Bernal Diaz del Castillo Uuden Espanjan valloituksen totuudenmukainen
historia. Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Yrjö Liimatainen, Suva,
2014.
Minulla on koko lukijanurani ajan ollut
vastustamaton tarve tarttua kaikkeen intiaaneihin ja Amerikan valloituksiin
liittyvään materiaaliin. Yrjö Liimatainen on viimeaikoina ollut erityinen
suosikkini. Hän käänsi Hernan Cortesin kirjeitä kuninkaalle (Into, 2013) ja nyt
häneltä tuli lähes 400-sivuinen, ja silti vain osa del Castillon (1595–1584) megalomaanisesta
valloituskuvauksesta. Näitä pitää lukea, vaikka del Castillon teos nyt on
vanhan miehen nuoruusvuosimuistelua. Hienoa silti!
"Euroopan" pojat maailmalla
Liimataisen mainio johdanto kannattaa lukea.
Jo siitä saa käsityksen, miksi kirja on kirjoitettu. Se on samalla
puolustuspuheenvuoro että ”totuus” että kaikkea muuta. Välillä tietysti
hymyilyttää se, että del Castillo koko ajan selittää, miten puhtoisia ja
uskovaisia Cortesin johtamat konkistadorit olivat. Tuntuu kuin kysymyksessä
olisivat hempeitä puhuvat kukkaismiehet ja suoranaiset kiiltokuvapojat, eivätkä
saaliinkiiltosilmissään mellastavat palkkasoturit. Tämähän on puolustuspuheenvuoro
ja suuri sankaritarina. Del Castillo suorastaan palvoo Cortesia, jonka
vastustajat ja mustamaalaajat kirotaan moneen otteeseen.
Sinänsä tämäkin kirja tuo saman mielikuvan
Meksikon valloituksesta: Espanjalaiset saapuivat hyvällä hetkellä. Asteekkien
hirmuhallinto, jatkuva verotus ja kenties ei ihan niin kaikkia muita innostavat
verenhuuruiset jumalat saivat monet muut kansat heti ottamaan espanjalaiset
liittolaisekseen. Voitto ei ollut pelkästään espanjalaisten aseellista tai
taktista ylivoimaa, sekä hevosia ja tykkejä, vaan myös sopivan yhteiskunnallisen
tilauksen tuoma tärkeä hetki.
Tosin kertoja ei hirveästi näitä
espanjalaisten apujoukkoja aina arvosta. Rivienvälistä huomaa, miten tärkeätä
välillä heidän roolinsa oli yhä vähenevien ja uupuneempien espanjalaisten
joukkojen tukena. Espanjalaisia tarinoita Mesoamerikasta (alue Keski-Meksikon
pohjoisosista Costa Rican länsirannikon pohjoisosiin. Nykyisistä valtioista
alueeseen kuului osa Meksikoa, Belize, Guatemala, El Salvador sekä osia
Hondurasista, Nicaraguasta ja Costa Ricasta) löytyy monia, joissakin jopa
kuvataan intiaaneja myötämielisesti. Alueen alkuperäisasukkaiden tuntoja espanjalaisesta
valloituksesta sen sijaan löytyy vähemmin, harmi sinänsä.
Taisteluita tarinassa riittää, kuten myös
kiintoisia yksityiskohtia. Del Castillo kuvaa intiaanien vaatetusta, taloja,
toreja ja rituaaleja sekä yksityiskohtaisesti että liioitellen. Sinänsä
mietityttää kuvausten yksityiskohtaisuus, kertojalla tuntuu olleen
valokuvamuisti. Käsittämätöntä ylivoimaa vastaan espanjalaiset taistelivat.
Hupaisaa on silti lukea, miten aarteiden himo pysäyttää hetkeksi kaiken. Kaikki
kulta mitataan rahassa. Kultaesineet sulatetaan heti hyvän tilaisuuden tullen
harkoiksi, eikä millään ”taiteellisella” silmäyksellä niihin ole merkitystä. Saalistustahan
tämä lopulta oli – ja myös ristiretkeä!
Monesti pitää lukiessaan muistuttaa itseään,
että nämä espanjalaiset olivat juuri saattaneet loppuun Iberian niemimaan rankan
valloituksen muhamettilaisilta ja että Espanjaa hallitsevat yläluokka ja
papisto halusivat parhaillaan kotimaassaan puhdistaa koko maan vieraista
vaikutteista. Vähän ennen Kolumbuksen lähtöä Espanjan inkvisitio tuhosi
kristinuskoon aiemmin kääntyneitä islamilaisia ja juutalaisia vääräuskoisina.
Pitää muistuttaa siitäkin, että pariakymmentä vuotta aikaisemmin 1470-luvulla
espanjalaiset käytännössä tuhosivat Kanarian saarten alkuperäisasukkaat
sukupuuttoon. Nämä Uuteen Espanjaan tulleet konkistadorit olivat monet
pitkällisten ja raakojen taisteluiden karaisemia tappajia, joille
vääräuskoisuus merkitsi sopivaa tekosyytä rikkauksien kahmimiseen keinoista
välittämättä. Tällaisen kuvan saa joistakin Uuden maailman tapahtumia
kuvaavista pappien kuvauksista. Nyt tässä kirjassa ääneen pääsevät sotilaat, ne
puhtoiset. Aina pitää dokumentteja lukea mahdollisimman monien silmälasien
lävitse, kuten tänäänkin!
Pahat intiaanit ja hyvät espanjalaiset
Del Castillon kertomuksessa espanjalaiset
käyttäytyvät kuin pääasiassa hyvin kasvatetut koulupojat. Muutamia kepposia
tehdään, mutta oikeamielinen Cortes tuomitsee kaiken heti. Tosin eiväthän
espanjalaiset esimerkiksi raiskaa tässä teoksessa ollenkaan ketään tai saati
surmaa ketään tuosta noin vain. Jokaisessa kaupungissa heille heti lahjoitetaan
joukko naisia ”vaimoiksi” ja sitä rataa. Huvittavaa, miten sujuvasti kaikki
menee vanhan miehen puolustuspuheessa.
Pahat intiaanit uhraavat ihmisiä jumalilleen
ja mässäilevät ruumiiden lihalla aivan avoimesti. Del Castillon kuva intiaanien
jumalmaailmasta muodostuu graafiseksi. Palvontapaikat pursuavat verta, haisevat
teurastamolta, ruumiinosia lojuu joka nurkassa, pääkalloja jne. Montakin kertaa
kirjoittaja muistaa kuvata, miten kaikkialla kaupungeissa oli puisia häkkejä
täynnä ihmisiä, joita lihotettiin epäjumalien uhreiksi, ja syötäväksi. Minne
tahansa konkistadori silmänsä laittaa, siellä on verta, epäjumalankuvia ja
kalleuksia. Ja Jumala tietysti oli heidän puolellaan. Ja kaikkialla
espanjalaiset vapauttavat ihmisiä häkeistä, eikä enää sodomiaa, ihmissyöntiä ja
muuta sellaista saa harjoittaa. Tosin orjia jaetaan espanjalaisten kesken kuin
palkintokarjaa. Silti tarinasta välittyy sellainen pelastusretkimentaliteetti,
että oksat pois. Tosin nämä herrat olivat Jumalan asialla, ainakin sanoissaan.
Kronikan suomennettu osuus päättyy siihen,
että espanjalaiset olivat käytännössä voittaneet asteekit, pääkaupunki
Tenochtitlán oli valloitettu, johtajat surmattu, tai pikemminkin
oikeamielisesti tuomittu. Nyt konkistadorit hallitsivat Meksikon keskiylänköä.
Taistelut jatkuisivat, epäjumalankuvia kaadettaisiin vielä monta kymmentä
vuotta. Kesken kronikan on yllättävää, miten vähän del Castillo viittaa
isorokkoon ja muihin espanjalaisten tuomiin kulkutauteihin. Parissa kohtaa hän
mainitsee, miten isorokko tuhoaa intiaaneja. Nykyäänhän tiedetään, että
espanjalaisten tuomat taudit tuhosivat alle sadassa vuodessa jopa 90 prosenttia
paikallisväestöstä. Kuvaus kattaa vuodet 1519–1521, jolloin ensimmäiset ja
rajut kulkutautiepidemiat hävittivät kokonaisia kansoja Mesoamerikassa. Kesken
taistelujen ja espanjalaisten omien riitojen tautien tuhoamat ihmiset eivät
näytä kiinnostaneen ollenkaan tämän kronikan kirjoittajaa.
Vaikka teos on kirjoitettu muun muassa
intiaaneja puolustaneen dominikaani Bartolomé de las Casasin (1484–1566) ja
muita ajan tapahtumista kirjoittaneita vastaan, niin hienoa, että sen voi nyt
lukea suomeksi edes osittain lähes 500 vuoden takaisia tapahtumia pohtien.
Tosin las Casasinkin teksti painettiin vasta paljon myöhemmin. Silti Espanjassa
jopa keskusteltiin 1500-luvulla intiaaneja kohtaan tehdyistä raakuuksista.
Kuinka paljon keskusteluissa oli eri espanjalaisklikkien (lue kaikki halusivat
olla uuden Espanjan rikkauksien omistajia, ja sen takia riitelivät ja puhuivat
toistensa raakuuksista) propagandaa, niin siitä olisi hauskaa joskus lukea
tutkimusta, mitä näyttää maailmalta löytyvän, ei vielä suomeksi. Kenties
Liimatainen sitäkin joskus suomentaa.
Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka ei pääse
eroon nuoruuden kiinnostuksistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti