"Oi, Oi, Yeowe" - sinne minäkin kaipaan

Ursula K. Le Guin Neljä anteeksiantoa (Suom. Jyrki Iivonen. Vaskikirjat, 2014)

Muistelen usein sitä, kun Isaac Bashevis Singer kuoli, niin Hesarissa julkaistussa muistokirjoituksessa joku, joka taisi olla Jukka Kemppinen, kirjoitti, että hän kadehtii niitä onnellisia, joilla on vielä edessään Singerin kirjoihin tutustuminen. Samaa aina ajattelen lukiessani Le Guinin kirjoja. Vaskikirjat on lähtenyt näköjään suomentamaan lisää hänen novellejaan, kuinka ihanaa. Neljä anteeksiantoa oli niin hyvä Hain-sarjaan kuluva novellikokonaisuus kuin voi olla.

Mielipiteet ovat mielipiteitä, mutta silti nostan Le Guinin paljon korkeammalle kuin Tolkienin. Tunnustan, että kyllähän Tolkien on High fantasyn mestari, mutta sitten tulee se MUTTA! Tolkien on tutkimansa kirjallisen ajankohdan Beowulfin ja muun sankarirunousmaailman vanki. Tällä tarkoitan sitä, mikä näkyy tuskallisesti hänen kirjoistaan tehdyissä elokuvissa, enkä väitä, että teosten muuntuminen sankariräiskintäactionelokuviksi olisi täydellisesti Peter Jacksonin ja kumppaneiden vika, sillä se kaikki on jo kirjoissa. Tolkienin maailmassa kuten Beowulfissa ja germaanisessa mytologiassa, islantilaisissa saagoissa, Eddassa ja keskiaikaisessa Arthur-tyylisessä runoudessa suuret sankarit tekevät suuria tekoja, taistelua riittää ja meno on tärkeämpää kuin ajatukset. Tietysti joku nyt kiukustuu edellisestä, mutta kiukustukoon.

Tolkien taustoitukseni tarkoituksena on tehdä eroa Tolkienin edustaman machomaailman, johon kuuluvat myös hobittien, pienten rauhaa rakastavien hahmojen nouseminen sankareiksi, tuhoamalla, ja Le Guinin edustaman humanistisen, minusta älykkäämmän ja vaihtoehtoisemman fantasian välille.

Hainilainen tieteisfantasia

Le Guin on tehnyt minulle merkitykselliset kolme suurta maailmaa, Maameren puhtaamman fantasiamaailman, Läntisen rannan kauniin kirjallisuudesta, kirjoista ja lukemisen tärkeydestä puhuvan sarjan ja niin sanotut hainilaiskirjat, jotka luetaan enemmän tieteiskirjallisuuteen, samaa fantasiaahan sekin on. Täytyy myöntää, että rakastan kaikkia kolmea. Neljä anteeksiantoa kuuluu hainilaiskirjoihin.

Joka ei ole Le Guinin tähän sarjaan tutustunut, niin sille ei kannata selittää suurta useiden romaanien ja kymmenien novellien kokonaisuutta. Ja ne, jotka ovat niitä lukeneet, noh, eivät tarvitse selityksiä. Novellien tarinoitakaan ei kannata kauheasti referoida, sillä niiden viipyilevässä kerronnassa pitää itse käydä, ja huomata, miten ne kietoutuvat toisiinsa. Lyhyesti sanottu tarinat kertovat kahden planeetan suhteesta toisiinsa, orjien suhteesta omistajiin, kapitalistisen riistoyhteiskunnan rappioittavasta vaikutuksesta, rakkaudesta, siitä, miten hankalaa on antaa anteeksi, kun vapaustaistelu on kestänyt jo 400 vuotta, millaista on olla nainen maailmassa, jossa nainen ei ole nainen vaan pelkkä seksuaalinen leikkikalu ilman oikeuksia, missä mieskään ei ole mies vaan pelkkä omistettu, jos et kuulu omistavaan luokkaan, missä vapaudenhalu jossain vaiheessa nousee kapinaksi jne. Kaikki tämä kerrotaan neljän tai oikeastaan paljon suuremman joukon ihmisiä kautta, vaikka neljä näkökulmaa neljässä tarinassa on. Silti, oi silti, tarinoissa näkyy kaleidoskooppi, joka pistää hetkeksi uskomaan hyvän voittoon maailmassa.

Le Guinin kaikki kirjat sisältävät filosofiaa, eettisiä pohdintoja, vahvoja ajatuksia ekologiasta, kapitalismin oikeutuksesta, orjuudesta jne. sekä todellisia ristiriitatilanteita, joista ei niin vain selvitä miekkaa ja magiaa heiluttelemalla. Voimallisesti hän tutkii kirjoissaan sukupuolen merkitystä, mitä on olla mies, nainen ja molempia. Erityisesti hainilaiskirjoissa hän suorastaan kirjoittaa ihmiskunnan historiaa uudestaan hainilaisittain. Tämä uusi neljän novellin kokonaisuus käsittelee orjuutta, alistamiseen rakennettuja yhteiskuntia ja tietysti sitä, miten miehet orjuuttavat naisia niin seksuaalisesti kuin muutenkin. Käsittämättömän hienoa ja ajattelemaan pakottavaa luettavaa.

Olen monesti miettinyt, mikä on kauno- ja tietokirjan ero tiedon tuottamisessa. Myönnän, että orjuudesta kertovien tietokirjojen lukeminen on tärkeätä, mutta Le Guinin novelleissa käsitellään toisella tavalla orjuutta. Kun kaunokirjailija menee orjan mieleen, kieleen ja lihaan, sinne lukijankin pitää mennä. On hyytävää lukea kuvausta nuoresta naisesta, joka on ehdollistettu tottelemaan täysin omistajiaan. Hän on silmäsi, korvasi ja tunnet kaiken. mitä hän tuntee. Sitten tekstissä lukee sanat: ”Lihan politiikka on kaiken vallan perusta”. Kyllähän vastaavaa on lukenut ennenkin, tietokirjoista ja kuullut televisiohaastatteluissa jne., mutta nyt lukijana olen ollut toisen ihmisen sisässä, silloin nuo sanat koskettavat enemmän, silloin miettii asioita toisella tavalla kuin tietokirjaa lukiessa.

Monessakin kohtaa pilkahtaa Le Guinin kaunis pakkomielle – hän haluaa muistuttaa lukemisen, kirjojen, kirjallisuuden, opetuksen ja tiedon merkitystä. Vasta kun ihminen itse lukee, hän käsittelee itse tietoa, eivätkä siinä Internetin ja liikkuvan kuvan maailmat ole mitään. Olen edelleen samaa mieltä. Parhainkaan historiallinen dokumentti ei pysähdytä niin pitkään ajattelemaan kuin hyvä historiateos. Kuvina liikkuvalla tiedolla voi kuvata, kuvittaa, viihdyttää, kiihdyttää mutta kirja pysäyttää.

Pysähtykäähän hetkeksi Le Guinin pariin.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka oli niin sairas, ettei jaksanut kirjoittaa, onneksi Le Guin herätti hänet henkiin.