Rahamarkkinoiden ja suomalaisen talouspolitiikan analyysiä: Ahneudesta ja pelosta toivon ja tanssin valtakuntaan

Simo Sipola, Rahavallan jäljet (Teos, 2015)

Olen vuosien varrella lueskellut useita maailmantaloutta, uusliberalismia, velka-, ympäristö- yms. kriisejä kartoittavia tietokirjoja. Käytännössä ne kaikki nostavat esiin samanlaisia asioita: meitä huijataan tuhoamaan kaikki inhimillisyys kilpaillaksemme siitä, että pieni osa ihmisistä pystyy elämään kuin porsaat pellossa. Tosin tämä vertaus on hyvin porsaita halveksiva, sillä ne elävät niin siivosti verrattuna näihin ihmisiin. Monet kirjoista on ollut Into-kustannuksen julkaisemia. Joukosta löytyy niin kotimaisia kuin ulkomaisia teoksia. Simo Sipolan Rahavallan jäljet (Teos, 2015) sijoittuu mainiosti tähän joukkoon varoitus- ja vetoomuslauluja, – kirjoja, jotka herättävät ajattelemaan toisin.

Nappasin Sipolan teoksen käteeni, sillä olin lukenut muutama vuosi sitten ilmestyneen Uuden Euroopan jäljillä (Teos, 2012) tuoreeltaan. Pidin sen ennakkoluulottomasta tavasta yhdistää matkakirjaa, historiallista analyysiä ja mutkatonta suhtautumista nykyilmiöihin. Rahavallan jäljet ei pettänyt odotuksiani. Kirja on samalla nopealukuinen, miellyttävä, suorasanainen ja analyyttinen kuvaus siitä, miten Suomessa 1990-luvun laman jälkeen mullistui (mullistettiin tarkoituksella) tapa ajatella ja puhua yhteiskunnasta. Kaikesta tuli talouden näennäisesti kovien lainalaisuuksien uhreja, vai tuliko?

Monissa kansainvälisissä talousanalyyseissä välillä jopa riidellään, mitä oikeastaan tapahtui. Sipola ei tätä suoraan sano, mutta minulle on jo aiemmin tullut mieleen ja tämäkin kirja sitä vahvisti, että koko yhteiskunnallinen ja erityisesti talousajattelu muuttui ei pelkästään uusliberalistiseksi, eli täydellisesti yksilön ahneutta tukevaksi järjestelmäksi, vaan kaikki suorastaan hollywoodilaistui, muuttui humpuukiksi, spektaakkeliksi, vääränlaiseksi voittajatarinaksi. Parhaiten tätä maailmalla tapahtunutta kehitystä sekä valheen ja ahneuden kietoutumista yhteen kuvaa minun lukemistani kirjoista Francis Wheen Kuinka Humpuuki valloitti maailman (Suom. Seppo Hyrkäs. Ajatus, 2006). Sipolan ja Wheen kirjat ovat yhtä sujuvasanaisia ja vetäviä, mutta Wheen on vielä räväkämpi, kenties viihdyttävämpi.

Mitä Sipola väittää?

Simo Sipola muistuttaa, ettei mitään taloudellista lainalaisuutta oikeastaan ole. Perättäisten hallitusten 1990-luvulta lähtien toteuttama veropolitiikka, yhteiskunnan kuristaminen yhä tiukammalle säästölinjalla ei ole mikään välttämätön muutos, eikä pohjaudu oikeastaan mihinkään muuhun kuin selkeisiin poliittisiin valintoihin, jotka pääsääntöisesti kiedotaan retorisiin valheisiin. Tämä ei ole mitään uutta. Wheen ja monet paljon rajummalla analyysiarsenaalilla aseistautuneet ovat maailmalla sanoneet tämän jo monta kertaa: Reaganin ja Thatcher et ali uusliberalistinen politiikka oli oikeastaan tuhoisaa: Rikkaat rikastuivat ja köyhät sekä keskiluokka maksoi selkänahastaan ja hengellään viulut.

Sipolan suurena ansiona on tämän kaiken tuominen tarkasti kerrotuksi tarinaksi Suomessa 1990-luvulta aivan Juha Sipilän hallituksen viime päätöksiin asti. Sipola näyttää myös vahvasti sen, miten suomalaisen virkamieskunnan pieni eliitti tarttui 1990-luvulla omin voimin tilanteeseen kääntääkseen yhteiskunnan muutosprosessia haluamaansa eli fiskaaliseen ja samalla uusliberalistiseen suuntaan. Hyvinvointipolitiikasta tuli pelkkää retoriikkaa ja verouudistuksilla kaadettiin rahaa niille, jotka voivat muuntaa työtuloaan pääomatuloksi, tai niille joilla jo ovat hurjat pääomatulot. Sipola luotaa hienosti ahneuden perussyitä, Iiro Viinasesta lähtenyttä pelonlietsontaa, vaihtoehdottomuuden mantraa, pienen piirin itselleen kahmimaa valtaa, uuden moralisoinnin vahvistumista, moralisoinnin, joka kohdistuu erityisesti köyhiin, syrjäytyneisiin ja työttömiin, niihin tarpeettomiin. Laiskuusmyytti, tuottavuusmantra

Valmis kakku oli kaunis: niille annettiin enemmän kakkua, joilla on jo kaikki, niille joilla ei ole, annettiin vähän jauhoja. Lopputuloksena päästään nykytilanteeseen, jossa työtöntä pidetään laiskana ja saamattomana, kyvyttömänä ihmisenä ihan kohtalaisen avoimesti tietyn puolueen ja elinkeinoelämän retoriikassa. Sipola hämmästelee monessa kohtaan aivan avoimesti, että miksi tästä ei nosteta meteliä, miksi wahlroosien mitättömät kärjistykset ja tyhjänpuhuminen, pelkkä värikäs retoriikka, ei herätä keskustelua vaan, mikä tällaista ahneuden henkisesti vääristämää pelleä ylipäänsä vakavasti kuunnellaan. Muistan itse, miten Björn Wahlroosin kirjoittama teos sai oikein vakavaa ja myötämielistä käsittelyä Helsingin Sanomien sivuilla. Pelkästään sen perusteella, mitä siinä luki, ihmettelin, että miten nämä väitteet menevät lävitse, eivätkö toimittajat tai arvostelijat lue mitään muita kuin uusliberalistisia manifesteja tai eivätkö toimittajat edes tiedä kansainvälisiä pitkän ajan tilastoja ja niiden kertomia asioita. Eivät ilmeisesti mutta onneksi Sipolan jo monien muiden hänen kaltaistensa kirjoittajien kautta edes kirjoissa välittyy laajempi näkemys siitä, missä mennään. Jos ihmiset haluavat olla rikkaiden ja ahneiden piiskaamia Volgan lauttureita tai suorastaan mennä heidän pyllynsä alle kuin kelkaksi, ja sitten huristellaan kivistä vähälumista mäkeä alas, niin se on poliittinen valinta, henkinen ja maailmanlaajuinen itsetuho.

Yksi herkullisimmista yksityiskohdista on se, että Sipola muistuttaa, miten valtion velkaa ei ole tarkoitettu maksettavaksi, että Iso-Britannia maksaa vieläkin 1800-luvulla ottamiaan lainoja. Tämä ja monet Suomea koskevat yksityiskohdat olisivat käsittämättömän hauskoja, jolleivät olisi myös äärimmäisen surullisia. Toinen Sipolan mainiosti nostama ajatus on se, miten Jan Vapaavuorten, Paula Risikoinen ja Juha Sipilöiden maailma on niin täydellisen erilainen kuin suurimman osaa suomalaista. Nämä poliitikot ja kyllä tähän samaan sakkiin voisi laittaa nämä nordeoiden asiantuntijat ja valtiovarainministeriöiden virkamiehet, joiden maailma on Suomessakin etääntynyt ainakin suuresta köyhien joukosta Suomessa niin kauas, että ihmettelee, miten se on mahdollista. Sipolan ansioksi luen myös sen, että hän heittää Björn Wahlroosien ja Matti Apusten ajatukset sinne, minne ne oikeastaan kuuluvat – hyvinvoivien ja menestyvien tekoselitykseksi siitä, että haluavat kaiken, eivätkä oikeastaan ymmärrä, mitä on olla ihminen, siis osa meistä on köyhiä ja heikkoja, eikä kaikille anneta samalla kauhalla syntymäkodissa vaan hyvin erilaisista etumatkoista lähdetään elämänjuoksuun. Nämä uusliberalistisen ahneuden markkinakauppiaat sen sijaan käyttävät hienosti hyväksi omaa retorista röyhkeyttään, ja Sipolan hyvin painottamaan median henkistä laiskuutta, hyväkseen. Kestävyysvajeet ja muut hienot retoriset painotukset ovat edelleen pelkkää politiikkaa. Ne on luotu vuosikymmenien poliittisilla päätöksillä ja samalla tavalla ne pystytään poliittisesti ratkaisemaan niin meillä kuin enenevässä määrin maailmanlaajuisesti.

Sipola ei pelkästään analysoi, paljasta ja ruoski. Hänellä on teoksensa lopussa malttia muistuttaa, että kaikki oikeastaan on meidän käsissämme. Resepti on monista lukemistani teoksista tuttu: yhteisöjen solidaarisuutta sekä sisäisesti että ulkoisesti pitää lisätä, henkinen hyvinvointi pitää nostaa taloudellisen hyvinvoinnin edelle, yhteiskunnan pitää ottaa poliittinen voima käyttöönsä ja muistaa, että markkinavoimat ovat vain niin vahvoja kuin niiden annetaan olla, ahneuden ja itsekkyyden, uusliberalismin ja ääri-individualismin tuhoava kierre täytyy pysäyttää, hedonismin kasvaminen täytyy pysäyttää, ylimieliset kultapossukerholaiset ”juhanavartiais-apus-walhroosit” pitää nauraa ja perustella kumoon, paljastaa heidän kaiken tuhoava ajattelunsa, jonka tehtävänä on pelkästään rikastuttaa heitä ja heidän kaltaisiaan ja nostaa heitä kansakunnan kaapin päälle ja mediaan kekkuloimaan omassa henkisessä säälittävyydessään, maailmanlaajuisen veronkierron ja sitä tukevan koneiston mahdollisuudet täytyy tuhota jne.

Kaikki tämä on todellakin meistä itsestämme kiinni kuten Sipola sanoo. Demokratiassa demokratian pitää ottaa itselleen se valta, joka sillä on. Eli kansalaisten pitää ottaa valta mutta itse asiassa maailmanlaajuisesti.

Lähtekäämme yhdessä taas matkalle kohti parempaa maailmaa

Kuten lukijani huomaa Sipolan kirja on hieno ja ajatuksia herättävä. Tässä lopuksi annan Sipolalle ja monille muille aivan toisenlaisen lukuvinkin. Ruotsalaisen toimittaja/tietokirjailijan Lasse Bergin Kalaharin aamunkoitto – Miten ihmisestä tuli ihminen (Into, 2012) jäljittää sitä, miten meistä tuli me, esi-ihmisistä ihminen. Se kertoo myös siitä, miten meitä sumutetaan, miten tietty näkemys väkivaltaisesta, sotaisasta itsekkäästä ihmisestä syntyi ja miksi sitä ylläpidetään.

Berg etsii hienosti vastausta siihen, miten pienestä mahdollisesti jopa alle 20 000 hengen Homo Sapiens -lajista tuli maapallon valtias ja näemmä myös tuhoaja. Hän pohtii sitä, miten 150 000 vuotta sitten tämä porukka pysyi hengissä, mitkä olivat sen mahdollistajat. Kustantaja toteaa sivuilla, että kirja kertoo ”yhteistyökykyisestä, laiskasta, tarinoita kertovasta, tanssivasta, maalaavasta ja kauniista eläimestä – ihmisestä”.

Bergin kirjan luettuani sanoin kaikille tuttaville: Miettikää, että me lähdimme laulaen, tanssien, unelmoiden, paritellen, maalaten, huimia tarinoita jutellen, ja lähdimme yhteistyössä, yhdessä sieltä Afrikasta maailmalle. Miksi tätä ei korosteta, miksi korostetaan ja samalla tuhotaan niin paljon hyvää siinä, että korostetaan kilpailevaa ja toisiaan tuhoavia ihmisiä jopa koululaitoksessa?

Miksi emme siis noudata Lasse Bergin ja Simo Sipolan ajatuksia: rakennetaan myötätuntoa, luottamusta ja palataan takaisin ihmiskunnan yhteisille alkulähteille laulamaan, tanssimaan ja unelmoimaan yhdessä. Kaadetaan nämä ylimieliset itsekkäät mitäänsanomattomat itsensäylentäjät, veropakolaiset, henkiset surkimukset ja lauletaan, nauretaan ja äänestetään heidän suohon; tanssitaan heidän henkisten esi-isiensä haudoilla, mutta ei sentään Adam Smithin haudalla, koska hän ei pitänyt itsekkyyttä hyveenä vaan korosti, ettei saa ajatella vain omaa etuaan silloin, kun on kyse koko yhteiskunnan edusta. Sipola muutes muistuttaa siitäkin, että tämä liberalismin isä korosti oikeudenmukaisuutta, anteliaisuutta ja yhteisöllisyyttä sekä paheksui ahneutta, itsekkyyttä ja keinottelua. Näin ollen hän tuomitsi nämä veropakolaiset ja suurimman osan maamme ja maailman taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä. Historian ironiaa on sekin, että nämä eliitit vannovat tämä herran nimeen. Minä vannon muun muassa ajattelun, myötätunnon, yhdessä olemisen, rakkauden, taiteen ja laulun nimiin.

Petri Pietiläinen, kirjakuski lähtee laulamaan ja tanssimaan ja unelmoimaan auringon alle