Kovasti
olen pitänyt monista historioitsija Teemu
Keskisarjan teoksista. Ei siis ihme, että tartuin suurin odotuksin
uusimpaankin. En ollut tiennytkään tällaisesta suomalaisesta sarjamurhaajasta
mallia 1943 kuin Toivo Koljonen. Hyvin Keskisarja pitää kutinsa ja maalaa
kiinnostavan kuvan miehen tiestä puolijuoppohulttiomaalarista julmaksi tai
suorastaan hulluksi murhaajaksi. Hienoa myös, että Keskisarja nostaa esiin
näitä suomalaisen rikoshistorian vähemmän tunnettuja tapauksia eikä aina
Ulvilaa, Kyllikki Saarta tai Bodom-järveä.
Surullinen tie
joukkomurhatyöntekijäksi
Keskisarja
käyttää laveaa pensseliä, vaikka välillä kirjan alkupuolella hänen tykittävä
kerrontatyylinsä on aika uuvuttavaa. Koljosesta piirtyy monipuolinen kuva aivan
loppuun saakka, vaikka Keskisarja valittelee, ettei miehen alkuvaiheista
tiedetä tarpeeksi. Tämän puutteen hän korvaa historioitsijan varmuudella ja
kuvaa maailmaa, jossa mies syntyi, kasvoi ja joutui vaikeuksiin. Keskeinen
kysymys on koko ajan miksi? Keskisarja muistuttaa oivallisesti siitä, ettei
rikoskirjallisuuden keskeinen asia suinkaan ole se, että kuka teki mitä vaan
pikemminkin miksi ihminen tekee, mitä lopulta tekee.
Koljonen
ei paljon kouluja käynyt, oli tuurijuoppo, pikkurikollinen ja silti teki
maalarintöitä, kunhan vain niitä sai. Talvisodassakin käytiin puolustamassa
isänmaata.
Lopulta
vuonna 1943 avovankilaan pahoinpitelystä ja muista rikkeistä joutunut Koljonen pakenee
ja surmaa kokonaisen perheen ja yhden naapurin Huittisten pitäjässä. Lyhyen
epämääräisen ja satunnaisen pakoretken jälkeen hänet saadaan kiinni ja
tuomitaan kaikissa oikeusasteissa kuolemaan. Keskisarja hakee syitä ja
seurauksia. Pohtii kieltolakia, talvisodan merkitystä, välirauhan ajan
tunnelmia. Lopulta hän päätyy pohtimaan perimän ja kasvuympäristön merkitystä. Koljosen
pikkuveli surmaa samalla tavalla käsittämättömästi mutta mustasukkaisuuden
puuskassa naisen, jota väittää rakastaneensa.
Ei haluttu antaa ”hullun”
papereita
Keskisarja
osoittaa, että oikeudessa ei oikeastaan haluttu tietää, miksi Koljonen teki sen
mitä teki. Oikeuslaitos piti häntä koko ajan kylmäverisenä sarjamurhaajana. Häntä
ei haluttu leimata ”hulluksi”, koska edelleen lain mukaan sellaiselle ei saisi
antaa kuolemantuomiota. Keskisarja osoittaa hienosti historiallisin esimerkein,
miten 1825 vuoden jälkeen ei Suomessa paljoakaan enää ihmisiä tuomittu
kuolemaan. Vuoden 1918 tapahtumat olivat pikemminkin poikkeus kuten myös
talvisodan aikana teloitetut rintamakarkurit ja venäläiset desantit.
Keskisarja
vertaa Koljosen tapausta muutamiin muihin esityisesti 1800-luvulla
tapahtuneisiin surmatöihin. Hän löytää yhtäläisyyksiä mutta ei lähde niitä
paisuttelemaan. Keskeinen kirjan loppupuolen pohdinta liittyy siihen, oliko
Koljonen ”psykopaatti” vai ei? Jotain merkkejä tällaisesta Keskisarja nostaa
esiin kuten esimerkiksi sen, ettei Koljonen näyttänyt missään vaiheessa katuvan
tekoaan. Kaikesta aineistosta nousee esiin Koljosen käsittämätön rauhallisuus
ja täydellinen tunteettomuus tapahtumia kohtaan. Lisäksi hän näyttää pystyneen
manipuloimaan puheillaan monia ihmisiä. Näin hän täyttää joitakin psykopatiaan
liitettyjä piirteitä. Keskisarjan mielestä Koljonen myös suunnitteli tekonsa
täysin harkiten. Tämä on hänen mielestään ainoa mahdollisuus
oikeudenkäyntipöytäkirjojen antaman kuvan valossa. Hän harmittelee, ettei
Koljoselle tehty mielentilatutkimusta, vaikka hän näin useaan otteeseen jopa
korkeimpana oikeuteen valittaessaan sitä vaati. Minusta Koljosta kiinnostavampi
hahmo kirjassa oli hänen asioitsijansa Arnold Östman. Tästä hahmosta, joka
hoiti hänen oikeudenkäyntiasioitaan pikkurikoksissa ja lopulta myös
murha-asiassa olisi mielellään halunnut tietää lisää. Kenties niin vain on,
ettei kaikesta löydy tietoa, mitä Keskisarja useaan otteeseen ja turhaankin
valittelee.
Välillä
Keskisarja lipsuu kerronnassaan. Ei ole mitenkään oleellista mainita, ettemme
tienneet hänen lempikirjojaan tai -musiikkiaan. Kyse on ihan turhasta heitosta.
Vastaavanlaisia puolihauskoja heittoja on kirjassa aivan turhan paljon.
Parhaimmillaan Keskisarja on kuvatessaan rikoshistoriaa, Koljosen persoonaa
(heppu, jolle sattui ja tapahtui, ja joka löysi kaikkialta aina seuraa, mutta
oli monien mielestä aivan tavallinen ja jopa jokseenkin harmaa heppu) ja
erityisesti itse surmatyön (ja muiden historiallisten surmatöiden) kuvailussa
Keskisarja on hyvin graafinen, lähes amerikkalaisen rikoskirjallisuuden
veroista ”gorea” on havaittavissa.
Kuva menneisyydestä
piirtyy näinkin
Mitä
kirjasta jää käteen? Itseäni järkytti se, miten Koljonen suhtautui tekoihinsa,
miten hän kuvasi kaikkea rehellisesti tai ainakin välillä rehellisesti, kunhan
ensin yritti keksiä hätävalheita. Hänen tunteettomat sanansa sattuivat, ikään
kuin hänellä ei olisi ollut kykyä tunteiden käsittelemiseen: hän ei osannut
oikein selittää, miksi teki, mikä ajoi taloon jne. Tämä todella kiintoisa ja pohdiskeleva kuvaus
yhden sarjamurhaajan tiestä laittaa miettimään sattuman ja välttämättömyyden
yhteiseloa elämässä. Mitä, jos Koljonen olisi saanut enemmän koulutusta, mitä
jos hän olisi saanut töitä, mitä jos hän olisi ehtinyt katkosotaan ennen
vankilaan joutumistaan?
Aina
voi jossitella, mutta tämä kirja kannattaa lukea monista mainitsemistani
syistä. Yksi syy puuttuu: Kirja on tarkka kuvaus suomalaisesta poliisi-,
vankila- ja oikeuslaitostoiminnasta 1930–1940-luvuilla. Siinä on runsas ja
todella tyylikäs ja aina tarpeeseen tuleva kuvitus, josta löytyvät jopa
poliisin tekemät piirrokset surmapaikasta (valokuvat epäonnistuivat).
Petri
Pietiläinen, kirjakuski suomalaisten sarjamurhaajien maailmoissa, aikas
surullista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti