ja vähän myös Marja Saarenheimo Muistamisen vimma. Kirjoituksia muistista ja unohtamisesta
(Vastapaino, 2012),
ja vielä myös Jani
Hakkarainen, Mirja Hartimo ja Jaana Virta (toim.) Muisti (Tampere University Press, 2014)
ja vielä vähän siivuksi
sipaistuna David Morley Media, Modernity, and Technology. The
Geography of The New (Routledge, 2007).
Myönnän, että jotkut kirjat ja kirjailijat ovat
hankalia. Silti niihin/heihin voi ylläpitää ihastussuhdetta. Esimerkiksi
varmaan aivan ihastuttavista kirjoista Robert Musilin (1880–1942) Mies vailla ominaisuuksia on minulta
edelleen kesken, harmi!
Toisaalta jotkut kirjailijat ovat kauhean helppoja
kuten Ursula K. Le Guin (1929–). Tutustuin hänen
Maameren tarinoihinsa tuoreeltaan 1970-luvun lopussa, minkä jälkeen luin häntä
englanniksi, koska suomennokset loppuivat. sitten tuli väli, mutta löysin
uudestaan 2000-luvulla, ja palasin lukemaan Maamerenkin uudestaan. Ihastus ja
rakkaus hänen teksteihinsä ovat pysyneet vankkoina, vaikka lukukokemukset ovat
muuttuneet vuosien varrella. Nyt tätä kirjoittaessa tulipa mieleeni, että
voisin taas lainata pari hänen kirjaansa ja lukea ne uudestaan.
Pieni sivupolku vie minut minulle hankalampien kirjailijoiden
luokse. Yksi ehdottomista hankalista on W. G. Sebald (1944–2001). Aikoinaan luin hänen Austerlitzinsa (2002) ja jäin hämmentyneeksi. Tarinan rakenne oli
kiintoisa, fiktion ja faktan sekoittaminen ällistyttävää, mustavalkokuvien
käyttö dokumentaarisesti ihastuttava, arkkitehtuurin ja menneisyyden kaivaminen
ihastutti. Tämä ei liene ihme, koska olen monien muiden lisäksi Proust- ja Modiano-hullu.
Silti teos oli hankala lukea. En silloin enkä nykyäänkään täysin tiedä, miten
siihen suhtautuisin. Muistan, miten väittelin erään ystäväni kanssa tuoreeltaan
siitä, oliko teos mestarillinen, kummallinen vai pelkästään tylsä. Ystäväni oli
Sebaldiin hulluna mutta minä suhtauduin varauksellisesti. Jälkikäteen
katsellessa hän oli oikeassa minä väärässä. Vieraalla
maalla (2004) meni sitten alas parisen vuotta myöhemmin, mutta Saturnuksen renkaat (2010) jäi kesken
kesken kesken. Ostin sen silti hyllyyni ja laitoin symbolisesti aika keskelle
hyllyä, että painottuisi sen keskeisesti kesken jäänyt lukeminen. Kirja on
muutes vieläkin saattamatta loppuun minun kohdallani. Kenties tartun siihen Le
Guinin välissä.
Kului parisen vuotta enkä edes muistanut Sebaldia. Panin
merkille Huimauksen (2011)
ilmestymisen, enkä tuntenut mitään tarvetta tarttua siihen. Maailma muuttui. Luin
syksyllä 2014 Austerlitzin uudestaan,
ja vanha lukukokemukseni ei toistunut – olin nyt aivan haltioitunut. Palauttaessani
kirjaa näin ”uutuustelineessä” uusimman suomennoksen Ilmasota ja kirjallisuus (2014). Tartuin siihen, koska halusin nähdä,
miten saksalainen kirjailija käsittelee Saksan pommittamista toisessa
maailmansodassa. Olin aiemmin lukenut ruotsalaisen esseistin Sven Lindqvistin
(1932–) koko suomennetun tuotannon, johon kuuluu hieno teos Nyt sinä kuolit – pommien vuosisata
(2000). Sen lukukokemusmuiston takia intoonnuin tarttumaan Sebaldiin, onneksi. Ilmasota ja kirjallisuus on yksi
hienoimmista sotaa ja kirjallisuutta käsittelevistä teoksista. Samalla siinä on
joidenkin arvostelijoiden mielestä erikoinen (ja kirjan kokonaisuutta joidenkin
mielestä laskeva) essee saksalaisesta kirjailijasta Alfred Anderschista. Tähän
keskusteluun menemättä totean vain, että minusta essee on loistava analyysi
siitä, miten ”klassikoita” tehdään, miten johonkin kirjailijaan laitetaan
valokeila ja miten heistä tehdään suuria, miten tämä prosessi liittyy sekä
yhteiskuntien että tarpeiden muutoksiin. Jokaisen kirjallisuushistorian
dynamiikasta kiinnostuneen kannattaa lukea tämä essee. Ja sitten olinkin valmis
ottamaan käteeni Huimauksen.
Huimaava matka
Kirjojen määritteleminen on loputon matka
sokkeloihin. Jotkut pitävät kovinkin tärkeänä, onko kirja dekkari, tieteiskirjallisuutta,
fantasiaa, tieteisfantasiaa, realismia vai mitä ihmettä. Yksi keskeisistä ja
joskus hämäävimmistä erotteluista on kauno- ja tietokirjallisuuden väliin
vedetty viiva, joka joskus mielestäni kyllä vedetään sinne kuuluisaan veteen,
vieläpä usein pariinkin kertaan. Ai miten niin siinä olisi jotain vaikeata, voi
joku ähkäistä, eikös asiat ole päivänselviä. Ei aina, eikä aina pidäkään olla.
Esseet esimerkiksi laitetaan määrityksissä molempiin kategorioihin ja
muistelmissa usein on kyse samalla tavalla hankalasti määrittyvistä kirjoista,
jotka taitavat pudota sinne veteen viivojen loitontuessa toisistaan kuin
aallot.
Sebaldin kirjojakin on luokiteltu sinne ja tänne.
Kotkan pääkirjastossa Sebaldit ovat pääasiassa luokassa 84.2 eli suomenkielisessä
kertomakirjallisuudessa (Ilmasota on luokassa 86.4 eli saksankielisen
kirjallisuuden historia ja tutkimus, vaikka minusta ihan tavallinen seebaldi
tämäkin kirja on, täynnä omakohtaista esseemäistä pohdintaa ja historiaa). Huimauksen
sivuliepeestä voi lukea, että ”[Y]leisesti katsotaan”, että hän julkaissut
neljä kaunokirjallista kertovaa teosta, yhden runokokoelman ja neljä
esseekokoelmaa”. En väitä vastaan, koska yksityinen katseeni ei riittäne
yleisen katseen horjuttamiseen, eikä minusta oikeastaan ole mitään väliä sillä,
miten kirjat luokitellaan, kunhan ne löytävät täyspäisiä lukijoita ja paljon.
Huimaus
oli minun lukemanani muun muassa matkakirja Stendhalin maailmaan, Italiaan ja
Kafkaan (olisinpa muutamaa vuotta sitten tiennyt, että Kafka kävi Venetsiassa,
niin olisin voinut käydä kulkemassa hänen jalanjälkiään siellä), Sebaldin
lapsuuteen ja lapsuuden maisemaan, historiaan ja vähän moneen muuhunkin
paikkaan. Se sisälsi viipyileviä muistijälkiä, tarkkoja visuaalisia havaintoja
ympäristöstä aivan säähän ja arkkitehtuuriin asti, minua pohdituttamaan jääviä
ajatuksia muistamisesta, muistista, menneisyyden kirjoittamisesta uusiksi,
muistijälkien mahdottomuudesta, mahdollisuudesta valehdella muistijälkiä jopa
itselleen ja edelleen syvenevää tutustumista fiktiiviseen hahmoon nimeltä
Sebald, tai kirjan minä-kertoja. Jokunen viikko sitten Helsingin Sanomien
tiedeosiossa kirjoitettiin ”uutisena” jostain uudesta muistia koskevasta
tutkimuksesta. Toimittaja kirjoitti kuin suuresta löydöstä siitä, miten
tutkimuksessa oli havaittu se, miten ihmisille voidaan luoda muistoja, joita he
oikeastaan pitävät ominaan, aitoina omina muistoina. Kun luin artikkelia,
muistan hymähdelleeni, että jopas tässä uutisena välitetään asiaa, mikä on
ollut muun muassa kirjailijoiden kirjoitusten aiheena jo ainakin sata vuotta.
Kirjoittaminen on muistamista, muistaminen on usein kirjoittamista, jossa
muistoja luodaan, muokataan ja joskus lopulta uskotaan kaikki, mitä muistetaan.
Sebaldin (ja monen muun) kirjailijan kirjat kulkevat tässä maastossa sellaisella
taitavuudella, että huimaa. Muistaminen ei siltikään ole kertomus vaan kertomus
on muistin jäsentämistä, muokkaamista ja jopa vääristämistä. Menneisyydestä
kertominen edellyttää muistia, mutta muisti ja kertomus eivät ole sama asia.
Sebaldi rikkoo taitavasti koko ajan tätä yhteyttä. Hän korostaa kertomuksissaan
muistin samanaikaista heikkoutta ja vahvuutta. Kenties hänen käyttämänsä
valokuvat ja muut visuaaliset ärsykkeet korostavat sanallisen kerronnan
peittävyyttä: kirjaan lisätty junalippu todistaa jonkin matkan tapahtuneen
mutta miten pelkkä lippu todistaa kerronnan tapahtumien kuvaavan jotain todella
tapahtunutta. Kenties visuaalinen ärsyke on vain tapa rikkoa muuten niin
koukuttavaa kerrontaa, osoittaa sanojen rajoja vai sittenkin todistaa sanojen
oikeuden kuvata tapahtumia. Hankala tapaus tämä Sebald, pistää miettimään niin
monia mahdollisia maailmoja.
Tulipa siis kaikenlaista mieleen Hesaria lukiessa.
Toimittajien kannattaisi joskus lukea tutkimuskirjallisuutta muistista.
Esimerkiksi Tampereen yliopiston julkaisusarjassa on tullut äskettäin mainio
artikkelikokoelma nimeltään Muisti
(2014). Yhdessä sen artikkeleista Matti Hyvärinen pohtii muistin, kertomuksen
ja kerronnallisuuden yhteyksiä, ja käyttää luonnollisesti vahvasti Sebaldia.
Hyvärisen (s. 37) omin sanoin tämä on luonnollista, koska se liittyy Sebaldiin
ensinnäkin siksi, että tällä on ”lähes piinaa muistamisen ja muistelemisen
pakkonsa sekä yksilönä että eurooppalaisen sivilisaation jäsenenä” ja toiseksi
kirjojen rakenteen takia. Hyvärinen toteaa ”hänen kirjojensa hämmentävä
rakenne, joka nostaa muistin ja kertomuksen suhteen tutkittavaksi”. Hyvärisen
artikkeli kannattaa lukea ehdottomasti. Kokoelman minusta hauskin ja mielenkiintoisin
artikkeli on Bernt Östermanin ”Matkakirjoituskone, kävelykeppi ja
tähtikuvioinen nenäliina – muistoesineiden
filosofiaa”, jossa pohditaan muistoesineiden roolia kohteidensa muiston
elävöittäjinä, koko muistoesineen roolia yhteiskunnassamme (miksi esimerkiksi
kuuluisuuksien jälkeensä jättämistä rojuista maksetaan niin suuria summia jne.)
ja erityisesti Helsingin yliopiston Wright-Wittgenstein-arkiston kokoelmiin
kuuluvia molempiin herroihin liitettäviä muistoesineitä. Valaiseva ja kiintoisa
artikkeli ei viittaa mitenkään Sebaldiin mutta minulle tuli mieleen se, miten Sebaldin
kirjoihinsa kuvien kautta liittämät paikat, esineet ja muu kuvissa esitetty toimivat
samalla tavalla kuin muistoesine – niihin on takertuneena jotain muka-autenttista
kirjan kertomuksesta, ne ovat samalla tavalla todisteita jostain kertomuksen
ulkopuolisesta kuin Östermanin käsittelemät muistoesineet.
Siinä mielessä Sebald on saavuttanut klassikon aseman
kirjallisuuden ja muistamisen kentillä, että esimerkiksi Marja Saarenheimo
käsittelee hänen tuotantoaan yhtenä kuuden kirjailijan joukossa muistamista
pohtivassa esseekokoelmassaan Muistamisen
vimma (2014). Saarenheimon esseet ovat mielenkiintoista luettavaa,
vaikkakin olisin jättänyt Proustin pois käsiteltävien joukosta, koska häntä on
käsitelty ja väännetty niin paljon. En ole Saarenheimon kanssa aina samaa
mieltä Sebald-osiossakaan mutta menemättä siihen yksityiskohtaisesti täytyy
sanoa, että hienosti hän tätä käsittelee.
Sebaldin yhteys nykytaiteeseen
Kiintoisa lyhyt analyysi Sebaldista löytyy David Morleyn teoksesta Media, Modernity, and Technology. The
Geography of The New (2007). Morley yhdistää Sebaldin teoksissa käyttämää tekstiä
ja kuvia yhdistävää tekniikkaa nykytaiteilijoiden kuten ranskalaisen Christian
Boltanskin (1944–) ja saksalaisen Gerhard Richterin (1932–) tapoihin tuottaa
merkityksiä omissa teoksissaan. Boltanski taiteen lähtökohtana on tila, johon
hän rakentaa tarinan. Richter on taas uudistanut saksalaista abstraktia
taidetta tutkimalla maalauksen ja valokuvan suhteita. Molemmat tutkivat
dokumentaarisen esityksen, kuvien tai jopa mainosten sekä muistelun,
muistamisen, muistiprosessien välisiä monimutkaisia yhteyksiä. Molemmilla
totuuden ja petoksen suhde nousee esiin heidän töissään aivan samalla tavalla
kuin Sebaldilla. Morley vertaa häntä erityisesti Boltanskiin, vaikka minusta
yhteys Richterin Atlas-sarjaan voisi olla aivan yhtä jännittävä. Toisaalta en
voi muuta kuin nyökytellä Morleyn ajatukselle siitä, miten dokumentaarisen
näköisesti käytetyt kuvat ja muu visuaalinen materiaali luovat Sebaldin
teoksiin dokumentaarisen illuusion, ikään kuin Sebald kirjoittaisi dokumenttia,
eikä fiktiota. Ja dokumenttikin on fiktiota.
Hyvä havainto on myös se, ettei kirjailijan käyttämien visuaalisten
elementtien rooli tarinassa ole aina itsestään selvä. Ne suorastaan rikkovat tai
ainakin häiritsevät kertomusta. Niiden ”laatu” ei innosta tutkiskelemaan niitä
tarkasti esimerkiksi suurennuslasilla. Ne ovat Morleyn sanoin ”snapshots”.
Kuvien ja tarinan suhde pakottaa lukijan ikään kuin lukemaan kuvia tarinan
lävitse mutta samalla hänelle tulee Sebaldin hienosti rakentama tunne siitä,
että kuvat ovat jotain paljon suurempaa kuin pelkkä tarinan osa. Morleyn
mielestä näin ne muodostavat kirjailijan ”väärennöksen” todellisuudesta. Monet
tutkijat ovatkin nähneet Sebladin tehneen uudenlaista kirjallisuutta, missä
venytetään sekä fiktion että faktan (erityisesti historiankirjoituksen) roolia
pakottamalla ne molemmat taipumaan toistensa käyttötapoihin, sovittuihin
muotoihin ja tehokeinoihin. Varmaan totta tämäkin, mutta minusta ne pikemminkin
luovat dokumentaarisen rinnakkaiskertomuksen. Tekisi mieli leikata ne pois
kirjasta, laittaa järjestykseen valkoiselle pahville ja miettiä niiden kertomaa
kertomusta.
Ja mitä jäi Huimauksesta heti käteen
kaiken yllä olevan lisäksi? Ensinnäkin tarve lukea Stendhalin Punaista ja mustaa mahdollisimman pian
uudestaan, kenties myös Parman kartusiaaniluostari,
muita hänen kirjojaan en ole lukenutkaan. Kafkaan en syöksy, koska lueskelen
joka tapauksessa häntä silloin ja tällöin. Pisanellon maalauksia tuli heti
katseltua, muutamat niistä osoittautuivat hyvin tutuksi. Veronaan tekisi nyt
mieli lähteä katsomaan niitä Pisanellon maalauksia, joista Sebald kertoo
teoksessaan. Italialaisista sarjamurhaajistakin olisi kiintoisaa saada tietää
enemmän kuin mitä Sebald kertoo. Ja suurin anti kirjasta lienee lähiaikoina se,
että tartun varmaan tiukasti Saturnuksen
renkaisiin, ja nyt aloitan alusta ja nautin loppuun asti. Tämän kehottaisin
jokaista tekemään, joka ei jo ole Sebaldiinsa tutustunut.
Petri Pietiläinen, kirjakuski huimaavissa
tunnelmissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti