Kissojen jäljillä skandinaavisessa jumaltarustossa

Odinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut (Toim. ja suom. Anni Sumari. Like, 2007)

Lähdin etsimään skandinaavista rakkaudenjumalatar Freyjaa, siis häntä, joka liikkuu kissojen vetämillä vaunuilla ja joka yhdistetään eri lähteissä niin kullanhimoon kuin löyhään moraaliinkin. Miehenkipeäksi ja melkoisen huoramaiseksi näissäkin tarinoissa tämä jumalatar kuvaillaan. Ihailemani Eddan jumal- ja sankarirunot (Suom. Aale Tynni, WSOY, 1982 ja 1980) ei tuonut helpotusta. Päädyin Anni Sumarin suomentamaan ja mukailemaan kokonaisuuteen skandinaavisista jumaltaruista. Ja ainahan minä näihin rakastun, kiitos taas kääntäjän ja julkaisijan.

Minusta on käsittämättömän hienoa lukea näitä vanhoja taruja. Niissä hehkuu hengen aurinko ja jokapäiväinen julmuus, eikä niissä ole useinkaan muuta kuin miehistä maailmaa.

Miksi Loki ihastuttaa?

Tunnustan syyllisyyteni siitä, että kaikista näiden tarujen henkilöistä ihastuttavin on Loki. Hän on jumala, jättiläinen, muodonmuuttuja ja tuhoaja. Hän häpäisee jumalia, venkoilee, pettää ja pahastuu. Kaikenkaikkiaan ei pelkästään tricksterhahmo vaan suorastaan inhimillinen. Sumari tuo tässäkin kokoelmassa hänet esiin. En pidä herroista Odinn tai Thor, todellisia machotyperyksiä.

Lokin tuska, onneton olemassaolo ja muodonmuutokset ovat hyvin inhimillisiä. Jotenkin minusta muut jumalat vain urhoistuvat ja pöystäilevät. He ovat pröystäileviä paskiaisia. Loki on vieras, sivullinen, taiteilija, joka pyrkii häiritsemään. En tiedä, mitä psykoanalyytikko sanoisi tästä, mutta hirviöiden siittäjä Loki on mielestäni symppis verrattuna muihin skandinaavisiin jumnaluuksiin, ainakin tämä kokoelman perusteella.

Olen luonnollisesti sen verran mies, että ymmärrän uhoa ja raivoa, kunniaa ja petosta, mutta en siltikään pysty samastumaan muihin kuin Lokiin. Hän on kuin huutolaispoika herrojen keskellä, ja käyttäytyy sen mukaisesti. Thor ja kumppanit ovat ylimielisiä oman navan tuijottajia. ja loki nousee heitä vastaan. Tosin kannattaa lukea tämäkin kirja, että huomaa, miten minun näkemykseni on minun näkemykseni. Noh, näissä taruissa ei paljon feminismi jyllää, että muodonmuuttaja Loki, synnyttäjä-Loki voi viedä heidänkin lukukokemuksessaan pisteet.

Koiria ja kissoja

Jos lähtee etsimään kissoja, löytää koiria, ja toisinpäin. Joitakin koiria löysin Koirien maailmanhistoriaan skandinaavisista saagoista ja taruista mutta yllättävän vähän. Tästä teoksesta tulee muutamia koirahuomiota:

Kuvataan miestä, jonka kimppuun ei koirakaan käy, mutta saituri hänet ottaa vangiksi (s. 75). Koska koiran tehtävä on käydä kaikkien vieraiden kimppuun, niin lienee vieras ylettömän köyhä. Koska saituri käy hänen kimppuunsa, niin korostetaan saituruutta, eikä koiraa. ihminen ylittää tosiaankin koiran kaikessa mihin pystyy. Muutamassa kohdassa kartanoita vartioivat vihaiset koirat (s. 95) ja Helin vahtikoira ulvoo (s. 189).

Feyjasta ja kissoista sen verran, että Sumarin kokoelmassa todetaan kauhean usein se, miten Freyja lähtee matkaan muuten kuin kissojen vetämillä vaunuilla. Alaviitteessä aina todetaan, että normaalisti hän liikkui kissojen vetämillä vaunuilla, mikä on hauskaa, koska tässä kokoelmassa hän ei niillä liiku mielestäni kertaakaan.

Kissoja ei kirjassa paljoakaan näy, ei ainakaan omassa perinteisessä roolissaan. Tämä nyt ei ole ihme, koska tarujen maailma on sodan, petoksen, taikuuden, viettelysten ja sankaritekojen maailma eikä maatalousyhteiskunta, jossa kissat toimivat omassa tehtävässä täsmällisesti.

Yhdessä tarussa Thor yrittää jättiläisen yllyttämänä nostaa maasta harmaa suurta kissaa, eikä siihen pysty (s. 123-126). Kissa paljastuu todellisuudessa toisessa muodossa olevaksi maailmankäärmeeksi. Ei siis ole kissaa karvoihin katsominen ja kissojen näkökulmasta kiintoisaa on se, miten käärme on tarinassa ottanut kissan ulkomuodon. Jotain kunnollista perinnettä, käärmeiden ja kissojen perinteistä pahuutta lienee ilmassa, vai eikö sittenkään. Lukekaa ja miettikää.

Yksi selkeä viittaus kissan rooliin löytyy ja todella tärkeässä kohdassa. Kuten kaikki tietävät, ja jos eivät tiedä, lukekoot tämän kirjan, niin Fenrir-susi (jonka isä on Loki) kahlehditaan, ja jonka vapautuminen toteuttaa maailmanlopun, Ragnarökin, sidotaan kiinni hienolla, sileällä silliköydellä. Kääpiöt, jotka eivät ole tolkienmaisia arvokkaita ja sisimmällään hyviä vaan ahneita kammotuksia, tekevät köyden kuudesta aineesta: hiipivän kissan askelten äänistä, naisen parrasta, vuoren juurista, karhun jänteistä, kalan hengityksestä ja linnunsyljestä. (107) Kissa on todellakin päässyt arvoiseensa joukkoon aivan omalla erityiskyvyllään, jota on muuallakin arvostettu. Kiintoisaa silti on se, että susi kuitenkin pääsee tästäkin irti, ja maailmanloppu tulee kissojen äänettömästä askeleesta huolimatta.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastui Lokiin

Täysin räävittömiä vanhoja venäläissatuja

Venäjän kansan salattuja satuja. Aleksandr Afanasjevin kokoelmasta (Suom. Mika Rassi, kuvitus Mika Vaaranmaa. Savukeidas, 2012)

Rakastan todellakin erilaisia satuja eri puolilta maailmaa. En kaihda niiden tai lastenkirjojen lukemista bussissa. Välillä minua hymyilyttää erilaiset kampanjat, joissa innostetaan ihmisiä lukemaan julkisesti kirjoja, koska olen aina tehnyt sitä kaikkialla, välillä luen jopa kävellessäni. Se tosin on herättänyt joskus lievää kummastusta, mikä ihmetyttää minua, koska kännykän näprääminen kävellessä näyttää sopivan ihmisten odotushorisontteihin.

”Venäjän Grimmiksi” kutsutun Alexandr Afanasjevin (1826–1871) kokoama satukokoelma Venäjän kansan salattuja satuja on ollut pitkään lukulistallani. Eilen Kotkan kaupunginkirjastossa otin sen muiden kirjojen joukkoon, ja luin sitä kotimatkalla bussissa, ja luin sen loppuun illan mittaan. Nautittava, hauska ja äärimmäisen räävitön kirja.

Voisihan sitä väittää, että luen vanhoja kansansatuja etsiäkseni niistä omiin kirjoihini kissoja ja koiria, mikä sinänsä on totta. Vielä todempaa on se, että kansansaduista saa mainion kuvan siitä, miten maailma makasi suullisessa perinteessä historian aikana. Kauhean pitkälle kansan tarinaperinteeseen ei pääse, koska niitä ei paljoakaan taltioitu kirjoihin tai arkistoihin Euroopassa ennen 1700-lukua, mutta sinänsä tämä ei ole vaarallista. Kansansatujen tutkijat Proppia ennen ja jälkeen ovat todistaneet tarinoiden muinaisuuden ja yleismaailmallisuuden. Siis tarinoiden kimppuun kaikki!

Seksuaalis-skatologinen kansa

Savukeidas on viime vuosina kunnostautunut erilaisten lapsille ja aikuisille suunnattujen satukokoelmien kustantajana. Tämän takia on mukavaa nostaa heidän häntäänsä ja kehua myös tätä uskomatonta venäläissatujen kokoelmaa. Sadut ovat härskejä, anaalisia, skatologisia ja suorastaan välillä nenässä haisevia. Tyypeiltään ne noudattavat klassisia saturakenteita. Niistä löytyvät monet muodot. On tyhmää ja viisasta eläintä, on köyhää rikkauksia saavuttavaa poikaa, on ärsyttäviä rikkaita ja nuorta veljeä, ahnetta ja huijattavaa pappia ja niin edespäin. Täytyy myöntää, että tyypilliseen kansansatutyyliin välillä kaavamaisuus tympi hetken, mutta muutaman tunnin kuluttua halusi taas lukea lisää.

Näistä saduista välittyy pääasiassa hyvin miehinen maailma. Suurin osa päähenkilöistä on miehiä, ja naiset ovat pääsääntöisesti miehisen halun kohteita ja valtaosaltaan tyhmiä. Monissa tarinoissa perheenpään sana on sellainen laki, että perheen naiset todellakin tekevät tismalleen, miten hän sanoo, vaikka kyse olisi sitten viekkaasti valehtelevalle rengille antamisesta. Parissa tarinassa tosin viekas rouva pettää miestään esimerkiksi erityisillä avuilla varustetun vieraan miehen kanssa. Suurimmassa osassa tarinoita naisen seksuaalisuus tosin esitetään hyvin kaavamaisena ja todellakin alisteisena miehen seksuaalisuudelle, mutta monesti kaikki nauttivat seksistä aika estottomasti. Naisen osa näiden satujen maailmassa ei ole hyvä muttei toivoton.

Ja tietysti tarinoissa nauretaan erityisesti rikkaiden kauppiaiden ja pappien kustannuksella. Tässä kokoelmassa papit saavat kyllä todellisen erityiskohtelun. He ovat ahneita, tyhmiä, seksihulluja ja täydellisen moraalittomia. Yksi tarina päätyy siihen, että pappi päättää hoitaa tulevaisuudessa seksuaalisesti niin vaimon kuin tyttärensäkin tarpeet. Tässä ollaan sellaisen rabelaismaisen groteskin äärellä, että huimaa.

Nämä venäläiset sadut ovat hyvin suomalaisia lähellä, vai voikohan noin sanoa, sillä eivätkö Propp ja kumppanit ole todistaneet, että kaikki kansansadut ovat toisilleen läheisiä. En jää tuota märehtimään vaan totean vain, että tuttuja olivat yhdellä varauksella – en ole koskaan lukenut näin graafisen seksuaalisia ja ihmisen tiettyihin elintoimintoihin keskittyviä satuja. Näissä naidaan ja ulostetaan suorasukaisesti kaikki kuvaten. Muutamassa tarinassa ulosteisiin keskittyminen oli niin perusteellista, että ääneen olisi ollut vaikea lukea, ainakaan suuren joukon edessä. Tosin pitää muistaa että seksi-pissi-kakka -huumori on sitä, mikä naurattaa nykyäänkin niin teatterissa kuin elokuvissa. Sinänsä oli virkistävää lukea tätä kaikkea, koska oikeastaan sitähän maailma on täynnä. Pitää myös muistaa, että Lönnrotin ja kumppanien keräämät seksuaalisaiheiset vanhat runotkin taisivat jäädä pitkiksi ajoiksi arkistoihin, koska 1800-luvun ajatushan oli sivistää kansaa, eikä kansa saanut olla räävitöntä tai seksuaalista. Tai kyllähän nämä kansanperinteen kerääjät sen tiesivät, että sellaisiahan ne olivat mutta jättivät vain härskit ja vääränlaiset runot ja tarinat julkaisematta. En ole täysin perillä asiasta mutta otaksun, että jonkinlaista sensurointiakin tehtiin. Vasta 1990-luvulta eteenpäin on sekä Suomessa että Venäjällä julkaista seksuaaliaiheista kansanperinnettä. Tästä puolesta kiinnostuneet voivat tarttua ainakin kirjoihin Suomen kansan vanhat runot, osa 15 (SKS, 1997) tai Suomen kansan tuhmat jutut (Fennia, 1985).

Koirista muttei kissoista

Ja olihan tarinoissa muutamia koiria. Yhtään kissaa en löytänyt, mikä jäi harmittamaan. Yksi kiintoisimmista koiratarinoista oli ”Koira ja tikka”. Kiintoisuus johtui siitä, että olin vastaavanlaista suomalaista versiota käsitellyt kirjassani Koirien Suomi. Tarinassahan ihmiset potkaisevat vanhan ja uskollisesti palvelleen koiran elämästään sen käytyä hyödyttömäksi. Lintu adoptoi koiran suojelijakseen. Kun ihminen vahingossa surmaa koiran, lintu kostaa ihmiselle. Suomalaisessa Suomen kansan satuja ja tarinoita -sarjassa (SKS) tarina ei ole väkivaltainen eikä härski. Sadunomaisuuden lisäksi siinä on paljon realismia mutta mahdollisesti lapsille suunnatussa kirjasarjassa painetuksi on päätynyt kohtuullisen siisti versio. Venäläinen versio on räävitön, härski, verinen ja anaalihuumoria hyödyntävä. Venäläisen version lukeminen saa ajattelemaan, että olisikohan SKS:n arkistoissa näitä rajumpiakin versioita luettavana. Pitänee joskus tarkistaa asia.

Koska olen edelleen koirista ja niiden kuvaamisesta kiinnostunut, niin aina lukiessani poimin koiria ja taas koiria. Toinen erittäin kiinnostava satu nimeltä ”Koirien tapaan”. Siinä kiteytyy Koirien Suomessa esittämäni havainto siitä, miten lähellä koira eli ihmistä 1800-luvun mielikuvituksessa. Koska koiria oli kaikkialla, niin niiden tavat tiedettiin. Jo antiikin aikoina jotkut pitivät koirien avointa seksuaalista käyttäytymistä kammottavana ja suorastaan vastenmielisenä. Tämän takia oli sopivaa ottaa siitä mallia ja sitä kautta hauskuuttaa ihmisiä. ”Koirien tapaan” -tarinassa tilanherran kaunis tytär pistää lakeijan käyttäytymään koirien tapaan. Lakeija on päästänyt tytön kuullen suustaan vahingossa sanat: Saisinpa panna sinua vaikka koirien tapaan! Tyttö pistääkin pojan nuuhkimaan pyllyään koirien tapaan, lipomaan sitä koirien tapaan ja juoksemaan tytön ympäri koirien tapaan. Näin mennään monta iltaa, kunnes lopulta tyttö säälii miestä ja päästää hänet sipaisemaankin. Voi vain kuvitella, miten työväki on pihalla pitkän työpäivän jälkeen istunut, poltellut ja juonut votkaa tai mitä tahansa. Juttu on lentänyt. Siinä sitten on katseltu koirien juoksuaikaisia puuhia ja unelmoitu, että olisipas mukavaa päästä isännän tyttären kanssa koirien tapaan, ja joku irvileuka on alkanut vääntämään kunnon juttua, sillä koirilla on aina ollut paljon ihmisiä hauskuuttavia tapoja kuten toistensa pyllyjen haistaminen. Ja pullo on kiertänyt ringissä ja juttu tullut aina vain mehukkaammaksi. Toivon mukaan isäntä ei ole sattunut paikalle kuulemaan.

Toivottavasti tämä kohtuullisen suorasukainen (ja silti monia ja niin monia asioita sanomatta jättävä, koska nämä tarinat pitää yksityiskohtineen kyllä lukea ihan itse) ei pelästytä ketään tarttumasta tähän kirjaan, sillä tämäkin kirja ansaitsee lukijansa. Tätä kautta pääsee menneisyyden ihmisten arkimaailmaan ja juttuihin taas toisella tavalla kiinni kuin esimerkiksi lukemalla 1800-luvun kirjailijoiden talonpoikaiselämää romantisoivia ja silottelevia kuvauksia.

Realismia! Sitä sen joskus olla pittää!

Petri Pietiläinen, kirjakuski tällä kertaa härskeissä venäläisissä tunnelmissa

Vain silmillä syödään – ajatuksia keittokirjoista koirille ja ihmisille, osa 2 ihmiset

Keittotaitoa ihmisille:

Hanna Sumari, Marjo Kauppila, Monna Pursiainen, Aino Mäkelä Välipalat. Virtaa superfoodeista (Readme.fi, 2015)

Vihermehut ja – smoothiet (Suom. aatos Nieminen. Gummerus, 2015)

Elina Jyväs Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset (Tammi, 2014)

Kaisa Isotalo & Raija Kuittinen (toim.) Kotiruoka (Otava, 88.painos 2012, 1. painos 1908)

Carl Butlerin keittokirja (Suom. Kati Appelqvist. Gummerus, 1990, alkuteos 1974)

Helena Hallenberg & Irmeli Perho Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010)

Ihmisten keittämistä en sentään ajatellut kommentoida tässä blogi-tekstissäni, vaikka vanha sanonta, että on sitä mitä syö, voisi fingerporilaisittain muuntua ahatukseksi, että mitä ihmisemmäksi haluaa ihmisenä tulla, niin sitä enemmän pitäisi ihmistä syödä. Noh, ajattelin kuitenkin pohtia hieman kasaa keittokirjoja. Ja ihmisille tarkoitetuista keittokirjoista voi sanoa saman kuin koirille tarkoitetuista kirjoista: visuaalinen panostus, kuvat ja estetiikka korostuvat nykyään hieman eri tavalla kuin aiemmin. Välillä tuntuu, että ruokakirjojen kauneuteen vaikkapa lahjaesineenä keskitytään enemmän kuin niiden käyttökelpoisuuteen keittiössä.
Aloitan siitä, että kirjastossa käteeni osui viimeisintä villityshuutoa oleva kirja Välipalat. Virtaa superfoodeista (2015). Kaunis kirja, ehdottomasti tätä viimeisintä keittokirjavillitystä parhaimmillaan. Kuvat ovat mietittyjä ja aseteltuja kuin vanhoissa asetelmissa. Kuvien taustat mietittynä viimeisen päälle. Erityisesti ihastuin parvekkeen kaiteelle aalto-lasiin aseteltuun avokadosmoothie-kuvaan. Tätä kirjaa tekee mieli selata ja selata. Pidin myös siitä, miten ilmavasti reseptit oli laitettu aukeamalle kuvan kanssa. Ja kun sivuja on vain 167 tai jotain sinnepäin, ei niitä reseptejä kovin paljon tarvitse yhteen kirjaan uhrata, voi helposti tehdä muutaman lisää. Moniakin nykykirjoja voi repostella samalla lailla. Tästä kirjasta nyt kuitenkin pidin ja voisin jopa sen ostaakin keittokirjahyllyymme, jos siellä olisi tilaa ja jos blenderimme ei olisi sanonut sopimusta irti.

Kaikkinensa minua potuttaa se, että nykyään keittiössä pitäisi olla ainakin sauvasekoitin, blenderi (eikä mikään tavallinen näytä riittävän vaan pitäisi olla sellainen blenderi, että se sopii järeisiinkin hommiin, kutsutaanko sitä sitten kuitenkin tehosekoittimeksi) ja monitoimikone. Sitten kun vielä aina pitää olla kahvinkeitin ja mikroaaltouuni, niin ei ne kaikki meidän keittiöön mahdu. Ja ees-taas-ees-taas kaappiin ja takaisin roudaaminen tarkoittaa jossain vaiheessa varmuudella sitä, ettei homma pelitä vaan pelit ja pensselit jää kaapin kätköihin, sinne missä monilla on se leipäkone ja jäätelökone puhumattakaan niistä eksoottisimmista vempaimista.

Kävin kaupassa ja ostin repullisen resepteihin tarvittavia ”superfoodeja”, tosin niin paljon niitä eri reseptivaihtoehdoissa oli, ettei reppu riittänyt, joten jätin osan suosiolla kauppaan. Välipala-kirjassa miellyttävästi esitellään alussa näitä eri ”superfoodaineksia”, mistä osiosta pidin paljon. Sitten toimeen.
Valmistin energiapatukoita taateleista, cashewpähkinöistä, karpaloista, kookosöljystä, maapähkinävoista ja kalaharinsuolasta. Vähän erinäköistä tuli kuin kirjan kuvassa. Blenderillämme homma oli todella hankala, enkä voi sitä suositella. Olisi pitänyt varmaan olla se monitoimikone, mitä talossamme ei ole, jos minua ja vaimoani ei sellaisiksi määritellä. Ja maku? Noh, koehenkilöt pitivät patukoita ihastuttavina mutta itse en innostunut, en etenkään, kun niitä tuli niin paljon, että olisi pitänyt syödä joka päivä parisen ainakin viikon ajan. Loput kolme heitettiin roskiin, eikä uusia hevillä tehdä.
Entäs hunaja-kookospähkinät pähkinäsekoituksesta, hunajasta, ruususuolasta ja kookoshiutaleista. Valitettavasti hyvä maku ei minusta korvannut tekemisen vaivaa, joten sekin jäi sitten yhden kerran kokeiluksi. Saman kohtalon kokivat myslipatukat (joita on vielä kahden viikonkin jälkeen keittiössä turhaan tarjolla), joihin tuli kaurahiutaleita, mysliä, banaania, kookosöljyä, maapähkinävoita ja hunajaa. Ja sama ilmiö myös nokkosnököissä. Kyse ei ole siis siitä, etteikö pysty tekemään terveellistä superfood-välipalaa vaan siitä, ettei tekemisen vaiva maistu suussani tarpeeksi hyvältä. Tämä lienee ongelmani kaiken ruoanlaiton suhteen: haluan hyvää ilman liiallista vaivaa.

Koska laiskuus siis määrittelee liikaa ruoanlaittoani, niin käännyin välipala-kirjan runsaaseen smoothie-osastoon. Täällä blenderi on oiva väline, ja itse asiassa kaikki edelliset olivat varmaan olleet mukavampia tehdä, jos taloudessamme olisi monitoimikone, sillä blenderin kanssa hommasta tuli tuhraamista. Avokado- ja muut smoothiet ovat mainiota tässä kirjassa mutta samalla kirjan hyödyllisyysarvo (ostokohteena) laskee, koska näitähän erilaisia versioita pystyy niin helposti itse tekemään, koska aineksia voi vain heitellä sekaisin, ja sitten joko maitoa, mantelimaitoa tai vichyvettä sekaan, miten kukin haluaa.

Makeita välipaloja en kokeillut. Erilaisia suolaisia välipaloja kokeilin kuten oliivi-tattarileipä (tomaattia, tattarijauhoa, öljyä, suolaa. mustapippuria, oliiveja, kvinoaa), mikä itse asiassa oli mainio tapa syödä muuten itselleni vierasta tattaria (no, blineissä menee), ja muutamat levitteet, joihin en ihastunut, koska niissä taas vaiva ei kohdannut makua.
Pitkän kirjoituksen lopputulos tästä kirjasta: Mielenkiintoinen ja kenties ostan, jos alennusmyynneissä kohtaamme sopivan paksun lompakon välityksellä.

Ja kun superfoodeihin ja terveysruokiin olin hurahtanut, niin ei ollut ihme, että samalla kirjastovisiitillä tarttui mukaan kirja nimeltä Vihermehut ja – smoothiet (2015). Tästä kirjasta on tullut kokeiltua moniakin reseptejä, koska pihassamme sattuu olemaan liikaa lehtikaalia, salaatteja ja muita niin terveelliseksi määriteltyjä viheraineita. Tästä kirjasta täytyy sanoa, että tässä käännöskirjassa on minua kammottava ja ällöttävä tekovihervärimaailma ja loistavasti minulle melkein lukukelvoton taitto. Sitä paitsi ohjeissa puhutaan minulle käsittämättömistä vihervihanneksista kuten sidesalaatista (tottahan se googlesta löytyi) ja muistakin aineksista, joita tavallisessa S-marketissakaan ei ole, enkä jaksa jokaista googlata, että mikäs tämä kummallisuus siten onkaan. Hyviä terveellisiä juttuja sain aikaan mutta kirjana lukukokemus oli niin vastenmielinen, että haluaisin saada tämän kirjan ilmaiseksi, eikä sekään olisi tarpeen, koska hetkeksi lainaamalla ja pläräämällä saa käsityksen, miten näitä tehdään, eikä sen jälkeen kirjaa todellakaan tarvitse ottaa silmien nähtäväksi tuottamaan henkistä pahoinvointia.
Hassua sinänsä, että kirjan reseptit ovat pääsääntöisesti maukkaita ja hyvinvointia edistäviä mutta kirjan ulkonäkö oksettaa. Tosin vain meillä, kenties jonkun mielestä kirja on reippaan ja terveellisen näköinen. Toivon, ettei tämän kirjan ulkonäkö muutu keittokirjoissa miksikään muodiksi, koska sen jälkeen joudun pakenemaan netin reseptimaailmaan. Mutta onneksi kaikki eivät ole samasta muotista, eivät edes keittokirjat.

Kun keittokirjasta tulee kaunis esine
Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset on juuri sitä, mitä keittokirja parhaimmillaan ja minusta pahimmillaan voi olla eli kaunis turha esine. Ymmärrän ja itse asiassa tsemppaan tekijän, Elina Jyväksen, ideaa. Hän on luonut fiktiivisen aatelisnaisen, joka rakastaa herkkuja, vastustamattomia lumoavia erikoisia herkkuja. Kirjassa on ääritaiteellinen ruokakuvitus, missä minusta mennään jo siihen, etteivät reseptit sinänsä kiinnosta vaan kirjassa kerrotut tarinat ja kuvat, ylikauniit kuvat, joissa ruokakaan ei enää ole tärkeintä vaan taiteellinen vaikutelma. Sinänsä reseptit on laadittu taidokkaasti ja valmistusohjeet ovat yksityiskohtaiset. Näin ohimennen jossain nettisivulla jonkun valmistaneen yhden ohjeen mukaisen herkun. Taisi moittia siinä jotain puutetta reseptissä mutta minulle tätä ongelmaa ei tule, koska tätä kirjaa aion käyttää vain visuaaliseen nautiskeluun, enkä keittotaidon harrastamiseen.
Tai itse asiassa nyt valehtelen, sillä sain kirjasta innostuksen kokeilla laventelia leivonnassa. Kirjassa on kaksikin laventelia sisältävää ohjetta, joista kumpikaan ei suussani napsannut mitään tarvetta. Itse laventeli sen sijaan sai minut etsimään laventelileivonnaisten ohjeita netistä ja löysin mainion ohjeen laventeli-mantelikakusta. Tätä kokeilin ja täytyy myöntää, että ihanalta maistui kakku suussamme. Aion tehdä vastaavan kakun heti, kun seuraavan kerran vieraita odotamme.
Näin ollen jouduin hieman perääntymään siitä ajatuksestani, että keittokirjaa pitää käyttää eikä pelkästään katsella. Kenties vaimoni on sittenkin oikeassa, kun hän sanoo, että kirjoja selailemalla voi saada inspiraatiota ja ideoita ruoanlaittoon.

”Rumien” kuvien kirjat

Minulle keittokirjat olivat lapsuuden kodin tärkeitä esineitä mutta nämä kirjat kuten klassinen Kotiruoka (2012/1908) eivät olleet katselukirjoja vaan työkirjoja, niiden avulla tehtiin välillä jotain muuta kuin peruskotiruokaa. Meillä on edelleen kotona parikin vastaavaa kirjaa, joista pääsääntöisesti teen paljon enemmän kuin mistään muusta kirjasta. Mitä lähemmäs nykyaikaa painokset (ja versiot) tulevat niin sitä enemmän niissä on kuvia, joita en katsele, en halua enkä tarvitse visuaalisia virikkeitä. Kunnon vanhasta lapsuuden keittokirjasta menen suoraan hakemistoon ja otan sieltä tarvitsemani sivun. Näitä kirjoja ei selailla samalla tavalla kuin visuaalisuuteen panostavia kuvakirjoja. Nämä kirjat tosiaankin kuluvat käytössä. Ne ovat likaisia (ruoka-ainetahroja), irtosivuisia ja jopa palaneita (on jonkun päälle joutunut hätätilanteessa laittamaan kuuman peltilevyn tai vahingossa kirja on laskettu kuuman keittolevyn päälle, mutta sellaiset palovammat vain korostavat keittokirjan arvoa).
Ääriesimerkki paljon jossain vaiheessa käyttämästäni ”rumasta” keittokirjasta on Carl Butlerin keittokirja (1990). Ostin sen joskus kirja-alesta ja päätin vain tehdä siitä kaikenlaista. Kirjan kuvat ovat suorastaan nykykuvitukseen verrattuna luotaantyöntäviä mutta ruotsalaisen mestarikokin ohjeet sen maukkaampia. Laskin tuossa, että olen kokeillut 15 eri reseptiä, joista parista on tullut sellaisia, että teen niitä vielä nykyäänkin kirjaan katsomatta. Tosin hieman mukaillen sen suhteen, mitä nyt sattuu raaka-aineita olemaan. Vieläkään en ole valmis kirjasta luopumaan, vaikka myöntää täytyy, että sen tunkkaiset ja tummat kuvat eivät kiihota ruokahalua.
Täydellinen keittokirja minulle
Jokainen voi mielessään mitä vastaisi, jos joku tivaisi mielipidettä tällaisesta, että mikä olisi juuri hänelle sopiva täydellinen keittokirja. Oikea vastaus ei olisi se lapsuuden keittokirja vaan aivan jotain muuta
Itse rakastan ja arvostan Helena Hallenbergin & Irmeli Perhon teosta Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010). Minusta on lumoavaa lukea tarkkaa, taattua ja mielenkiintoista tietoa islamilaisesta ruokakulttuurista, sen raaka-aineista lähtien. Kirjassa kerrotaan niin islamin käsityksestä siitä, mitä ravinnon pitää sisältää kuin siitä, mitä ovat heidän ruokamääräyksensä. Kaikki käydään lävitse erilaisista laajan alueen ruokakulttuurin historiasta, ruoka-aineiden käytöstä ja eri alueiden erityispiirteistä aina nautintoaineisiin asti. Valtava määrä tietoa, joka on vetävästi kirjoitettua asiaproosaa. Lopuksi on suuri määrä eri alueilta tulevia käyttökelpoisia reseptejä. Täydellinen ruoka- ja kulttuuriopas.
Vaikka välillä on tuntunut, että kulttuurihistoria vetää minua lukijana liialtikin puoleensa, niin myönnän, että olemme kokeilleet useitakin reseptejä. Tämän kirjan ansiona moniin muihin turkkilaisen tai marokkolaisen tai muun alueen ruokakuvakirjoihin on myös se, että siinä keskitytään aika perinteisiin resepteihin. Monissa hyllyssämme lovissa islamilaiselta alueelta olevissa ruokakirjoissa painotus on erikoisuudessa ja suuressa kulinaarisessa (ja visuaalisessa) nautinnossa. Niiden reseptit ovat monimutkaisia, hankalia ja sisältävät paljon vaikeasti hankittavia aineksia, eli yhdessä lauseessa painottaen: ne ovat minusta käyttökelvottomia ja kelpaavat vain fiilistelyyn. Hallenbergin ja Perhon kirjan reseptit sen sijaan kutsuvat kokeilemaan, tutustumaan islamin maiden ruokaperinteeseen. Lisäksi minulle ainakin tuottaa valtavaa tyydytystä lukea kaikesta tuosta perinteestä. Näin tiedän, mitä syön ja miksi, miten kyseinen ruoka on syntynyt ja miksi sitä esimerkiksi suositaan tietyissä maissa eikä niinkään toisissa.
Odotan sitä päivää jolloin joku tekisi samanlaisen ruokakulttuurikirjan suomalaisesta ruokahistoriasta. Vielä sellaista ei ole eteeni tullut. Ottakoon joku kopin, jos innostuu.

Petri Pietiläinen, kirjakuski ruokakulttuurin lumoissa

Sukellus Itämeren alueen hulluihin ja ihaniin ajatuksiin – ja merelliseen todellisuuteen

Mikko Huhtamies Pohjolan Atlantis. Uskomattomia ideoita Itämerellä (John Nurmisen Säätiö, 2014)

Monet John Nurmisen Säätiön julkaisemat kirjat ovat kuluneet käsissäni. Niitä yhdistävät luonnollisesti sekä merelliset aiheet että erityisesti valtava visuaalinen kauneus. Onhan kovin luonnollista, että sellaisen määrän kartta- ja muuta historiallista materiaalia omistava säätiö panostaa kirjoissa visuaaliseen kauneuteen. Tosin harmittavana seurauksena kirjojen hinnat tuppaavat nousemaan kalliiksi.

Helsingin yliopiston Pohjoismaiden historian dosentin Mikko Huhtamiehen Itämeren alueen merelliseen historiaan keskittyvä Pohjolan Atlantis on kaikkien historiasta kiinnostuneiden kyllä pakko lukea ja suurennuslasilla. Ai, että miksi sitä suurennuslasia tarvitaan, onko präntti niin pientä? Ei suinkaan, sillä Huhtamiehen präntti on äärimmäisen sujuvaa ja lukukelpoista, välillä sitä lukee kuin parastakin dekkaria. Suurennuslasia tarvitaan, että pystyy tarpeeksi ihastelemaan kaikkia kirjassa julkaistuja karttoja niin merialueista kuin kaupungeistakin, alusten piirustuksia ja vanhojen kirjojen kuvitusta. Aivan kaunista ja uskomatonta. Osa kirjan kuvituksesta on luonnollisesti Suomessa ennen julkaisematonta. Välillä melkeinpä ihastelee niitä, ja unohtaa lukea tarinat.

Mitä nämä Huhtamiehen ”jutut” oikein ovat? Toisiinsa Itämeren kautta punoutuvia artikkeleita vai kaikkea vaan, mikä nyt häntä sattuu kiinnostamaan. En tiedä, enkä välitä tietää mutta aivan yhtä hauskaa oli lukea perustiedot niin Olaus Magnuksen aluetta kuvaavasta Carta Marinastaan (1539), Itämeren ja erityisesti Ruotsin yhdistämisestä muinaiseen Atlantikseen kuin erilaisia kuvauksia menneisyyden meriteollisuuden yksityiskohdista kuten kaleerilaivaston rakentamisesta tai ulkosaaristossa asuneiden ihmisten työstä ja toimesta muun muassa salakuljetuksen parissa. Monet tarinat olivat tietysti paljon asiasta lukeneelle jo tuttua tekstiä, mutta vähät siitä. Täytyy myöntää, että Huhtamies kirjoittaa paljon vetävämmin kuin esimerkiksi Yrjö Kaukiainen Rantarosvojen saaristossa (2006). Aina eivät asiat ole niin kuin ne kuivina voidaan ottaa vaan pieni kosteus ja värikkyys voivat lennättää tosiot lentoon.

Kirjassa kaikki on kiintoisaa mutta kaiken keskeltä minun mielestäni vaikuttavimmaksi tarinaksi nousi ”Sukelluskoneilla Atlantikseen”. Tässä Huhtamies kertoo kiehtovasti sekä sukellustekniikan (sukelluslaitteet ja -veneet) yleisestä kehityksestä että 1700-luvulla tehdystä Ö 116 -pienoismallista. Tätä säilytetään Karlskronan Merimuseossa.  Kyseessä lienee maailman vanhin sukellusveneen pienoismalli, jota ei Huhtamiehen mukaan alan julkaisuissakaan kunnolla tunneta. Kirja loppuu tähän kiehtovaan ajatukseen siitä, että alus olisi voitu jopa rakentaakin Ruotsinsalmen meritaistelun aikoihin (1790).

Kirjasta ei siis kenties löydykään Atlantista Itämereltä mutta valtavasti tietoa, mielikuvitusta kiihottavia tarinoita ja visioita, todellinen mielikuvituksen Atlantis, joka on vellonut Itämerellämme kuin mieletön myrsky.

Petri Pietiläinen, kirjakuski sukelsi uskomattomien merellisten ajatusten Itämereen

Hankala ja ihana tapaus Sebald

W. G. Sebald Huimaus (Suom. Oili Suominen. Tammi, 2012),

 

ja vähän myös Marja Saarenheimo Muistamisen vimma. Kirjoituksia muistista ja unohtamisesta (Vastapaino, 2012),

ja vielä myös Jani Hakkarainen, Mirja Hartimo ja Jaana Virta (toim.) Muisti (Tampere University Press, 2014)

ja vielä vähän siivuksi sipaistuna David Morley Media, Modernity, and Technology. The Geography of The New (Routledge, 2007).

Myönnän, että jotkut kirjat ja kirjailijat ovat hankalia. Silti niihin/heihin voi ylläpitää ihastussuhdetta. Esimerkiksi varmaan aivan ihastuttavista kirjoista Robert Musilin (1880–1942) Mies vailla ominaisuuksia on minulta edelleen kesken, harmi!

Toisaalta jotkut kirjailijat ovat kauhean helppoja kuten Ursula K. Le Guin (1929–). Tutustuin hänen Maameren tarinoihinsa tuoreeltaan 1970-luvun lopussa, minkä jälkeen luin häntä englanniksi, koska suomennokset loppuivat. sitten tuli väli, mutta löysin uudestaan 2000-luvulla, ja palasin lukemaan Maamerenkin uudestaan. Ihastus ja rakkaus hänen teksteihinsä ovat pysyneet vankkoina, vaikka lukukokemukset ovat muuttuneet vuosien varrella. Nyt tätä kirjoittaessa tulipa mieleeni, että voisin taas lainata pari hänen kirjaansa ja lukea ne uudestaan.

Pieni sivupolku vie minut minulle hankalampien kirjailijoiden luokse. Yksi ehdottomista hankalista on W. G. Sebald (1944–2001). Aikoinaan luin hänen Austerlitzinsa (2002) ja jäin hämmentyneeksi. Tarinan rakenne oli kiintoisa, fiktion ja faktan sekoittaminen ällistyttävää, mustavalkokuvien käyttö dokumentaarisesti ihastuttava, arkkitehtuurin ja menneisyyden kaivaminen ihastutti. Tämä ei liene ihme, koska olen monien muiden lisäksi Proust- ja Modiano-hullu. Silti teos oli hankala lukea. En silloin enkä nykyäänkään täysin tiedä, miten siihen suhtautuisin. Muistan, miten väittelin erään ystäväni kanssa tuoreeltaan siitä, oliko teos mestarillinen, kummallinen vai pelkästään tylsä. Ystäväni oli Sebaldiin hulluna mutta minä suhtauduin varauksellisesti. Jälkikäteen katsellessa hän oli oikeassa minä väärässä. Vieraalla maalla (2004) meni sitten alas parisen vuotta myöhemmin, mutta Saturnuksen renkaat (2010) jäi kesken kesken kesken. Ostin sen silti hyllyyni ja laitoin symbolisesti aika keskelle hyllyä, että painottuisi sen keskeisesti kesken jäänyt lukeminen. Kirja on muutes vieläkin saattamatta loppuun minun kohdallani. Kenties tartun siihen Le Guinin välissä.

Kului parisen vuotta enkä edes muistanut Sebaldia. Panin merkille Huimauksen (2011) ilmestymisen, enkä tuntenut mitään tarvetta tarttua siihen. Maailma muuttui. Luin syksyllä 2014 Austerlitzin uudestaan, ja vanha lukukokemukseni ei toistunut – olin nyt aivan haltioitunut. Palauttaessani kirjaa näin ”uutuustelineessä” uusimman suomennoksen Ilmasota ja kirjallisuus (2014). Tartuin siihen, koska halusin nähdä, miten saksalainen kirjailija käsittelee Saksan pommittamista toisessa maailmansodassa. Olin aiemmin lukenut ruotsalaisen esseistin Sven Lindqvistin (1932–) koko suomennetun tuotannon, johon kuuluu hieno teos Nyt sinä kuolit – pommien vuosisata (2000). Sen lukukokemusmuiston takia intoonnuin tarttumaan Sebaldiin, onneksi. Ilmasota ja kirjallisuus on yksi hienoimmista sotaa ja kirjallisuutta käsittelevistä teoksista. Samalla siinä on joidenkin arvostelijoiden mielestä erikoinen (ja kirjan kokonaisuutta joidenkin mielestä laskeva) essee saksalaisesta kirjailijasta Alfred Anderschista. Tähän keskusteluun menemättä totean vain, että minusta essee on loistava analyysi siitä, miten ”klassikoita” tehdään, miten johonkin kirjailijaan laitetaan valokeila ja miten heistä tehdään suuria, miten tämä prosessi liittyy sekä yhteiskuntien että tarpeiden muutoksiin. Jokaisen kirjallisuushistorian dynamiikasta kiinnostuneen kannattaa lukea tämä essee. Ja sitten olinkin valmis ottamaan käteeni Huimauksen.

Huimaava matka

Kirjojen määritteleminen on loputon matka sokkeloihin. Jotkut pitävät kovinkin tärkeänä, onko kirja dekkari, tieteiskirjallisuutta, fantasiaa, tieteisfantasiaa, realismia vai mitä ihmettä. Yksi keskeisistä ja joskus hämäävimmistä erotteluista on kauno- ja tietokirjallisuuden väliin vedetty viiva, joka joskus mielestäni kyllä vedetään sinne kuuluisaan veteen, vieläpä usein pariinkin kertaan. Ai miten niin siinä olisi jotain vaikeata, voi joku ähkäistä, eikös asiat ole päivänselviä. Ei aina, eikä aina pidäkään olla. Esseet esimerkiksi laitetaan määrityksissä molempiin kategorioihin ja muistelmissa usein on kyse samalla tavalla hankalasti määrittyvistä kirjoista, jotka taitavat pudota sinne veteen viivojen loitontuessa toisistaan kuin aallot.

Sebaldin kirjojakin on luokiteltu sinne ja tänne. Kotkan pääkirjastossa Sebaldit ovat pääasiassa luokassa 84.2 eli suomenkielisessä kertomakirjallisuudessa (Ilmasota on luokassa 86.4 eli saksankielisen kirjallisuuden historia ja tutkimus, vaikka minusta ihan tavallinen seebaldi tämäkin kirja on, täynnä omakohtaista esseemäistä pohdintaa ja historiaa).  Huimauksen sivuliepeestä voi lukea, että ”[Y]leisesti katsotaan”, että hän julkaissut neljä kaunokirjallista kertovaa teosta, yhden runokokoelman ja neljä esseekokoelmaa”. En väitä vastaan, koska yksityinen katseeni ei riittäne yleisen katseen horjuttamiseen, eikä minusta oikeastaan ole mitään väliä sillä, miten kirjat luokitellaan, kunhan ne löytävät täyspäisiä lukijoita ja paljon.

Huimaus oli minun lukemanani muun muassa matkakirja Stendhalin maailmaan, Italiaan ja Kafkaan (olisinpa muutamaa vuotta sitten tiennyt, että Kafka kävi Venetsiassa, niin olisin voinut käydä kulkemassa hänen jalanjälkiään siellä), Sebaldin lapsuuteen ja lapsuuden maisemaan, historiaan ja vähän moneen muuhunkin paikkaan. Se sisälsi viipyileviä muistijälkiä, tarkkoja visuaalisia havaintoja ympäristöstä aivan säähän ja arkkitehtuuriin asti, minua pohdituttamaan jääviä ajatuksia muistamisesta, muistista, menneisyyden kirjoittamisesta uusiksi, muistijälkien mahdottomuudesta, mahdollisuudesta valehdella muistijälkiä jopa itselleen ja edelleen syvenevää tutustumista fiktiiviseen hahmoon nimeltä Sebald, tai kirjan minä-kertoja. Jokunen viikko sitten Helsingin Sanomien tiedeosiossa kirjoitettiin ”uutisena” jostain uudesta muistia koskevasta tutkimuksesta. Toimittaja kirjoitti kuin suuresta löydöstä siitä, miten tutkimuksessa oli havaittu se, miten ihmisille voidaan luoda muistoja, joita he oikeastaan pitävät ominaan, aitoina omina muistoina. Kun luin artikkelia, muistan hymähdelleeni, että jopas tässä uutisena välitetään asiaa, mikä on ollut muun muassa kirjailijoiden kirjoitusten aiheena jo ainakin sata vuotta. Kirjoittaminen on muistamista, muistaminen on usein kirjoittamista, jossa muistoja luodaan, muokataan ja joskus lopulta uskotaan kaikki, mitä muistetaan. Sebaldin (ja monen muun) kirjailijan kirjat kulkevat tässä maastossa sellaisella taitavuudella, että huimaa. Muistaminen ei siltikään ole kertomus vaan kertomus on muistin jäsentämistä, muokkaamista ja jopa vääristämistä. Menneisyydestä kertominen edellyttää muistia, mutta muisti ja kertomus eivät ole sama asia. Sebaldi rikkoo taitavasti koko ajan tätä yhteyttä. Hän korostaa kertomuksissaan muistin samanaikaista heikkoutta ja vahvuutta. Kenties hänen käyttämänsä valokuvat ja muut visuaaliset ärsykkeet korostavat sanallisen kerronnan peittävyyttä: kirjaan lisätty junalippu todistaa jonkin matkan tapahtuneen mutta miten pelkkä lippu todistaa kerronnan tapahtumien kuvaavan jotain todella tapahtunutta. Kenties visuaalinen ärsyke on vain tapa rikkoa muuten niin koukuttavaa kerrontaa, osoittaa sanojen rajoja vai sittenkin todistaa sanojen oikeuden kuvata tapahtumia. Hankala tapaus tämä Sebald, pistää miettimään niin monia mahdollisia maailmoja.

Tulipa siis kaikenlaista mieleen Hesaria lukiessa. Toimittajien kannattaisi joskus lukea tutkimuskirjallisuutta muistista. Esimerkiksi Tampereen yliopiston julkaisusarjassa on tullut äskettäin mainio artikkelikokoelma nimeltään Muisti (2014). Yhdessä sen artikkeleista Matti Hyvärinen pohtii muistin, kertomuksen ja kerronnallisuuden yhteyksiä, ja käyttää luonnollisesti vahvasti Sebaldia. Hyvärisen (s. 37) omin sanoin tämä on luonnollista, koska se liittyy Sebaldiin ensinnäkin siksi, että tällä on ”lähes piinaa muistamisen ja muistelemisen pakkonsa sekä yksilönä että eurooppalaisen sivilisaation jäsenenä” ja toiseksi kirjojen rakenteen takia. Hyvärinen toteaa ”hänen kirjojensa hämmentävä rakenne, joka nostaa muistin ja kertomuksen suhteen tutkittavaksi”. Hyvärisen artikkeli kannattaa lukea ehdottomasti. Kokoelman minusta hauskin ja mielenkiintoisin artikkeli on Bernt Östermanin ”Matkakirjoituskone, kävelykeppi ja tähtikuvioinen nenäliina  – muistoesineiden filosofiaa”, jossa pohditaan muistoesineiden roolia kohteidensa muiston elävöittäjinä, koko muistoesineen roolia yhteiskunnassamme (miksi esimerkiksi kuuluisuuksien jälkeensä jättämistä rojuista maksetaan niin suuria summia jne.) ja erityisesti Helsingin yliopiston Wright-Wittgenstein-arkiston kokoelmiin kuuluvia molempiin herroihin liitettäviä muistoesineitä. Valaiseva ja kiintoisa artikkeli ei viittaa mitenkään Sebaldiin mutta minulle tuli mieleen se, miten Sebaldin kirjoihinsa kuvien kautta liittämät paikat, esineet ja muu kuvissa esitetty toimivat samalla tavalla kuin muistoesine   –  niihin on takertuneena jotain muka-autenttista kirjan kertomuksesta, ne ovat samalla tavalla todisteita jostain kertomuksen ulkopuolisesta kuin Östermanin käsittelemät muistoesineet.

Siinä mielessä Sebald on saavuttanut klassikon aseman kirjallisuuden ja muistamisen kentillä, että esimerkiksi Marja Saarenheimo käsittelee hänen tuotantoaan yhtenä kuuden kirjailijan joukossa muistamista pohtivassa esseekokoelmassaan Muistamisen vimma (2014). Saarenheimon esseet ovat mielenkiintoista luettavaa, vaikkakin olisin jättänyt Proustin pois käsiteltävien joukosta, koska häntä on käsitelty ja väännetty niin paljon. En ole Saarenheimon kanssa aina samaa mieltä Sebald-osiossakaan mutta menemättä siihen yksityiskohtaisesti täytyy sanoa, että hienosti hän tätä käsittelee.

Sebaldin yhteys nykytaiteeseen

Kiintoisa lyhyt analyysi Sebaldista löytyy David Morleyn teoksesta Media, Modernity, and Technology. The Geography of The New (2007). Morley yhdistää Sebaldin teoksissa käyttämää tekstiä ja kuvia yhdistävää tekniikkaa nykytaiteilijoiden kuten ranskalaisen Christian Boltanskin (1944–) ja saksalaisen Gerhard Richterin (1932–) tapoihin tuottaa merkityksiä omissa teoksissaan. Boltanski taiteen lähtökohtana on tila, johon hän rakentaa tarinan. Richter on taas uudistanut saksalaista abstraktia taidetta tutkimalla maalauksen ja valokuvan suhteita. Molemmat tutkivat dokumentaarisen esityksen, kuvien tai jopa mainosten sekä muistelun, muistamisen, muistiprosessien välisiä monimutkaisia yhteyksiä. Molemmilla totuuden ja petoksen suhde nousee esiin heidän töissään aivan samalla tavalla kuin Sebaldilla. Morley vertaa häntä erityisesti Boltanskiin, vaikka minusta yhteys Richterin Atlas-sarjaan voisi olla aivan yhtä jännittävä. Toisaalta en voi muuta kuin nyökytellä Morleyn ajatukselle siitä, miten dokumentaarisen näköisesti käytetyt kuvat ja muu visuaalinen materiaali luovat Sebaldin teoksiin dokumentaarisen illuusion, ikään kuin Sebald kirjoittaisi dokumenttia, eikä fiktiota. Ja dokumenttikin on fiktiota.

Hyvä havainto on myös se, ettei kirjailijan käyttämien visuaalisten elementtien rooli tarinassa ole aina itsestään selvä. Ne suorastaan rikkovat tai ainakin häiritsevät kertomusta. Niiden ”laatu” ei innosta tutkiskelemaan niitä tarkasti esimerkiksi suurennuslasilla. Ne ovat Morleyn sanoin ”snapshots”. Kuvien ja tarinan suhde pakottaa lukijan ikään kuin lukemaan kuvia tarinan lävitse mutta samalla hänelle tulee Sebaldin hienosti rakentama tunne siitä, että kuvat ovat jotain paljon suurempaa kuin pelkkä tarinan osa. Morleyn mielestä näin ne muodostavat kirjailijan ”väärennöksen” todellisuudesta. Monet tutkijat ovatkin nähneet Sebladin tehneen uudenlaista kirjallisuutta, missä venytetään sekä fiktion että faktan (erityisesti historiankirjoituksen) roolia pakottamalla ne molemmat taipumaan toistensa käyttötapoihin, sovittuihin muotoihin ja tehokeinoihin. Varmaan totta tämäkin, mutta minusta ne pikemminkin luovat dokumentaarisen rinnakkaiskertomuksen. Tekisi mieli leikata ne pois kirjasta, laittaa järjestykseen valkoiselle pahville ja miettiä niiden kertomaa kertomusta.

Ja mitä jäi Huimauksesta heti käteen kaiken yllä olevan lisäksi? Ensinnäkin tarve lukea Stendhalin Punaista ja mustaa mahdollisimman pian uudestaan, kenties myös Parman kartusiaaniluostari, muita hänen kirjojaan en ole lukenutkaan. Kafkaan en syöksy, koska lueskelen joka tapauksessa häntä silloin ja tällöin. Pisanellon maalauksia tuli heti katseltua, muutamat niistä osoittautuivat hyvin tutuksi. Veronaan tekisi nyt mieli lähteä katsomaan niitä Pisanellon maalauksia, joista Sebald kertoo teoksessaan. Italialaisista sarjamurhaajistakin olisi kiintoisaa saada tietää enemmän kuin mitä Sebald kertoo. Ja suurin anti kirjasta lienee lähiaikoina se, että tartun varmaan tiukasti Saturnuksen renkaisiin, ja nyt aloitan alusta ja nautin loppuun asti. Tämän kehottaisin jokaista tekemään, joka ei jo ole Sebaldiinsa tutustunut.

Petri Pietiläinen, kirjakuski huimaavissa tunnelmissa

Vain silmilläkö syödään – ajatuksia keittokirjoista koirille ja ihmisille, osa 1 koirat

Keittotaitoa koirille:

Jarmo Österman Koirakokin parhaat reseptit (Docendo, 2015)

Merja Hellemann & Petri Marjeta Koiran ruokinta (Art House, toinen, tarkistettu laitos 2014/2010)

Annegret Bangert ja Britta Endemann Maukasta ruokaa koirallesi (Suom. Ilona Ahlgrén. Perhemediat, 2006, alkuteos 2001)

Helena Vehkaoja ja Mikael Vehkaoja Koiran keittokirja. Terveellisen ruokinnan ABC (Kirjayhtymä, 1993)

Pohdiskeluilla on aina taustansa. Kirjoituksiksi kaikki pohdiskelut eivät taivu, koska ne eivät kestä aina päivänvaloa vaan niitä on parasta jättää yön pimeisiin hetkiin. Nämä keittokirjoihin kohdistuvien kirjoitusteni syntyhistoria paljastuu tavallistakin monimutkaisemmaksi.

Ensimmäinen askelmerkki löytyy siitä, että olen pitkään ihmetellyt valtaisaa ruokaohjelmien määrää televisiossa. Vaihda kanavaa milloin tahansa, ja aina löytyy kokkausta kanavalta kuin kanavalta. Ruoka, ruoka ja vielä kerran ruoka näyttäytyy länsimaisen televisiomaailman ykköstrendiltä. Ja miksipä ei, koska ruokaohjelmia lienee halpaa tehdä, niistä löytyy selviä ostettavissa olevia formaatteja, eikä kaikkea tarvitse keksiä itse. Ruoka tuntuu muuttuneen itseilmaisun välineeksi ja kappailupaikaksi, kuka nyt onkaan masterseffien seffi. Ruokaahan meillä on ympäri vuoden kaikenlaista, eikä paljon vuodenajoista välitetä, kun tiettyjä ruoka-aineita halutaan. Surullista mutta totta. Näin televisio täyttyy viikoittain sadoista (pieni liioittelu sallittakoon) ruokakokkauskisaamiskiusaamisohjelmista.

Mutta sama ilmiö näkyy kirjamaailmassa. Syksyn tietokirjauutuuksien joukosta löytyy aivan häkellyttävä määrä erilaisia ruokakirjoja, ruokatrendikirjoja ja kiinnostavia ruokakirjoja. Ja miksipä eivät kustantajat niitä julkaise, sillä niitä ostetaan. Meidän keittiön hyllyssä on yli 50 erilaista ruokakirjaa (oli enemmänkin mutta yritämme luopua edes osasta, että voisi ostaa lisää).

Toinen puraisu koiranruokamaailmaan
Toisen ja ratkaisevan puraisun tämän ensimmäisen kirjoituksen syntymiselle sain Kymen Sanomiin kirjoittamastani kirja-arvostelusta ”Gourmet-ruokaohjeita koirille” (KS, 24.6.2015). Ihmettelin ja kehuin siinä Jarmo Östermanin kirjoittamaa kokkauskirjaa koirille. Kehuin siitäkin huolimatta, että koiranomistajatuttavani naureskelivat kirjalle, etteivät he ainakaan aio kokata tuntikausia koirilleen ruokaa, kun voi ruokajämiä ja kaupan valmiita murkinoita musteille syöttää.

Pohdin arvostelussa muun muassa sitä, miten kaikissa nykykeittokirjoissa näkyvä suunnaton panostus kirjan kuvitukseen oli siirtynyt myös koirien keittokirjoihin. Olisin tietysti voinut painottaa arvostelussa enemmän myös sitä, miten Österman itse on korostanut monissa haastatteluissa, että on kirjallaan pyrkinyt nostamaan kotiruoan tekemisen arvostuksen kunniaan myös koirien suhteen. Totta tosiaan näin hän kirjassaan tekee mutta sama ilmiö näkyy monissa aiemmissakin ruokakirjoissa koirille, että kyllä Österman jatkaa pitkää trendiä. Helena ja Mikael Vehkaojan kirjassa 1990-luvulta kokataan kotona aivan vastaavia kotiruokia kuin Östermankin kokkailee. Vehkaojien kirjasta tosin puuttuvat Östermanin kirjasta löytyviä uusia trendiruoka-aineita kuten kvinoa ja sen sellaiset. Muitakin eroja on ilmaantunut kirjojen 20 vuoden ilmestymisaikana. Kun Vehkaojien kirjasta tulee se tuntu, että kirjoittajat ovat huolissaan kotiruokaa vielä syövien eikä kauppojen valmisruokia (ravitsemukseltaan täydellisesti tasapainotettuihin kenties?) nauttivien koirien terveellisestä ravinnosta, niin nyt Österman on huolissaan siitä, miten koirille syötetään yhä enemmän teollisesti tuotettua valmisruokaa. Sama huoli liittyy nykyään meihin ihmisiin. Koirien ja ihmisten ruokailutottumukset kulkevat nätisti käsi tassussa kuten koiran ja koiran parhaan ystävän kuuluukin.

Pienestä kritiikistäni huolimatta on silti hienoa, että koirienkin kohdalla jaksetaan puhua valmisruokabisnestä vastaan. Tässä Östermanin kirja on tehokas. Siinä todella pyritään heittämään koiranmakkarat, purkkiruoka, naksuraksut ja täydellisesti ravintoarvoiltaan tasapainotetut valmismössöt mahdollisimman pitkälle pöpelikköön. Koirakokin parhaat reseptit -kirjan nimi olisikin voinut olla Kunnon ruokaa koirille ja ihmisille, sillä niin monet kirjan herkkureseptit sopivat hyväksi lähtökohdaksi ihmisille tarjottaviksi terveellisiksi aterioiksi. Itse ainakin aion muutamaa niistä kokeilla myös kotiruokapöydässäni.

Östermanin kirjan innostamana katsoin muita vähän vanhempia koirille tarkoitettuja kokkikirjoja, ja yllätyksekseni niitä löytyi läjäpäin. Koirien ruokkimiseksi tarkoitetuissa kokkauskirjoissa näkyi todella sama muutos kuin ihmisillekin tarkoitetuissa: kuvien määrä, laatu ja merkitys ovat kasvaneet koko ajan. Kun Vehkaojilla oli hauska piirroskuvitus, eikä laisinkaan kuvia lopputuloksista eli koiran kirsun eteen kannettavista annoksista niin 2000-luvulle tultaessa kuvat ilmestyvät vahvasti mukaan. Östermanin kirjassa kuvat ovat jo aivan yhtä suuressa osassa kuin ihmisten ruokkimiseen tarkoitetuissa kirjoissa. Tietysti tämä on ymmärrettävää, sillä lapsikin tietää, etteivät koirat itse kokkaa vaan ihmiset kokkaavat koirilleen. Kaupassa kirjaa selaileva koiranomistaja koukutetaan kaikista nykykeittokirjoista tutulla kuvamateriaalilla, missä kuvat ovat yhtä kuin herkullisuus. Kuvien voima ei kylläkään koiriin varmaan vaikuta, vai onkohan kukaan kokeillut heilutella kirjaa koiransa silmien edessä ja maaritella, että sanohan Peni vuh sillä kohtaa, mitä ruokaa tänään haluat syödä. Östermanin ja saksasta 2000-luvun alussa käännetyn teoksen Maukasta ruokaa koirallesi kuvamaailman eroavaisuus kiinnosti minua. Valokuvaajana Österman loihtii pelkästään lopputuotteista kuulaita ja selkeitä kuvia, kun taas Annegret Bangertin ja Britta Endemanin kirjasta löytyy paljon enemmän kuvia koirista, koirista syömässä, koirista harrastamassa, koirista siinä tai tässä mutta myös koirista syömässä. Kirjassa on Östermaniin verrattuna paljon vähemmän kuvia lopullisista ruoka-annoksista ja paljon kuvia annosten tekemiseen tarvittavista raaka-aineista. Tällaisia kuvia Östermanin kirjassa ei ole käytännössä olleskaan. Ja kieltämättä raaka-aineista otetut kuvat on valokuvina äärimmäisen tylsiä mutta toisaalta informatiivisia aivan toisella tavalla kuin Östermanin kirjan kuvat.

Leikki sikseen! Muutos on silti hurja. Kun Vehkaojat vielä muistuttavat kirjansa alaotsikossa, että tässä on ”terveellisen ruokinnan” -opas niin 2000-luvulla sitä ei enää tarvitse korostaa. Silti kaikissa kirjoissa kirjoitetaan painonhallinnasta ja sairauksien ehkäisemisestä ruokinnalla myös koirien suhteen. Niinpä niin, länsimaissa ja tietysti myös muualla maailmassa, missä on varaa ylisyöttää koiria, koirien liikalihavuus on aivan yhtä suuri ongelma kuin ihmisten liikalihavuus.

Tutkittua tieto koiranruokinnasta

Merja Hellemannin ja Petri Marjetan teos Koiran ruokinta onkin sitten aivan jotain muuta kuin koiraruokakirja. Kyseinen teos pyrkii kuvaamaan koiran ruokinnan ja ruokavalion oppikirjan tehokkaasti. Tässä teoksessa käsitellään koiran ravinnontarve ruoka-aineittain, autetaan koiran päivittäisen ravitsemustarpeen määrittelemisessä, opastetaan sairaan koiran ruokavalion laatimisessa ja sen sellaista.

Hellemann ja Marjeta varmaan harmittelisivat, että lueskelin heidän kirjaansa huvikseni koirakokkikirjojen lomassa. Ja kun vielä muistaa, etten edes omista koiraa, lukemisestani ei siis olisi ollut minulle tai yhdellekään koiralle mitään hyötyä, mutta väliäkös sillä, koska heidän kirjansa oli erinomainen. Ymmärrän hyvin, miten tällaista kirjaa todellakin tarvitaan eläinhoitajan ammattitutkinnon suorittamisessa ja muussa ammattikäytössä esimerkiksi lemmikkieläinkaupoissa. Eikä tällaisessa kirjassa todellakaan tarvita kuvia, erilaiset tilastodiagrammit sen sijaan saavat ansaitsemansa paikan. Hauskaa tässä kirjassa oli se, että kirjoittajat jakavat koirat kolmeen kategoriaa normaalien kahden sijasta: seurakoirien/lemmikkien ja käyttökoirien lisäksi he määrittelevät urheilukoirien kategorian, johon kuuluvat huippu-urheilijoihin verrattavat koirat kuten vinttikoirakilpailuihin ja vetokoirakilpailuihin osallistuvat koirat.

Petri Pietiläinen, kirjakuski koirille tarkoitettujen keittokirjojen lumoissa kokkaa Pepin maksastipendejä itselleen, koska rouva ei pidä maksasta

Upeasta laivahaudasta löytyi kaksi naista – viikinkiajan naisten uusi elämä

Kvinner i vikingtid/ Vikingatidens kvinnor Nancy L. Coleman & Nanna Løkka (Red.) (Skandinavian Academic Press, 2014)

Kirjastot ovat joskus sietämättömiä paikkoja. Sitä katsoo lappua kädessään ja on hakemassa vain sitä yhtä ainoata kirjaa reppuunsa, kun huomaa ulos tullessaan, että repussa on kuusi tai jopa kymmenen kirjaa, ja se painaa kuin kivi. Kirjaston uutuushylly on taas imenyt minut luoksensa ja pakottanut lähes tulkoon aseella uhaten (ase on ajatuksellinen uteliaisuus, että mitähän tuostakin kiinnostavasta kirjasta löytyykään) lainaamaan kirjoja, kirjoja ja vielä enemmän kirjoja.

Yksi näistä käteni kautta lainauskoneeseen ja siitä repun avulla kotisohvalle kulkeutuneista kirjoista oli akateeminen artikkelikokoelma viikinkiajan naisista. Pääasiassa Pohjoismaisissa yliopistoissa (ei suomalaisia joukossa, pari Brittein saarilta) työskentelevät tutkijat kirjoittivat artikkeleissa uudenlaista näkemystä viikinkinaisista. Meillä monilla lienee päässämme se mielikuva, että viikinkimiehet melskasivat monenkirjavilla seikkailu-, ryöstö-, valloitus- tai raiskausretkillään ympäri Eurooppaa vuosina 800–1050. Naiset ja lapset olivat kotona Norjassa, Tanskassa, Ruotsissa ja varmaan hyvin vähäpätöisesti myös Suomessa, mitä nimeä nyt siihen aikaan näistä alueista nyt käytettiinkään. Artikkelikokoelma viikinkiajan naisista musertaa tätä 1800-luvun viktoriaanisen ajan mielikuvaa alistetuista viikinkinaisista. Se oikeastaan antaa kiinnostavia välähdyksiä siihen, miten hanakasti haluamme (tutkijat ja media) rakentaa menneisyyttä aina vain nykyisyyden kautta. Yhdessä artikkelissa kirjoittaja toteaakin hauskasti, että käsitys kotia hallitsevasta mutta julkisessa elämässä vähäistä vaikutusvaltaa omaavasta viikinkinaisesta oli oikeastaan 1800-luvun viktoriaanisen ilmapiirin tuote. Viktoriaaninen perhekäsitys otti tavallaan omakseen viikinkimaailman, eikä sitä näkemystä ole ollut myöhemmin helppoa murtaa.

Hyvä esimerkki siitä, miten kieroutunut tilanne oikeastaan on, nousee Marianne Moenin artikkelista ”Women in the Landscape”. Moen tulkitsee Norjan yhtä kuuluisimmista laivahaudoista eli Osebergin hautakumpua (päivitetty vuoteen 843). Kumpua pidettiin merkittävän miehen hautana, kunnes sen kaivauksissa sieltä löytyi upeaan laivaan haudattuna kaksi vanhahkoa naista (toinen noin 50-vuotias, toinen noin 70-vuotias). Hautalöytö oli ja on edelleen yksi Norjan upeimmista. Kun haudasta löydettiinkin naisia, alkoi haudan merkityksen lyöminen alas. Tätä ennen ja edelleen hautakumpuja pidetään yhteiskunnallisen vaikutusvallan ilmentyminä. Naiset eivät kuuluneet pääasiassa miestutkijoiden käsitykseen vaikutusvallasta. Artikkeli on loistava osoitus siitä, miten tutkijoiden ennakkoluulot, teoriat, käsitykset ja heidän elinajankohtansa ajatuksellinen ilmapiiri vaikuttavat tuloksiin.  Hautaa tutkittiin ensi kerran 1900-luvun alussa, ja vasta vuosisadan lopussa ja nyt pystytään röyhärinnoin ja ylpeänä todeta, että jotkut naiset olivat yhtä vaikutusvaltaisia viikinkiyhteiskunnassa kuin miehet. Tuolloin (ja välillä tuntuu ettei  tilanne ole vieläkään muuttunut) kyse ei ollut perustavaa laatua olevasta kuilusta naisten ja miesten välillä vaan rikkaiden ja köyhien välillä. Mahtisuvun naisella oli hautalöytöjen perusteella mahdollisuus nousta yhtä merkittäväksi kuin mahtisuvun miehellä.

Miten tämä voi olla joillekin niin vaikeata? Välillä nimittäin hämmästyttää, etteivät kaikki tutkijat tunnu noudattavan tieteellisen tutkimuksen peruskäytäntöä, joka kuuluu minun sanoin näin: Meillä on teoria, joka perustuu tiettyihin olettamuksiin. Jos tutkimustulokset ovat ristiriidassa olettamusten ja teorioiden kanssa, niin tuloksia ei voi heittää romukoppaan, ja määritellä, että tämä tulos nyt on joku ihmeen poikkeus, vaan pitää avoimin mielin miettiä, mitä tulos merkitsee olettamusten oikeellisuuden kannalta. Kannattaa siis avoimin mielin muuttaa olettamuksia. No niin, eivät käsitykset viikinkiajan naisten asemasta ole mitenkään ainutlaatuisia typerien ennakko-oletusten joukossa, kyllä niitä löytää muitakin ja paljon.

Vuosikymmenet ovat muuttaneet meidän nykyistä yhteiskuntaamme. Ei ole ihme, että jo 1970-luvulla arkeologiassa alettiin tehdä ”naistutkimuksellisesti” orientoitunutta tutkimusta. Ja äärimmäisen hyvää jälkeä on tullutkin. Kun menneisyyttä ja tutkimuslöytöjä katsotaan uusien olettamusten kautta, huomataan, että monet vanhat näkemykset voidaan laittaa roskakoriin, koska uudet olettamukset selittävät löytöjä paremmin kuin vanhat (tämä on aivan normaalia käytäntöä luonnontieteissä mutta humanistisissa tai voisiko sanoa ihmistieteissä ei niinkään itsestään selvää). Viikinkiajan naisilla oli kenties kodin herruus hallussaan,  ja miehet kävivät reissuilla kaukaisissa maissa. Tällöin pitää muistaa, että kyse oli aivan toisenlaisesta maailmasta, eikä ”koti” ollut sellainen intiimi ja suljettu ympäristö kuin 1800-luvun viktoriaanisessa Englannissa vaan viikinkikoti/maatila on pieni yritys, pieni teollisuuslaitos, jossa tuotettiin maataloustuotteita, kangastuotteita ja kaikkea muutakin, mitä lähdettiin osaltaan myymään kauppamatkoille.

Kaikki viikinkiretket eivät olleet väkivaltaisia vaan osa (suurin osa?) oli kaupparetkiä. Itään matkattiin jokia myöten aina Konstantinopoliin asti. Sieltä on löytynyt kauppadokumentteja, joiden perusteella osalla kauppiaista oli selvästi feminiinit skandinaaviset nimet. Yhden perinteisen teorian mukaan skandinaavit perustivat Venäjälle Rusin valtakunnan, josta nyky-Venäjäkin on lähtöisin. Tähän sen kummemmin menemättä totean vain, että juuri lukemassani kirjassa on kiintoisia artikkeleita myös hautalöydöistä sekä Skandinaviassa että Venäjällä. Jos naiset eivät olleet ihan kauppiaita, niin idän kaupparetkille he lähtivät, koska heidän hautojaan on löytynyt miesten hautojen vierestä pitkin idän kauppateitä. Skandinavian hautalöydöistä paljastuu myös se, että jotkut naisista haudattiin samat kauppiaan työhön liittyvät esineet mukanaan kuin miehetkin. Loistava artikkeli haudoista on Unn Pedersenin ”Kaupangs kvinner” (jota tankkasin pitkään, koska se on kirjoitettu norjaksi), jossa keskitytään analysoimaan hautaesineitä ja naisia haudoissa, joita on löytynyt runsaasti Etelä-Norjan Vestfoldin maakunnan Kaupangista. Täältä löytyneiden hautojen analysoinnissa on paljastunut muun muassa se, että perinteisesti miehen ja naisen haudan paljastajana käytetyt esinemääritykset (eli tietyt esimerkiksi kutomiseen ja kankaiden valmistukseen käytetyt esineet merkitsevät naista ja tietyt sotaiset esineet kuten miekat ja kilvet miestä) eivät päde yksiselitteisesti. Perinteiseksi sotilashaudaksi määritellystä haudasta on tarkemman tutkimuksen avulla paljastunut naisen luuranko ja monia muitakin vastaavanlaisia perinteistä ja yksioikoista kokonaiskuvaa horjuttavia asioita. Viikinkiyhteiskunta on ollut paljon monimutkaisempi sukupuolirooleiltaan kuin aiemmin on otaksuttu.

Pitkään on näkynyt se kieroutuma: Kun löydetään miehen hauta, jossa on mukana kauppaan liittyvä esineistä, niin hauta on määritelty kauppiaan haudaksi. Jos löydetään naisen hauta, jossa on mukana samat esineet, niin hautaa ei määritellä kauppiaan haudaksi vaan kauppiaan vaimon tai kauppasukuun kuuluvan henkilön haudaksi. Vikingatidens kvinnor -teoksen lukuisat artikkelit todistavat yksityiskohtaisin ja vakuuttavin perusteluin ja uudenlaisella näkemyksellä tulkittujen esinelöytöjen (ja riimukirjoitusten sekä Saaga-kirjallisuuden uudenlaisen tulkinnan kautta) sen, kuinka mettään on näissä maskuliinisissa tulkinnoissa menty. Mielettömän hienoja ajatuksia syntyy myös siitä, miten Helge Sørheim analysoi artikkelissaan ”Female Traders and Sorceresses” naisten asemaa uskonnonharjoittamisessa, ja miten naisten haudoista löytyneet aiemmin mahdollisiksi paistivartaiksi tulkitut löydöt olisivatkin oikeastaan merkittävien ennustaja-, näkijä- tai jopa tietäjänaisten tunnusmerkkejä, eräänlaisia voimasauvoja, jotka korostivat henkilön asemaa näkijänä.

Sørheimin artikkeli on ihan mieletön uusien ajatusten lähde, kuten valitettavasti niin monet muutkin kokoelmat tekstit. Ai miksi niin valitettavasti? No siksi, että kokoelmassa on tekstejä (jokaista noin kolmasosa) ruotsiksi, norjaksi ja englanniksi. Viimeisin kieli on niin hanskassa, että artikkeleja lukee kuin leipää vain, ensimmäinen on sen verran hukatussa hanskassa, että joutuu hieman tai enemmänkin ponnistelemaan lukiessaan, että oikeastaan pitää olla kiinnostava artikkeli, että jaksaa tankata sen loppuun, mutta keskimmäisen eli norjaksi kirjoitettujen tekstien täytyy olla sitten jo superhyperkiinnostavia, että niitä pystyy lukemaan, ja silloinkin taitaa mennä paljon ohitse. Näin ollen Vikingatidens kvinnor -teoksen (17 artikkelia) saldoksi jäi kuusi kokonaan luettua englanninkielistä, kaksi kokonaan luettua ruotsinkielistä, yksi kokonaan luettu norjankielinen ja neljä sieltä täältä silmäiltyä ruotsin- ja norjankielistä artikkelia. Ei siis paha kielten ja historian oppitunti mutta enemmänkin olisin kaivannut.

Eli toiveita, toiveita ja vielä kerran toiveita. Voi kunpa joku kustantaja tarttuisi tähän tai johonkin vastaavaan teokseen ja käännättäisi sen suomeksi. Tämä kokoelma kyllä kannattaisi kääntää, tai sitten voisinpas heittää haasteen suomalaiselle tutkijakunnalle (toisin en tiedä, onko tällaista jo tehtykin), että miksipäs eivät he kirjoittaisi jotain vastaavanlaista kokoelmaa meille kiinnostuneille ihailtavaksi. Tarvetta tällaisille teoksille kyllä olisi kovastikin. Historian ymmärtäminen on ihmisyyden, ihmisten tekojen ja tekemättä jättämisten ymmärtämistä, ja kaikkea sitä kiinnostavaa, näkemyksellistä, syvällistä, mitä tämä nykymaailmamme kaipaisi keskellä yksinkertaistusten pyhää kulttia – pintaa, pintaa ja enemmän pintaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski joutui tiedonhimossaan lukemaan jopa ruotsia ja norjaa, mikä ei täysin onnistunut, mutta silti kirjakuski kiittää suomalaista koululaitosta pakkoruotsista, jota hän inhosi koulussa mutta on ollut myöhemmin ilahtunut saamastaan pakkosyötetystä taidosta

Tapani Bagge ja lahjakirjan suuhun katsomisen taito, osa 2

Tapani Bagge Pieni talvisota (CrimeTime, 2015)

Eikö dekkaria tai dekkaristia ole karvoihin katsomista? En miettinyt tätä, kun näin Tapani Baggen muutamia kuukausia takaperin kirjamessuilla Jyväskylässä (täsmällisesti lauantaina 19.3.2015). Kättelimme, hymistelimme siinä ja kertoilimme kuulumisia. Hän oli messuilla puhumassa kirjoistaan ja minä viimeisimmästäni. Lopulta sain käteeni hänen tuoreen rikoskirjansa Pieni talvisota, omaa kirjaani minulla ei ollut takaisin antaa, pitänee korjata virhe joskus toiste. Ajattelin lukaista kirjan hetimiten bussissa matkalla Jyväskylästä Kotkaan mutta kaikenlainen elämä ja kevät, ja planeettojen huonot asennot taivaalla tulivat varmaan väliin, koska päädyin lukemaan kirjaa vasta juhannuksen aikana, jälkeen ja samaan aikaan luin Dolores Redondon baskilaista/espanjalaista maailmanmenestystä Näkymätön vartija. Baskimaan murhat (Suom. Sari Selander. Gummerus, 2015). Baggella oli siis kova kirittäjä, eikä hänelle suinkaan käynyt kisassa hassusti vaikka hänen kirjansa sattuu olemaan paljon hassunhauskempi.

Pieni talvisota on kahdeksan niin sanotun Hämeenlinna noir -sarjan osa (käytän termiä niin sanottu, koska ei tämä Baggen kirja tyylillisesti mihinkään ”noir” kategoriaan mielestäni mahdu). Hieman hirvitti lukea sitä, koska en ollut aiempia osia lukenut, enkä itse asiassa Baggelta mitään muuta kuin käytännössä kaikki hänen lasten- ja nuortenkirjansa. Lahjakirja pitää silti aina lukea, ja täytyy myöntää, että olin kovasti siitä kiinnostunutkin, olihan kannessa mitä mainioin kuva pienestä rotupiskistä. Tietysti halusin tietää, miten tämä piski liittyy tarinaan. Takakansiteksitssä psikiin ei viitattu. Aikoinaan Walter Mosleyn Pieni keltainen koira (Suom. Inka Parpola & Niko Aula. Loki-Kirjat, 2001) sai minut pelkällä nimellään lukemaan ja tutustumaan Easy Rawlingsiin takaperoisesti (sarjan viides kirja) mutta kannatettavasti (luin sitten kaikki).

Mosleyn ja Baggen kirjoissa koira tulee kuvioihin samalla tavalla hieman vahingossa, tosin Bagge ei olisi voinut Mosleyn tavoin laittaa kirjansa motoksi lausetta: Se oli koiran vika. Baggen etukansi hieman valehtelee, sillä koira ei ole tarinassa niin merkityksellinen kuin Mosleyllä. Onneksi kansikuva koira on juuri ruikkaamassa savuavalle aseelle, että kuva paljastaa oleellisen osan Baggen rikoskirjallista tyyliä: kustaan hauskasti monien rikoskirjakliseiden päälle ja osoitetaan suomalaiset vauhdikkaina ja pahoina itseään pitävät gangsterit melkoisiksi rähmäkäpäliksi ja tunareiksi. Hyvin suomalaista siis!

Ja että mutta sillä näet nimittäin – ja päälle vielä totta tosiaan, tämä Baggen kahdeksas Hämeenlinna-tarina on vauhdikas. Tämä kirjailija osaa viedä lyhyillä, täsmällisillä, kuvallisilla, ilmeikkäillä lauseillaan juonta kiivaasti, jopa hengästyttävästi eteenpäin. Kirjan alussa murha- tai tappotahti alkaa ja kiihtyy kiihtymistään, kaikkinensa en jaksanut laskea, kuinka monta tarkoituksellista ruumista ja pari vahingossa tehtyä kirjan mittaan päätyi Hämeeseen lojumaan ruumishuoneelle, mutta paljon niitä tuli, eivät hämäläiset ruumiidentekijöinä kauhian hitaita Baggen kuvaamina olekaan.

Kirjassa kuvataan marraskuun loppua 2014 (pientä veistelemistä jopa Ulvilan murhaoikeudenkäyntiin ja huumepoliisipomon oikeudenkäyntiinkin mahtuu tarinan jutustelukuvioihin) Etelä-Hämeessä akselilla Hämeenlinna-Kerava-Riihimäki. Talvisota viittaa kauden huumekauppoihin ja muuhunkin rikollisuuteen erikoistuneen paikallisen moottoripyöräjengin välienselvittelyyn, jossa käytetään asearsenaalia pommista sinkoon. Mukaan mahtuu asekappoja, venäläiskuvioita, huumekuvioita, entisen poliisin kostoretkeä tyttärensä tuhon aiheuttaneille huumekauppiaille ja monta muuta kuvioita, joita Bagge pyörittää 90 kirjan antamalla taidolla. Tarinaa kerrotaan sekä poliisin että rikollisten näkökulmasta, ja monesta sellaisesta kaiken lisäksi. Erityisesti rikollisissa näyttää olevan sekä pahisrikollisia että parempia rikollisia. Poliiseista en tiedä, koska tuli tunne, että kahdeksannessa kirjassa olisi pitänyt tuntea kuvattujen henkilöiden elämänhistoriaa hieman paremmin (eli lukea aiemmat kirjat). Välillä tuntui, että Bagge oletti lukijan tuntevan osan näistä henkilöistä, sillä sen verran vähän heidän sielunmaisemaansa kuvailtiin.. Kaikki tämä tapahtuma- ja henkilömassa tuntui välillä painuvan päälleni sellaisella vauhdilla, ettei meinannut pysyä perässä. Lienee selvää, että olisin voinut pysyä kyydissä varmaan huomattavasti paremmin, jos olisin lukenut sarjan aiemmat osat.

Lain ja laittomuuden, ystävyyden, kunnian, väkivallan keskellä seikkailevat ihmiset ovat niin pirun suomalaisia. Rakkaus voi johtaa poliisin ja konnan yhteen, rakkaus voi johtaa miehen ottamaan murhankin syykseen. Kovin on ihanan suomalaista tämä Baggen teksti. Kun yksi todellinen pahis on juuri saatu hengiltä, niin tämän raskaana oleva juuri leskeksi tullut vaimo (oliko vai naisystävä, no mitäs väliä) keittää kahdelle murhattarelle kahvit, siinä sitten keskustellaan kuin normaali kyläilytilanteessa. Hautausmaa-, hää- ja kapakkatunnelmat kyllä kuvataan erinomaisen pieni virne kasvoilla, että nautitti lukea tätä meidän suomalaisuuttamme näin ironisesti rikoskirjallisuuteen tungettuna.

Ja mitä se Redondo ja Baskimaa tekee tässä Baggea koskevassa arvostelussa? Sitäpä, että otin kirjan juhannuksen ylitse viikon pikalainaksi (mainio keksintö tämä pikalaina, koska siinä saa tosi uusia kirjoja nopeasti itselleen ja kukapa ei lukisi hyvää kirjaa viikossa, mutta kun tuo  Näkymätön vartija ei ollut sittenkään niin hyvä, että sen olisi ahmaissut laulun sanoilla kuin nuorena ennen), ja luin sitten Baggea ja Redondoa samaan aikaan. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina palautin Redondon luettuna ja keskityin Baggeen. Pieni vertailu siis sallittakoon:

Baggelle kunniaksi on se, että tarina juoksee kuin Viren, vaikka kaatumisiakin sattuisi. Baggen (ja samalla tietysti minun) kritiikiksi pitää sanoa, että kirjassa oli niin monta juonikuvioita, henkilömääriä, -suhteita ja tapahtumia, että minä jouduin lukijana välillä hieman ymmälleni, miten ja miksi näistäkin ihmisistä kerrotaan tässä yhteydessä. Välillä tuntui kuin olisin lukenut amerikkalaisesta rikossarjasta tehtyä suomalaisversiota. Bagge pelastaa tilanteen juuri suomalaisuudella, kuvia kumartelemattomalla juurtumisella suomalaiseen mielenmaisemaan, paikkaan nimeltä Häme, ihmisiin nimeltä hämäläiset, pohjalaiset jne. Ja hauskuudella! Baggen tarinaa lukiessa nikottelee välillä naurusta mutta ainaskii hymyilee jopa pohjalainenkin. Toisaalta välillä en olisi jaksanut niin tarkkaa paikkakuvausta. En ole koskaan ollut kauhean innokas katselemaan kirjaa lukiessani karttaa, että missäs päin nyt kirjan hahmot seikkailevatkaan, ovatko kadunnimet, paikat ja maisemat sellaisia kuin pitää. Baggen kirjassa varmaan näin onkin, mutta minulle jäi vähän epäselväksi kaiken paikkainformaation syöttäminen lukijalle. Minun mielestäni vähempikin olisi voinut riittää, mutta toisaalta pitää pyörähtää pohdinnoissani takaisin, ja todeta, ettei paikkatuntemuksen tarkkojen koordinaattien käyttäminen häirinnytkään lukemista.

Ja se Redondo sitten! Kauhean kehuttu ”maailmanmenestys”, joka yhdistää sarjamurhaajaa metsästävää amerikkalaista poliisi/etsivätarinaa eurooppalaiseen miljööseen, pieneen kylään Baskimaassa. Nykyisin vallalla olevan kerrontatyylin mukaisesti murhayksityiskohdat kuvataan hyvin groteskin graafisesti, välillä selitetään sarjamurhaajien profilointitapojen yksityiskohtia ja muitakin poliisin teknisen tutkinnan yksityiskohtia (vitsaillaan esimerkiksi sillä, että amerikkalaisissa sarjoissa erilaiset tekniset tutkimukset ja DNA-analyysit voidaan tehdä tuosta noin vain iltapäivän kuluessa, kun taas todellisuudessa ne kestävät ja kestävät, ja kestävät pidempään vielä, koska oikeasti poliiseilla ei ole rahaa tai muita resursseja niitä kunnolla toteuttaa). Tarinassa käytetään paljonkin miljöön tuomia visuaalisia mahdollisuuksia (hienoja luontokuvauksia), hieman hyödynnetään espanjalaisen (ja varmaan myös Baskimaan) yhteiskunnan miesvaltaisuutta (päähenkilöetsivä on nainen, Amaia Salazar) sekä baskien kulttuuriperinnettä tapojen mutta erityisesti myyttisen tarinaperinteen kannalta. Hämmentävää (mutta aika luonnollista, koska se on hyvin turvallista) oli politiikan puuttuminen kokonaan kirjasta, mikä tietysti vähensi kirjan kiinnostavuutta ja vei sen pikemminkin suloisen viihderikoskirjallisuuden kategoriaan kuin kunnon yhteiskunnallista todellisuutta heijastelevan nykydekkarin kategoriaan. Kaikkiaan lopputulos oli minulle näin ollen hyvin kliininen, yllätyksetön, valju, perin pohjin tuttu, itse asiassa amerikkalaiseen sarja/elokuva/kirjaperinteeseen perehtyneelle lukijalle liiankin tuttu ja turvallinen tarina sarjamurhaajasta/-jista (kyseinen kirja vasta ensimmäinen osa trilogiassa) ja häntä/heitä jahtaavista etsivistä. Samalla siinä hyvin tutunoloisesti rakennetaan ihmissuhdejännitteitä etsivien välille. Hienoa tässä Redondon kirjassa oli kuitenkin päähenkilön ja hänen perheensä suhteen käyttäminen osana tarinaa. Yksin tämän elementin takia kirja kannatti lukea.

Olen joskus ihmetellyt, miten paljon erilaista tarinaa voidaan jännitys- tai tieteiskirjallisuuden genrejen alle laittaa. Jännäreissä on kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta (Bagge kuuluu osaltaan tähän), oikeudenkäyntikirjallisuutta, poliisikirjallisuutta (Bagge kuuluu osaltaan tähänkin, Redondo paljonkin), psykologista jännityskirjallisuutta (Redondon voisi laittaa tännekin ilman hänen sarjamurhaajapainotustaan), rikos- eli dekkarikirjallisuutta (Bagge täälläkin, ja Redondokin vahvasti), salapoliisikirjallisuus, seikkailukirjallisuus, suljetun huoneen mysteerit, vakoilukirjallisuus ja trilleri (tosin en oikein aina ymmärrä, miksi trilleri on joillekin jännityskirjallisuuden alalaji, koska minusta se olisi enemmän tyylilaji, jossa tarinan kerronta keskittyy vahvasti jännityksen luomiseen ja vielä vahvemmin sen ylläpitämiseen). Ja sitten usein luonnollisesti kaikki nämä ovat sulassa ihanassa sekasotkussa, jota ei pysty kovaksikeitetyinkään kirjallisuudentutkija selvittämään – mutta siinä on kirjallisuuden, kaikenlaisen se syvin nautinto, että lukija voi ja saa lukea selvittämättä itselleen kaikkea.

Baggen ja Redondon kirjat ovat kuin tästä rikoskirjallisuuden ääripäistä veistettyjä, ja Bagge sotkee mukaan vielä groteskia huumoria ja välillä suorastaan slapstick-komediaa. Molemmat ovat sinänsä varsin mehukkaita ja lukukelpoisia. Redondon suhteen olen hieman skeptisempi kuin Baggen suhteen siitä, jaksanko lukea hänen trilogiansa toista osaa. Baggelta pitää lukea jonkun toisen sarja ensimmäinen osa, koska tuo Häme ei nyt minuun tarpeeksi iskenyt. Syytön tosin Bagge siihen on, että minulla ei ole parhaimpia muistikuvia akselilta Hämeenlinna-Kerava-Riihimäki, ei vaikka koira seikkailisi joissakin osissa suuremmassa roolissa kuin tässä kirjassa!

 

Petri Pietiläinen, kirjakuski rikoksia kyyditsemässä