Puhtauden
veljet (Ikhwán sl-safá), Eläinten oikeudenkäynti (Suom. Janne Mattila. Basam Books, 2015)
Basam Books on unohdettuihin klassikoihin, vähän
käännettyihin kielialueisiin ja hyvinvointiin keskittyvä suomalainen
pienkustantamo. Ja totta tosiaan tämä kustantamo on minulle tärkeä, vaikka en
ole lukenut yhtään heidän hyvinvointiin keskittyviä kirjojaan. Pääasiassa juuri
Basam Books on tuonut minulle vanhan arabialaisen tai islamilaisen
kirjallisuuden lumon. Olen lukenut näitä ”islamilaisia” filosofisia tarinoita
runoihin päätyen. Kaunista ja opettavaa!
Viimeisin löytöni oli Puhtauden veljet nimellä
kulkeneen kirjoittajaryhmän 900-luvulta peräisin oleva 52 kirjeen filosofinen
pohdintakokoelma Eläinten oikeudenkäynti. Tarinassa eläimet haastavat ihmisen
oikeuteen jinnien kuninkaan hoviin sen takia, että eläimet eivät hyväksy
ihmisen niitä kohtaan harjoittamaa valtaa ja suoranaista sortoa. Eläimet
valitsevat omat edustajansa kaikista eri eläinkunnista ja ihmiset omista
uskontokunnistaan. Sitten eläimet syyttävät ihmisiä ja ihmiset vastaavat.
Välillä jinnien eli henkien kuningas puuttuu omien neuvonantajiensa kanssa keskusteluun.
Nämä syytökset ja keskustelut käsittelevät oikeastaan kaikkia asioita keskiajan
maailmassa. Puhtauden veljien erikoisuus on se, että he ottavat oikeastaan
eläinten näkökulman vakavasti. Kirjaa pidetään suorastaan poikkeuksellisena
niin keskiajan arabialaisessa että koko maailman kirjallisuudessa.
Eläinten viisaita syytöksiä
Jokainen lukee tämän tekstin miten haluaa. Yksi voi
ihastua sen filosofisiin ulottuvuuksiin ja lukea tarkkaan jokaisen oppineen viitteenkin,
joita on hengästyttävän paljon. Keskiajan ajattelumaailma lumoaa tämän
lukemisen kannalta, ja lukija ajan käsityksiä niin eläimistä, maailmasta kuin
ihmisistä ja heidän uskonnoistaan. Toinen lukee kirjaa ihastellen sen
eläinfilosofista asennetta. Eläimet todellakin pistävät ihmiset tiukoille
siitäkin, että miksi ihmiset niitä syövät. Tosin kyllä ihmisetkin osaavat antaa
takaisin. Kolmas lukee vain nauttien tekstin älykkyydestä, purevuudesta ja
kauneudesta. Neljäs…no jokainen lukee miten haluaa.
Itse erityisesti etsin näistä vanhoista teoksista
kissoja ja koiria. Kaikki Koirien maailmanhistorian lukeneet tietävät, ettei
koirilla ole kauhean suurta sanottavaa islamilaisessa maailmassa: niitä
pidetään saastaisina. Tämä tosin on taas kerran tyypillinen yleistys. Koirien
rooli islamilaisessa maailmassa on yhtä leveä kuin vanhassa kristillisessä
maailmassakin. Nykyään pidämme koirien olemassaoloa ihmisten kanssa niin
itsestään selvänä ja hyväksyttävänä asiana, ettemme muista, miten pitkän
historiallisen prosessin tulos se on. Samalla tavalla ”islamissa”
pääsääntöisesti koiriin suhtaudutaan halveksien mutta monissa päin maailmaa
islamilaiset edelleen kunnioittavat vanhoja heimotraditioita ja käyttävät
koiria metsästyksessä, paimenessa ja vartiokoirina. Samalla pitää muistaa, että
kaikkina aikoina myös islamilaisessa maailmassa yläluokan parissa on arvostettu
metsästyskoiria ja tuulennopeita juoksijoita. Suhtautuminen koiraan jakautuu
uskontojen sisälläkin käyttötarpeen ja yhteiskuntaluokan mukaisesti.
Eläimet ovat oikeudenkäynnistä huolissaan. Ne
toivovat, että jinnien kuningas vapauttaisi ne ihmisten hirmuvallasta, mutta ne
tietävät, että ihmiset ovat kieroja ja kovin tottuneita lainopillisiin
kikkailuihin ja lakien suomaan mahdollisuuteen sumuttaa ja valehdella, kääntää kaikki
nurinnarin. Kun eläimet valitsevat kuninkaansa (tylsästi aina se leijona)
johdolla kuuden eläinryhmän edustajat oikeudenkäyntiin, niin koira ilmoittaa: ”Jos
hännänheiluttelu, vainun seuraaminen, vahdinpitäminen ja haukkuminen
ratkaisevat jutun, valitkaa minut.” (s. 98)
Leijona ei koiraa valitse. Myöhemmin koira nostetaan
jopa eläinten viholliseksi. Ne asuvat ihmisten luona, eikä niihin voi luottaa.
Koirat ovat liittoutuneet Aadamin suvun kanssa petoeläimiä vastaan. Karhun
mielestä tämän kummallisen käytöksen taustalla on se, että koirilla on ihmisen
kaltainen luonne. Ihmisten keskuudesta koirat löysivät kaiken himoitsemansa
ruoan ja juoman. Koirat ovat yhtä ahneita, himokkaita ja kitsaita kuin ihmiset.
Silti ihmiset eivät pidä koirista, vaikka ne miten nöyristelevätkään
isäntäänsä.
Karhun puheenvuorossa (s. 102–104) kiteytyy paljon
islamilaista koirainhoa. Tosin hauskalla tavalla kaikki koirien inhottavat
piirteet löytyvät karhun mukaan myös ihmisiltä. Puhtauden veljet
-kirjoittajaryhmä käyttää koiraa metaforisesti ihmisten tuomittavien
ominaisuuksien kritisoimiseen. Monissa vanhoissa islamilaisissa teksteissä
runoista filosofisiin kirjoituksiin tämä ”eläintekniikka” oli suuressa
käytössä. Koska poliittista tai uskonnollista tilannetta ei voinut millään lailla
suoraan kritisoida tai analysoida, rakennettiin eläintarina, jonka sisällä
kaikenlainen kritiikki oli mahdollista. Kun runoilija vertasi itseään koiraan,
koska ei saanut kaivattua rakkautta rakastetultana, hän teki samalla paljon
rankemman vertauksen kuin nykyään ajatellaan. Hän alensi itsensä rakkauden
tähden aivan inhotuimpaan eläinlajiin.
Kissojen laita on vain hieman paremmin. Samalla
tavalla nekin ovat karhun mielestä (s. 104–106) menneet ihmisen pariin ihmisen
kaltaisen luontonsa vuoksi. Kissatkin leimataan ahnaiksi ja himokkaiksi
olennoiksi, jotka koirien tavoin himoitsevat samaa ruokaa, mitä ihmiset syövät.
Karhu kertoo kuninkaalle, että kissojen laita ihmisten parissa on hieman
parempi kuin koirien. Kissat pääsevät ihmisten koteihin, nukkuvat heidän
olohuoneissaan, pedeissään ja osallistuvat ruokahetkiin. Karhun mielestä se, että
koirat joutuvat pysymään ulkona ja kissat pääsevät sisälle on johtanut koirien ja
kissojen väliseen vihamielisyyteen. Nämä kaksi eläintä kilvoittelevat ihmisen
suosiosta niin paljon, että ne ovat päätyneet vihaamaan toisiaan.
Kirjasta piirtyy yllättävän tarkka kuva siitä, miten
kirjoittamisajankohtana ihmiset kohtelivat kissoja ja koiria. Myöhemmin (s.
224–226) oikeudenkäynnissä oikeudenmukaisuudessaan petoeläimet syyttävät ihmisiä
ylipäänsä siitä, että he pitävät kaikkia kotieläimiä myös alkupuolella
haukuttuja kissoja ja koiria vankeinaan. Kirjoittajat halusivat varmaan
muistuttaa siitä, että eläimet ovat oikeudenmukaisia vaikka välillä julmia. Julmuus
ei liittynyt petollisuuteen kuten ihmisillä. Ihmiset kaiken lisäksi estävät
kaikkia kotieläimiä tavoittelemasta vapautta omien tarpeidensa mukaan. Monissa
kohdin huomaa, miten Puhtauden veljet -ryhmä koko ajan nostaa erilaisia
antiikin filosofiasta tuttuja ongelmia kuten vapaa tahto keskusteluun eläinoikeuksista
kirjoitettaessa.
Nostin tässä blogissani esiin pääasiassa kissat ja
koirat. Luonnollisesti pitää muistaa se, että vaikka kirjassa puhutaan hyvin
paljon eläinten oikeuksista ja eläinten näkökulmasta, niin kirja liittyy traditioon,
missä eläinten kautta puhutaan ihmisistä ja yhteiskunnasta. Tämän kirjan
luettuaan saa kyllä selville paljon siitä, mitä ajankohtana ajateltiin
eläimistä, mutta vielä enemmän siitä, mitä ajateltiin ihmisistä, mitä ihmiset
ajattelivat ja mitä heidän pitäisi ajatella. Kun oikeudenkäynnin kaikissa
kohdissa pääsääntöisesti eläimet todistellaan ihmisiä paremmiksi kaikilta
ominaisuuksiltaan, niin pitää muistaa se, että eläinten vaatimus oli tasa-arvo,
oikeudenmukaisuus ja kunnioitus ihmisten edessä. Kuulostaa kauhean modernilta
ajatukselta, eikös vaan?
Mihin hävisivät kirjat?
Monesti kuulee muistutettavan, etteivät nykyajan
muslimit paljoakaan lue muuta kuin tarpeellista ja erityisesti uskonnollista
kirjallisuutta. Muistutetaan, että fiktion kirjoittaminen ja lukeminen eivät
ole nykyään monissa päin islaminuskoista maailmaa kauhean suosittua. Totta lienee
siinäkin väitteessä, ettei kirjallisuutta käännetä arabiaksi tai muiksi paikallisiksi
kieliksi samalla tavalla kuin esimerkiksi läntisille kielille. Tämä on
luonnollisesti epämiellyttävää, sillä kirjallisuuden kautta välittyisi myös
laajempi näkemys länsimaisesta nykyajattelusta kuin pelkän mediavirran
seuraaminen. Kauan sitten asiat olivat kuitenkin aivan toisinpäin;
eurooppalaiset janosivat ja saivat tietoa muslimimaailmasta. Ilman tätä
ajatusvirtaa ei Euroopan renessanssi, ajattelun vallankumous olisi kenties
koskaan toteutunut. Me kenties eläisimme nyt kristillisessä teokratiassa.
Pitää siis muistaa kuten esimerkiksi Jonathan Lyons
toteaa teoksessaan Viisauden talo. Länsimaiden
arabialainen perintö (Into, 2014), että lukeneisuuden, kirjojen
kirjoittamisen, kirjojen arvostamisen ja kirjojen määrän suhteen länsimaat
olivat todellista takapajulaa tuhat vuotta sitten. Tällöin islamilainen maailma
oli Espanjasta Intiaan asti huomattavasti oppineempi ja kirjallisesti
valveutuneempi kuin Euroopan riitelevät ruhtinaskunnat. Kun keskiajan
eurooppalaisessa huippukirjastossa oli muutamia satoja käsikirjoituksia, niin
muslimimaailman kirjastossa oli tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia käsikirjoituksia, ja kirjastoja
oli todella paljon verrattuna sen ajan Eurooppaan. Ristiretkien aikana
raakalaiset eli sen aikaiset kristityt ryöstäjät hyökkäsivät islamilaisen
maailman kimppuun monista suunnista. Tähtäimenä oli vapauttaa Jerusalem
uskottomien vallasta. Tällöin vastassa olivat oikeastaan nykykielen sanoin
ilmaistuna terroristikristityt ja sivistynyt maailma eli muslimimaailma. Ja kannattaa muistaa, että maailmakirjat voivat aina kääntyä ympäriämpäri. Nykyinen maailmanjärjestys ei välttämättä ole sen pysyvämpää kuin Rooman maailmanvalta.
Monesti kuulee myös todettavan, että vanha arabialainen,
persialainen tai mitä termiä halutaankaan käyttää kirjallisuus ei välttämättä
helposti mene länsimaisiin kirjallisuuskategorioihin. Välillä onkin ollut
hankalaa miettiä, onko vanha teos filosofiaa, tarinaa, satua, tieteellistä
tutkimusta vai runoutta. Runomuotoisesti opetetaan, filosofisesti kerrotaan mutta
kuka sitä nyt välittää kaikenlaisista kategorisoinneista. Pitää myös muistaa,
etteivät esimerkiksi vanhat kiinalaiset kirjoituksetkaan aina solju länsimaisiin
kategorioihin. Välillä olen lukenut artikkeleita, missä esimerkiksi koko
fiktion käsite määritellään vanhan kiinalaisen kirjallisuuden kohdalla
ongelmalliseksi, koska teokset liikkuvat fiktion ja tietokirjallisuuden
rajoilla, poiketen välillä toiselle puolelle, välillä toiselle. Fiktiota ei edes samalla tavalla arvosteta kuin länsimaisissa teorioissa.
Puhtauden veljien nyt suomennettu teos on
hämmentänyt myös arabialaisessa maailmassa. Heidän identiteettiään ei tiedetä
tarkasti, eikä sitä mitä islamilaista suuntausta, uskonnollista identiteettiä,
he edustaisivat. Toisaalta teoksen ajoitusajankohta vaihtelee 800-luvun lopun
ja 900-luvun lopun väliselle ajalle. Teos kannattaa lukea ja nauttia siitä,
eikä kannata miettiä kenties liikaa sitä, onko kysymys tarinoista vai
opetuksesta, sillä vanha arabialainen tarinaperinne on usein molempia aivan
suvereenisti.
Petri Pietiläinen, kirjakuski keskiajan arabialaisen
kirjallisuuden lumoissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti