Neandertalilaisten sankaritiedemies

Svante Pääbo Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä  (Suom. Veli-Pekka Ketola. Art House, 2015)

Koirien maailmanhistoriaa tehdessäni luin kaksikin Darwinista tehtyä kirjaa, jotka ilmestyivät muutaman vuoden välein. Ensin tuli käännöskirja, Janet Browne Darwinin Lajien synty (Suom. Riitta Virkkunen. Ajatus Kirjat, 2009), ja sitten suomalainen kirja, Pertti Ranta Charles Darwin. Elämä ja evoluutio (Teos, 2011). Niitä tuli väistämättä vertailtua. Molemmat olivat hyviä ja toistivat paljon samoja asioita. Hupaisaa oli huomata, että niistä olisi tullut valtavan hyvä kirja, jos toisesta olisi leikannut ja liimannut tietyt osat toiseen ja toisinpäin.

Tämä kokemus oli mielessäni, kun tartuin paleogenetiikan yhden perustajista ja maailmanluokan tutkijatähden Svante Pääbön kohtuutuoreeseen teokseen neandertalilaisista. Olihan äskettäin  lukenut suomalaisen Juha Valsten teoksen samasta aiheesta. Mietin, tulisikohan nytkin sama vaikutelma, mutta ei todellakaan tullut. Valste keskittyy kuvaamaan tieteenhistoriaa ja sitä mitä neandertalialaisista tiedetään. Pääbö keskittyy kuvaamaan omaa tutkijanuraansa, iskemään paleontologian tutkijoita mutta onneksi myös osoittamaan, miten neandertalilaisten geneettinen perimä selvitettiin ja verrattiin nykyisin eläviin ihmisiin – ja todistettiin, että ihmisten geenistössä on neandertalilaisten geenimateriaalia. Ihmiset ja neandertalilaiset saivat jälkeläisiä, kuten myös desovanihmiset ja ihmiset sekä mahdollisesti florensinihmiset ja ihmiset ja niin edespäin. Aivan varmasti me emme olleet aivan niin yksin kuin aiemmin on kuviteltu vaan muutamia kymmeniä tuhansia vuosia sitten maailmassa eli useampia ihmislajeja kuin aiemmin on kuviteltu.

Salapoliisikirjaksi hieman lattea

Pääbon kirja on sekä oman tutkijanuran kuvaus että salapoliisitarinayritelmä siitä, miten neandertalilaisten perimä tutkittiin. Molemmissa puolissa on sekä hyvää että huonoa. Hieman kyllästyttää Pääbon uran kuvaaminen. Hieman lisää kyllästyttää Pääbon itsevarmuus genetiikan puolelta. Hyvä esimerkki on se, että 1990-luvun lopussa geenitutkijat ensin ilmoittivat, etteivät neandertalialaiset ja nykyihminen olleet sekaantuneet toisiinsa. Paleontologit yrittivät väittää vastaan luulöytöjen perusteella, että kyllä se olisi mahdollista ja todennäköistä, mutta turhaan. Eksaktin tieteen paavit pitivät päänsä ja paleontologit muuttivat näkemyksiään. Genetiikan voima oli niin murskaava. Nyt kun Pääbo ja kumppanit huomaavat tehneensä virheen, niin myöntävätkö he sen, ja sanovat, että sorry, te olitte oikeassa. Eivät! Pääbo taas vitsailee, että nyt kun he tekevät tämän mullistavan tutkimuksen, niin nämä paleontologit muistuttavat, että tätähän he yrittivät sanoa. Eikä Pääbo sano, että perskules, tosiaan oltiin väärässä. Kirja on myös hyvä kuvaus sekä tutkimusalojen välisestä kitkasta että tutkimuksen sisällä olevista jännitteistä. Jos jotain läytyy, kaikki täytyy miljoona kertaa tarkastaa, ettei heti tule kuraa niskaan. Tutkimuksen tekeminen keskittyy tähtituotteisiin! Koko ajan näkee, miten tiukasti rahoista taistellaan. Pääbon sankarikirja on yksi osoitus siitä, miten tutkimusta pitää tuotteistaa. Tällaisen tarinan jälkeen hänen tutkimusryhmänsä ja heidän tarpeensa ovat varmaan taas voimakkaammin huomioitu rahoitusta jaettaessa. Noh, tässä olen hieman ilkeällä tuulella, mutta se varmaan johtuu siitä, että korvani soi koko ajan.

Ymmärrän hyvin, että kirjan kiehtova osuus on sen kuvaaminen, miten hankalaa on vanhojen geneettisten materiaalien saaminen. Valsten kirjassa oli minusta hyvin selvitetty se, miten vähän materiaalia on saatavissa. Pääbon kirjassakin se tulee ilmi, muttei yhtä painokkaasti. Vanhojen luiden tutkijat tarkastelevat todella pieniä todistusaineistoja, ja niiden löytyminen on usein hyvin satunnaista, ja kiistanalaista. Pääbo yrittää hehkuttaa geneettistä salapoliisityötä, ja onnistuu osoittain. Lukija saa hyvin tarkan kuvauksen siitä, miten geenitutkimusta tehdään. Täytyy myöntää, että kuvaukset ja uudelleenkuvaukset, ja minä muoto ja välillä kaiken ympäröivän kuvaus rikkoi jännitettä ja teki teoksesta paikoitellen tylsän. Välillä tuntui, että kustannustoimittaja olisi voinut puuttua kaikkiin näihin seminaari yms. kuvauksiin tiukemmalla kädellä.

Kiinalaiset tutkijat vielä haraavat vastaan sitä näkemystä, että olemme kaikki lähtöisin Afrikasta. Lähi-idässä Afrikasta tulevat sekoittuivat neandertalilaisiin ja jatkoivat Eurooppaan, Aasiaan, Amerikoihin ja Tyynelle valtamerelle – ja sekoittuivat edelleen. Lounais-Kiinastakin on löytynyt mahdollisesti aiemmin tuntemattoman ihmislajin jäänteitä. Tutkimusten perusteella nämä elivät alueella samaan aikaan, kun nykyihmiset vaelsivat sinne. Onko heillä osansa geneettisessa ihmiskartastossa jäänee nähtäväksi? Lähi-idän kohtauspaikka nousee kerta toisensa jälkeen esille paljon voimakkaammin kuin Valstella. Tosin hän keskittyi kuvaamaan enemmän sitä, mitä oikeastaan neandertalialaisista tiedämme, Pääbo ei siitä niinkään piittaa. Sieltä täältä tosin nousee tiedonmurusia. Pääbon kirja on minusta hieman harhaanjohtava, sillä oikeastaan niin vähän saamme neandertalilaisista tietää, paloegenetiikasta enemmän.

Pääbo vai Valste?

Molemmissa kirjoissa on omat ansionsa. Jos haluaa tietää neandertalilaisista, lukija tarttuu Valsten kirjaan. Jos haluaa tietää paleogeneettisestä tutkimuksesta, lukija tarttuu Pääbon kirjaan. Tämä nyt vain on tapa sanoa, että molemmat kannattaa lukea. Luulen, että luen joskus Valsten kirjan uudestaan. Pääbon kirjasta en niinkään tiedä. Toisaalta se on myös hieno kertomus tiedonhalusta, ja siitä miten vaikeata oikeastaan tiedettä on tehdä. Kenties pääministerimme ja muiden soveltavan tieteen nopeita ihmemaailmoja haikailevien kannattaisi lukea Pööbon kirja senkin takia, että siinä todellakin sivu sivulta vuosien kuluessa näytetään, miten pitkiä tutkimusprosessit ovat, ja miten voidaan saada välillä hieman ristiriitaisiakin tuloksia ennen kuin ongelmat ratkeavat.

Toisaalta nämä tieteen ja tutkimuksen epäilijät eivät varmaan ymmärrä, miksi joitakin luupalasia täytyy analysoida, miksi meidän pitää tietää, eikä pelkästään soveltaa ja painaa tuotantolukuja nousuun.

Petri Pietiläinen, kirjakuski tapasi neandertalilaisia uudelleen