Rotat rules – ja ihminen jää kirkkaaksi kakkoseksi!

Robert Hendrickson More Cunning Than Man. A Social History of Rats and Men (Kensington Books, 1983)

Robert Hendricksonin kirjoittama rottien historia eli rottien rooli ihmiskunnan kehityksessä oli myönteinen yllätys kirjoittaessani Koirien maailmanhistoriaa (SKS, 2013). Kirjani tarinan kannalta siitä oli joissain määrin yksityiskohdissa suurtakin hyötyä, lisäksi se innosti minua jatkamaan omassa kirjassani ”koirien näkökulman” hyödyntämistä. Hendrickson ei nyt sentään katsellut rottien ja ihmisten yhteistä historiaa rottien näkökulmasta mutta rotille myönteisestä kerronnallisesta näkökulmasta sentään.

Ja hienoin yllätys tästä kirjasta on tietysti se, että se löytyy Kotkan pääkirjastosta. Joku on joskus tilauttanut todella kiintoisan kirjan Kotkaan. Tämä tai sitten joku vastaava uudempi kirja rotista ja ihmisistä pitäisi suomentaa tai sitten minun pitää se joskus kirjoittaa. Rottien vaikutus ihmiskunnan historiaan on tietyllä tavalla dramaattisempi kuin koirien ja kissojen yhteinen vaikutus. Rotat tai pikemminkin niiden kuljettamat taudit ovat tuhonneet valtakuntia, kansoja, lopettaneet sotia, aloittaneet sotia, nostaneet jumalia, tuhonneet uskontoja ja niin edelleen. Nyt rotista sentään on tullut lemmikkejäkin, mutta silti ne tuhoavat edelleen ihmiselämää. Maailman metropoleissa elää muun muassa viemäreissä ihmisen tuhoamisvimmasta huolimatta usein huomattavasti enemmän rottia kuin maanpäällä ihmisiä.

Ihminen oli pitkään täysin aseeton erilaisia rottia vastaan. Vaikka meillä oli apulaisina kissoja, koiria ja frettejä, niin ihmiset oikeastaan hävisivät sodan rottia vastaan jo alkumetreillä. Hendrickson kuvailee värikkäästi ja yksityiskohtia rakastaen tätä vuosituhansia kestänyttä taistelua, ja muistuttaa, että ihminen varmisti häviönsä vielä sillä, että itse vei vaellustensa, kaupankäynnin ja tietysti laivojensa avulla rottia yhä laajemmalle maailman eri puolille. Pienet Etelämeren saaretkin olivat ihmisen avustuksella rottien ulottuvissa, ja siellä sitten mässättiin ja tuhottiin paikan alkuperäistä eläinlajistoa. Ei siis ihme, että monilla puolilla maailmaa rottia myös syödään, jopa kasvatetaan syötäviksi. Ihmisen pitää syödä yhtä pahinta vihollistaankin, että saa edes jotain tappioistaan takaisin.

Hendricksonin kirja muistuttaa, että rotat olivat maailmassa ennen meitä ja tulevat olemaan meidän jälkeemmekin. Ne ovat oikeasti puhtaita otuksia, jotka syövät terveellisemmin ruokaa kuin ihmiset konsanaan – ja tajuavat ihmistä nopeammin hylätä tuhoon tuomitun aluksen tai rakennuksen. Maanjäristysvaara-alueilla tarkkaillaan kaikkia eläimiä. Jos rotat lähtevät joukolla karkuun joltakin alueelta, järistys on tulossa. Jotkut ovatkin sitä mieltä, että rotat ovat huomattavasti älykkäämpiä kuin mitä luulemme. Rottia on noin 55 lajia, joista Suomessa on tavattu vain kahta eli isorotta ja mustarotta, joista jälkimmäistä ei meillä enää tavata muuta kuin laivojen tilapäisesti tuomina satamissa.

Hendricksonin kirja on jo vuodelta 1983. Tämän jälkeen ihmisten ja eläinten suhde, jopa arkeologiassa on noussut hyvin suosituksi tutkimuskohteeksi. Luin, että kun aikoinaan hyvin vanhalla arkeologisella tai jopa paleontologisella kaivauksella löydettiin jotain muita kuin ihmisen luita, ne heitettiin laatikkoon vähän niin kuin lihasta kalutut luut aikoinaan nuotioon. Tietysti tässä lienee paljon liioitteluakin mutta totta piilee myös siinä, etteivät eläinten luut niinkään kiinnostaneet tutkijoita. Nykyään tilanne on toinen. Tutkimussuuntaus nimeltä zooarkeologia (eläinarkeologia) keskittyy juuri eläinten luiden ja muiden jäännösten tutkiminen on huomattu hyvin tärkeäksi. Sosiaalisessa zooarkeologiassa tutkitaan ihmisen elämäntapojen, selviytymiskeinojen, yhteisöllisten riittien ja sen sellaisten muotoutumista tuhansien vuosien aikana juuri ihmisen ja eläinten suhteiden ja niiden muutosten kautta. Jos joku haluaa lukea ihan mielettömän teoksen asiasta, teoksen jossa ensimmäisen kootaan 548 sivun voimin systemaattinen näkemys siitä, mitä ihmisen ja eläinten suhde oli esihistoriallisena aikana, niin yrittäköön nielaista Nerissa Russellin hyvin, hyvin, hyvin oppinutta teosta Social Zooarchaeology. Humans And Animals in Prehistory (Cambridge University Press, 2012).  Mielettömän määrän oppineisuutta keskellä on kyllä valtaisa määrä kiinnostavaa tietoa, joka muuttaa monia vallitsevia käsityksiä ihmisen ja eläinten suhteesta. Kirjan hakemisto paljastaa, ettei tätä kirjaa ole tehty ”normaalilukijalle” vaan alan opiskelijoille ja muille tutkijoille. Hakemistosta ei löydy esimerkiksi eri eläimiä vaan paikkoja, henkilöitä, kansoja, tutkimustermejä ja niin edespäin. Mutta kirjaan tutustuminen kannattaa! Kirjaa ei tosin löydy Kyydistä mutta Helsingin yliopistosta ainakin.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka epäilee kyyditsevänsä joskus rottiakin