Kaksi kirjaa kirjastoista pitäisi nitoa yhteen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema (Avain 2015).

Saana Saarinen & Kati Tiirikainen, Rakastan kirjastoa. Tarinoita lukijoilta (Avain 2014).

Välillä olen intoutunut kirjoittamaan laajempaa pohdiskelua tänne kirjablogiini sellaisista kirjoista, jotka olen arvostellut lyhyemmin Kymen Sanomiin. Näistä kahdesta kirjastoa käsittelevästä kirjasta olen tosin arvostellut aiemmin vain toisen.

Olen arvostellut lehteen vain Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin toimittaman artikkelikokoelman Kirjaston kuolema. Kuten aivan viimeisimmäksi alla olevasta Kymen Sanomissa julkaistusta arvostelusta huomaa, harmittelin sitä, ettei kirjassa ollut lukijoiden tai pienien kirjastojen näkökulmaa. Kaikkiaan kirja tuntui hirveän tärkeältä ja painavia puheenvuoroja sisältävältä teokselta, mutta palatessani siihen nyt uudestaan mieleen nousi väistämättä se ajatus, että kyse on kirjastomaailman, virkamiesten ja poliitikkojen sisäiseen koulutukseen liittyvästä keskustelusta.

Hämmentyneisyyteni väheni, kun huomasin, että samalta kustantajalta eli Avaimelta (aiemmin BTJ kustannus, joka nyt julkaisee vastaavalla tavalla kuin ennenkin pienlevikkisiä tietokirjoja kuten esimerkiksi hakuteoksia, jotka monesti tuntuvat siltä, että ne ovat pääasiassa kirjastojen käyttöön tarkoitettuja) ilmestyi vain vähän aikaa sitten uusi kirjastokirja, jossa päähuomio on käyttäjäkokemuksissa kirjailijoista tavallisiin käyttäjiin ja onneksi myös lapsiin sekä erilaisten kirjastojen roolista niitä ympäröivässä yhteiskunnassa aina Helsingin yliopiston kirjastosta Utsjoen kunnankirjastoon. Saana Saarisen ja Kati Tiirikaisen Rakastan kirjastoa täydentää aiempaa teosta täydellisesti.

Nämä kaksi kirjaa liittyvät niin saumattomasti yhteen, että ne olisi pitänyt julkaista yhtenä kirjana. Siis nitokaamme ne kaikissa Suomen kirjastoissa tai pakottakaamme kaikki toisen lainaavat myös lainaamaan toisen.

Väite, perustelut ja tunnustukset

Saarinen ja Tiirikainen ovat rakentaneet kirjan hyvin viehättävästi ja lukukelpoisesti. Jokainen alaluku sisältää väitteen, tunnustuksen tai muistutuksen, mitä sitten erilaisin taustatiedoin ja erityisesti haastatteluin käsitellään. Lukija saa tietoa niin kirjastonkäyttömääristä, kirjastojen määristä yksittäisten kirjastojen tapahtumista, lukukoiratoiminnasta, kirjaston merkityksestä pienessä kunnassa jne. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa luku ”Kirjasto on ilmainen”. Tietysti me sen kaikki tiedämme mutta sen merkitystä pitää nykyään jo perustalla. Vaikka suurin osa ihmisistä pitää kirjastolaitosta yhtenä merkittävimmistä kunnallisista palveluista, niin sen maksuttomuudesta jo keskustellaan kriittisesti. Kirjastopalvelut määriteltiin jo vuonna 1928 ilmaisiksi. Maksuttomuutta arvostetaan niin meillä kuin maailmanlaajuisesti. Maksuton kirjasto nähdään osana yhteiskunnallista tasa-arvoa ja kasvattajana ei-kaupallisiin arvoihin. Tekijät nostavat esille sen, että suomalainen järjestelmä eroaa rahoitukseltaan kaikista muista maailman järjestelmistä. Tämän katsotaan olevan yksi syy siihen, miten kirjaston käyttö- ja lainaustilastot ovat kansainvälisesti huikeita. Suomessa kirjastoa todella käytetään.

Näiden perustietojen jälkeen tekijät esittelevät erilaisten kirjastonkäyttäjien ajatuksia kirjastosta niin lainauspaikkana kuin julkisena tilana. Kirjastolaitoksesta pyydetään aina myös arvosanaa asteikolla 1–10. Monesti annettu arvosana keikkuu asteikon yläpäässä. Haastateltavat kertovat avoimesti kirjastonkäyttötapojaan aivan yksityiskohtia myöten. Monien kirjastojen tunnelmaa kehutaan. Ne ovat rauhan, elämyksien ja tiedon tyyssijoja kiihtyvässä maailmassa.

Samalla tavalla kuin Relanderin ja Saartin teos myös Saarinen ja Tiirikainen pohtivat tulevaisuuden haasteita. Ja kyllähän niitä löytyy. Kirjastojen menestystarinan loppumiseen tekijät eivät usko. Vaikka raha ratkaisee ja osa kirjastoista on muuttunut uhanalaiseksi ja joissakin jopa tuomittu kuolemana, niin kaikki näiden kahden teokset kirjoittajat ja haastateltavat katsovat, ettei kirjastolaitos tuhoudu vaan muuttuu, uudistuu ja sitä kautta tulee yhä merkityksellisemmäksi. Kirjastot pitää saada osaksi koko elämänkestävää kulkua. Tämän takia lapset pitää viedä kirjastoon, että he aikuisina veisivät omat lapsensa ja vanhuksina tulisivat edelleen kirjastoon. Helppoa ja yksinkertaista sanoa mutta välillä pienten kirjastojen lakkauttamiskierteissä hankalampaa tehdä. Jos kirjasto menee yhä kauemmas, niin taas kaikilla pitää olla auto, että saa lapset sinne vietyä. Onneksi Suomessa on edelleen hyvin toimiva kirjastoautoverkosto. Tämäkin maailmanlaajuinen erikoisuus saa oman ansaitun huomion tässä teoksessa.

Rakasta kirjastoa tänään, huomenna ja ikuisesti

Kaikkinensa kirjasta nousi vahva ajatus siitä, miten kirjastot pitää viedä yhä enemmän ihmisten jokapäiväiseen arkeen. Osalle meistä kirjasto on tätä mutta ei kaikille. Vaikka joskus itselleni tulee mieleen, että kirjastoista tehdään kenties jopa turhaan kaikenlaista tapahtuma- ja oleskelukeskusta, niin kenties se ei olisikaan paha kehityssuunta. Voisimmehan ottaa kaikki kirjastot omiksi olohuoneiksemme, paikoiksi, joissa tavataan ystäviä, rakastutaan ja mennään naimisiin. Onkohan kukaan pitänyt kirjastoissa häitään? Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen, kun lukee kirjastoista kertovia kirjoja. Kenties tähän ajattelutapaan liittyy se keskustelu, miten uudesta Helsingin keskustakirjastosta on käyty

Tähän on siinä mielessä helppo yhtyä, koska kaikki tutkimukset osoittavat sitä, että suomalaiset arvostavat kirjastoa. Saarinen ja Tiirikainen muistuttavat silti, että välillä liian yksioikoiset ja kenties turhan kovat päätökset ovat tuhonneet pieniä kirjastoja. Säästöjen ja ”hyvinvoinnin” nimissä kirjastoja lakkautetaan vaikka kenties vastakkainen kehitys olisi suotavampaa tulevaisuuden menestyksen ja kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Tämäkin kirja päätyy ihmettelemään lyhytnäköisten hetkellisten säästöjen merkitystä tulevaisuuden kannalta.

Kymen Sanomissa ilmestynyt Kirjaston kuolema -kirja-arvioni

Ja tässäpä vielä Kymen Sanomien arvostelu. Olisin pistänyt pelkän linkin mutta Kymen Sanomat ei valitettavasti vielä julkaise kirja-arvosteluja Internetissä. Kenties sitten tulevaisuudessa.

Uutinen kirjaston kuolemasta on ennenaikainen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema, Avain 2015, 140 sivua.

Kirjastot eivät kuole ainakaan, jos tätä kirjaa on uskominen. Siinä asiantuntijat pohtivat kirjastokeskustelun keskeisiä kysymyksiä digitalisaatiosta rahoitukseen. Kirjoittajien mielestä kirjastoista ei saisi tehdä tapahtumapaikkoja tai liikelaitoksia vaan pitäisi palata niiden vanhaan tehtävään, joka oli osaamisen siirtäminen ja kulttuuriperinnän tallentaminen.

Kirjastoa puolustetaan julkisrahoitteisena kaikille avoimena laitoksena. Jukka Relander ja Jarmo Saarti sanovat napakasti: ”Kirjastossa tehtävä työ on tärkeä osa demokratian prosessia”. Kirjastot, tieto ja demokratia kuuluvat julkisen rahoituksen piiriin. Mitään järkeä ei nähdä esimerkiksi siinä, että kirjastot yksityistettäisiin. Vaikka olen samaa mieltä, niin olisin toivonut yhtä reipasta ja vastakkaista näkemystä kirjastojen tulevaisuudesta.

Liiallisen samanmielisyyden lisäksi teoksessa käsitellään liian vähän ja vain kirjastolaitoksen näkökulmasta ”asiakasta” eli kirjastojen käyttäjää. Hauskasti varoitetaan siitä, että kirjasto ei saa tyydyttää liian hanakasti pelkkiä asiakkaiden nopeita viihtymistarpeita. Kirjasto nähdään osana kansalais- eikä kulutusyhteiskuntaa.

Kirjastoa puolustetaan taloudellista kurjistumista vastaan. Sitä pidetään liian tärkeänä laitoksena hukattavaksi taloudellisten säästöjen uusliberalistisella alttarilla. Nurinasta huolimatta nähdään, ettei kirjastolaitoksen tulevaisuuden takia tarvitse olla liian paniikissa. Painettu sana ja kirjastot ovat pitäneet puolensa huolimatta tuhon ennustajista.

Vaikka olen hieman kriittinen kirjan samanmielisyyden takia, niin toivon kirjan päätyvän poliittisen päättäjien luettavaksi. Tämän takia on harmillista, että käyttäjien, pienten kuntien ja kaupunkien kirjastojen näkökulma jää ohueksi. Toivon tekijöiltä seuraavaksi kokoelmaa ”Kirjasto pysyy ja muuttuu käyttäjiensä mukana”.

Valitettavasti kirjasta ei löytynyt tilastotietoja kirjastojen käytöstä tai lainauksien määrästä. Muistutettakoon siis, että kirjastoista lainataan kirjoja vuodessa noin 70 miljoonaa kertaa. Ei mikään turha ja kuoleva laitos!

Hyvää: Mielenkiintoinen ja laaja puheenvuoro kirjastoista nyky-yhteiskunnassa.

Huonoa: Pienten kirjastojen ja lainaajien näkökulmia ei tuoda tarpeeksi esiin.

Erityistä: Toivon mukaan päättäjät lukisivat tämän kirjan ennen kuin heikentävät kirjastojen asemaa Suomessa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastaa kaikkia kirjastoja kuhan ne ovat ilmaisia ja pääsääntöisesti hiljaisia