossitella, mutta tämä kirja kannattaa lukea monista mainitsemistani syistä. Yksi syy puuttuu: Kirja on tarkka kuvaus suomalaisesta poliisi-, vankila- ja oikeuslaitostoiminnasta 1930–1940-luvuilla. Siinä on runsas ja todella tyylikäs ja aina tarpeeseen tuleva kuvitus, josta löytyvät jopa poliisin tekemät piirrokset surmapaikasta (valokuvat epäonnistuivat).



Petri Pietiläinen, kirjakuski suomalaisten sarjamurhaajien maailmoissa, aikas surullista

Kaksi kirjaa kirjastoista pitäisi nitoa yhteen


Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema (Avain 2015).

Saana Saarinen & Kati Tiirikainen, Rakastan kirjastoa. Tarinoita lukijoilta (Avain 2014).



Välillä olen intoutunut kirjoittamaan laajempaa pohdiskelua tänne kirjablogiini sellaisista kirjoista, jotka olen arvostellut lyhyemmin Kymen Sanomiin. Näistä kahdesta kirjastoa käsittelevästä kirjasta olen tosin arvostellut aiemmin vain toisen.

Olen arvostellut lehteen vain Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin toimittaman artikkelikokoelman Kirjaston kuolema. Kuten aivan viimeisimmäksi alla olevasta Kymen Sanomissa julkaistusta arvostelusta huomaa, harmittelin sitä, ettei kirjassa ollut lukijoiden tai pienien kirjastojen näkökulmaa. Kaikkiaan kirja tuntui hirveän tärkeältä ja painavia puheenvuoroja sisältävältä teokselta, mutta palatessani siihen nyt uudestaan mieleen nousi väistämättä se ajatus, että kyse on kirjastomaailman, virkamiesten ja poliitikkojen sisäiseen koulutukseen liittyvästä keskustelusta.

Hämmentyneisyyteni väheni, kun huomasin, että samalta kustantajalta eli Avaimelta (aiemmin BTJ kustannus, joka nyt julkaisee vastaavalla tavalla kuin ennenkin pienlevikkisiä tietokirjoja kuten esimerkiksi hakuteoksia, jotka monesti tuntuvat siltä, että ne ovat pääasiassa kirjastojen käyttöön tarkoitettuja) ilmestyi vain vähän aikaa sitten uusi kirjastokirja, jossa päähuomio on käyttäjäkokemuksissa kirjailijoista tavallisiin käyttäjiin ja onneksi myös lapsiin sekä erilaisten kirjastojen roolista niitä ympäröivässä yhteiskunnassa aina Helsingin yliopiston kirjastosta Utsjoen kunnankirjastoon. Saana Saarisen ja Kati Tiirikaisen Rakastan kirjastoa täydentää aiempaa teosta täydellisesti.

Nämä kaksi kirjaa liittyvät niin saumattomasti yhteen, että ne olisi pitänyt julkaista yhtenä kirjana. Siis nitokaamme ne kaikissa Suomen kirjastoissa tai pakottakaamme kaikki toisen lainaavat myös lainaamaan toisen.



Väite, perustelut ja tunnustukset

Saarinen ja Tiirikainen ovat rakentaneet kirjan hyvin viehättävästi ja lukukelpoisesti. Jokainen alaluku sisältää väitteen, tunnustuksen tai muistutuksen, mitä sitten erilaisin taustatiedoin ja erityisesti haastatteluin käsitellään. Lukija saa tietoa niin kirjastonkäyttömääristä, kirjastojen määristä yksittäisten kirjastojen tapahtumista, lukukoiratoiminnasta, kirjaston merkityksestä pienessä kunnassa jne. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa luku ”Kirjasto on ilmainen”. Tietysti me sen kaikki tiedämme mutta sen merkitystä pitää nykyään jo perustalla. Vaikka suurin osa ihmisistä pitää kirjastolaitosta yhtenä merkittävimmistä kunnallisista palveluista, niin sen maksuttomuudesta jo keskustellaan kriittisesti. Kirjastopalvelut määriteltiin jo vuonna 1928 ilmaisiksi. Maksuttomuutta arvostetaan niin meillä kuin maailmanlaajuisesti. Maksuton kirjasto nähdään osana yhteiskunnallista tasa-arvoa ja kasvattajana ei-kaupallisiin arvoihin. Tekijät nostavat esille sen, että suomalainen järjestelmä eroaa rahoitukseltaan kaikista muista maailman järjestelmistä. Tämän katsotaan olevan yksi syy siihen, miten kirjaston käyttö- ja lainaustilastot ovat kansainvälisesti huikeita. Suomessa kirjastoa todella käytetään.

Näiden perustietojen jälkeen tekijät esittelevät erilaisten kirjastonkäyttäjien ajatuksia kirjastosta niin lainauspaikkana kuin julkisena tilana. Kirjastolaitoksesta pyydetään aina myös arvosanaa asteikolla 1–10. Monesti annettu arvosana keikkuu asteikon yläpäässä. Haastateltavat kertovat avoimesti kirjastonkäyttötapojaan aivan yksityiskohtia myöten. Monien kirjastojen tunnelmaa kehutaan. Ne ovat rauhan, elämyksien ja tiedon tyyssijoja kiihtyvässä maailmassa.

Samalla tavalla kuin Relanderin ja Saartin teos myös Saarinen ja Tiirikainen pohtivat tulevaisuuden haasteita. Ja kyllähän niitä löytyy. Kirjastojen menestystarinan loppumiseen tekijät eivät usko. Vaikka raha ratkaisee ja osa kirjastoista on muuttunut uhanalaiseksi ja joissakin jopa tuomittu kuolemana, niin kaikki näiden kahden teokset kirjoittajat ja haastateltavat katsovat, ettei kirjastolaitos tuhoudu vaan muuttuu, uudistuu ja sitä kautta tulee yhä merkityksellisemmäksi. Kirjastot pitää saada osaksi koko elämänkestävää kulkua. Tämän takia lapset pitää viedä kirjastoon, että he aikuisina veisivät omat lapsensa ja vanhuksina tulisivat edelleen kirjastoon. Helppoa ja yksinkertaista sanoa mutta välillä pienten kirjastojen lakkauttamiskierteissä hankalampaa tehdä. Jos kirjasto menee yhä kauemmas, niin taas kaikilla pitää olla auto, että saa lapset sinne vietyä. Onneksi Suomessa on edelleen hyvin toimiva kirjastoautoverkosto. Tämäkin maailmanlaajuinen erikoisuus saa oman ansaitun huomion tässä teoksessa.



Rakasta kirjastoa tänään, huomenna ja ikuisesti

Kaikkinensa kirjasta nousi vahva ajatus siitä, miten kirjastot pitää viedä yhä enemmän ihmisten jokapäiväiseen arkeen. Osalle meistä kirjasto on tätä mutta ei kaikille. Vaikka joskus itselleni tulee mieleen, että kirjastoista tehdään kenties jopa turhaan kaikenlaista tapahtuma- ja oleskelukeskusta, niin kenties se ei olisikaan paha kehityssuunta. Voisimmehan ottaa kaikki kirjastot omiksi olohuoneiksemme, paikoiksi, joissa tavataan ystäviä, rakastutaan ja mennään naimisiin. Onkohan kukaan pitänyt kirjastoissa häitään? Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen, kun lukee kirjastoista kertovia kirjoja. Kenties tähän ajattelutapaan liittyy se keskustelu, miten uudesta Helsingin keskustakirjastosta on käyty

Tähän on siinä mielessä helppo yhtyä, koska kaikki tutkimukset osoittavat sitä, että suomalaiset arvostavat kirjastoa. Saarinen ja Tiirikainen muistuttavat silti, että välillä liian yksioikoiset ja kenties turhan kovat päätökset ovat tuhonneet pieniä kirjastoja. Säästöjen ja ”hyvinvoinnin” nimissä kirjastoja lakkautetaan vaikka kenties vastakkainen kehitys olisi suotavampaa tulevaisuuden menestyksen ja kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Tämäkin kirja päätyy ihmettelemään lyhytnäköisten hetkellisten säästöjen merkitystä tulevaisuuden kannalta.



Kymen Sanomissa ilmestynyt Kirjaston kuolema -kirja-arvioni

Ja tässäpä vielä Kymen Sanomien arvostelu. Olisin pistänyt pelkän linkin mutta Kymen Sanomat ei valitettavasti vielä julkaise kirja-arvosteluja Internetissä. Kenties sitten tulevaisuudessa.



Uutinen kirjaston kuolemasta on ennenaikainen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema, Avain 2015, 140 sivua.



Kirjastot eivät kuole ainakaan, jos tätä kirjaa on uskominen. Siinä asiantuntijat pohtivat kirjastokeskustelun keskeisiä kysymyksiä digitalisaatiosta rahoitukseen. Kirjoittajien mielestä kirjastoista ei saisi tehdä tapahtumapaikkoja tai liikelaitoksia vaan pitäisi palata niiden vanhaan tehtävään, joka oli osaamisen siirtäminen ja kulttuuriperinnän tallentaminen.

Kirjastoa puolustetaan julkisrahoitteisena kaikille avoimena laitoksena. Jukka Relander ja Jarmo Saarti sanovat napakasti: ”Kirjastossa tehtävä työ on tärkeä osa demokratian prosessia”. Kirjastot, tieto ja demokratia kuuluvat julkisen rahoituksen piiriin. Mitään järkeä ei nähdä esimerkiksi siinä, että kirjastot yksityistettäisiin. Vaikka olen samaa mieltä, niin olisin toivonut yhtä reipasta ja vastakkaista näkemystä kirjastojen tulevaisuudesta.

Liiallisen samanmielisyyden lisäksi teoksessa käsitellään liian vähän ja vain kirjastolaitoksen näkökulmasta ”asiakasta” eli kirjastojen käyttäjää. Hauskasti varoitetaan siitä, että kirjasto ei saa tyydyttää liian hanakasti pelkkiä asiakkaiden nopeita viihtymistarpeita. Kirjasto nähdään osana kansalais- eikä kulutusyhteiskuntaa.

Kirjastoa puolustetaan taloudellista kurjistumista vastaan. Sitä pidetään liian tärkeänä laitoksena hukattavaksi taloudellisten säästöjen uusliberalistisella alttarilla. Nurinasta huolimatta nähdään, ettei kirjastolaitoksen tulevaisuuden takia tarvitse olla liian paniikissa. Painettu sana ja kirjastot ovat pitäneet puolensa huolimatta tuhon ennustajista.

Vaikka olen hieman kriittinen kirjan samanmielisyyden takia, niin toivon kirjan päätyvän poliittisen päättäjien luettavaksi. Tämän takia on harmillista, että käyttäjien, pienten kuntien ja kaupunkien kirjastojen näkökulma jää ohueksi. Toivon tekijöiltä seuraavaksi kokoelmaa ”Kirjasto pysyy ja muuttuu käyttäjiensä mukana”.

Valitettavasti kirjasta ei löytynyt tilastotietoja kirjastojen käytöstä tai lainauksien määrästä. Muistutettakoon siis, että kirjastoista lainataan kirjoja vuodessa noin 70 miljoonaa kertaa. Ei mikään turha ja kuoleva laitos!

Hyvää: Mielenkiintoinen ja laaja puheenvuoro kirjastoista nyky-yhteiskunnassa.

Huonoa: Pienten kirjastojen ja lainaajien näkökulmia ei tuoda tarpeeksi esiin.

Erityistä: Toivon mukaan päättäjät lukisivat tämän kirjan ennen kuin heikentävät kirjastojen asemaa Suomessa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastaa kaikkia kirjastoja kuhan ne ovat ilmaisia ja pääsääntöisesti hiljaisia


keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Vanhaa arabialaista viisautta eläimistä ja ihmisistä


Puhtauden veljet (Ikhwán sl-safá), Eläinten oikeudenkäynti (Suom. Janne Mattila. Basam Books, 2015)

Basam Books on unohdettuihin klassikoihin, vähän käännettyihin kielialueisiin ja hyvinvointiin keskittyvä suomalainen pienkustantamo. Ja totta tosiaan tämä kustantamo on minulle tärkeä, vaikka en ole lukenut yhtään heidän hyvinvointiin keskittyviä kirjojaan. Pääasiassa juuri Basam Books on tuonut minulle vanhan arabialaisen tai islamilaisen kirjallisuuden lumon. Olen lukenut näitä ”islamilaisia” filosofisia tarinoita runoihin päätyen. Kaunista ja opettavaa!

Viimeisin löytöni oli Puhtauden veljet nimellä kulkeneen kirjoittajaryhmän 900-luvulta peräisin oleva 52 kirjeen filosofinen pohdintakokoelma Eläinten oikeudenkäynti. Tarinassa eläimet haastavat ihmisen oikeuteen jinnien kuninkaan hoviin sen takia, että eläimet eivät hyväksy ihmisen niitä kohtaan harjoittamaa valtaa ja suoranaista sortoa. Eläimet valitsevat omat edustajansa kaikista eri eläinkunnista ja ihmiset omista uskontokunnistaan. Sitten eläimet syyttävät ihmisiä ja ihmiset vastaavat. Välillä jinnien eli henkien kuningas puuttuu omien neuvonantajiensa kanssa keskusteluun. Nämä syytökset ja keskustelut käsittelevät oikeastaan kaikkia asioita keskiajan maailmassa. Puhtauden veljien erikoisuus on se, että he ottavat oikeastaan eläinten näkökulman vakavasti. Kirjaa pidetään suorastaan poikkeuksellisena niin keskiajan arabialaisessa että koko maailman kirjallisuudessa.

Eläinten viisaita syytöksiä

Jokainen lukee tämän tekstin miten haluaa. Yksi voi ihastua sen filosofisiin ulottuvuuksiin ja lukea tarkkaan jokaisen oppineen viitteenkin, joita on hengästyttävän paljon. Keskiajan ajattelumaailma lumoaa tämän lukemisen kannalta, ja lukija ajan käsityksiä niin eläimistä, maailmasta kuin ihmisistä ja heidän uskonnoistaan. Toinen lukee kirjaa ihastellen sen eläinfilosofista asennetta. Eläimet todellakin pistävät ihmiset tiukoille siitäkin, että miksi ihmiset niitä syövät. Tosin kyllä ihmisetkin osaavat antaa takaisin. Kolmas lukee vain nauttien tekstin älykkyydestä, purevuudesta ja kauneudesta. Neljäs…no jokainen lukee miten haluaa.

Itse erityisesti etsin näistä vanhoista teoksista kissoja ja koiria. Kaikki Koirien maailmanhistorian lukeneet tietävät, ettei koirilla ole kauhean suurta sanottavaa islamilaisessa maailmassa: niitä pidetään saastaisina. Tämä tosin on taas kerran tyypillinen yleistys. Koirien rooli islamilaisessa maailmassa on yhtä leveä kuin vanhassa kristillisessä maailmassakin. Nykyään pidämme koirien olemassaoloa ihmisten kanssa niin itsestään selvänä ja hyväksyttävänä asiana, ettemme muista, miten pitkän historiallisen prosessin tulos se on. Samalla tavalla ”islamissa” pääsääntöisesti koiriin suhtaudutaan halveksien mutta monissa päin maailmaa islamilaiset edelleen kunnioittavat vanhoja heimotraditioita ja käyttävät koiria metsästyksessä, paimenessa ja vartiokoirina. Samalla pitää muistaa, että kaikkina aikoina myös islamilaisessa maailmassa yläluokan parissa on arvostettu metsästyskoiria ja tuulennopeita juoksijoita. Suhtautuminen koiraan jakautuu uskontojen sisälläkin käyttötarpeen ja yhteiskuntaluokan mukaisesti.

Eläimet ovat oikeudenkäynnistä huolissaan. Ne toivovat, että jinnien kuningas vapauttaisi ne ihmisten hirmuvallasta, mutta ne tietävät, että ihmiset ovat kieroja ja kovin tottuneita lainopillisiin kikkailuihin ja lakien suomaan mahdollisuuteen sumuttaa ja valehdella, kääntää kaikki nurinnarin. Kun eläimet valitsevat kuninkaansa (tylsästi aina se leijona) johdolla kuuden eläinryhmän edustajat oikeudenkäyntiin, niin koira ilmoittaa: ”Jos hännänheiluttelu, vainun seuraaminen, vahdinpitäminen ja haukkuminen ratkaisevat jutun, valitkaa minut.” (s. 98)

Leijona ei koiraa valitse. Myöhemmin koira nostetaan jopa eläinten viholliseksi. Ne asuvat ihmisten luona, eikä niihin voi luottaa. Koirat ovat liittoutuneet Aadamin suvun kanssa petoeläimiä vastaan. Karhun mielestä tämän kummallisen käytöksen taustalla on se, että koirilla on ihmisen kaltainen luonne. Ihmisten keskuudesta koirat löysivät kaiken himoitsemansa ruoan ja juoman. Koirat ovat yhtä ahneita, himokkaita ja kitsaita kuin ihmiset. Silti ihmiset eivät pidä koirista, vaikka ne miten nöyristelevätkään isäntäänsä.

Karhun puheenvuorossa (s. 102–104) kiteytyy paljon islamilaista koirainhoa. Tosin hauskalla tavalla kaikki koirien inhottavat piirteet löytyvät karhun mukaan myös ihmisiltä. Puhtauden veljet -kirjoittajaryhmä käyttää koiraa metaforisesti ihmisten tuomittavien ominaisuuksien kritisoimiseen. Monissa vanhoissa islamilaisissa teksteissä runoista filosofisiin kirjoituksiin tämä ”eläintekniikka” oli suuressa käytössä. Koska poliittista tai uskonnollista tilannetta ei voinut millään lailla suoraan kritisoida tai analysoida, rakennettiin eläintarina, jonka sisällä kaikenlainen kritiikki oli mahdollista. Kun runoilija vertasi itseään koiraan, koska ei saanut kaivattua rakkautta rakastetultana, hän teki samalla paljon rankemman vertauksen kuin nykyään ajatellaan. Hän alensi itsensä rakkauden tähden aivan inhotuimpaan eläinlajiin.

Kissojen laita on vain hieman paremmin. Samalla tavalla nekin ovat karhun mielestä (s. 104–106) menneet ihmisen pariin ihmisen kaltaisen luontonsa vuoksi. Kissatkin leimataan ahnaiksi ja himokkaiksi olennoiksi, jotka koirien tavoin himoitsevat samaa ruokaa, mitä ihmiset syövät. Karhu kertoo kuninkaalle, että kissojen laita ihmisten parissa on hieman parempi kuin koirien. Kissat pääsevät ihmisten koteihin, nukkuvat heidän olohuoneissaan, pedeissään ja osallistuvat ruokahetkiin. Karhun mielestä se, että koirat joutuvat pysymään ulkona ja kissat pääsevät sisälle on johtanut koirien ja kissojen väliseen vihamielisyyteen. Nämä kaksi eläintä kilvoittelevat ihmisen suosiosta niin paljon, että ne ovat päätyneet vihaamaan toisiaan.

Kirjasta piirtyy yllättävän tarkka kuva siitä, miten kirjoittamisajankohtana ihmiset kohtelivat kissoja ja koiria. Myöhemmin (s. 224–226) oikeudenkäynnissä oikeudenmukaisuudessaan petoeläimet syyttävät ihmisiä ylipäänsä siitä, että he pitävät kaikkia kotieläimiä myös alkupuolella haukuttuja kissoja ja koiria vankeinaan. Kirjoittajat halusivat varmaan muistuttaa siitä, että eläimet ovat oikeudenmukaisia vaikka välillä julmia. Julmuus ei liittynyt petollisuuteen kuten ihmisillä. Ihmiset kaiken lisäksi estävät kaikkia kotieläimiä tavoittelemasta vapautta omien tarpeidensa mukaan. Monissa kohdin huomaa, miten Puhtauden veljet -ryhmä koko ajan nostaa erilaisia antiikin filosofiasta tuttuja ongelmia kuten vapaa tahto keskusteluun eläinoikeuksista kirjoitettaessa.

Nostin tässä blogissani esiin pääasiassa kissat ja koirat. Luonnollisesti pitää muistaa se, että vaikka kirjassa puhutaan hyvin paljon eläinten oikeuksista ja eläinten näkökulmasta, niin kirja liittyy traditioon, missä eläinten kautta puhutaan ihmisistä ja yhteiskunnasta. Tämän kirjan luettuaan saa kyllä selville paljon siitä, mitä ajankohtana ajateltiin eläimistä, mutta vielä enemmän siitä, mitä ajateltiin ihmisistä, mitä ihmiset ajattelivat ja mitä heidän pitäisi ajatella. Kun oikeudenkäynnin kaikissa kohdissa pääsääntöisesti eläimet todistellaan ihmisiä paremmiksi kaikilta ominaisuuksiltaan, niin pitää muistaa se, että eläinten vaatimus oli tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kunnioitus ihmisten edessä. Kuulostaa kauhean modernilta ajatukselta, eikös vaan?

Mihin hävisivät kirjat?

Monesti kuulee muistutettavan, etteivät nykyajan muslimit paljoakaan lue muuta kuin tarpeellista ja erityisesti uskonnollista kirjallisuutta. Muistutetaan, että fiktion kirjoittaminen ja lukeminen eivät ole nykyään monissa päin islaminuskoista maailmaa kauhean suosittua. Totta lienee siinäkin väitteessä, ettei kirjallisuutta käännetä arabiaksi tai muiksi paikallisiksi kieliksi samalla tavalla kuin esimerkiksi läntisille kielille. Tämä on luonnollisesti epämiellyttävää, sillä kirjallisuuden kautta välittyisi myös laajempi näkemys länsimaisesta nykyajattelusta kuin pelkän mediavirran seuraaminen. Kauan sitten asiat olivat kuitenkin aivan toisinpäin; eurooppalaiset janosivat ja saivat tietoa muslimimaailmasta. Ilman tätä ajatusvirtaa ei Euroopan renessanssi, ajattelun vallankumous olisi kenties koskaan toteutunut. Me kenties eläisimme nyt kristillisessä teokratiassa.

Pitää siis muistaa kuten esimerkiksi Jonathan Lyons toteaa teoksessaan Viisauden talo. Länsimaiden arabialainen perintö (Into, 2014), että lukeneisuuden, kirjojen kirjoittamisen, kirjojen arvostamisen ja kirjojen määrän suhteen länsimaat olivat todellista takapajulaa tuhat vuotta sitten. Tällöin islamilainen maailma oli Espanjasta Intiaan asti huomattavasti oppineempi ja kirjallisesti valveutuneempi kuin Euroopan riitelevät ruhtinaskunnat. Kun keskiajan eurooppalaisessa huippukirjastossa oli muutamia satoja käsikirjoituksia, niin muslimimaailman kirjastossa oli tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia käsikirjoituksia, ja kirjastoja oli todella paljon verrattuna sen ajan Eurooppaan. Ristiretkien aikana raakalaiset eli sen aikaiset kristityt ryöstäjät hyökkäsivät islamilaisen maailman kimppuun monista suunnista. Tähtäimenä oli vapauttaa Jerusalem uskottomien vallasta. Tällöin vastassa olivat oikeastaan nykykielen sanoin ilmaistuna terroristikristityt ja sivistynyt maailma eli muslimimaailma. Ja kannattaa muistaa, että maailmakirjat voivat aina kääntyä ympäriämpäri. Nykyinen maailmanjärjestys ei välttämättä ole sen pysyvämpää kuin Rooman maailmanvalta.

Monesti kuulee myös todettavan, että vanha arabialainen, persialainen tai mitä termiä halutaankaan käyttää kirjallisuus ei välttämättä helposti mene länsimaisiin kirjallisuuskategorioihin. Välillä onkin ollut hankalaa miettiä, onko vanha teos filosofiaa, tarinaa, satua, tieteellistä tutkimusta vai runoutta. Runomuotoisesti opetetaan, filosofisesti kerrotaan mutta kuka sitä nyt välittää kaikenlaisista kategorisoinneista. Pitää myös muistaa, etteivät esimerkiksi vanhat kiinalaiset kirjoituksetkaan aina solju länsimaisiin kategorioihin. Välillä olen lukenut artikkeleita, missä esimerkiksi koko fiktion käsite määritellään vanhan kiinalaisen kirjallisuuden kohdalla ongelmalliseksi, koska teokset liikkuvat fiktion ja tietokirjallisuuden rajoilla, poiketen välillä toiselle puolelle, välillä toiselle. Fiktiota ei edes samalla tavalla arvosteta kuin länsimaisissa teorioissa.

Puhtauden veljien nyt suomennettu teos on hämmentänyt myös arabialaisessa maailmassa. Heidän identiteettiään ei tiedetä tarkasti, eikä sitä mitä islamilaista suuntausta, uskonnollista identiteettiä, he edustaisivat. Toisaalta teoksen ajoitusajankohta vaihtelee 800-luvun lopun ja 900-luvun lopun väliselle ajalle. Teos kannattaa lukea ja nauttia siitä, eikä kannata miettiä kenties liikaa sitä, onko kysymys tarinoista vai opetuksesta, sillä vanha arabialainen tarinaperinne on usein molempia aivan suvereenisti.

Petri Pietiläinen, kirjakuski keskiajan arabialaisen kirjallisuuden lumoissa

maanantai 23. marraskuuta 2015

Rahamarkkinoiden ja suomalaisen talouspolitiikan analyysiä: Ahneudesta ja pelosta toivon ja tanssin valtakuntaan


Simo Sipola, Rahavallan jäljet (Teos, 2015)

Olen vuosien varrella lueskellut useita maailmantaloutta, uusliberalismia, velka-, ympäristö- yms. kriisejä kartoittavia tietokirjoja. Käytännössä ne kaikki nostavat esiin samanlaisia asioita: meitä huijataan tuhoamaan kaikki inhimillisyys kilpaillaksemme siitä, että pieni osa ihmisistä pystyy elämään kuin porsaat pellossa. Tosin tämä vertaus on hyvin porsaita halveksiva, sillä ne elävät niin siivosti verrattuna näihin ihmisiin. Monet kirjoista on ollut Into-kustannuksen julkaisemia. Joukosta löytyy niin kotimaisia kuin ulkomaisia teoksia. Simo Sipolan Rahavallan jäljet (Teos, 2015) sijoittuu mainiosti tähän joukkoon varoitus- ja vetoomuslauluja, – kirjoja, jotka herättävät ajattelemaan toisin.

Nappasin Sipolan teoksen käteeni, sillä olin lukenut muutama vuosi sitten ilmestyneen Uuden Euroopan jäljillä (Teos, 2012) tuoreeltaan. Pidin sen ennakkoluulottomasta tavasta yhdistää matkakirjaa, historiallista analyysiä ja mutkatonta suhtautumista nykyilmiöihin. Rahavallan jäljet ei pettänyt odotuksiani. Kirja on samalla nopealukuinen, miellyttävä, suorasanainen ja analyyttinen kuvaus siitä, miten Suomessa 1990-luvun laman jälkeen mullistui (mullistettiin tarkoituksella) tapa ajatella ja puhua yhteiskunnasta. Kaikesta tuli talouden näennäisesti kovien lainalaisuuksien uhreja, vai tuliko?

Monissa kansainvälisissä talousanalyyseissä välillä jopa riidellään, mitä oikeastaan tapahtui. Sipola ei tätä suoraan sano, mutta minulle on jo aiemmin tullut mieleen ja tämäkin kirja sitä vahvisti, että koko yhteiskunnallinen ja erityisesti talousajattelu muuttui ei pelkästään uusliberalistiseksi, eli täydellisesti yksilön ahneutta tukevaksi järjestelmäksi, vaan kaikki suorastaan hollywoodilaistui, muuttui humpuukiksi, spektaakkeliksi, vääränlaiseksi voittajatarinaksi. Parhaiten tätä maailmalla tapahtunutta kehitystä sekä valheen ja ahneuden kietoutumista yhteen kuvaa minun lukemistani kirjoista Francis Wheen Kuinka Humpuuki valloitti maailman (Suom. Seppo Hyrkäs. Ajatus, 2006). Sipolan ja Wheen kirjat ovat yhtä sujuvasanaisia ja vetäviä, mutta Wheen on vielä räväkämpi, kenties viihdyttävämpi.

Mitä Sipola väittää?

Simo Sipola muistuttaa, ettei mitään taloudellista lainalaisuutta oikeastaan ole. Perättäisten hallitusten 1990-luvulta lähtien toteuttama veropolitiikka, yhteiskunnan kuristaminen yhä tiukammalle säästölinjalla ei ole mikään välttämätön muutos, eikä pohjaudu oikeastaan mihinkään muuhun kuin selkeisiin poliittisiin valintoihin, jotka pääsääntöisesti kiedotaan retorisiin valheisiin. Tämä ei ole mitään uutta. Wheen ja monet paljon rajummalla analyysiarsenaalilla aseistautuneet ovat maailmalla sanoneet tämän jo monta kertaa: Reaganin ja Thatcher et ali uusliberalistinen politiikka oli oikeastaan tuhoisaa: Rikkaat rikastuivat ja köyhät sekä keskiluokka maksoi selkänahastaan ja hengellään viulut.

Sipolan suurena ansiona on tämän kaiken tuominen tarkasti kerrotuksi tarinaksi Suomessa 1990-luvulta aivan Juha Sipilän hallituksen viime päätöksiin asti. Sipola näyttää myös vahvasti sen, miten suomalaisen virkamieskunnan pieni eliitti tarttui 1990-luvulla omin voimin tilanteeseen kääntääkseen yhteiskunnan muutosprosessia haluamaansa eli fiskaaliseen ja samalla uusliberalistiseen suuntaan. Hyvinvointipolitiikasta tuli pelkkää retoriikkaa ja verouudistuksilla kaadettiin rahaa niille, jotka voivat muuntaa työtuloaan pääomatuloksi, tai niille joilla jo ovat hurjat pääomatulot. Sipola luotaa hienosti ahneuden perussyitä, Iiro Viinasesta lähtenyttä pelonlietsontaa, vaihtoehdottomuuden mantraa, pienen piirin itselleen kahmimaa valtaa, uuden moralisoinnin vahvistumista, moralisoinnin, joka kohdistuu erityisesti köyhiin, syrjäytyneisiin ja työttömiin, niihin tarpeettomiin. Laiskuusmyytti, tuottavuusmantra

Valmis kakku oli kaunis: niille annettiin enemmän kakkua, joilla on jo kaikki, niille joilla ei ole, annettiin vähän jauhoja. Lopputuloksena päästään nykytilanteeseen, jossa työtöntä pidetään laiskana ja saamattomana, kyvyttömänä ihmisenä ihan kohtalaisen avoimesti tietyn puolueen ja elinkeinoelämän retoriikassa. Sipola hämmästelee monessa kohtaan aivan avoimesti, että miksi tästä ei nosteta meteliä, miksi wahlroosien mitättömät kärjistykset ja tyhjänpuhuminen, pelkkä värikäs retoriikka, ei herätä keskustelua vaan, mikä tällaista ahneuden henkisesti vääristämää pelleä ylipäänsä vakavasti kuunnellaan. Muistan itse, miten Björn Wahlroosin kirjoittama teos sai oikein vakavaa ja myötämielistä käsittelyä Helsingin Sanomien sivuilla. Pelkästään sen perusteella, mitä siinä luki, ihmettelin, että miten nämä väitteet menevät lävitse, eivätkö toimittajat tai arvostelijat lue mitään muita kuin uusliberalistisia manifesteja tai eivätkö toimittajat edes tiedä kansainvälisiä pitkän ajan tilastoja ja niiden kertomia asioita. Eivät ilmeisesti mutta onneksi Sipolan jo monien muiden hänen kaltaistensa kirjoittajien kautta edes kirjoissa välittyy laajempi näkemys siitä, missä mennään. Jos ihmiset haluavat olla rikkaiden ja ahneiden piiskaamia Volgan lauttureita tai suorastaan mennä heidän pyllynsä alle kuin kelkaksi, ja sitten huristellaan kivistä vähälumista mäkeä alas, niin se on poliittinen valinta, henkinen ja maailmanlaajuinen itsetuho.

Yksi herkullisimmista yksityiskohdista on se, että Sipola muistuttaa, miten valtion velkaa ei ole tarkoitettu maksettavaksi, että Iso-Britannia maksaa vieläkin 1800-luvulla ottamiaan lainoja. Tämä ja monet Suomea koskevat yksityiskohdat olisivat käsittämättömän hauskoja, jolleivät olisi myös äärimmäisen surullisia. Toinen Sipolan mainiosti nostama ajatus on se, miten Jan Vapaavuorten, Paula Risikoinen ja Juha Sipilöiden maailma on niin täydellisen erilainen kuin suurimman osaa suomalaista. Nämä poliitikot ja kyllä tähän samaan sakkiin voisi laittaa nämä nordeoiden asiantuntijat ja valtiovarainministeriöiden virkamiehet, joiden maailma on Suomessakin etääntynyt ainakin suuresta köyhien joukosta Suomessa niin kauas, että ihmettelee, miten se on mahdollista. Sipolan ansioksi luen myös sen, että hän heittää Björn Wahlroosien ja Matti Apusten ajatukset sinne, minne ne oikeastaan kuuluvat – hyvinvoivien ja menestyvien tekoselitykseksi siitä, että haluavat kaiken, eivätkä oikeastaan ymmärrä, mitä on olla ihminen, siis osa meistä on köyhiä ja heikkoja, eikä kaikille anneta samalla kauhalla syntymäkodissa vaan hyvin erilaisista etumatkoista lähdetään elämänjuoksuun. Nämä uusliberalistisen ahneuden markkinakauppiaat sen sijaan käyttävät hienosti hyväksi omaa retorista röyhkeyttään, ja Sipolan hyvin painottamaan median henkistä laiskuutta, hyväkseen. Kestävyysvajeet ja muut hienot retoriset painotukset ovat edelleen pelkkää politiikkaa. Ne on luotu vuosikymmenien poliittisilla päätöksillä ja samalla tavalla ne pystytään poliittisesti ratkaisemaan niin meillä kuin enenevässä määrin maailmanlaajuisesti.

Sipola ei pelkästään analysoi, paljasta ja ruoski. Hänellä on teoksensa lopussa malttia muistuttaa, että kaikki oikeastaan on meidän käsissämme. Resepti on monista lukemistani teoksista tuttu: yhteisöjen solidaarisuutta sekä sisäisesti että ulkoisesti pitää lisätä, henkinen hyvinvointi pitää nostaa taloudellisen hyvinvoinnin edelle, yhteiskunnan pitää ottaa poliittinen voima käyttöönsä ja muistaa, että markkinavoimat ovat vain niin vahvoja kuin niiden annetaan olla, ahneuden ja itsekkyyden, uusliberalismin ja ääri-individualismin tuhoava kierre täytyy pysäyttää, hedonismin kasvaminen täytyy pysäyttää, ylimieliset kultapossukerholaiset ”juhanavartiais-apus-walhroosit” pitää nauraa ja perustella kumoon, paljastaa heidän kaiken tuhoava ajattelunsa, jonka tehtävänä on pelkästään rikastuttaa heitä ja heidän kaltaisiaan ja nostaa heitä kansakunnan kaapin päälle ja mediaan kekkuloimaan omassa henkisessä säälittävyydessään, maailmanlaajuisen veronkierron ja sitä tukevan koneiston mahdollisuudet täytyy tuhota jne.

Kaikki tämä on todellakin meistä itsestämme kiinni kuten Sipola sanoo. Demokratiassa demokratian pitää ottaa itselleen se valta, joka sillä on. Eli kansalaisten pitää ottaa valta mutta itse asiassa maailmanlaajuisesti.

Lähtekäämme yhdessä taas matkalle kohti parempaa maailmaa

Kuten lukijani huomaa Sipolan kirja on hieno ja ajatuksia herättävä. Tässä lopuksi annan Sipolalle ja monille muille aivan toisenlaisen lukuvinkin. Ruotsalaisen toimittaja/tietokirjailijan Lasse Bergin Kalaharin aamunkoitto – Miten ihmisestä tuli ihminen (Into, 2012) jäljittää sitä, miten meistä tuli me, esi-ihmisistä ihminen. Se kertoo myös siitä, miten meitä sumutetaan, miten tietty näkemys väkivaltaisesta, sotaisasta itsekkäästä ihmisestä syntyi ja miksi sitä ylläpidetään.

Berg etsii hienosti vastausta siihen, miten pienestä mahdollisesti jopa alle 20 000 hengen Homo Sapiens -lajista tuli maapallon valtias ja näemmä myös tuhoaja. Hän pohtii sitä, miten 150 000 vuotta sitten tämä porukka pysyi hengissä, mitkä olivat sen mahdollistajat. Kustantaja toteaa sivuilla, että kirja kertoo ”yhteistyökykyisestä, laiskasta, tarinoita kertovasta, tanssivasta, maalaavasta ja kauniista eläimestä – ihmisestä”.

Bergin kirjan luettuani sanoin kaikille tuttaville: Miettikää, että me lähdimme laulaen, tanssien, unelmoiden, paritellen, maalaten, huimia tarinoita jutellen, ja lähdimme yhteistyössä, yhdessä sieltä Afrikasta maailmalle. Miksi tätä ei korosteta, miksi korostetaan ja samalla tuhotaan niin paljon hyvää siinä, että korostetaan kilpailevaa ja toisiaan tuhoavia ihmisiä jopa koululaitoksessa?

Miksi emme siis noudata Lasse Bergin ja Simo Sipolan ajatuksia: rakennetaan myötätuntoa, luottamusta ja palataan takaisin ihmiskunnan yhteisille alkulähteille laulamaan, tanssimaan ja unelmoimaan yhdessä. Kaadetaan nämä ylimieliset itsekkäät mitäänsanomattomat itsensäylentäjät, veropakolaiset, henkiset surkimukset ja lauletaan, nauretaan ja äänestetään heidän suohon; tanssitaan heidän henkisten esi-isiensä haudoilla, mutta ei sentään Adam Smithin haudalla, koska hän ei pitänyt itsekkyyttä hyveenä vaan korosti, ettei saa ajatella vain omaa etuaan silloin, kun on kyse koko yhteiskunnan edusta. Sipola muutes muistuttaa siitäkin, että tämä liberalismin isä korosti oikeudenmukaisuutta, anteliaisuutta ja yhteisöllisyyttä sekä paheksui ahneutta, itsekkyyttä ja keinottelua. Näin ollen hän tuomitsi nämä veropakolaiset ja suurimman osan maamme ja maailman taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä. Historian ironiaa on sekin, että nämä eliitit vannovat tämä herran nimeen. Minä vannon muun muassa ajattelun, myötätunnon, yhdessä olemisen, rakkauden, taiteen ja laulun nimiin.

Petri Pietiläinen, kirjakuski lähtee laulamaan ja tanssimaan ja unelmoimaan auringon alle

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Libyalaista kauheutta naisten silmin


Annick Cojean, Gaddafin haaremi. Libyan hirmuvaltiaan seksiorjana (Suom. Kaisa Kukkola. Alligaattori, 2015)

Mistä tietää, että on viime aikoina keskittynyt kirjoittamaan jotain muuta. No siitä, ettei ole tullut kirjoitettua Kirjakuskin kyydissä -blogiin, ja siitä, että luettujen kirjojen kasa paisuu ja paisuu. Luen pääasiassa näitä tietokirjoja bussimatkalla Kotkaan ja takaisin. Viikossa kertyy ainakin kaksi kirjaa, joista haluaisin kirjoittaa blogia. Tartuin nyt sitten pienen kuumeilun jälkeen toimeen ja päätin kirjoittaa Gaddafin haaremista. Miksi juuri tästä? Löytyy isoja ja pienempiä syitä, mutta lopulta kirja vain on tärkeä ja silti ongelmallinen

Tartuin kirjaan kirjastossa monestakin syystä. Libyan edesmennyt diktaattori Muammar Gaddafi on minulle luonnollisesti tuttu pelkästään median kautta. Muistan kuitenkin, miten joskus 1980-luvun lopulla jossain opiskelijakeskusteluissa jotkut ihailivat häntä, koska hän oli saanut omalaatuisen ”arabisosialisminsa” kautta suuria aikaan. Muistan jonkun korostaneen sitä, miten Libyassa naisilla on tasa-arvo, mikä ei ole aina islamilaisissa maissa mikään itsestään selvyys. Myöhemmin muistan, miten Lockerbien ja joidenkin muiden terroritekojen varjo päätyi lehtien sivuille. Libyasta tuli hyljeksitty valtio monien silmissä mutta osa vain jatkoi kaupankäyntiä aivan kuten ennenkin. Muistan myös sen, että luin miten Yhdysvaltojen pommitus surmasi Gaddafin tyttären. Myöhemmin seurasin, miten Gaddafi kaatui ja sitten alkoivat kaikki paljastukset hänen täydellisestä hirmuvaltiudestaan. Ja eihän se Gaddafin tytär edes kuollutkaan pommituksessa vaan sekin oli pelkkää valhetta.

Sellaista se on, jos seuraa vain syrjäsilmällä jotain maailmankolkkaa. Nyt kun lukee palkitun ranskalaisen toimittajan Annick Cojeanin hyytävää paljastuskirjaa Gaddafin toiminnasta, ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi maailma vaikeni. Uskon nimittäin täydellisen tarkkaan siihen, että kyllä tämä kaikki tiedettiin, mutta Gaddafin öljy oli osalle maailmasta niin tärkeä rahallisesti, että kukaan ei koskaan sanonut mitään, tai ei ainakaan niissä medioissa, joita itse seuraan. Pitäisiköhän lukea vielä laajemmin?

Cojeanin kirja keskittyy pääasiassa 15-vuotiaan Sorayan kokemuksiin Gaddafin haaremissa. Tyttö viedään sinne väkisin seksiorjaksi. Gaddafi ympäröi itsensä länsimaisilla hyödykkeillä alkoholista huumeisiin. Hän ylläpiti väkisin nuorten tyttöjen ja vanhempienkin haaremia, missä hän raiskasi ja nöyryytti naisia miten halusi. Kirjan kautta piirtyy kuka seksimaanikosta, joka lennätti naisia ympäri maailmaa luokseen kokeakseen kaikenlaista seksiä. Kukaan ei ollut turvassa. Ulkomaalaisten korkea-arvoisten vieraiden naiset Gaddafi osti mittaamattoman arvokkailla lahjoilla mutta Libyassa korkeimpien armeijan tai virkakunnan edustajien tyttäret, vaimot ja siskot eivät olleet turvassa. Lukukokemus on aivan skitsofreenisen hurja. Ihmiset elävät hirmuvallan ja alistamisen valtakunnassa, missä Gaddafi nöyryyttää miehiäkin pakottamalla heidät kanssaan seksiin. Välillä tuntuu, että vähempikin kuvailu riittäisi.

Soraya yritti taistella vastaan, pakeni ja palautettiin seksiorjaksi. Hänen perheensä ei pystynyt tekemään paljoakaan. Kauheata on lukea siitä, miten näistä tytöistä tulee sukujensa silmissä hylkiöitä. Kauheata lukea, miten laaja Gaddafin ympärillä oleva koneisto oli ja miten se oli trimmattu hankkimaan hänelle aina vain uusia orjia. Miten kaikki tiesivät asiasta mutta kukaan ei uskaltanut puhua tai tehdä mitään. Miten ihmeessä raiskattu ja seksuaalisesti täydellisesti hyväksikäytetty nuori tyttö voi muuttua likaiseksi kaikkien silmissä.

Todistus ja tutkimus

Kirja jakautuu kauteen osaan. Ensin kerrotaan Soryan tarina hänen ”omin sanoin”. Tämän jälkeen Cojean tutkii, ei tarinan todenperäisyyttä, sillä siihen hän uskoo heti, vaan sitä, millainen oli Gaddafin rakentama koneisto. Perehtyessään koneistoon hän kohtaa koko ajan kieltämisiä: ei sellaista tapahtunut, ei pidä paikkansa. Totuuden esille tuominen on kirjailijalle tärkeätä ja sitkeydellä hän saa selville koneiston toiminnan. Hän haastattelee nimettöminä esiintyviä muita orjia, Gaddafin naissotilaita ja virkamiehiä, jotka välillä kertovat avoimesti välillä vähemmän avoimesti, mitä oikeastaan Libyassa tapahtui. Julma kuva piirtyy yhä julmemmaksi: pelon ilmapiirin keskellä oli rakennettu ikään kuin hämähäkin verkko, jonka tehtävänä oli haalia näitä tyttöjä Gaddafille. Tämän kirjan kuvaaminen on itse asiassa hyvin vaikeata, koska se oikeastaan pitäisi lukea itse. Kokea sanojen ja kuvausten koskettavuus. Kokea tyrmistys. Kokea joidenkin Gaddafin käskyläisten kylmyys. Kokea pelko. Kokea ylimielisyys – ja kaikkien noiden ”kokea” -sanojen jälkeen ihmetellä edelleen sitä, miten tällaista pystyi tapahtumaan.

Yksi selitys on totalitarismi, hirmuvalta mutta toinen on Libyan heimokeskeisyys. Osa ihmisistä hyötyi suuresti tästä kaikesta, rikastui käsittämättömästi, eivätkä nämä kaikki olleet pelkästään libyalaisia vaan heitä oli muuallakin. Muistelen, että italialaisten öljy-yhtiöiden oli aikoinaan vaikeata päästää Gaddafista irti. Tämän kirjan luettuaan ei yhtään ihmettele miksi. Yksi Gaddafin koneiston keskeinen painostuskeino oli kiristys ja toinen lahjonta. Kirjassa on luisia kuvauksia ja vihjeitä siitä, miten Gaddafin koneisto sai ihmiset tekemään sanoinkuvaamattomia tekoja, joita sitten videoitiin jne. Lahjonta, myös muiden maiden päähenkilöiden, oli käsittämättömissä mittasuhteissa mutta hirmuhallitsijalla oli takanaan öljyteollisuuden koko rahavirta, joka ei sittenkään päätynyt kansalle vaan harvalukuiselle eliitille. Mitähän se opiskelijaystäväni, joka aikoinaan kehui Libyan esimerkillisellä sosialismilla ja tasa-arvolla, mahtaisi ajatella tästä kirjasta? Tuleepa mieleen, että toivon mukaan Libyassa joskus päästään sellaiseen tilanteeseen, että maassa ryhdyttäisiin joidenkin muiden maiden tapaan rakentamaan totuutta menneisyydestä, sitten vaikka totuuskomissioiden kautta. Sieltä voisi paljastua kaikenlaista äärikallista lahjaa ulkomaalaisten valtionpäämiesten taskuista.

Groteskia on lukea Gaddafin sanoja siitä, miten Libyan naiset vapautetaan kaikesta alistamisesta ja miten koko arabimaailmassa tarvittaisiin vallankumousta naisten vapauttamiseksi. Tulee taas mieleen se, että kuinkahan paljon meitä kaikkia sumutetaan koko ajan poliitikkojen julkipuheissa. Mutta toisaalta Gaddafi on puheissaan oikeassa: hän teki lopun orjatarten haaremeista mutta perusti oman haareminsa, yksikössä. Tämä minun täydellinen valta ja etuoikeus näyttävät edelleen jatkuvan. Aina löytyy niitä, jotka katsovat, että he ovat niin erikoisia, etuoikeutettua, että heidän pitää saada kaikki itselleen, muista piittaamatta. Cojean muistuttaa, että naiset osallistuivat aktiivisesti Gaddafin hallinnon kaatamiseen. Heidän asemaansa ei edelleenkään ole tullut muutosta. Joitakin valonpilkahduksia Cojean näkee (kirja ilmestyi 2012) mutta itse tunnen, että nyt pitää lukea aina Libya uutiset tarkemmin.

Kirjassa on monia hurjia ajatuksia nostattavia kohtia. Gaddafin luona vierailee maailman poliittinen ja taloudellinen eliitti. Kaikki haluavat hänen öljyään. Kukaan ei puhu mitään. Kirjan sivuilla nousee selkeä käsitys siitä, että kaikki tiesivät, mutta kukaan ei puhunut. Ei voi muuta kuin syvästi järkyttyneenä taas kysyä, että ihanko oikein raha oikeuttaa kaiken. Toinen asia, mitä jään pohtimaan paljon, on se, miten naisten asema voi olla maailmalla huono. Myönnän lukeneeni jonkin verran erilaisia islamista tehtyjä tutkimuksia ja joitakin jopa islamilaisten tutkijoiden länsimaista tai postmodernismista tekemiä tutkimuksia. Tiedän täydellisesti, ettei ole mitään ”ISLAMIA” jota pitäisi syyttää monissa maissa naisiin kohdistuvasta alistamisesta tai väkivallasta. Kyllähän sitä meillä ja muuallakin on ihan tarpeeksi paljon, eikä lasikattoja ole puhkaistu tai jos ollaan menossa kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, niin ei siellä vielä olla tai että ei se ole meilläkään kovinkaan kauan siitä, että naisen paikka oli kotona jne.

Silti en osaa ajatella tämän kirjan jälkeen muuta kuin, että talous tai suorastaan raha ei saisi nousta moraalin yläpuolelle. Kyllä minusta naisten tasa-arvo pitäisi olla yksi keskeinen moraalinen arvo länsimaiden suhteessa muuhun maailmaan. Tässä tietysti ensisijaisesti tulee nyt mieleen myös länsimaiden suhde esimerkiksi Saudi-Arabiaan. Siinäkin öljy puhuu edelleen enemmän kuin ns. länsimaiset arvot. Pitäisiköhän niitä nostaa enemmän esille kuin tällä hetkellä tehdään? Toisaalta muistan kyllä sen, että kaikki lähtee koulutuksesta, ollaan todella pitkässä juoksussa, eikä maalia näy. Tieto on niin tärkeätä. Tieto maailmasta. Tieto ja taas tieto! Jos ihminen tietää maailmasta enemmän kuin jokin kiihko-oppinut hänelle kertoo, kenties ihminen voi pelastua sokaistumasta. Jos ihmisellä on uskoa tulevaisuuteen ja jos hän näkee, että jossain on sitä valoa, joka hänetkin voi pelastaa tällä puolella kuolemaa, kyllä ihminen sen valon haluaa elämäänsä.

Nyt kun tätä kirjoittaa, niin tulee surumielisesti mieleen se, että toivottavasti Soraya ja kaikki hänen kaltaisensa tytöt ja naiset kaikkialla saisivat kunniansa takaisin. Kunnia on muiden silmissä mennyt, sisällä se silti on. Ympäröivän yhteiskunnan, suvun, perheen ja koko maailman tehtävänä olisi muuttaa se, ettei kunniaan saa kuolla, kunnian kautta tappaa, kunnian takia hylätä. Sellaisessa kunniassa ei ole mitään mieltä, joka aiheuttaa kunniattomia tekoja, sellaisia joista Soraya ja muut Gaddafin raiskaamat tytöt nyt kärsivät. Huh, tulipas pateettinen kirjoitus mutta tällaiselta tuntui, kun nyt palasin uudestaan tämän kirjan pariin. Ei ole kiva kirja luettavaksi mutta kauhean tärkeä. Tarttukaa ja lukekaa!

Petri Pietiläinen, kirjakuski luki järkyttävän kirjan