Austerista, muistamisesta, mielestä, kirjoittamisesta, lukemisesta ja paljon muusta

Aino-Maija Lahtinen Mieli ja romaani. Paul Auster mielen kuvaajana (Helsingin Psykoterapiayhdistys ry, 2016)

Kirjallisuudentutkijan koulutuksen saaneena innostuu joskus siitä, mitä aivan toisesta näkökulmasta kirjoihin asennoitunut kirjoittaja saa kirjoista esiin. Kasvatustieteen tohtori Aino-Maija Lahtinen on tehnyt virkistävän ja suorastaan tärkeän kirjan psykoanalyyttisen aparaatin kautta tutkiskellessaan Paul Austeria. Täytyy tunnustaa, että aloitin kirjan hieman epäluuloisena.

Ja tietysti täytyy edelleen myöntää, että kirjassa olisi voinut käyttää laajempaa kirjallisuustieteellistä repertuaaria. Hieman harmittaa, ettei tekijä hyödyntänyt ns. kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen viimeaikaista antia. Itse ihastuin tähän suuntaukseen jo 1990-luvulla George Lakoffin, Mark Johnsonin ja kumppaneiden teoksista. Nykyään tämä suuntaus on tuonut virkistävän ja poikkeavan vivahteen kirjallisuudentutkimukseen. Hauskaa lisäksi siinä on usein se, että tämän suuntauksen edustajat ovat pääsääntöisesti tulleet ”virallisen” kirjallisuudentutkimuksen ulkopuolelta kuten juuri kognitiotieteistä. Lahtinen olisi hyötynyt tästä näkemyksestä suuresti, mutta siitä nyt viis veisaan, vaikka harmittelen, sillä Lahtisen teos on näinkin mainio.

Mieli romaanissa ja ihmismielessä

Lahtinen etsii vastauksia tai edes ymmärrystä ihmismielen problematiikkaan lukemalla Austerin teoksia. Ihminen on aina halunnut ymmärtää sitä, miten ihmismieli toimii. Tämän takia se kognitiivinen lähestymistapa olisi ollut mainio, mutta tämän jälkeen en kertaakaan tähän asiaan puutu, sillä nyt lienen kirjallisuustieteellisen oppineisuuteni jo osoittanut, eikös se ole aina myös arvioiden tarkoitus. Ja pientä naurua päälle!

Lahtinen hahmottaa hyvin sujuvasti ja monipuolisesti mielen rakentumista, käyttää laajasti psykoanalyyttistä lähestymistapaa ja suorastaan hienosti saa lukijansa pohtimaan yksilöllisen mielen ja kollektiivisen lähestymistapojen moninaisia suhteita. Kieli nousee hänelle hyvin tärkeäksi elementiksi. Tämä tietysti kielen kanssa painiskelleena ilahduttaa minua suuresti. Nyt tietysti joku nostelee kulmakarvojaan ja tuhahtelee, että mitä ”uutta” tuossa nyt on, mutta kun kyse ei olekaan ”uudesta” vaan epäsovinnaisesta mutta rikkaasta lähestymistavasta. Kirjallisuustieteessä on pitkään luotettu sen ”tieteellisyyteen” ja pyritty rakentamaan erilaisia yleisempiä esimerkiksi narratiivin rakentumistapoja, joita kirjailijat sitten taas rikkovat. Tosin tietysti aina muistetaan viedä kaikki nämä vanhoihin strukturalistis-narratiivisiin peruskäsitteisiin a’la Propp. Kaikki tarinat varioivat näitä kertomis-, näkökulma-, metaforarakenteita ja sen sellaista, ja niiden selvittämiseen on keskitytty pitkään ja hartaasti. Joskus muistan itsekin miettineeni, että itse kirjallisuuden kirjoittamisen ja lukemisen näkökulma tuntuu välillä rakenteiden keskellä unohtuneen.

Tässä Lahtisen kirjassa sukelletaan merkityksiin, pohditaan todellakin lukemisen vuorovaikutteisuutta ja ymmärtämisen sekä lukemisessa tapahtuvan ymmärtämisen suhdetta mielenkiintoisesti. Hänen näkemyksensä on siitä, että romaanin lukeminen voi edistää ymmärrystä ja auttaa lukijaa oppimaan on monesti sanottu mutta tässä kirjassa se tuottaa sekä hyvän lukukokemuksen että tarpeen lukea Austerin kirjoja uudelleen. Näin Lahtinen iskee kaksi kärpästä tai suorastaan kärpäsjoukon samalla kertaa yhdessä kirjassa.

Minulle on tietysti helppoa hyväksyä Lahtisen perusajatus siitä, että ymmärryksen rakentamisessa romaani olisi paljon parempi väline kuin mikään muu teksti. Lopussa harmittelin sitä, että teos loppui, sillä olisin halunnut lukea vielä paljon enemmän siitä, mitä Lahtisella olisi sanottavaa lukevasta mielestä. Odotin suuresti lukua ”Kirjoittava ja lukeva mieli”, mikä oli sitten minulle pettymys, sillä niin paljon siinä painottui kirjoittavan mielen osuus. Tosin tässä teoksessa minusta painottui kokonaisuudessaan kirjoittava mieli, mutta painotuksesta pitäminen tai sitä kritisoiminen on silti pelkkä mielipidekysymys.  

Sanassa ja tarinassa minä, hän ja muut – sekä näkymätön

Romaani on todellakin hyvin ilmaisukykyinen taidelaji. Eikä pelkästään ilmaisukykyinen vaan yhteistyöhön pakottava. Pitkän tekstin lukemisen taidon rapautumisesta on nähty jo tuskallisen riipaisevia esimerkkejä. Kun ihminen ei enää pysty lukemaan muuta kuin lyhyitä nettitekstejä, kun ihminen ei pysty enää keskittymään kuin kuvavilinään, kun ihmisen empatiakyky riittää vain tykkäämiseen Facessa, silloin olemme pulassa. Lahtisen kirja käsittelee lukijaa mielestäni oivallisesti. Lukijan monipuolinen ja aktiivinen rooli merkityksenmuodostumisessa vertautuu kauniisti kirjailijan oman rooliin merkityksen muodostamisessa. Minulle tässä teoksessa yhdistyivät kirjailijan tekeminen ja lukijan tekeminen aivan vastustamattomasti esitettynä. Tietysti asiaa auttoi kovasti se, että olen lukenut paljon Austeria ja jossain vaiheessa hän kuului aivan suosikkieni kärkikastiin.

Parhaimmillaan Lahtinen on siinä, miten hän kuvaa Austerin yritystä kirjoissaan ymmärtää esimerkiksi omaa isäänsä. Huiman hienoa pohdintaa. Vielä paremmin Lahtinen onnistuu minun kohdallani siinä, miten hän tuo tähän analyysiinsä erilaista psykoanalyyttistä käsitteistöä. Esimerkiksi Hélene Deutschin jo 1940-luvulla esittelemän ”ikään kuin” -ihmisen käsite Austerin isäkuvauksissa oli hyvin kiintoisa, ja avasi minulle tätä Austerin kirjaa aivan uudessa valossa. Pitää tarttua tähän ”ikään kuin” -ajatukseen, sillä sen kautta huomasin ymmärtäväni joidenkin omassa ympäristössäni tai jopa laajemminkin vaikuttavien/vaikuttaneiden ihmisten toimintaa. Käsite aiheutti minussa oikeastaan melkoisen mietintärähdyksen, jota haluan ruokkia lisätiedolla ja -pohdinnalla.

Muistamisen problematiikasta on kirjoitettu paljon. Tämäkin kirja antaa tähän pohdintaa hyvän panoksen. Auster on tässäkin mainio kirjailija tutkittavaksi, sillä metafiktiivisinä teksteinä romaanit tarjoavat oikeita ja vääriä avaimia tulkintoihin, eivätkä väärät aina pysy kuosissa, sillä hyvin metafiktiivisenä kirjalijana Auster välillä pistää lukijansa pysyvästi labyrinttiin pyörimään merkitysten, muistojen, vihjeiden ja salaperäisyyksien suossa. Lahtinen pystyy todella suvereenisti kuvaamaan sitä tapaa, millä mielemme matkaa ajassa ja tilassa, ja käyttää Austeria tyylikkäästi esimerkkilähteenään.

Lahtinen osaa avata Austeria myös kirjailijana, miten hän rakentaa merkityksiä, miten hän rakentaa henkilöhahmojaan, mitä oikeastaan on hänen kirjoittamisen taitonsa. Kaikkien muistelutyötä tai kirjoittamista opettavien kannattaisi lukea tätä kirjaa. Itse jäin monessa kohtaa pohtimaan, miten hyvin jonkin kohdan analyysit taipuisivat kirjoittamiskurssien materiaaliksi. Lahtinen muistaa jokaisessa luvussaan kuvata sen hetkisen tutkimuksen tilannetta esimerkiksi muistamisen tutkimisen suhteen.

Kaikkinensa Lahtisen kirja oli hieno esimerkki sellaisesta kirjallisuuden käsittelystä, joka on kirjallisuustieteessä minun mielestäni turhaan joutunut sivuraiteelle. Kirjallisuusesseistiikassa käsitellään vastaavalla, äärimmäisen mielenkiintoisella tavalla kirjoja. Harmittavaa, että virallisessa kirjallisuustieteessä tällainen käsittelytapa on vähentynyt. Sitä pidetään hieman vanhanaikaisena, syyttä!

Tämä kirja on suurenmoinen esimerkki siitä, miten kirjoja, kirjallisuutta, merkityksiä, lukemista jne. voitaisiin lähestyä kaikkia kiinnostavalla tavalla, eikä pelkästään kirjoittaa kirjallisuustiedettä kirjallisuustieteilijöille. Toivon mukaan tämä kirja löytää laajasti lukijansa. Itse voin suositella sitä kaikille niin Austerista, kirjoista, kirjoittamisesta (kirjassa on lukuisia mainioita analyysejä, joita voisi esitellä millä tahansa kirjoittajakurssilla malliesimerkkeinä vaikka henkilöiden rakentamisesta), ihmismielestä, jopa psykoanalyysistä ja piru vieköön kaikille hyvästä tietokirjasta kiinnostuneille, sillä tämä kirja on hienosti kirjoitettu ja pirullisen kiintoisa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski innostui kirjasta ja ”ikään kuin” -ihmisistä