Pyöveleitä ja muuta 1600-luvun lopun sielunmaisemaa

Anneli Kanto Pyöveli (Gummerus, 2015)

Hannele Klemettilä Keskiajan pyövelit (Atena, 2004)

Tunnustan, että rakastan historiallisia romaaneja. Hyvää sellaista lukiessa voi mielikuvituksissaan hetken kuvitella, että ymmärtää jotain menneisyyden ihmisten sielunmaisemasta, vaikka tiedänkin kaiken fiktioksi. Tietysti tiedän, että kaikki historialliset romaanit ovat samalla oman aikansa sisäänsä imaisseita tarinoita. Historiallisten romaanien alkuajoista lähtien 1800-luvulla niihin oli isketty tavalla tai toisella, kirjoittajan suoraan tarkoittamana tai vain elämishorisontin salaa pakottama, piilo-opetussuunnitelma (eikös tällainen termi joskus lanseerattu kuvaamaan sitä kaikkea, mitä opetussuunnitelmissa ja itse opetuksessa koululaisten haluttiin omaksuvan, vaikka sitä ei suorastaan missään lukenut tavoitteena). Ei ole tosiaankaan täysin viatonta Julian Rathbonen menestysromaani The Last English King (1997), sitä seurannut Kings of Albion (2000), ja niin monet muut vastaavat ”englantilaiseen” historiaan liittyneet vahvasti Englannin ja mannermaan kulttuurin törmäyttävät tarinat nousivat suosituiksi juuri vuosituhannen vaihteessa ja sen jälkeen. Niille on tilausta. Ne rakentuvat omalta osaltaan nyky-Euroopan jännitteistä ja omalta osaltaan lietsovat jännitteitä niin kuin mikä tahansa yritys kuvitella kulttuuria, yhteisöjä, menneisyyttä jne. Jos joku kiinnostuu aiheesta, voi lukea vaikkapa Jopi Nymanin artikkelin ”Kigns And Queens of England. Julian Rathbone’s Nation” teoksesta Text And Nation. Essays on Post-colonial Cultural Politics (Ed. by Andrew Blake and Jopi Nyman, University of Joensuu. Studies in Literature and Culture 10, Joensuu 2001)-

Suomalaisessa kirjallisuudessa ei varmaankaan olisi 1900-luvun alussa kukaan edes kuvitellut kirjoittavansa romaania 1600-luvulla eläneistä pyöveleistä tai muista laitapuolen kulkijoista. Olisiko kukaan sellaista halunnut lukea? Silloin piti kirjoittaa sankarillista suomalaista muinaishistoriaa uusiksi niin aikuis- kuin lapsiväestölle. Piti rakentaa tarinoissakin menneisyys, joka olisi nykyisyyttä tukeva, ja silloin taisteltiin sortokauden aikana venäläistämistä vastaan – ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, keksikäämme siis arvoisemme menneisyys suomalaisina. Eihän se tietenkään näin yksiviivaista ole, mutta kaikkea tätä pohdin, kun luin Anneli Kannon mainion uutuusromaanin Pyöveli (2015).

Kanto kuvaa 1600-lopun maailmaa niin nykyisessä Suomessa kuin erityisesti Pohjois-Saksassa. Päähenkilöinä ovat pyöveli, tuomari ja apteekkari. Heidän elämänkohtalonsa kietoutuvat toisiinsa kuten myös muiden ihmisten elämänkohtaloihin. Kanto kuvaa väkevästi pyövelin pojan Johannin kasvamista pyövelin tehtäviin. Välillä käydään Saksassa pyövelikisällinä. Kanto tavoittaa minusta mainiosti maailman, jossa pyövelin pojista tulee pyöveleitä ja pappien pappeja. Vain harvat pystyvät muuttamaan kohtaloaan. Ihmiset elävät meidän mielestämme kummallisessa maailmassa mutta oikeastaan Kanto pystyy monien ihmisten kautta kertomaan sen, että sama maailma se sittenkin on, hieman erilainen kuin oma yhteiskuntamme, tuntematon mutta silti tuttu.  Tietenkään ei saa kuvitella, että kirjailijakaan pystyy kuvittelemaan sivuille sen, mitä oikeastaan ajateltiin, mutta hyvin Kanto lukijaa vakuuttaa. Toisen keskeisen päähenkilön eli tuomari Wisanderin maailmaan ja erityisesti henkiseen muutokseen vuosien myötä Kanto saa hienon otteen. Tosin ainahan sitä voi muistaa, että nykykäsityksillä, nykyajatuksilla ihmisen ajatuksista tässä mennään esimerkiksi aivan lopussa, kun Wisander muuttuu tuomarista julmuriksi. Tässäkin historiallinen romaani on kirjoitusaikansa lapsi niin hyvässä kuin pahassa.

Pyöveleissä pelko ja turva

Kannon romaanin parasta antia minulle oli pyöveleiden maailman ja ajattelutavan kuvaaminen. Olen tosin aina arvostanut Hannele Klemettilän tietokirjaa Keskiajan pyövelit (2005), koska siinä Klemettilä kuvaa laajasti ja yksityiskohtaisesti eurooppalaisen oikeusjärjestelmän välttämätöntä työmiestä eli pyöveliä. Siinäkin kuvataan yksityiskohtaisesti muun muassa sitä, miten pyöveleitä pelättiin ja jopa vihattiin, miten pyövelit olivat samalla arvostettuja ja välttämättömiä mutta miten samalla heitä pakotettiin tekemään likaisia töitä kuten julkisten käymälöiden tyhjentämistä tai raatojen siivoamista. Mitään yhtä eurooppalaista käytäntöä ei ollut vaan tavat vaihtelivat eri puolilla eri aikoina suurestikin. Kannon kirjan luettuani piti tietysti lukea Klemettilää uudestaan, koska niin vahva tarve tuli taas lukea laajemmin pyöveleistä.

Kannon kirja on vahva ja mieleenpainuva lukukokemus. Minusta (ja taas muistutan sitä, että minäkin olen luonnollisesti elämänpiirini ja -kokemukseni, eletyn kulttuurin, omaksutun kulttuurin ja lukemieni kirjojen onnellinen vanki) hän pystyy vakuuttavasti kuvaamaan monien henkilöidensä maailman. Hyvä historiallinen romaani saa uskomaan, että samalla kyseessä on dokumentti ja samalla henkilökohtainen todistus tapahtuneesta. Kiirettä tarinassa ei pidetä. Hahmojen ja juonikuvioiden annetaan kehittyä rauhassa. Olin äärimmäisen tyytyväinen lukemaani loppupuolelle asti. Kun siellä sitten tarinan maagiseen kehään heitettiin 1670-luvulla Pohjanmaata ravistelleet noitavainot, kirjaan tulee kiireen makua. Tuomari Wisander kaventuu hahmona, hän muuttuu ohueksi. Noitavainot ja -oikeudenkäynnit, koko kollektiivinen hulluus ja ihmisissä tapahtunut muutos tavallaan juostaan lävitse tapahtumia luettelemalla. Kolmen keskeisen hahmon aiemmin kannattelema tarina (kolmas on orjapojasta apteekkariksi monien muutosvaiheiden jälkeen noussut Eggerts, jota en tässä paljoa käsittele, mutta joka ansaitsee hahmona kehut) kutistuu Johann-pyövelin aina vain yksiulotteisemmaksi muuttuvaksi kertomukseksi. Tämä tietysti palvelee tarinassa sitä, että Johann on se keskeisin hahmo ja hänen muutosprosessinsa on keskeistä teoksessa. Loppu on tietysti hyvin seesteinen ja nautittava. Ja hienoa on se, että kissakin nousee niin tärkeäksi viimeisten sivujen henkiseksi sankariksi. Silti lopun noitavainot tuntuivat minusta kuin laajalta hahmotukselta tarinan lopuksi. Tunnelmaa lisää se, miten hienosti Kanto on koko aiemman tarinan ajan antanut lukijansa mennä henkilöidensä maailmaan.

Loput 40 sivua olisin kustannustoimittajana kirjoituttanut uudelleen. Ja sanonut kirjailijalle, että älä hätäile, kuvaa kaikki yhtä tiheästi ja hienosti kuin alussa. Sivuja olisi tullut sata lisää mutta kukaan ei olisi lopettanut lukemistaan, koska magiikka olisi jatkunut. Nyt lopusta jäi hieman juosten kustu maku suuhun, mutta vain ihan lopusta.

Lukekaahan ihmiset ihmeessä tämä tarina. Olen varma, että se kestää toisenkin lukemiskerran. Itse ainakin aion lukea tämän kirjan uudestaan, ja ostaa sen sitten parin vuoden päästä alennusmyynnistä hyllyyni. Ja sen verran paljon todellakin tarinasta tykkäsin, että luen varmaan Kannon muutkin teokset. Hassua sinänsä, että sama ilmiö tapahtui luettuani Klemettilän pyövelikirjan. Sen jälkeen olen lukenut kaikki häneltä ilmestyneet keskiaikaa käsittelevät tietoteokset. Näin sitä kirjailija onnistuessaan luo itselleen uskollista lukijakuntaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski pyöveleiden maailmassa

Koirien perässä McCarthyn romaaneissa

Cormac McCarthy Kaikki kauniit hevoset (Suom. Kaijamari Sivill. WSOY, 2014),

Matka toiseen maailmaan (Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, 1995)

ja vähän kenties myös

Veren ääriin eli Lännen punainen ilta (Suom. Kaijamari Sivill. WSOY, 2012)

Ihastelen ja pelkään Kotkan pääkirjaston ”tyrkkyhyllyjä” tai ”tarttumispaikkoja”, eli niitä häkkyröitä, joissa uutuudet odottavat tai ne kirjat, joita kirjasto ”suosittelee”. Niistä tarttuu niin paljon hyviä kirjoja mukaan ettei paremmasta väliä. Amerikkalaisen Cormac McCarthyn kirjat ovat minulle tällaisia. Tai tuo nyt ei ihan täydellinen totuus ole. Tunnustan, että nähtyäni elokuvasovituksen Tiestä (elokuva 2009, alkuteos 2006, suomennos 2009) tartuin myös vanhana scifi-friikkinä hänen romaaniinsa. Luin sen ja myönnettäköön, että pidin sitä huomattavasti vaikuttavampana kuin elokuvaa, mikä ei liene yllätys kenellekään kirjojen ystävälle. Jäi suuhun maku, että voisihan tätä herraa lukea lisääkin, mutta siihen se jäi vuosiksi.

Vuonna 2012 olin keskellä koirien historiaa. Uutuushyllystä tarttui käteeni Veren ääriin (2012), ja nautin siitä suunnattomasti, etenkin, koska koirat haukkuivat niin julmetusti kirjassa. Mutta se kerronta, voi että sitä kerrontaa, sitä runoutta, sitä nautintoa, kun lukee ja sulkee silmänsä ja kaiken näkee ja tuntee edelleen kuin kirjassa.

En sitten kuitenkaan käyttänyt McCarthyä Koirien maailmanhistoriassani (SKS, 2013). Kaikkea ei vain voi tunkea yhteen kirjaan vaikka haluaisikin, tai sitten pitää tehdä omakustanne, jossa itse saa päättää kuinka hienon tai huonon teoksen julkaisee. Jäi nurkassa lymyilevä tarve lukea lisää ja vielä lisää. Muutaman kerran olen Helsingin Akateemisessa pidellyt McCarthyä englanniksi käsissäni mutta järki on voittanut; ei voi kaikkea lukea, koska aika vain ei riitä vaikka kuin venyttäisi sekunteja.

Sain tyydytettyä McCarthy fetissini sillä, että ostin kirjaston poistomyynnistä muistaakseni viime vuonna Matkan toiseen maailmaan (1995). Pistin sen hyllyyn tyydytyksen väristyksiä sisässäni. Nyt olisi kotonakin yksi McCarthy, jos lukemishimo valtaisi sietämättömällä vimmalla joskus yön pimeinä – ja sinne se unohtui muiden lukemattomien kirjojen joukkoon.

Kunnes! Kesällä 2015 kirjastossa törmäsin ”suositellaan”-hyllyssä Rajatrilogian ensimmäiseen osaan (Matka toiseen maailmaan on sen toinen osa, kolmatta ei ole vielä suomennettukaan) Kaikki kauniit hevoset (2014), ja sitten minua vietiin.

Keppihevosena koirat ja kissat

Tartuin ”hevoskirjaan” tarralappukasan kanssa. Laputin lukemastani uskollisesti valtavat määrät viittauksia koiriin, eikä tästä nyt niitä kissoja löytynyt. Tuttua kerrontaa tämä kirja nyt oli. Tässä 16-vuotias John Grady lähtee karkuteille kaverinsa Rawlinsin kanssa. Määränpäänä Meksiko. Heitä ajaa selittämätön tarve olla jossain muualla kuin kotona, tosin äiti myy isoisän kuoleman jälkeen Gradyn kotitilan, eikä äidin ja pojan suhde ole kovinkaan hyvä. Isä ja äiti ovat eronneet. Äiti tähtää näyttelijäksi ja isä on kuolemassa, tai jonkinlaisessa stagnaation tilassa. Poikien mukaan matkaan tarttuu heille tuntematon kolmas poika, Jimmy Blevins. Ja kaikkea, todellakin kaikkea jopa meksikolaiseen vankilaan tutustumista tapahtuu. Keskeiset osat kirjasta kuluvat kuitenkin satulassa ja matkalla.

Pojat kohtaavat Meksikossa roistoja ja ahneita ihmisiä mutta pääasiassa maan hiljaisia, tavallisia elämäänsä tarrautuneita köyhiä ihmisiä. Kolmas poika aiheuttaa hankaluuksia, liian hyvät hevoset aiheuttavat hankaluuksia, rakkaus aiheuttaa erityisesti hankaluuksia mutta ihmisen suhde hevoseen pysyy. Tarinasta löytyy kaikki – jopa ne koirat.

McCarthyn kirjoissa koirat ovat läsnä enemmän kuin kissat. Veren ääressä ihastelin tapaa, jolla hän rakentaa ihmisläsnäoloa, koteja, rancheja, kyliä ja kaupunkeja, koirien haukkumisesta. Kun kulkija lähestyy asutusta, ne ovat koirat, jotka häntä tervehtivät, ja niitä on kaikkialla niin kuin pitääkin olla. Koiralliseen paikkaan on hankala tulla tai poistua ilman kunnon rähinää.

”Koirien haukkua alkoi kuulua pitkin kylää. Syttyi valo.” (Kaikki kauniit hevoset, 95)

McCarthy olisi täysin samaa mieltä kuin aikoinaan suomalaiset olivat siitä, että koiraton talo on turvaton talo. Koiran tehtävä on haukkua, räksyttää ja varottaa. Tosin samalla tavalla kuin suomalaisessa kansanperinteessä (katso jos haluat kirjani Koirien Suomi, SKS, 2014) koiran tehtävänä on haukkua kaikki vieraat, vaaralliset ja ystävälliset vieraat. Vasta koiran omistaja päättää, kumpi vieras sitten hänen silmissään onkaan.

Kaikki kauniit hevoset -kirjassa koira on useimmiten koira, se vahtikoira. Tosin rikkaan maanomistajan, jonka tyttäreen päähenkilö Grady kohtalokkaasti rakastuu ja saa vastarakkautta, luona on myös rotukoiria, vinttikoiria. Muutamassa kohdassa mainitaan myös erilaiset koirat, erilaiset rotukoirien ja piskien rodulliset sekoitukset, mutta pääasiassa koiran tehtävä on toivottaa matkalaiset tervetulleiksi ja saattaa heidät matkaansa.

”Koira seurasi heitä jonkin matkaa ja pysähtyi sitten katsomaan heidän peräänsä.” (Kaikki kauniit hevoset, 65)

Koirien haukun ja muun käyttäytymisen avulla rakennetaan hetkittäisiä tunnelmia, pysyvää tunnelmaa ja viipyileviä merkityksiä. Yössä salaa kulkevat kuulevat, miten kaukaa kuuluu koirien haukku, mutta rakastavaiset ovat turvassa toistensa kanssa. Haukku on kaukana, eikä kukaan, eivät edes koirat voi heitä nähdä. Kaikesta näkee, että kirjailija haluaa saada lukijansa tarttumaan jokaisen lauseen muodostamaan tunnelmaan, lukijan pitää oppia lukemaan tekstin koiria tarkemmin kuin mitään muuta. Toisaalta tämä on minun tulkintani McCarthyn tarinoista.

Tulkinta vahvistuu ja itse asiassa voimistuu, jos lukee Rajatrilogian toisen osan eli Matkan toiseen maailmaan (1995), koska siinä vasta niitä koiria ja lisää koiria sitten onkin. Keskeinen päähenkilö Billy Parham vangitsee Meksikosta tulleen suden ja lähtee omista syistään viemään sitä takaisin kotiinsa Meksikon vuorille, eikä surmaa sitä. Suden kanssa kulkiessaan niitä koiria ja haukkuja riittää. Meksikossa susi viedään häneltä ja pakotetaan taistelemaan areenalla koiria vastaan. Suden ja myöhemmin Billyn ja hänen veljensä Boydin kohtalot kiteyttävät McCarthyn runollista mutta surullista näkemystä maailmastamme. Suden kohtalo rikkaan miehen haciendalla on hyytyvää luettavaa, sillä suden luontainen villeys ei kestä vertailussa ihmisen luonnottoman julmuuden kanssa. Kun Billy menee ja ampuu suden päähän armonlaukauksen, niin kerronnan tiiviys kylmää. Melkein odottaa toista armonlaukausta Billyn päähän. Billy ostaa kiväärillään suden ruumiin ja käy hautaamassa sen niille vuorille, minne hän ajatteli tiineenä olleen naarassuden alunperinkin vievänsä. Myöhemmin kuvio toistuu, kun Billy varastaa veljensä ruumiin haudasta ja vie sen takaisin Yhdysvaltoihin, omaan maahan.

Ja veljesten matkalla on heidän koiransa, tai enemmän se oli Boydin kuin Billyn koira, ei mikään hyvä vahtikoira, koska se ei haukkunut, kun rosvot tulivat veljesten kotitaloon ja tappoivat heidän äitinsä ja isänsä. Koiralta he leikkasivat kurkun auki. Koira jäi henkiin mutta äänettömänä. Veljekset vitsailevatkin siitä hellästi, että mitäs tekemistä oikeasti on koiralla, joka ei hauku, ei se enää ole mitenkään hyödyllinen, se on ikään kuin menettänyt oikeutensa olla koira, mutta niinhän tässä maailmassa McCarthyn kirjoissa suurin osa ihmisistä on menettänyt oikeutensa kutsua itseään ihmisiksi tai joku katsoo heitä ikään kuin he eivät olisi enää ihmisiä.

Koira on silti veljesten äänetön matkakumppani, kun pojat lähtevät hakemaan rosvojen viemiä hevosia Meksikosta. McCarthy pitää hitaasti polveilevista matkoista, jotka todellisuudessa eivät kulje vain Yhdysvaltojen ja Meksikon välillä vaan kaukaisiin ajatuksiin, historiaan, filosofiaan, ikään kuin tähtiin, toisiin maailmoihin todellakin. Voi sitä koirien rähäkkää tällä poikien vaarallisella matkalla. Kun matkaajilla on mukanaan oma koira, silloin tuntemattomien paikkojen koirat ne vaan räjähtävät elämään. Hieman liioitellen voi sanoa, että veljesten ja koiran yhteisellä matkalla ei löydy aukeamaa ilman koiraa. McCarthy muistaa aina kertoa sen, mitä koira tekee aivan vastaavalla tavalla kuin sen, mitä Boyd tekee. Billy on kuitenkin se päähenkilö, tai tärkein päähenkilöistä, jonka kautta maailma kiertyy, jonka silmien kautta maailma tunnistautuu kaikessa monimutkaisuudessaan.

Ja ne kissat? Matka toiseen maailmaan -teoksessa on joissakin paikoissa kissoja. Kissanystäviä hyytää kohtaus, missä pojat pohdiskelevat tacoja syödessään, mitä niiden sisällä mahtoikaan olla. He kiusottelevat aivan vakavissaan toisiaan siitä, että niiden sisällä oli kissaa.

Billy toteaa veljelleen, että taatusti oli kissaa: ”Näitkö miten tuo koira katseli sinua?” (Matka toiseen maailmaan, 287)

Kissojen syöminen olisi aivan loogista, koska kuumilla kaduilla tai edes varjoissakaan ei näy yhtään kissaa. Vaikka kumpikaan veljeksistä ei söisi kissaa, niin Billy pohtii, että voisi sittenkin syödä kissaa, jos olisi tarpeeksi nälkäinen. Pelkän ajatuksen myönteinen pohtiminen kuvaa sitä, miten nämä veljekset ovat maailman kurjuudessa kylvetty.

Aiemmin yksin Meksikossa käydessään Billy oli autiossa kylässä tavannut entisen papin ja nykyisen erakon, joka asusteli kissojen kanssa yksin kylässä. Kissa näkyy molempien kirjojen (Kaikki kauniit hevoset -teoksessa pojat työskentelevät rikkaan miehen ranchilla, ja siellä on kissoja, kissoja ja jonkin verran lisää kissoja, mutta sisätiloissa isännän suuressa talossa) sivuilla kodin olentona, ne tulevat ja menevät ja saapuvat erityisesti sinä hetkenä, jolloin esimerkiksi teurasjätteitä olisi tarjolla, mutta aina kissa on kodin piirissä. Kissaa ei kertaakaan esitetä edes ajatuksen tasolla hyödyllisenä olentona, joka pyydystää jyrsijöitä. Sen sijaan koiran rooli vaihtelee ystävästä makaaberin väkivallan symboliksi. Kun kuvataan sitä, miten kylässä armeijan suorittaman joukkomurhan jälkeen niin kuolleiden naispuoliset omaiset (kylän miehet on kaikki tapettu) kastavat nenäliinojaan ja kangassuikaleita kuolleiden vereen, ja miten sen jälkeen tulevat koirat, jotka syövät hiekan sekaisen veren maasta, silloin lukijaa hyytää, silloin koira on kammottava mutta pääasiassa koira on aivan ehdottomasti ihmistä parempi, tosin jää suden jälkeen. Koira nyt sentään on ihmisen pilaama – susi nousee tähtien rinnalle kauneudessaan.

McCarthyn kerrontatyylistä

Täytyy myöntää, että rakastan tapaa, jolla tämä kirjailija rakentaa tarinansa. Erityisesti nautin hänen kerrontatyylistään, lyhyistä toteavista lauseista, lyhyistä vuoropuheluista, joita rikkoo pitkät filosofiset tai pelkästään elämää tihkuvat tai todellisuudessa elää virtaavat tarinat. Tämä kirjailija luo myös maiseman, kosmisen hetken ihmisen ja maailman, ihmisen ja luonnon, ihmisen ja ihmisen välille. Purskahtaa melkein itkuun kun lukee vaikkapa seuraavan kohdan: ”Vanhan kuun viimeinen ohut kynsilastu roikkui lännessä kaukaisten vuorten yllä. Venus oli siirtynyt pois. Pimeys toi harsomaisen tähtitungoksen. Hän ei pystynyt kuvittelemaan mitä varten niitä oli niin monta.” (Matka toiseen maailmaan, 304)

Ja kaikista kirjoista voisi siteerata, vaikka kuinka monta kohtaa, itse asiassa voisi siteerata vaikka kaikki kohdat. Lukijan pitää uskaltaa viipyä tämän kirjailijan tarinoissa, pohtia ja pohtia – ja kertoa kenties oma tarina jollekin pimeällä tiellä vastaantulevalle ihmiselle, jonka kanssa istutaan hetki, syödään, poltetaan tai vain hengähdetään vaihtamassa keskenään maailman tarinoita.

McCarthyn kirjoissa elää todellakin kahden vaihtoehdon todellisuus: toisessa on valhe ja toisessa kuolema, mikä tekee valheen normaalista vastakohdasta eli totuudesta kuoleman.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka näkee unta tähtitaivaan alla nukkumisesta sekä kissoja ja koiria sisältävistä unista ja tähtimaailmoista, joissa kissat ja koirat elävät ilman ihmisiä kaikessa kissuudessaan ja koiruudessaan

Pilasiko Sinuhe minulta Kambodzan historian?

Kim Fay Kadonneiden muistojen kartta (Suom. Hilkka Pekkanen. Bazar, 2013)

Peter Fröberg Idling Laulu nousevalle myrskylle (Suom. Marja Kyrö. Teos, 2013)

Minulla on vahva vakaumus ja ennakkoasenne sen puolesta, että hyvässä historiallisessa romaanissa pitää olla historia täydellisesti kohdallaan. Historian pitää syntyä tekstissä, menneisyyden imaista mukaansa niin, että unissakin vielä tuntuu.

Voin tunnustaa, että minut ilmeisesti on pilannut herra nimeltä Mika Waltari, ja erityisesti hänen Sinuhe egyptiläisensä (1945). Tai jos oikein tarkkoja ollaan, niin kirja sinänsä ei minua pilannut vaan mitä siitä on loihettu lausumahan (tämän tietyn verbin käyttöön minut innosti netissä lukemani Vesa Heikkisen innostava teksti osoitteessa http://www.kotus.fi/nyt/kotus-blogi/vesa_heikkinen/loihesin_siina_ajattelemaan.11970.blog). Kirjastahan on vuosikymmenet paasattu, että se on niin pirun tarkka ja historiallisesti täsmällinen kuvaus Egyptin muinaisuudesta, etteivät itse egyptologitkaan, jotka lienevät Jumalan ja Pirun jälkeen seuraavat auktoriteetit tässä asiassa, ole löytäneet siitä mitään virhettä. Näin minut jo varhain sementoitiin uskomaan historiallisen romaanin kirjoittajan historiallisuuspakkoon ja -valtaan, vaikka paljon myöhemmin kirjallisuudentutkijana kävinkin hieman miettimään, miten nykyaikaisilta Sinuhen henkilöt tuntuivatkaan ajatuksineen, tunteineen ja tekoineen.

Ja tästä sitten pitääkin siirtyä Kambodzaan. Käteeni sattui tarttumaan kirjastosta kaksikin maan historiaan liittyvää ”historiallista” romaania. Kim Fayn kirja kuvaa 1920-lukua ja indianajones-typpisten arkeologien seikkailutemmellystä Etelä-Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa, kun he jäljittävät erityisesti khmerien muinaista kulttuuria. Peter Fröberg Idlingin teos kuvaa muutamaa viikkoa vuonna 1955 Sanin, myöhemmin Pol Potina tunnetun hirmuhallitsijan, hänen poliittisen vastustajansa Saryn ja heidän molempien rakkauden/himon kohteena olevan, vähäarvoisen prinsessan, Somalyn kolmidraamassa poliittisessa murrosvaiheessa ensimmäisten demokraattisten vaalien yhteydessä. (Huh, mikä piiiitkä virke, en ehdi paloittelemaan, toivon mukaan ymmärsitte) Kaikki kolme toimivat vuorostaan kertojana rakkauden ja politiikan kolmiodraamassa. Teos näyttää takakansitekstin mukaan sen, miten yksittäiset, satunnaiset ja henkilökohtaiset ratkaisut ajavat valtiota kohti kansanmurhaa 20 vuotta myöhemmin. Olen kyllä valtavasti eri mieltä takakannen kanssa mutta mainostahan se vain on, ja pitääkin olla.

Lukemissyyt löytyvät menneisyydestä

Miksi juuri nämä kirjat? Sattumaa ja välttämättömyyttä! Joskus nimittäin huomaan tarttuvani kirjoihin yllättävistä syistä. Näihin kahteen kirjaan tartuin epäröiden mutta syystä. Fayn kirjaan tartuin lapsuuteni muiston takia. Aikoinaan vuoden 1977 jouluna sain äidiltäni joululahjaksi kirjan nimeltä Menneisyyden arvoitukset (Valitut Palat, 1977), joka tuli luettua heti joulupyhinä ja myöhemmin moneen kertaan uudestaan. Yksi kirjassa käsiteltävistä ”arvoituksista” käsitteli Angkorin rakentajia kirjan osiossa Kulttuurien synty ja kuolema.  Mieleen jäi valtaisa viidakkoon hautautunut kaupunki, jonka vesirakentaminen oli ainutlaatuisen korkealla tasolla. Muistan miettineeni monen artikkelin kohdalla, että tästä haluan tietää lisää ja tämän haluan joskus nähdä. Monestakin kohteesta on tullut myöhemmin luettua lisää. Angkor Watista sen sijaan vain silloin, kun uusi arkeologinen tieto on noussut aivan uutiseksi asti. muutama vuosi sitten laserteknologian ajalla taidettiin paljastaa Angkorin ympärillä oleva vielä laajempi kaupunkikokonaisuus ja muita viidakon kätköissä olevia temppeleitä ja kaupunkeja, mitkä kaikki odottavat nyt kuorimistaan viidakon peitosta meille kaikille. Fayn kirjassa oli lisäksi mainio nimi!

Fröberg Idlingin teokseen tartuin sen takia, että mummoni kotiin tuli muutaman vuoden ajan jonkinlainen MMM-sarjan hetkellinen kilpailija, eräänlainen uutisvuosikirja, johon oli kerätty kunkin vuoden merkittävistä uutisista artikkeleita lehdistä. Poikana muistan lukeneeni niitä ahkerasti ja vielä vahvemmin muistan sen, miten vuoden 1975 punakhmerien voittoa hehkutettiin artikkeleissa. Mielessäni on vahva muistikuva, siis kuvana siitä, miten jossain artikkelissa punakhmerit marssivat pääkaupunki Phnom Penhiin riemuiten. Kuvassa näkyi vakavailmeisiä nuorukaisia. Muistikuvissani artikkelit olivat heille myötämielisiä, ja myöhemmin Vietnamin joukkojen valloitettua maan, olen muistavinani, että tätä paheksuttiin monessakin artikkelissa. Kunnes tietoa kuoleman kentistä ja Pol Potin johtamasta kansanmurhasta alkoi tihkua maailmaan. Oliko se sitten elokuva Kuoleman kentät (1984), joka lopullisesti tukahdutti suurimman myötämielisyyden punakhmerien suhteen. Pitkään taistelut tietysti jatkuivat suurvaltapolitiikan epämääräisten syiden nojalla, liian pitkään minusta. Nämä muistikuvat ja jotkut aikuisena lukemani artikkelit saivat minut tarttumaan tähän Fröberg Idlingin teokseen. Tietysti tässäkin kirjassa oli hurja, suorastaan pahaenteinen nimi. Onko nimessä oleva myrsky koskaan maailmasta väistynyt? Iskikö pysyvä myrsky silloin kauan sitten juuri Kambodzaan ja raivoaa nykyään Syyriassa, Libyassa, Ukrainassa, Jemenissä, Nigeriassa ja monissa muissa paikoissa? Onko tämä yhtä ja samaa myrskyä hamasta muinaisuudesta nykypäivään, eikä koskaan se ole kokonaan tyyntynyt vaan aina kerännyt voimaa jossain iskeäkseen uudestaan ja uudestaan uusilla nimillä ja ideologioilla varustettuna?

Kysymyksiä ja taas kysymyksiä, joihin en kyllä näistä kirjoista saanut vastauksia. Tosin vastausten vaatiminen on lapsellista, sillä ei näissä kirjoissa näitä kysymyksiäkään esitetä.

Ja mitä jäi käteen?

Kaksi kirjaa luettu. Fayn kirja kohtuullinen arkeologinen seikkailu. Täysin epäuskottava ja paljon siinä oli turhaa. Kirjan vuodessa 1925 kaksi nuorta naista ja kaksi heihin rakastunutta miestä, ja melkoinen muu joukko seikkailijoita, etsii khmerien kadonnutta temppeliä, jossa ikivanhan päiväkirjan mukaan pitäisi olla heidän historiastaan kertovia kuparitauluja. Salamyhkäisen seikkailun varmistamiseksi päiväkirja (ja siihen liittyvä) kartta on peräisin lähetyssaarnaajalta, joka luonnollisesti löysi Angkor Watinkin ennen sen löytäjää. Kirjan parhainta antia ovat ihmissuhteet pää- ja sivuhenkilöiden välillä. Paljon turhaa maisemamaalailua sen sijaan löytyy ihan väsyttävyyteen asti.

Salailun, vaaran, rakkauden ja arkeologian kehissä pyöriessään tarina on välillä oikein maukas. Vaikka kauheasti henkilöt selittelevät toisilleen yhtä sun toista, niin pelissä on voimakkaita tunteita ja yllätyskäänteitä heidän suhteessa toisiinsa. Näin henkilöt pitävät lukuintoa vireillä. Khmerien historiastakin saadaan jotain selville, ei kuitenkaan niin paljon kuin toivoin. Angkoria ja muita temppeleitä hehkutetaan kyllä maukkaasti, niin voimallisesti maalaillen, että tuli taas halu käydä niitä katsomassa. Sen sijaan Kiinan alustavan kommunistisen vallankumouksen, khmeriläisen kulttuuripuolustuksen ja sietämättömän anakronistiselta tuntuvan (eli asioiden sijoittamisen väärään aikakauteen) jopa postkoloniaalisen ajattelutavan kritiikki on jotenkin paljolti turhaa. Kaikki neljä pääseikkailijaa haluavat aarretta omista syistään. Keskustelut heidän välillään kulttuurien itsemääräämisoikeudesta, taistelusta siirtomaavaltaa vastaan jne. ovat välillä alleviivaavia, niin alleviivaavia, että meinasi kirja lentää seinään mutta sinnikkäästi luin sen loppuun.

Fröberg Idlingin teos oli nautinnollisempi lukea. Sen kerrontatekniikka ja tyyli sopi paremmin minun lukumieltymyksiini. En voi sanoa, etteikö kirjan aihe olisi kiinnostanut. Olin jostain lukenut (kenties saman herran tietokirjan herättämästä humusta), miten Pol Pot oli ollut melkoinen tyyliniekka ja todellakin kihloissa Miss Kambodzan kanssa ennen suureksi vallankumoukselliseksi ryhtymistään. Kirjailijan tapa herättää mennyt maailma henkiin tuntui huomattavasti aidommalta kuin Fayn kirjassa. Aitous herätetään usein mietityillä tehokeinoilla. Tosin näiden kahden kirjan vertaaminen toisiinsa edes yleisellä tasolla lienee suuri vääryys. Fayn kirjassa päähenkilöt ovat länsimaisia, tosin monet pitkään Aasiassa asuneita. Heidän silmin ympäristön ei tarvitse olla niin aito kuin Fröberg Idlingin kirjassa, jossa katsomme maailmaa kolmen kambodzalaisen silmin.

Kirja on sinänsä hämmentävä. Minulle kirjat sanovat aina jotain, aivan pahimmassakin humpuukihössötyskauhistuskirjassa on sanoma, on se sitten vanha kunnon piilo-opetussuunnitelma, jonka tehtävänä on vaivihkaa totutella meitä ajattelemaan tietyllä tavalla tai sitten suorempi vaikutus/propagandasuunnitelma. Tästä tarinasta minulle jäi takakansitekstin loistavista johdatuksista huolimatta ontto ja outo olo. Haluaako teksti todella sanoa, että näiden kolmen henkilön ihmissuhteet ovat jotenkin merkityksellisiä kansanmurhan kannalta? Ei toivottavasti! Kuitenkin Sarin/Pol Potin hahmo tulee hyvin lähelle, kenties siksi, että hänen kauttaan nähdään ensimmäisten vaalien alkuasetelma. Sar tehdään hurjan mielenkiintoiseksi ja monisyiseksi ihmiseksi. Hänen poliittinen vastustajansa, varapääministeri Sary taas esitetään huomattavasti ikävämmässä ja suorastaan inhorealistispoliittisessa sävyssä. Heidän molempien kohtalonsa on sama nainen, Somaly, jonka silmin nähtynä tarina päättyy näiden kolmen kohtaamisesta vuonna 1955, ja sitä ennen ja hieman jälkeenkin ”loppusoitossa”.

Kun menneisyyteen mennään tekstissä, kuvataan maailma, kuvitellaan maailma, revitään enemmän tai vähemmän kovakouraisesti ja enemmän tai vähemmän vääristellen jotain irti, halki, poikki, siivutettuna, väännettynä, paikattuna ja kaikilla tavoin liemissä, hajuissa, mauissa, äänissä ja koirissa käsiteltynä julkaisuajan kohdan jälkeisille lukijoille luettavaksi. Historiallinen romaani on aina kirjoitushetkensä maailman ja kirjoittajahetkensä minän ansaan kuvittelema. Jokainen huomaa sen heti, kun lukee esimerkiksi vuonna 1820 Sir Walter Scottin julkaiseman Ivanhoen, jonka tapahtumat sijoittuvat 1100-luvun Englantiin. En mene tähän problematiikkaan sen enemmän kuin vain toteamalla, että koko romaanin ymmärtämiseksi pitää ymmärtää sen kirjoittamisajankohtaa. Kirja tavallaan pitää valaista 1800-luvun alun valolla! Vastaavasti joskus tulevaisuudessa varmaan joku tutkija lukee meidän aikamme historialliset romaanit ja näkee meidän aikamme niissä. Kenties Fröberg Idling on oikeilla jäljillä mennessään fiktiivisesti fiktiossa historiallisten henkilöiden päähän ja leimaamalla teoksen ”Kuvitelmaksi”. Hassua sinänsä, että romaanissa pitää vielä leimata romaani sanalla kuvitelma. Kenties kirjailija ymmärsi, miten heikoilla purjeilla on myrskyyn menossa, jos saa käyttää kömpelöä kielikuvaa.

Ruotsiksi romaanin nimi on minusta suomea mielenkiintoisempi. ”Sång till den storm som ska komma” ei tuo minulle mieleen suoraan nousevaa myrskyä vaan minusta kirjaimellisesti, ja itse asiassa eeppisesti komeampi käännös kirjalle olisi ollut ”Laulu sille myrskylle joka tulee/on tuleva”. Voi miten sanat ”on tuleva” tuo mieleeni niin raamatullisia ja voimakkaita arkaaisia mielikuvia. Huh, huh, mutta tietysti tuo nykyinen kirja nimi on ”oikeampi” kuin minun pohdintani, en voinut vain vastustaa kiusausta tuon alkuperäisen nimen minussa nostattamia myrskyväreitä kohtaan. Tietysti, koska kyseessä on laulu, tarina kuvastaa kolmea säkeistöä, ääntä vai osaako. Jos kirjan nimi olisi ”Klassinen sonaatti nousevalle myrskylle” siinä olisi määritelmän mukaan kolme osaa: Ensimmäinen olisi nopeatempoinen ja dramaattinen, toinen hidas, lyyrinen ja melodinen, ja kolmas pääsävellajissa liikkuva taas nopeatempoinen. Ei siis sonaatti tosiaankaan. Sarin näkökulmasta kerrottuna tilanne tosin on dramaattinen, mutta Saryn ei missään nimessä lyyrinen vaan pikemminkin byrokraattinen, laskelmoiva ja häikäilemätön, eikä Somalyn kolmas ja teoksen päättävä näkökulma ole nopeatempoinen vaan unelmoiva ja jossain määrin ahdistava.

Lukekaa silti tämä kirja, kovasti mielenkiintoinen, kovasti tuo ajankuvaa silmiin, mutta älkää nyt vaan uskoko, että tämä ruotsalaisen kirjoittama historiallinen romaani oikeastaan kertoo mistään muusta kuin itsestään eli kolmen henkilöhahmon suhteista toisiinsa, muihin ja erityisesti itseensä fiktiivisessä kuvitelmassa, joka häiritsevästi paikannetaan historialliseen hetkeen, tapahtumiin ja paikkaan maailmassa, jota olemme tottuneet ajattelemaan todella olemassa olleeksi eli faktaksi eli tosiasiaksi, josta taidettiin aikoinaan suositella käytettäväksi muotoa tosio. Miksiköhän tosio on hävinnyt?

Syytän sua Elisab…eiku Sinuhe egyptiläinen
Kaikenlaisissa kirjoissa niin fiktion kuin faktankin maailmassa pyritään rakentamaan kirjoittajalle auktoriteettia. Varmaan erityisen tärkeätä tämä on näiden kahden kirjan kohdalla myös siitä syystä, että kyseessä on molempien erikoisromaani. Molemmat ovat kunnostautuneet sellaisen tietokirjallisuuden saralla, joka jossain määrin legitimoi kirjailijoiden asiantuntijuutta, tai Fayn kohdalla kenties painotus on suuremmin sanoissa ”joissain määrin”. Kirjailijaesittelyissä Fröberg Idlingin kerrotaan kirjoittaneen Pol Potista ylistetyn tietokirjan Pol Pots leende (2006) ja Kim Fayn kerrotaan eläneen vuosia Vietnamissa. Fayn ansioiksi mainitaan myös palkitun vietnamilaisen ruokakirjan kirjoittaminen sekä To Asia with Love -matkaopassarjan tekeminen. Melkoista legitimiteetin etsintää kuvitelmien maailmoihin.

Hieman minua harmittaa tuo Sinuhe. Hän tavallaan pilasi minulta näiden kahden historiallisen romaanin lukukokemuksen. Fayn romaani nyt kuitenkin on vauhdikasta ja kelvollista historiafantasiaa, jossa ei kannata liikoja kompastella täydellisen epäuskottavaan ajankohdan kuvaan. Mitä siitä, ettei tunnu kauhean todelliselta tämä koko kommellusseikkailuvyyhti. Mitä siitä, että tuntuu hyvin falskilta länsimaisten päähenkilöiden suhtautuminen khmerien historian pelastamiseen. Mitä sillä on väliä, kun indianajones-maailmassa kuljetaan. Kyllähän hyvästä seikkailusta pitäisi saada nauttia. Näin varmaan Kaptah minulle sanoisi. Sinuhe kun nyt oli sellainen tosikko ja suorastaan vollottaja. Onko siis Kaptah oikeasti tosio ja Sinuhe pelkkä tosikko?

Petri Pietiläinen, kirjakuski kamputsealaisen (tämännimisenä opin sen tuntemaan) historian ällistyttämänä

Hankala ja ihana tapaus Sebald

W. G. Sebald Huimaus (Suom. Oili Suominen. Tammi, 2012),

 

ja vähän myös Marja Saarenheimo Muistamisen vimma. Kirjoituksia muistista ja unohtamisesta (Vastapaino, 2012),

ja vielä myös Jani Hakkarainen, Mirja Hartimo ja Jaana Virta (toim.) Muisti (Tampere University Press, 2014)

ja vielä vähän siivuksi sipaistuna David Morley Media, Modernity, and Technology. The Geography of The New (Routledge, 2007).

Myönnän, että jotkut kirjat ja kirjailijat ovat hankalia. Silti niihin/heihin voi ylläpitää ihastussuhdetta. Esimerkiksi varmaan aivan ihastuttavista kirjoista Robert Musilin (1880–1942) Mies vailla ominaisuuksia on minulta edelleen kesken, harmi!

Toisaalta jotkut kirjailijat ovat kauhean helppoja kuten Ursula K. Le Guin (1929–). Tutustuin hänen Maameren tarinoihinsa tuoreeltaan 1970-luvun lopussa, minkä jälkeen luin häntä englanniksi, koska suomennokset loppuivat. sitten tuli väli, mutta löysin uudestaan 2000-luvulla, ja palasin lukemaan Maamerenkin uudestaan. Ihastus ja rakkaus hänen teksteihinsä ovat pysyneet vankkoina, vaikka lukukokemukset ovat muuttuneet vuosien varrella. Nyt tätä kirjoittaessa tulipa mieleeni, että voisin taas lainata pari hänen kirjaansa ja lukea ne uudestaan.

Pieni sivupolku vie minut minulle hankalampien kirjailijoiden luokse. Yksi ehdottomista hankalista on W. G. Sebald (1944–2001). Aikoinaan luin hänen Austerlitzinsa (2002) ja jäin hämmentyneeksi. Tarinan rakenne oli kiintoisa, fiktion ja faktan sekoittaminen ällistyttävää, mustavalkokuvien käyttö dokumentaarisesti ihastuttava, arkkitehtuurin ja menneisyyden kaivaminen ihastutti. Tämä ei liene ihme, koska olen monien muiden lisäksi Proust- ja Modiano-hullu. Silti teos oli hankala lukea. En silloin enkä nykyäänkään täysin tiedä, miten siihen suhtautuisin. Muistan, miten väittelin erään ystäväni kanssa tuoreeltaan siitä, oliko teos mestarillinen, kummallinen vai pelkästään tylsä. Ystäväni oli Sebaldiin hulluna mutta minä suhtauduin varauksellisesti. Jälkikäteen katsellessa hän oli oikeassa minä väärässä. Vieraalla maalla (2004) meni sitten alas parisen vuotta myöhemmin, mutta Saturnuksen renkaat (2010) jäi kesken kesken kesken. Ostin sen silti hyllyyni ja laitoin symbolisesti aika keskelle hyllyä, että painottuisi sen keskeisesti kesken jäänyt lukeminen. Kirja on muutes vieläkin saattamatta loppuun minun kohdallani. Kenties tartun siihen Le Guinin välissä.

Kului parisen vuotta enkä edes muistanut Sebaldia. Panin merkille Huimauksen (2011) ilmestymisen, enkä tuntenut mitään tarvetta tarttua siihen. Maailma muuttui. Luin syksyllä 2014 Austerlitzin uudestaan, ja vanha lukukokemukseni ei toistunut – olin nyt aivan haltioitunut. Palauttaessani kirjaa näin ”uutuustelineessä” uusimman suomennoksen Ilmasota ja kirjallisuus (2014). Tartuin siihen, koska halusin nähdä, miten saksalainen kirjailija käsittelee Saksan pommittamista toisessa maailmansodassa. Olin aiemmin lukenut ruotsalaisen esseistin Sven Lindqvistin (1932–) koko suomennetun tuotannon, johon kuuluu hieno teos Nyt sinä kuolit – pommien vuosisata (2000). Sen lukukokemusmuiston takia intoonnuin tarttumaan Sebaldiin, onneksi. Ilmasota ja kirjallisuus on yksi hienoimmista sotaa ja kirjallisuutta käsittelevistä teoksista. Samalla siinä on joidenkin arvostelijoiden mielestä erikoinen (ja kirjan kokonaisuutta joidenkin mielestä laskeva) essee saksalaisesta kirjailijasta Alfred Anderschista. Tähän keskusteluun menemättä totean vain, että minusta essee on loistava analyysi siitä, miten ”klassikoita” tehdään, miten johonkin kirjailijaan laitetaan valokeila ja miten heistä tehdään suuria, miten tämä prosessi liittyy sekä yhteiskuntien että tarpeiden muutoksiin. Jokaisen kirjallisuushistorian dynamiikasta kiinnostuneen kannattaa lukea tämä essee. Ja sitten olinkin valmis ottamaan käteeni Huimauksen.

Huimaava matka

Kirjojen määritteleminen on loputon matka sokkeloihin. Jotkut pitävät kovinkin tärkeänä, onko kirja dekkari, tieteiskirjallisuutta, fantasiaa, tieteisfantasiaa, realismia vai mitä ihmettä. Yksi keskeisistä ja joskus hämäävimmistä erotteluista on kauno- ja tietokirjallisuuden väliin vedetty viiva, joka joskus mielestäni kyllä vedetään sinne kuuluisaan veteen, vieläpä usein pariinkin kertaan. Ai miten niin siinä olisi jotain vaikeata, voi joku ähkäistä, eikös asiat ole päivänselviä. Ei aina, eikä aina pidäkään olla. Esseet esimerkiksi laitetaan määrityksissä molempiin kategorioihin ja muistelmissa usein on kyse samalla tavalla hankalasti määrittyvistä kirjoista, jotka taitavat pudota sinne veteen viivojen loitontuessa toisistaan kuin aallot.

Sebaldin kirjojakin on luokiteltu sinne ja tänne. Kotkan pääkirjastossa Sebaldit ovat pääasiassa luokassa 84.2 eli suomenkielisessä kertomakirjallisuudessa (Ilmasota on luokassa 86.4 eli saksankielisen kirjallisuuden historia ja tutkimus, vaikka minusta ihan tavallinen seebaldi tämäkin kirja on, täynnä omakohtaista esseemäistä pohdintaa ja historiaa).  Huimauksen sivuliepeestä voi lukea, että ”[Y]leisesti katsotaan”, että hän julkaissut neljä kaunokirjallista kertovaa teosta, yhden runokokoelman ja neljä esseekokoelmaa”. En väitä vastaan, koska yksityinen katseeni ei riittäne yleisen katseen horjuttamiseen, eikä minusta oikeastaan ole mitään väliä sillä, miten kirjat luokitellaan, kunhan ne löytävät täyspäisiä lukijoita ja paljon.

Huimaus oli minun lukemanani muun muassa matkakirja Stendhalin maailmaan, Italiaan ja Kafkaan (olisinpa muutamaa vuotta sitten tiennyt, että Kafka kävi Venetsiassa, niin olisin voinut käydä kulkemassa hänen jalanjälkiään siellä), Sebaldin lapsuuteen ja lapsuuden maisemaan, historiaan ja vähän moneen muuhunkin paikkaan. Se sisälsi viipyileviä muistijälkiä, tarkkoja visuaalisia havaintoja ympäristöstä aivan säähän ja arkkitehtuuriin asti, minua pohdituttamaan jääviä ajatuksia muistamisesta, muistista, menneisyyden kirjoittamisesta uusiksi, muistijälkien mahdottomuudesta, mahdollisuudesta valehdella muistijälkiä jopa itselleen ja edelleen syvenevää tutustumista fiktiiviseen hahmoon nimeltä Sebald, tai kirjan minä-kertoja. Jokunen viikko sitten Helsingin Sanomien tiedeosiossa kirjoitettiin ”uutisena” jostain uudesta muistia koskevasta tutkimuksesta. Toimittaja kirjoitti kuin suuresta löydöstä siitä, miten tutkimuksessa oli havaittu se, miten ihmisille voidaan luoda muistoja, joita he oikeastaan pitävät ominaan, aitoina omina muistoina. Kun luin artikkelia, muistan hymähdelleeni, että jopas tässä uutisena välitetään asiaa, mikä on ollut muun muassa kirjailijoiden kirjoitusten aiheena jo ainakin sata vuotta. Kirjoittaminen on muistamista, muistaminen on usein kirjoittamista, jossa muistoja luodaan, muokataan ja joskus lopulta uskotaan kaikki, mitä muistetaan. Sebaldin (ja monen muun) kirjailijan kirjat kulkevat tässä maastossa sellaisella taitavuudella, että huimaa. Muistaminen ei siltikään ole kertomus vaan kertomus on muistin jäsentämistä, muokkaamista ja jopa vääristämistä. Menneisyydestä kertominen edellyttää muistia, mutta muisti ja kertomus eivät ole sama asia. Sebaldi rikkoo taitavasti koko ajan tätä yhteyttä. Hän korostaa kertomuksissaan muistin samanaikaista heikkoutta ja vahvuutta. Kenties hänen käyttämänsä valokuvat ja muut visuaaliset ärsykkeet korostavat sanallisen kerronnan peittävyyttä: kirjaan lisätty junalippu todistaa jonkin matkan tapahtuneen mutta miten pelkkä lippu todistaa kerronnan tapahtumien kuvaavan jotain todella tapahtunutta. Kenties visuaalinen ärsyke on vain tapa rikkoa muuten niin koukuttavaa kerrontaa, osoittaa sanojen rajoja vai sittenkin todistaa sanojen oikeuden kuvata tapahtumia. Hankala tapaus tämä Sebald, pistää miettimään niin monia mahdollisia maailmoja.

Tulipa siis kaikenlaista mieleen Hesaria lukiessa. Toimittajien kannattaisi joskus lukea tutkimuskirjallisuutta muistista. Esimerkiksi Tampereen yliopiston julkaisusarjassa on tullut äskettäin mainio artikkelikokoelma nimeltään Muisti (2014). Yhdessä sen artikkeleista Matti Hyvärinen pohtii muistin, kertomuksen ja kerronnallisuuden yhteyksiä, ja käyttää luonnollisesti vahvasti Sebaldia. Hyvärisen (s. 37) omin sanoin tämä on luonnollista, koska se liittyy Sebaldiin ensinnäkin siksi, että tällä on ”lähes piinaa muistamisen ja muistelemisen pakkonsa sekä yksilönä että eurooppalaisen sivilisaation jäsenenä” ja toiseksi kirjojen rakenteen takia. Hyvärinen toteaa ”hänen kirjojensa hämmentävä rakenne, joka nostaa muistin ja kertomuksen suhteen tutkittavaksi”. Hyvärisen artikkeli kannattaa lukea ehdottomasti. Kokoelman minusta hauskin ja mielenkiintoisin artikkeli on Bernt Östermanin ”Matkakirjoituskone, kävelykeppi ja tähtikuvioinen nenäliina  – muistoesineiden filosofiaa”, jossa pohditaan muistoesineiden roolia kohteidensa muiston elävöittäjinä, koko muistoesineen roolia yhteiskunnassamme (miksi esimerkiksi kuuluisuuksien jälkeensä jättämistä rojuista maksetaan niin suuria summia jne.) ja erityisesti Helsingin yliopiston Wright-Wittgenstein-arkiston kokoelmiin kuuluvia molempiin herroihin liitettäviä muistoesineitä. Valaiseva ja kiintoisa artikkeli ei viittaa mitenkään Sebaldiin mutta minulle tuli mieleen se, miten Sebaldin kirjoihinsa kuvien kautta liittämät paikat, esineet ja muu kuvissa esitetty toimivat samalla tavalla kuin muistoesine   –  niihin on takertuneena jotain muka-autenttista kirjan kertomuksesta, ne ovat samalla tavalla todisteita jostain kertomuksen ulkopuolisesta kuin Östermanin käsittelemät muistoesineet.

Siinä mielessä Sebald on saavuttanut klassikon aseman kirjallisuuden ja muistamisen kentillä, että esimerkiksi Marja Saarenheimo käsittelee hänen tuotantoaan yhtenä kuuden kirjailijan joukossa muistamista pohtivassa esseekokoelmassaan Muistamisen vimma (2014). Saarenheimon esseet ovat mielenkiintoista luettavaa, vaikkakin olisin jättänyt Proustin pois käsiteltävien joukosta, koska häntä on käsitelty ja väännetty niin paljon. En ole Saarenheimon kanssa aina samaa mieltä Sebald-osiossakaan mutta menemättä siihen yksityiskohtaisesti täytyy sanoa, että hienosti hän tätä käsittelee.

Sebaldin yhteys nykytaiteeseen

Kiintoisa lyhyt analyysi Sebaldista löytyy David Morleyn teoksesta Media, Modernity, and Technology. The Geography of The New (2007). Morley yhdistää Sebaldin teoksissa käyttämää tekstiä ja kuvia yhdistävää tekniikkaa nykytaiteilijoiden kuten ranskalaisen Christian Boltanskin (1944–) ja saksalaisen Gerhard Richterin (1932–) tapoihin tuottaa merkityksiä omissa teoksissaan. Boltanski taiteen lähtökohtana on tila, johon hän rakentaa tarinan. Richter on taas uudistanut saksalaista abstraktia taidetta tutkimalla maalauksen ja valokuvan suhteita. Molemmat tutkivat dokumentaarisen esityksen, kuvien tai jopa mainosten sekä muistelun, muistamisen, muistiprosessien välisiä monimutkaisia yhteyksiä. Molemmilla totuuden ja petoksen suhde nousee esiin heidän töissään aivan samalla tavalla kuin Sebaldilla. Morley vertaa häntä erityisesti Boltanskiin, vaikka minusta yhteys Richterin Atlas-sarjaan voisi olla aivan yhtä jännittävä. Toisaalta en voi muuta kuin nyökytellä Morleyn ajatukselle siitä, miten dokumentaarisen näköisesti käytetyt kuvat ja muu visuaalinen materiaali luovat Sebaldin teoksiin dokumentaarisen illuusion, ikään kuin Sebald kirjoittaisi dokumenttia, eikä fiktiota. Ja dokumenttikin on fiktiota.

Hyvä havainto on myös se, ettei kirjailijan käyttämien visuaalisten elementtien rooli tarinassa ole aina itsestään selvä. Ne suorastaan rikkovat tai ainakin häiritsevät kertomusta. Niiden ”laatu” ei innosta tutkiskelemaan niitä tarkasti esimerkiksi suurennuslasilla. Ne ovat Morleyn sanoin ”snapshots”. Kuvien ja tarinan suhde pakottaa lukijan ikään kuin lukemaan kuvia tarinan lävitse mutta samalla hänelle tulee Sebaldin hienosti rakentama tunne siitä, että kuvat ovat jotain paljon suurempaa kuin pelkkä tarinan osa. Morleyn mielestä näin ne muodostavat kirjailijan ”väärennöksen” todellisuudesta. Monet tutkijat ovatkin nähneet Sebladin tehneen uudenlaista kirjallisuutta, missä venytetään sekä fiktion että faktan (erityisesti historiankirjoituksen) roolia pakottamalla ne molemmat taipumaan toistensa käyttötapoihin, sovittuihin muotoihin ja tehokeinoihin. Varmaan totta tämäkin, mutta minusta ne pikemminkin luovat dokumentaarisen rinnakkaiskertomuksen. Tekisi mieli leikata ne pois kirjasta, laittaa järjestykseen valkoiselle pahville ja miettiä niiden kertomaa kertomusta.

Ja mitä jäi Huimauksesta heti käteen kaiken yllä olevan lisäksi? Ensinnäkin tarve lukea Stendhalin Punaista ja mustaa mahdollisimman pian uudestaan, kenties myös Parman kartusiaaniluostari, muita hänen kirjojaan en ole lukenutkaan. Kafkaan en syöksy, koska lueskelen joka tapauksessa häntä silloin ja tällöin. Pisanellon maalauksia tuli heti katseltua, muutamat niistä osoittautuivat hyvin tutuksi. Veronaan tekisi nyt mieli lähteä katsomaan niitä Pisanellon maalauksia, joista Sebald kertoo teoksessaan. Italialaisista sarjamurhaajistakin olisi kiintoisaa saada tietää enemmän kuin mitä Sebald kertoo. Ja suurin anti kirjasta lienee lähiaikoina se, että tartun varmaan tiukasti Saturnuksen renkaisiin, ja nyt aloitan alusta ja nautin loppuun asti. Tämän kehottaisin jokaista tekemään, joka ei jo ole Sebaldiinsa tutustunut.

Petri Pietiläinen, kirjakuski huimaavissa tunnelmissa

Tapani Bagge ja lahjakirjan suuhun katsomisen taito, osa 2

Tapani Bagge Pieni talvisota (CrimeTime, 2015)

Eikö dekkaria tai dekkaristia ole karvoihin katsomista? En miettinyt tätä, kun näin Tapani Baggen muutamia kuukausia takaperin kirjamessuilla Jyväskylässä (täsmällisesti lauantaina 19.3.2015). Kättelimme, hymistelimme siinä ja kertoilimme kuulumisia. Hän oli messuilla puhumassa kirjoistaan ja minä viimeisimmästäni. Lopulta sain käteeni hänen tuoreen rikoskirjansa Pieni talvisota, omaa kirjaani minulla ei ollut takaisin antaa, pitänee korjata virhe joskus toiste. Ajattelin lukaista kirjan hetimiten bussissa matkalla Jyväskylästä Kotkaan mutta kaikenlainen elämä ja kevät, ja planeettojen huonot asennot taivaalla tulivat varmaan väliin, koska päädyin lukemaan kirjaa vasta juhannuksen aikana, jälkeen ja samaan aikaan luin Dolores Redondon baskilaista/espanjalaista maailmanmenestystä Näkymätön vartija. Baskimaan murhat (Suom. Sari Selander. Gummerus, 2015). Baggella oli siis kova kirittäjä, eikä hänelle suinkaan käynyt kisassa hassusti vaikka hänen kirjansa sattuu olemaan paljon hassunhauskempi.

Pieni talvisota on kahdeksan niin sanotun Hämeenlinna noir -sarjan osa (käytän termiä niin sanottu, koska ei tämä Baggen kirja tyylillisesti mihinkään ”noir” kategoriaan mielestäni mahdu). Hieman hirvitti lukea sitä, koska en ollut aiempia osia lukenut, enkä itse asiassa Baggelta mitään muuta kuin käytännössä kaikki hänen lasten- ja nuortenkirjansa. Lahjakirja pitää silti aina lukea, ja täytyy myöntää, että olin kovasti siitä kiinnostunutkin, olihan kannessa mitä mainioin kuva pienestä rotupiskistä. Tietysti halusin tietää, miten tämä piski liittyy tarinaan. Takakansiteksitssä psikiin ei viitattu. Aikoinaan Walter Mosleyn Pieni keltainen koira (Suom. Inka Parpola & Niko Aula. Loki-Kirjat, 2001) sai minut pelkällä nimellään lukemaan ja tutustumaan Easy Rawlingsiin takaperoisesti (sarjan viides kirja) mutta kannatettavasti (luin sitten kaikki).

Mosleyn ja Baggen kirjoissa koira tulee kuvioihin samalla tavalla hieman vahingossa, tosin Bagge ei olisi voinut Mosleyn tavoin laittaa kirjansa motoksi lausetta: Se oli koiran vika. Baggen etukansi hieman valehtelee, sillä koira ei ole tarinassa niin merkityksellinen kuin Mosleyllä. Onneksi kansikuva koira on juuri ruikkaamassa savuavalle aseelle, että kuva paljastaa oleellisen osan Baggen rikoskirjallista tyyliä: kustaan hauskasti monien rikoskirjakliseiden päälle ja osoitetaan suomalaiset vauhdikkaina ja pahoina itseään pitävät gangsterit melkoisiksi rähmäkäpäliksi ja tunareiksi. Hyvin suomalaista siis!

Ja että mutta sillä näet nimittäin – ja päälle vielä totta tosiaan, tämä Baggen kahdeksas Hämeenlinna-tarina on vauhdikas. Tämä kirjailija osaa viedä lyhyillä, täsmällisillä, kuvallisilla, ilmeikkäillä lauseillaan juonta kiivaasti, jopa hengästyttävästi eteenpäin. Kirjan alussa murha- tai tappotahti alkaa ja kiihtyy kiihtymistään, kaikkinensa en jaksanut laskea, kuinka monta tarkoituksellista ruumista ja pari vahingossa tehtyä kirjan mittaan päätyi Hämeeseen lojumaan ruumishuoneelle, mutta paljon niitä tuli, eivät hämäläiset ruumiidentekijöinä kauhian hitaita Baggen kuvaamina olekaan.

Kirjassa kuvataan marraskuun loppua 2014 (pientä veistelemistä jopa Ulvilan murhaoikeudenkäyntiin ja huumepoliisipomon oikeudenkäyntiinkin mahtuu tarinan jutustelukuvioihin) Etelä-Hämeessä akselilla Hämeenlinna-Kerava-Riihimäki. Talvisota viittaa kauden huumekauppoihin ja muuhunkin rikollisuuteen erikoistuneen paikallisen moottoripyöräjengin välienselvittelyyn, jossa käytetään asearsenaalia pommista sinkoon. Mukaan mahtuu asekappoja, venäläiskuvioita, huumekuvioita, entisen poliisin kostoretkeä tyttärensä tuhon aiheuttaneille huumekauppiaille ja monta muuta kuvioita, joita Bagge pyörittää 90 kirjan antamalla taidolla. Tarinaa kerrotaan sekä poliisin että rikollisten näkökulmasta, ja monesta sellaisesta kaiken lisäksi. Erityisesti rikollisissa näyttää olevan sekä pahisrikollisia että parempia rikollisia. Poliiseista en tiedä, koska tuli tunne, että kahdeksannessa kirjassa olisi pitänyt tuntea kuvattujen henkilöiden elämänhistoriaa hieman paremmin (eli lukea aiemmat kirjat). Välillä tuntui, että Bagge oletti lukijan tuntevan osan näistä henkilöistä, sillä sen verran vähän heidän sielunmaisemaansa kuvailtiin.. Kaikki tämä tapahtuma- ja henkilömassa tuntui välillä painuvan päälleni sellaisella vauhdilla, ettei meinannut pysyä perässä. Lienee selvää, että olisin voinut pysyä kyydissä varmaan huomattavasti paremmin, jos olisin lukenut sarjan aiemmat osat.

Lain ja laittomuuden, ystävyyden, kunnian, väkivallan keskellä seikkailevat ihmiset ovat niin pirun suomalaisia. Rakkaus voi johtaa poliisin ja konnan yhteen, rakkaus voi johtaa miehen ottamaan murhankin syykseen. Kovin on ihanan suomalaista tämä Baggen teksti. Kun yksi todellinen pahis on juuri saatu hengiltä, niin tämän raskaana oleva juuri leskeksi tullut vaimo (oliko vai naisystävä, no mitäs väliä) keittää kahdelle murhattarelle kahvit, siinä sitten keskustellaan kuin normaali kyläilytilanteessa. Hautausmaa-, hää- ja kapakkatunnelmat kyllä kuvataan erinomaisen pieni virne kasvoilla, että nautitti lukea tätä meidän suomalaisuuttamme näin ironisesti rikoskirjallisuuteen tungettuna.

Ja mitä se Redondo ja Baskimaa tekee tässä Baggea koskevassa arvostelussa? Sitäpä, että otin kirjan juhannuksen ylitse viikon pikalainaksi (mainio keksintö tämä pikalaina, koska siinä saa tosi uusia kirjoja nopeasti itselleen ja kukapa ei lukisi hyvää kirjaa viikossa, mutta kun tuo  Näkymätön vartija ei ollut sittenkään niin hyvä, että sen olisi ahmaissut laulun sanoilla kuin nuorena ennen), ja luin sitten Baggea ja Redondoa samaan aikaan. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina palautin Redondon luettuna ja keskityin Baggeen. Pieni vertailu siis sallittakoon:

Baggelle kunniaksi on se, että tarina juoksee kuin Viren, vaikka kaatumisiakin sattuisi. Baggen (ja samalla tietysti minun) kritiikiksi pitää sanoa, että kirjassa oli niin monta juonikuvioita, henkilömääriä, -suhteita ja tapahtumia, että minä jouduin lukijana välillä hieman ymmälleni, miten ja miksi näistäkin ihmisistä kerrotaan tässä yhteydessä. Välillä tuntui kuin olisin lukenut amerikkalaisesta rikossarjasta tehtyä suomalaisversiota. Bagge pelastaa tilanteen juuri suomalaisuudella, kuvia kumartelemattomalla juurtumisella suomalaiseen mielenmaisemaan, paikkaan nimeltä Häme, ihmisiin nimeltä hämäläiset, pohjalaiset jne. Ja hauskuudella! Baggen tarinaa lukiessa nikottelee välillä naurusta mutta ainaskii hymyilee jopa pohjalainenkin. Toisaalta välillä en olisi jaksanut niin tarkkaa paikkakuvausta. En ole koskaan ollut kauhean innokas katselemaan kirjaa lukiessani karttaa, että missäs päin nyt kirjan hahmot seikkailevatkaan, ovatko kadunnimet, paikat ja maisemat sellaisia kuin pitää. Baggen kirjassa varmaan näin onkin, mutta minulle jäi vähän epäselväksi kaiken paikkainformaation syöttäminen lukijalle. Minun mielestäni vähempikin olisi voinut riittää, mutta toisaalta pitää pyörähtää pohdinnoissani takaisin, ja todeta, ettei paikkatuntemuksen tarkkojen koordinaattien käyttäminen häirinnytkään lukemista.

Ja se Redondo sitten! Kauhean kehuttu ”maailmanmenestys”, joka yhdistää sarjamurhaajaa metsästävää amerikkalaista poliisi/etsivätarinaa eurooppalaiseen miljööseen, pieneen kylään Baskimaassa. Nykyisin vallalla olevan kerrontatyylin mukaisesti murhayksityiskohdat kuvataan hyvin groteskin graafisesti, välillä selitetään sarjamurhaajien profilointitapojen yksityiskohtia ja muitakin poliisin teknisen tutkinnan yksityiskohtia (vitsaillaan esimerkiksi sillä, että amerikkalaisissa sarjoissa erilaiset tekniset tutkimukset ja DNA-analyysit voidaan tehdä tuosta noin vain iltapäivän kuluessa, kun taas todellisuudessa ne kestävät ja kestävät, ja kestävät pidempään vielä, koska oikeasti poliiseilla ei ole rahaa tai muita resursseja niitä kunnolla toteuttaa). Tarinassa käytetään paljonkin miljöön tuomia visuaalisia mahdollisuuksia (hienoja luontokuvauksia), hieman hyödynnetään espanjalaisen (ja varmaan myös Baskimaan) yhteiskunnan miesvaltaisuutta (päähenkilöetsivä on nainen, Amaia Salazar) sekä baskien kulttuuriperinnettä tapojen mutta erityisesti myyttisen tarinaperinteen kannalta. Hämmentävää (mutta aika luonnollista, koska se on hyvin turvallista) oli politiikan puuttuminen kokonaan kirjasta, mikä tietysti vähensi kirjan kiinnostavuutta ja vei sen pikemminkin suloisen viihderikoskirjallisuuden kategoriaan kuin kunnon yhteiskunnallista todellisuutta heijastelevan nykydekkarin kategoriaan. Kaikkiaan lopputulos oli minulle näin ollen hyvin kliininen, yllätyksetön, valju, perin pohjin tuttu, itse asiassa amerikkalaiseen sarja/elokuva/kirjaperinteeseen perehtyneelle lukijalle liiankin tuttu ja turvallinen tarina sarjamurhaajasta/-jista (kyseinen kirja vasta ensimmäinen osa trilogiassa) ja häntä/heitä jahtaavista etsivistä. Samalla siinä hyvin tutunoloisesti rakennetaan ihmissuhdejännitteitä etsivien välille. Hienoa tässä Redondon kirjassa oli kuitenkin päähenkilön ja hänen perheensä suhteen käyttäminen osana tarinaa. Yksin tämän elementin takia kirja kannatti lukea.

Olen joskus ihmetellyt, miten paljon erilaista tarinaa voidaan jännitys- tai tieteiskirjallisuuden genrejen alle laittaa. Jännäreissä on kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta (Bagge kuuluu osaltaan tähän), oikeudenkäyntikirjallisuutta, poliisikirjallisuutta (Bagge kuuluu osaltaan tähänkin, Redondo paljonkin), psykologista jännityskirjallisuutta (Redondon voisi laittaa tännekin ilman hänen sarjamurhaajapainotustaan), rikos- eli dekkarikirjallisuutta (Bagge täälläkin, ja Redondokin vahvasti), salapoliisikirjallisuus, seikkailukirjallisuus, suljetun huoneen mysteerit, vakoilukirjallisuus ja trilleri (tosin en oikein aina ymmärrä, miksi trilleri on joillekin jännityskirjallisuuden alalaji, koska minusta se olisi enemmän tyylilaji, jossa tarinan kerronta keskittyy vahvasti jännityksen luomiseen ja vielä vahvemmin sen ylläpitämiseen). Ja sitten usein luonnollisesti kaikki nämä ovat sulassa ihanassa sekasotkussa, jota ei pysty kovaksikeitetyinkään kirjallisuudentutkija selvittämään – mutta siinä on kirjallisuuden, kaikenlaisen se syvin nautinto, että lukija voi ja saa lukea selvittämättä itselleen kaikkea.

Baggen ja Redondon kirjat ovat kuin tästä rikoskirjallisuuden ääripäistä veistettyjä, ja Bagge sotkee mukaan vielä groteskia huumoria ja välillä suorastaan slapstick-komediaa. Molemmat ovat sinänsä varsin mehukkaita ja lukukelpoisia. Redondon suhteen olen hieman skeptisempi kuin Baggen suhteen siitä, jaksanko lukea hänen trilogiansa toista osaa. Baggelta pitää lukea jonkun toisen sarja ensimmäinen osa, koska tuo Häme ei nyt minuun tarpeeksi iskenyt. Syytön tosin Bagge siihen on, että minulla ei ole parhaimpia muistikuvia akselilta Hämeenlinna-Kerava-Riihimäki, ei vaikka koira seikkailisi joissakin osissa suuremmassa roolissa kuin tässä kirjassa!

 

Petri Pietiläinen, kirjakuski rikoksia kyyditsemässä

 

Kojootti nimeltä James pelastaa koko tarinan

Emma Hooper Etta ja Otto ja Russell ja James (Suom. Sari Karhulahti. Gummerus, 2015).

Ettei totuus lukemistani kirjoista unohtuisi täällä Kirjankuskin kyydissäkään; siis se, että kuitenkin luen paljon enemmän fiktiota kuin faktioita (minusta tietokirjallisuutta voisi aivan hyvin alkaa nimittää faktioiksi, koska sana on hauska, ironinen, hieman ilkeä, mieleenpainuva ja täydellinen vastakohta fiktiolle), niin pitää kertoa täällä yhdestä kojootista, jonka nimi on James.

Äsken nimittäin lopetin valtavasti kehutun Emma Hooperin teoksen Etta ja Otto ja Russell ja James (Suom. Sari Karhulahti. Gummerus, 2015). Helsingin Sanomissakohan sitä kehuttiin? En muista mutta jostain se tarttui mieleeni niin tiukasti, että nappasin sen Kotkan kirjaston uutuushyllystä.

Ja joskus käyn kirjaan tarttuessa näin: Kanadalaisen kertojan romaani oli niin läpikehuttu, että minulla oli vaikeuksia päästä mukaan. Aloitin, jäi kesken. Aloin uudestaan, jäi uudestaan kesken. Purin hampaat yhteen ja päätin lukea kirjan vaikka hampaita purren ja irvistellen! Purentavikaan asti en päässyt, sillä onneksi koirat auttoivat. Menneisyyden (toisen maailmansodan aika) Saskatchewanin maaseudun keskellä koirat elävät luonnollisena osana maailmaa. Hauskassa kohdassa päähenkilö Otto odottaa kaveriaan koulun pihalla seuranaan kaikki muut koirat, jotka odottelevat pikkuisäntiään kulkeakseen heidän kanssaan koulusta kotiin. Toisessa kohdassa todetaan opettajan toimivan Etan näkökulmasta erittäin hauskasti se, että oppilaat ja koirat hajaantuivat koteihinsa. Koirat ja lapset yhdistetään monissakin kohtaa vastaavalla tavalla näppärästi yksityiskohdissa. Tietysti koiria käytetään äänimaisemassa erityisesti menneisyydessä.

Tarinan nykypäivässä 82-vuotias dementoitunut Etta lähtee kotoaan kävelemään Kanadan itärannikolle, hän haluaa nähdä meren ennen kuolemaansa. Kotitilalle jää aviomies Otto ja naapuriin Oton paras ystävä ja Ettaa aina rakastanut Russell. Tämä on erittäin syvällisesi, kauniisti ja kiinnostavasti kerrottu kolmiodraama, jossa draama on hieman erilaista kuin on totuttu. Romaani seuraa Etan matkaa merelle, kertoo menneisyyden tapahtumia 70 vuoden takaa, niin tavallista elämää, nuorta rakkautta kuin kanadalaisia toisen (kyseessä toinen vaikka jotenkin vähäiset sotakuvaukset ja kommentit, että mentiin edes takaisin viittasivat mielikuvissani enemmän ensimmäiseen kuin toiseen maailmansotaan mutta niinhän lukija voi erehtyä) maailmansodan melskeissä ja hauskoja, tiukkoja, yksityiskohtaisesti runollisia kuvauksia Oton arkipäivästä Etan lähdetty, eikä tarinassa unohdeta Russellinkaan näkökulmaa. Monia kertomuksia kauniisti kudottuna yhteen.

Mutta mitä tekemistä kirjalla on koirien kanssa? Muutakin kuin satunnaiset viittaukset maaseudun koiriin? No ei paljon muuta kuin, että James on jäänyt kuvaamatta. Kirjassa James on hirveän tärkeä hahmo, suorastaan oleellinen, vaikka hän on kojootti! Ei siis koira, harmi sinänsä, mutta aikas erikoinen kojootti tämä James oikeastaan on. Se lähtee aika alussa Etan mukaan matkalle, seuraa tätä kuin koira ja keskustelee Etan kanssa monista asioista. sehän on juuri Etta, joka antaakin kojootille nimeksi James. Hän keskustelee Jameksen kanssa, ja James vastaa, tai ainakin Etta käsittää sen vastaavan. Lukijan kannalta ei ole väliä sillä, onko kyseessä fantasiaelementti vai pelkkä mielensisäinen vinksautuma. Kirjan lopussa joutuu runollisesti miettimään aivan samaa dilemmaa, eikä fiktion maailmassa sillä ole mitään, koska aina voi lentää taivaaseen tai menneisyyteen tai muuntautua vaikkapa ihmiskojootiksi.

James on eräänlainen trickster, veijarihahmo, joka auttaa Ettaa selviämään nälästä ja erityisesti yksinäisyydestä. Muutkin kirjan hahmot näkevät kojootin, joten ei se pelkästään Etan mielikuvituseläin ole. Ja tämä kojootti kyllä käyttäytyy kovin koiramaisesti, vai onko se vain minun silmissäni?

Kojootin ja Etan takia jaksoin Hooperin tarinan kyydissä, ja kyllähän se lopuksi kävi kiinnostamaankin. Aivan tarinan loppu julistettiin silkaksi runoudeksi, ja kyllähän se vakuuttava oli, mutta kokonaisuudeltaan silti tarina jätti minut hieman kylmäksi.

Kojootti Jameksen takia suosittelen silti vahvasti tämän varmaan monien mielestä aivan ihastuttavan kirjan lukemista.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka ihastui kojoottiin

Arvi Perttu ja lahjakirjan suuhun katsomisen taito, osa 1

Arvi Perttu Lesonen & naiset. Filosofista pornoa (Kirjokansi, 2015)

Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt äidinkieleltään suomenkielinen kirjailija, joka on vuodesta 2001 asunut Suomessa. Itse tutustuin häneen vuonna 2004, ja meillä oli välillä paljonkin yhteistyötä. Pidän häntä ystävänäni, vaikka en ole varmaan ainakaan kuuteen vuoteen nähnyt häntä livenä. Postilaatikkoon viikko sitten kolahtanut Lesonen & naiset oli silti yllätys (tuli kustantajalta ikivanhaan osoitteeseen, onneksi postin osoitteenselvityspalvelu oli saanut selvitettyä nykyisen osoitteeni, joka on ollut sama jo seitsemän vuotta) . Vaikka kirjoitan täällä pääsääntöisesti tietokirjoista, niin pakkohan minun oli tämän hauskan ja erikoisen kirjan jälkeen kirjoittaa siitä tännekin, jotta että kun koska ja väistämättömästi toivon mukaan joku tarttuisi tähän mainioon kirjaan, ja lukisi ja kommentoisi ja kehuisi ja…kauhean paljon noita ja-sanoja tuossa litaniassa. Kenties saitte jo käsityksen, mitä halusin sanoa, että voin siirtyä itse teokseen.

Lahjahevosen suuhunhan ei saisi katsoa mutta lahjakirja lienee tarkoitettu avattavaksi eli katsottavaksi, ja mieluiten varmaan luettavaksi. Pertun aiemmista teoksista nautin erityisesti Papaninin retkikunnasta (2006) ja Skumbriasta (2011). Retkikunta oli huima matka 1930-luvun Neuvosto-Karjalaan. Kirja avasi minulle uudenlaisen näkökulman tuohon aikaan. Välillä tarinan hieman junnasi, olisin toivonut parempaa kustannustoimittamista. Skumbria räjäytti mielikuvituksen ja ironian portit täydellisesti avoimeksi. Perttu on koko tuotantonsa ajan kulkenut tai ajautunut määrätietoisesti tai päämäärättömästi kohti groteskin ja absurdin huumorin kurimusta. Edellisessä Lesonen-kirjassa (2008) oltiin jo aika lähellä mieletöntä räävittömyyttä mutta täytyy myöntää, että postilaatikkooni kolahtanut Lesonen & naiset kyllä räjäyttää huumori-groteski-ironia-absudius potin niin, että tarinoita lukiessa ei pelkästään hekottele vaan suorastaan vääntelehtii nautinnosta.

Perttu kuvaa nyt Lesosen suhdetta naisiin tai mitä nyt kuvaakaan. Pääasiassa tarinat ovat kuvauksia rakkaudenkaipuusta, avoimesti romanttisesta maailmasta, missä rakkaus tosin usein kiteytyy myös seksuaalisuuteen. Lesosen kautta Perttu pystyy olemaan vallaton. Lesonen voi olla välillä nainenkin. Tarinat kiteyttävät inhimillisyyden paljaimmilleen, välillä kritisoidaan vähän isosemminkin maailmanmenoa. Esimerkiksi tarina ”Kaalilaivasta” on vallaton satiiri totalitaarisesta valtiosta, jossa tunteet tukahdutetaan, mutta jossa rakkauden eli seksuaalisuuden avoin toteuttaminen voi johtaakin pelastukseen. Monissa tarinoissa pohditaan naisen ja miehen roolia avioliitossa, miten miestä usein alistetaan. Niinpä niin, kyllä Perttu haluaa sohaista ampiaispesään välillä ja nostaa Lesosta oikein puhtaaksi sovinistiksi, mutta vain pintapuoliseksi, koska tarinoissa mies usein kaipaa, palvoo, haluaa ja alistuukin. Monissa tarinoissa on suoranainen opetus kuten, ettei kannata katsella naisten valkoisia sääriä, koska siitä ei seuraa muuta kuin hankaluuksia. Rakastajattaret, rakastajat, vaimot ja miehet pyörivät tarinoissa avoimesti seksuaalisuuttaan toteuttaen tai sitten maailma vinksahtaa niin, ettei niitä voi toteuttaa. Rakkautta kaipaava mies pukee naisensa vaatteet päälle, voidakseen jotenkin yhtyä naiseensa.

En tiedä, toteuttaako Perttu jotain venäläistä mustaa huumoria tai ääriabsurdismia suomenkielellä. Varmaan joku haluaa verrata häntä ainakin Daniil Harmsiin tai Venedikt Jerofejeviin, hmmmmmm. joku lisäisi varmaan nykyiset Vladimir Sorokinin ja Viktor Pelevin joukkoon, mutta kyllä ainakin kaksi jälkimmäistä jää minun vertailuissa kauas jonnekin aika värittömän (tosin hienon!) tekstuaalisen ironian joukkoon. Jerofejevissa on samaa räjähtävyyttä kuin Pertun teksteissä, fokus on hieman toinen. Sama tilanne vallitsee Harmsin suhteen. Tietysti Pertun kirjoissa ryypätään ja rällästetään samalla tavalla kuin noissa venäläisissä vertailukohdissa, joku arvostelija on näköjään verrannut Perttu Charles Bukowskiin. Jaaha, sanon minä ja nostaisin kuitenkin Rabelaisin merkittäväksi innoittajaksi Pertulle. Samalla tavalla kuin kuulu ranskalainen Perttu haluaa hätkähdyttää seksuaalisuutta, hajuja ja normaalisti kirjoista poissaolevia ruumiin toimintoja avoimesti ylistävänä absurdistina.

Koiria kaikkialla bongaavana olin tietysti iloinen tarinasta ”Kosketus”. Siinä Lesonen vetää unilääkkeitä ja näkee koiranpäämiehen. Hän seuraa tätä ja lopulta herää kosteaan suudelmaan vieraan naisen sängyssä. Lesonen ei luonnollisesti muista ensin mitään edellisen illan tapahtumista mutta äkkää nopeasti, ettei lämmin ja ihana herätyssuudelma tullutkaan naisen huulilta vaan mustalta koiralta, joka sängyn laidalla läähättää ja lipoo Lesosen kasvoja – koira haluaisi ulos. Vähitellen Lesonen muistaa edellisen illan ja yön tapahtumia ja toteaa pukeutuessaan eli paetessaan naisen luota: Ken nuorena oppii, se vanhana kuolee.

Tosiaankin Pertun kirja on täynnä viisautta, tosin ilkikurista ja varmaan monia loukkaavaa viisautta. Tarinoissa rakkaus vaan tuodaan niin lihallisena ja pakottavana tunteena ihmisiin, ihmisten välille, ihmisten poissaoloon toistensa luota, että sen tunteen pitääkin loukata, koska se on niin suuri. Ja Pertun tarinoissa tämä suuri tunne saa kauniin ja naurettavan muodon – ja siinä tapahtuu Perttu-Rabelaisin tarinoiden ihme, että kaikesta tulee surullisen ja viiltävän kaunista, jopa pierusta!

Itse olisin jättänyt kirjan alaotsikon ”filosofista pornoa” kokonaan pois. Mikä näissä kertomuksissa oikeastaan on filosofista? Ei avaudu. Mikä näissä kertomuksissa on pornoa? No varmaan monien mielestä seksuaalisten erikoisuuksien ja avoimesti mäiskeen, lotinan ja lurpsausten kuvaaminen voi olla pornoa, mutta kaiken kuvaaminen näin kuvallisesti, verevästi, värikkäästi ja lupsakasti kyllä latistaa pornoelementin minimiin. Luulenpa, että näin taiteellisia ja hurjan värikkäitä kuvauksia missään pornolehden lukijan palstoilla koskaan julkaistaisi. Hyvä niin, sillä se antaa meille lukijoille mahdollisuuden tarttua Pertun kirjaan kotonamme, bussissa, junassa, mökillä tai missä ikinä kukaan haluaakaan nauttia ja nauraa groteskien mutta ajatuksia herättävien tarinoiden parissa.

Lisää Lesosta, lisää vereviä tarinoita, lisää sellaista, mikä pistää punan lukijan poskelle mutta samalla pistää hänet ajattelemaan maailmaan hieman muusta kuin uusliberalistisesta, tavallisesta tai arkipäivän näkövinkkelistä.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka nauroi lukiessaan Lesosen seikkailuista naismaailmassa ja jopa naisena

Muisti, muistaminen – ja Modiano

Patrick Modiano Jotta et eksyisi näillä kulmilla (Suom. Lotta Toivanen. WSOY, 2015)

Muistamisen ja unohtamisen teemat ovat kiehtoneet minua aina. Olen yrittänyt lukea muistamiseen ja muistiin liittyviä tutkimuksia aina, kun niitä on eteeni sattunut. Jotkut ovat olleet kauheita lukea, jotkut parempia, jotkut kiintoisia mutta en ole löytänyt sellaista, joka olisi jäänyt lukemistooni pysyvästi. Koskaan en ole tietokirjallisuudesta löytänyt niin hienoa ja ajattelemaan herättäviä teoksia muistamisesta kuin fiktiivisellä puolella. Kirjoittaminen ja muistaminen, uudelleenkirjoittaminen ja sopiva unohtaminen, maailman luominen ja oman menneisyytensä muokkaaminen liittävät fiktiot ja oman elämän muistamisen niin tiukasti yhteen, ettei kaunokirjallisuuden ja muistamisen yhteys ole mikään ihmetys.

Kun viime vuonna julkistettiin vuoden 2014 Nobel-palkitun nimi Patrick Modiano, monet heittivät sosiaaliseen mediaan ihmetys-paheksuntansa, että tällainen menneisyyden dinosaurus, yksi mitään sanomattomuus, että mitä se Nobel-komitea taas mokasi, olisihan ollut paljon mediaseksikkäämpiä tai parempiakin kirjailijoita tarjolla. Tutkimattomia ovat Nobel-komitean tiet, mutta täytyy myöntää julkisesti uudelleen, että minä ilahduin.

Luin aikoinaan kaikki Modianon viisi suomennettua kirjaa joskus 1990-luvulla. Myöhemmin hankin ne kaikki hyllyyni pääasiassa kirjaston poistomyynneistä. Kehäbulevardit, Villa Tristen ja Hämärien puotien kujan olen lukenut muutamia kertoja; ne iskevät minun ajatteluuni edelleen. Nuoruus ja Kadonnut kortteli on tullut luettua vain kerran, kenties nyt olisi toisen lukukerran aika. Nobel-palkinnon ironiaa oli siinäkin, että nyt kirjastot hankkivat uudet painokset näistä samoista kirjoista hyllyihinsä; kai sen verran palkinto herätti Modiano-kiinnostusta, ettei sillä yhdellä kirjalla pärjätty

Muutamat palkinnosta pillastuneet näyttivät argumentoivan, että Modiano kirjoittaa samaa tarinaa aina vain uudelleen. Minä sanoisin, että mitäpä tuosta, koska itse tarina on niin käsittämättömän kiehtova: tarina muistista, muistamisesta, unohtamisesta, menneen tietoisesta ja tiedostamattomasta keksimisestä, menneisyyden vaikutuksesta nykyiseen minäämme ja tulevaisuuteemme. Tätä tarinaa sietää kertoa yhä uudestaan ja uudestaan. Se on ihmisen ja koko ihmiskunnan tarina, että opimme ja että emme opi menneisyydestä. Modianoa lukemalla olen ymmärtänyt paljon enemmän kummallisesta ja niin kovin inhimillisestä tavastamme muistaa eli tulkita menneemme aina nykyisyyden kautta, ja koska nykyisyys on koko ajan tietyllä tavalla muuttavaa, niin menneisyytemme muuttuu, pyörähtää ruletin lailla tiettyyn paikkaan nykyisyytemme ohjaamana. Tätä prosessia Modiano kuvaa kauniisti, tarkasti, analyyttisesti ja salaperäisesti. Hänen jokaisen kirjansa lopussa olisi halunnut jotain katharsista, jotain selitystä salaperäisyydelle, mutta jäljelle jää vain lukukokemuksen muisto, ja ne muistot ja ajatukset, joita tämä lukuprosessi on herättänyt omassa muistissaan ja mielikuvituksessaan.

Ilahduin suuresti Modianon saamasta palkinnosta. En ilahtunut siksi, että juuri ehdottomasti hän olisi sen ansainnut kaikkien muiden palkinnotta lopullisestikin jääneiden sijasta, en tosiaankaan! Riemastuin siitä, että pitkän odotuksen jälkeen Modianoa tullaan kääntämään ainakin yhden kirjan verran suomeksi. Ranskaa osaamattomalle Modiano-fanille tämä tosiseikka oli hyvin raadollinen ilonlähde, eipä muuta.

Modianon Jotta et eksyisi näillä kulmilla (alkuteos 2014) on juuri sellainen kuin muistin hänen muut kirjansa. Keskiössä usein erityisesti alussa epämääräiseksi jäävä minäkertoja, joka rakentuu vähitellen muiden kertomusten kautta. Nämä kertomukset pakottavat päähenkilön muistamaan jotain mitä hän on usein halunnut pakonomaisesti unohtaa, jotain joka tuntuu olevan suurenmoisen merkityksellistä ja salaperäistä mutta jota koskaan ei kuitenkaan saavuteta, eikä se kertomuksen edetessä paljasta salaisuuksiaan. Muistaminen, etsiminen ja satunnaisten seikkojen merkitykset elämässä nousevat taas etusijalle. Kyllähän tämä kirja on tuttua Modianoa, teemat ovat tuttuja, tarinankerrontatavat aivan tuttuja jo Villa Tristestä (alkuteos 1975) alkaen mutta muistamisessa tapahtuu kuin peilisalissa, jossa kaikki vääristävät peilit keskustelevat kanssa sen hetken, kun niihin katson, niiden kanssa keskustelet vain sen hetken, ja mieleesi jää vain häivähdys vääristyneestä peilikuvasta, niin tämäkin teos tuo oman osansa muistamisen kokonaisuuteen. Enkä todellakaan sano, että kokonaisuus olisi joskus täydellinen, koska peilisalit ovat eri kulttuureissa erilaisia, menneisyys vaihtaa muotoaan niin tiuhasti, että kokonaisten ”kansakuntien” menneisyys on pelkkään kieppumista ja yhden yksittäisen ihmisen menneisyys riippuu nyt siitä, mihin peilisaliin hän sattuu kussakin huvipuistossa astumaan, ja seuraavan kerran kaupunkiin tulleessaan saman huvipuiston sama peilisali onkin saanut uuden muodon. Onko vanha mennyt rikki ja ostettu uusi? Onko peilisalin suunnittelija tehnyt muutoksia saliin? Vai ovatko salin pystyttäneet työmiehet hutiloineet tai huvikseen muuttaneet peilisalin muotoa? Kukaan ei tiedä, mitä on tapahtunut vai ovatko kaikki vaihtoehdot toteutuneet, mutta peilisaliin astuja ei näe muuta kuin taas uudet muutokset, vaikka hän ei vanhoihinkaan peilikuviinsa ole vielä saanut selityksiä. Tässä menneisyys, muistaminen ja elämä tänään kaikessa kirpaisevaisuudessaan. Minulle tätä prosessia kuvaavat Modianon kirjat, joita toivon saavani lukea suomeksi lisää. Onhan hän sentään kirjoittanut pelkästään jo yli 20 romaania ja kaiken muun sen päälle.

Palkintotalous taiteessa ja tieteessä toimii huomion herättäjänä mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Palkinnot suuntaavat katseen kuin polttolasin kosketuksen hetkeksi tiettyyn pisteeseen. Palkinto nostaa esiin mutta samalla se varjostaa kaiken mitä jää sen alle. Kirjallisuuspalkinnoissa on niin suuri mediariemu sisässään, niin suurten otsikoiden mahdollisuus, että niin monet hienot kirjat unohtuvat sen alle. Kun sanomalehden palkintouutinen vie alleen koko sivun tai useammankin, se kaikki voi olla muilta kirjoilta poissa. Auringon kanssa kilpaileva harhaileva tähti ei tuikkeellaan lumoa muuta kuin niitä, jotka tietävät sen koordinaatit, olemassaolon jo ilman suuria otsikoita.

Lopuksi haluan lainata kirjan takakannesta Modianon sanoja:
”Jotta omasta elämästään voisi luoda kirjallisen teoksen, siitä täytyy minun nähdäkseni yksinkertaisesti uneksia – unikuvissa muisti ja mielikuvitus sekoittuvat toisiinsa”.
Tässä piilee totuus. Tietokirjallisuudessa se on tieto, kaunokirjallisuudessa se on muistin ja mielikuvituksen sekoittuminen paikassa nimeltä uni.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka toivoo joskus elävänsä kadonneen ajan uudestaan nykyhetken viisaudella varustettuna