Meidän neandertalilaisten tarina

Juha Valste Neandertalinihminen. Kadonnut lajitoveri (SKS, 2015).

Pitää näitä Juha Valsteen kirjoittamia kirjoja kehua. Aiemmista erityisesti Ihmislajin synty (SKS, 2012) oli minulle ensimmäinen selkeä kuvaus siitä, miten ihmisestä kehittyi ihminen, ja nyt Valste on tehnyt vastaavanlaisen neandertalilaisesta. Olen seurannut, miten viimeaikoina on uutisoitu siitä, että suuresta osasta ihmiskuntaa löytyy neandertalilaista perimää. Näin vanhat ajatukset siitä, että nykyihminen, cromagnon, olisi tuhoisasti syrjäyttänyt neandertalilaisen voidaan yleistyksenä heittää historian epätotuuksien keräyslootaan. Tämän yleisen kiinnostuksen takia tartuin heti Valsteen kirjaan, kun sen kirjaston uutuushyllyssä näin; ja kehotan kaikkia lukemaan sen, mainio, suuresti mietityttävä teos.

Valste käy tarkasti lävitse sen kaiken vanhemman ja aivan upouuden tiedon, mitä meillä on serkustamme. Onneksi Valste selvittää myös sitä, miten aikoinaan hänet löydettiin, miten erikoisilla tavoilla häntä määriteltiin eli miksi hänestä tehtiin aivan alussa se kauhea ja kamalannäköinen ”luolamies”. Mainiolla tavalla Valste heittelee romukoppaan menneitä uskomuksia. Kiintoisaa on sekin, miten tutkijat halusivat nähdä neandertalilaisen jotenkin ”toisena”, ei-vielä-ihmisenä. Tiedepolitiikka ja -historia kuuluisi jokaisen sivistyneenä itseään pitävän ihmisen pakolliseen oppimäärään. Tiede ei ole pelkkää totuutta vaan usein tutkijoiden ennakkokäsitykset saattavat hämätä kokonaisuuksien hahmottamista. Esimerkiksi pitkään uskottiin, etteivät neandertalilaiset pystyneet puhumaan, mutta onneksi tieteessä on korjausmekanismi – uudet löydöt tuovat uutta tietoa ja sitä kautta kuva menneisyydestä muuttuu. Tämä on tieteen ja uskon ero: uskoa ei mikään tosiseikka voi horjuttaa, mutta tieteeseen on sisäänrakennettu korjausmekanismi. Jos ja kun aina tulee uutta tietoa, havaintoja ja löytöjä, sitten muutetaan käsitystä. Tämän Valste osoittaa teoksessaan todella hienosti.

Valtavan monipuolinen tietoteos

Valsteen kirja on hienosti rakennettu mahdollisimman helppolukuiseksi. Kirjassa käydään sekä historia että nykypäivän ajatukset lävitse. Monessa kohtaan tuodaan yksityiskohtaisesti esille esimerkiksi kymmenen myyttiä neandertalilaisista, mitkä sitten osoitetaan uskomuksiksi. Pidin erityisesti siitä, miten Valste pystyy tekemään kirjassaan myös kulttuuri- ja tiedepoliittista analyysiä. Hienojenkin tiedemiesten oli vaikeaa nousta oman aikansa ennakkokäsitysten yläpuolelle, minkä takia neandertalilaisesta tehtiin oikea apinaihminen, pelottava, sellainen, josta lapsille kerrotaan iltaisin kauhujuttuja.

Toisaalta Valste muistuttaa, että nykyään voidaan mennä toiseenkin suuntaan. Haudoista löytyneet siitepölymäärät eivät välttämättä kerro siitä, että hautoihin olisi laitettu kukkia vaan ne ovat voineet tulla myyrien kaivamien kolojen kautta jne. Pelottavasta apinamiehestä voidaan taas uudella ajalla mennä nopeasti kukkaishippi-ihmisiin. Tutkijan ennakkokäsitykset vaikuttavat tulkintoihin. Välillä kuvitellaan neandertalilaisten olleet ihmissyöjiä. Kenties joskus joissakin tilanteissa he sitä olivatkin, mutta niin ovat nykyihmisetkin olleet. Varovainen pitää olla. Välillä kaikki korkeampaa kiviteknologiaa tai muuta kehittyneemmästä kulttuurista kertovia esinelöytöjä on heti tulkittu nykyihmisen tekemiksi; ja sitten on samoilta kaivauksilta löytynyt neandertalilaisten jäännöksiä. Ja taas on yritetty selittää asioita, miten kukin tutkija on halunnut. Osa luolamaalauksistakin voi olla neandertalilaisten tekemiä. Tai kuten Valste sanoo: Luolamaalausten ikä on sellainen, ettei voi sulkea pois sitä, että ne olisivat heidän tekemiään. Liian nopeat johtopäätökset vievät niin usein harhaan. Tästä tulkintaongelmasta Valste muistuttaa koko ajan. Erityisen hyvä kohta on se, missä Valste muistuttaa siitä, miten pienestä määrästä löytöjä me silti puhumme. Ja syykin on selvä: neandertalilaisten elinaikojen asuinpaikat ovat pääsääntöisesti tällä hetkellä meren pohjalla. Heidän kukoistusaikanaan valtamerien pinta oli välillä kymmeniä metrejä nykyistä alempana. Varhaisihmiset asuivat mielellään kaikkialla maailmassa vesien äärellä. Löytöjä tulee, tulkinnat muuttuvat, sillä se on tieteen tapa edistyä.

Koruja käyttävä musisoiva neandertalilainen

Kirjan perusteella voimme olla yhtä ylpeitä serkustamme kuin esivanhemmistamme. Neandertalilainen osasi aivan yhtä hyvin tehdä kiviesineitä, metsästysaseita, rakentaa majoja ja metsästää kuin nykyihmisetkin. Heillä on taidokkaasti tehtyjä koruja, mikä sinänsä taas on hyvin meille ymmärrettävä tapa. He hautasivat vainajansa välillä sellaisella tavalla, että heillä on voinut olla käsitys uskonnosta tai kuoleman jälkeisestä elämästä. Tosin vanhimmat haudat ovat vain 140 000 vuoden ikäisiä. Mikä ei tietenkään ole ihme, sillä neandertalilaisten kulttuurikin kehittyi aivan vastaavalla tavalla kuin nykyihmisten. He mahdollisesti jopa musisoivat, sillä heidän jäljiltään on löydetty joitakin huilunkaltaisia esineitä. Heillä oli symbolista ajattelua, erilaisia kieliä ja he pitivät huolta yhteisönsä vammautuneista jäsenistä. Tämän ei pitäisi olla yllättävää, sillä empatiakyky on yksi ihmisen perusominaisuuksista; ja nykyihmisellä ja neandertalilaisella oli yhteinen esivanhempi, jota kutsutaan heidelberginihmisiksi. Tiemme eriytyivät noin 500 000 vuotta sitten risteytyäkseen uudestaan noin 65 000 vuotta sitten, ja onhan siinä mukana myös ne denisovanihmiset.

Heidelberginihmiset kehittyivät neandertalilaisiksi Euroopassa, nykyihmisiksi Afrikassa, denisovanihmisiksi Aasiassa ja muiksi ihmismuodoiksi niin Aasiassa kuin Afrikassa; näistä on joitakin fossiilisia todisteita, mutta vielä niin vähän, ettei johtopäätöksiä taida kukaan uskaltaa tehdä. Ja niin mentiin monta sataa tuhatta vuotta, ja jossain vaiheessa tavattiin Lähi-idässä, ja erottiin ja taas levityttiin. Ilmasto muuttui ja välillä nykyihminen oli vähällä tuhoutua sukupuuttoon. Kirjassa kuljetaan satoja tuhansia vuosia. Huima tarina!

Huhhuh, ihan hirvittää, miten monimutkaisesta esihistoriallisesta palapelistä on kysymys. Onneksi tutkimustietoa ja löytöjä tulee lisää tasaisella ja kiintyvällä vauhdilla. Kuva muuttuu tarkemmaksi. Kenties Valste kirjoittaa uuden kirjan kymmenen vuoden päästä, missä taas kerrotaan kiintoisa tarina meistä ja serkuistamme, miten kaikki lopulta menikään. Neandertalilaisten katoaminen on yksi suurista mysteereistä, mutta ilmeisesti suurta joukkotuhoa ei silti tapahtunut, sillä asuinpaikkojen tutkimusten perusteella tällaisesta ei ole jäänyt selviä merkkejä. Jossain on voitu taistella, toisaalla ei. Vastaavia merkkejä rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja ystävällisistä väleistä on aivan yhtä paljon, mistä kertovat vieläkin kantamamme neandertalilaisgeenit. Esinelöytöjen perusteella kulttuurien vuorovaikutus on ollut laajaa ja hedelmällistä. Esineet ja todennäköisesti ajatuksetkin kulkivat kulttuurien välillä. Kyse on todennäköisimmin 41 000 vuotta sitten tapahtuneista ilmastonmuutoksista. Viimeisimmät neandertalilaiset elivät ilmeisesti vielä noin 28 000 vuotta sitten Gibraltarin alueella. Suuri taistelu neandertalilaisten ja nykyihmisten välillä lienee samanlaista mielikuvitusta kuin moni muukin menneisyyden tulkinta. Valste ei sitä suoraan sano, mutta näyttää siltä, että tutkimuksessa välillä valitettavasti tulokset esitetään liian dramaattisesti; halutaan shokeerata, sillä se tuo mainetta, rahaa, kunniaa ja loistavan pestin jossain professorina. Tieteen tekeminen on joskus aivan yhtä raadollista ja ’inhimillistä’ kuin kaikki muukin maailmassamme.

Lopuksi pitää kehaista siitä, miten Valste käsittelee Suomesta löytyneen niin sanotun Susiluolan arvoitusta. Hän esittelee neandertalilaisten asuinpaikasta esitetyt todisteet puolesta ja vastaan. Aivan lopullista pistettä päättämättä hän ehdottaa, että kyllä siellä on pelkästään tulipaikan takia asuttu sellaisena aikana, että neandertalilaiset olisivat ainoa mahdollinen selitys. Kiintoisaa!

Kannattaa tarttua tähän kirjaan, sillä Valste saa tutkimustiedon ja fossiiliset luut puhumaan. Erityisesti pidän siitä, miten varovaisen kriittisesti hän kaikkea esittelee; varovaisesti mutta vakuuttavasti. Menneisyys on sellainen maailma, että helposti tulkitsemme sitä oman aikamme näkemysten, tapojen ja uskomusten kautta. Kirja on huikea matka ihmisyyteen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski tällä kertaa kymmenien ja jopa satojen tuhansien vuosien matkalla