Muisti, muistaminen – ja Modiano

Patrick Modiano Jotta et eksyisi näillä kulmilla (Suom. Lotta Toivanen. WSOY, 2015)

Muistamisen ja unohtamisen teemat ovat kiehtoneet minua aina. Olen yrittänyt lukea muistamiseen ja muistiin liittyviä tutkimuksia aina, kun niitä on eteeni sattunut. Jotkut ovat olleet kauheita lukea, jotkut parempia, jotkut kiintoisia mutta en ole löytänyt sellaista, joka olisi jäänyt lukemistooni pysyvästi. Koskaan en ole tietokirjallisuudesta löytänyt niin hienoa ja ajattelemaan herättäviä teoksia muistamisesta kuin fiktiivisellä puolella. Kirjoittaminen ja muistaminen, uudelleenkirjoittaminen ja sopiva unohtaminen, maailman luominen ja oman menneisyytensä muokkaaminen liittävät fiktiot ja oman elämän muistamisen niin tiukasti yhteen, ettei kaunokirjallisuuden ja muistamisen yhteys ole mikään ihmetys.

Kun viime vuonna julkistettiin vuoden 2014 Nobel-palkitun nimi Patrick Modiano, monet heittivät sosiaaliseen mediaan ihmetys-paheksuntansa, että tällainen menneisyyden dinosaurus, yksi mitään sanomattomuus, että mitä se Nobel-komitea taas mokasi, olisihan ollut paljon mediaseksikkäämpiä tai parempiakin kirjailijoita tarjolla. Tutkimattomia ovat Nobel-komitean tiet, mutta täytyy myöntää julkisesti uudelleen, että minä ilahduin.

Luin aikoinaan kaikki Modianon viisi suomennettua kirjaa joskus 1990-luvulla. Myöhemmin hankin ne kaikki hyllyyni pääasiassa kirjaston poistomyynneistä. Kehäbulevardit, Villa Tristen ja Hämärien puotien kujan olen lukenut muutamia kertoja; ne iskevät minun ajatteluuni edelleen. Nuoruus ja Kadonnut kortteli on tullut luettua vain kerran, kenties nyt olisi toisen lukukerran aika. Nobel-palkinnon ironiaa oli siinäkin, että nyt kirjastot hankkivat uudet painokset näistä samoista kirjoista hyllyihinsä; kai sen verran palkinto herätti Modiano-kiinnostusta, ettei sillä yhdellä kirjalla pärjätty

Muutamat palkinnosta pillastuneet näyttivät argumentoivan, että Modiano kirjoittaa samaa tarinaa aina vain uudelleen. Minä sanoisin, että mitäpä tuosta, koska itse tarina on niin käsittämättömän kiehtova: tarina muistista, muistamisesta, unohtamisesta, menneen tietoisesta ja tiedostamattomasta keksimisestä, menneisyyden vaikutuksesta nykyiseen minäämme ja tulevaisuuteemme. Tätä tarinaa sietää kertoa yhä uudestaan ja uudestaan. Se on ihmisen ja koko ihmiskunnan tarina, että opimme ja että emme opi menneisyydestä. Modianoa lukemalla olen ymmärtänyt paljon enemmän kummallisesta ja niin kovin inhimillisestä tavastamme muistaa eli tulkita menneemme aina nykyisyyden kautta, ja koska nykyisyys on koko ajan tietyllä tavalla muuttavaa, niin menneisyytemme muuttuu, pyörähtää ruletin lailla tiettyyn paikkaan nykyisyytemme ohjaamana. Tätä prosessia Modiano kuvaa kauniisti, tarkasti, analyyttisesti ja salaperäisesti. Hänen jokaisen kirjansa lopussa olisi halunnut jotain katharsista, jotain selitystä salaperäisyydelle, mutta jäljelle jää vain lukukokemuksen muisto, ja ne muistot ja ajatukset, joita tämä lukuprosessi on herättänyt omassa muistissaan ja mielikuvituksessaan.

Ilahduin suuresti Modianon saamasta palkinnosta. En ilahtunut siksi, että juuri ehdottomasti hän olisi sen ansainnut kaikkien muiden palkinnotta lopullisestikin jääneiden sijasta, en tosiaankaan! Riemastuin siitä, että pitkän odotuksen jälkeen Modianoa tullaan kääntämään ainakin yhden kirjan verran suomeksi. Ranskaa osaamattomalle Modiano-fanille tämä tosiseikka oli hyvin raadollinen ilonlähde, eipä muuta.

Modianon Jotta et eksyisi näillä kulmilla (alkuteos 2014) on juuri sellainen kuin muistin hänen muut kirjansa. Keskiössä usein erityisesti alussa epämääräiseksi jäävä minäkertoja, joka rakentuu vähitellen muiden kertomusten kautta. Nämä kertomukset pakottavat päähenkilön muistamaan jotain mitä hän on usein halunnut pakonomaisesti unohtaa, jotain joka tuntuu olevan suurenmoisen merkityksellistä ja salaperäistä mutta jota koskaan ei kuitenkaan saavuteta, eikä se kertomuksen edetessä paljasta salaisuuksiaan. Muistaminen, etsiminen ja satunnaisten seikkojen merkitykset elämässä nousevat taas etusijalle. Kyllähän tämä kirja on tuttua Modianoa, teemat ovat tuttuja, tarinankerrontatavat aivan tuttuja jo Villa Tristestä (alkuteos 1975) alkaen mutta muistamisessa tapahtuu kuin peilisalissa, jossa kaikki vääristävät peilit keskustelevat kanssa sen hetken, kun niihin katson, niiden kanssa keskustelet vain sen hetken, ja mieleesi jää vain häivähdys vääristyneestä peilikuvasta, niin tämäkin teos tuo oman osansa muistamisen kokonaisuuteen. Enkä todellakaan sano, että kokonaisuus olisi joskus täydellinen, koska peilisalit ovat eri kulttuureissa erilaisia, menneisyys vaihtaa muotoaan niin tiuhasti, että kokonaisten ”kansakuntien” menneisyys on pelkkään kieppumista ja yhden yksittäisen ihmisen menneisyys riippuu nyt siitä, mihin peilisaliin hän sattuu kussakin huvipuistossa astumaan, ja seuraavan kerran kaupunkiin tulleessaan saman huvipuiston sama peilisali onkin saanut uuden muodon. Onko vanha mennyt rikki ja ostettu uusi? Onko peilisalin suunnittelija tehnyt muutoksia saliin? Vai ovatko salin pystyttäneet työmiehet hutiloineet tai huvikseen muuttaneet peilisalin muotoa? Kukaan ei tiedä, mitä on tapahtunut vai ovatko kaikki vaihtoehdot toteutuneet, mutta peilisaliin astuja ei näe muuta kuin taas uudet muutokset, vaikka hän ei vanhoihinkaan peilikuviinsa ole vielä saanut selityksiä. Tässä menneisyys, muistaminen ja elämä tänään kaikessa kirpaisevaisuudessaan. Minulle tätä prosessia kuvaavat Modianon kirjat, joita toivon saavani lukea suomeksi lisää. Onhan hän sentään kirjoittanut pelkästään jo yli 20 romaania ja kaiken muun sen päälle.

Palkintotalous taiteessa ja tieteessä toimii huomion herättäjänä mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Palkinnot suuntaavat katseen kuin polttolasin kosketuksen hetkeksi tiettyyn pisteeseen. Palkinto nostaa esiin mutta samalla se varjostaa kaiken mitä jää sen alle. Kirjallisuuspalkinnoissa on niin suuri mediariemu sisässään, niin suurten otsikoiden mahdollisuus, että niin monet hienot kirjat unohtuvat sen alle. Kun sanomalehden palkintouutinen vie alleen koko sivun tai useammankin, se kaikki voi olla muilta kirjoilta poissa. Auringon kanssa kilpaileva harhaileva tähti ei tuikkeellaan lumoa muuta kuin niitä, jotka tietävät sen koordinaatit, olemassaolon jo ilman suuria otsikoita.

Lopuksi haluan lainata kirjan takakannesta Modianon sanoja:
”Jotta omasta elämästään voisi luoda kirjallisen teoksen, siitä täytyy minun nähdäkseni yksinkertaisesti uneksia – unikuvissa muisti ja mielikuvitus sekoittuvat toisiinsa”.
Tässä piilee totuus. Tietokirjallisuudessa se on tieto, kaunokirjallisuudessa se on muistin ja mielikuvituksen sekoittuminen paikassa nimeltä uni.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka toivoo joskus elävänsä kadonneen ajan uudestaan nykyhetken viisaudella varustettuna