Kirjailijan päiväkirja ennen kuolemaa – Viimeiset sanat

William S. Burroughs Viimeiset sanat (Suom. Elina Koskelin. Sammakko , 2012)

Joskus olen miettinyt, mitä ihmettä omaelämäkerrat tekevät tietokirjojen joukossa. Muistaminen ja erityisesti omien tekemisten muistaminen on mielestäni, ja tutkimustenkin mukaan, melkoista huijausta. Ihmismieli muistaa asioita tarkoituksenmukaisesti, vääristellysti ja suorastaan valheellisesti. Hurjat pojat eivät aina ole niin hurjia kuin muistelmissaan väittävät, eikä päiväkirjoihinkaan aina ole luottamista. Ne kirjoitetaan jollekin, oletettu lukija määrittelee kirjoituksen sisältöä, ja mitä merkittävämmäksi päiväkirjan kirjoittaja itseään pitää, sitä suuremmalla syyllä hän itse sensuroi kirjoittamisiaan. Monet ”muistelijat” tai päiväkirjojenkirjoittelijat ovat häikäilemättömästi itse sensuroineet kuvaansa jälkimaailmalle tai sitten antaneet tehtävän miehelleen/vaimolleen/lapsilleen/uskotulleen tai jollekin, jolla on vahva intressi. Päämääränä on henkinen valkopesu 90 asteessa, sillä siellä kuolevat synnit, väärinkäytökset ja monet suuremmat tai pienemmät häpeät. Myönnän, että välillä sievistelevän sensuurin tarkoituksena voi olla elävien tai syyttömien maineen tai muun sellaisen mitättömän merkityksen suojeleminen, mitä voitaneen pitää lieventävänä asianhaarana. Olisimmeko esimerkiksi kaikki halunneet tietää Lewis Carrollin kauniisti sanottuna hieman monitulkintaisesta suhteesta lapsiin, mikä näkyy hänen heistä ottamissaan valokuvissa? Kiintoisaa tietysti on se, että Carroll pyrki tuhoamaan kaikki ottamansa seksuaalissävytteiset kuvat mutta muutamia niistä on säilynyt, ja antanut mahdollisuuden tuhansien sivujen pohdintaan koko ajatuksen puolesta ja vastaan. Olisiko parempi, että kaikki olisi tuhottu ja meillä olisivat vain hänen kirjansa luettavina, ilman pienintäkään synkkyyden pilvien kerääntymistä taivaalle?

Näitä ajatuksia tuli mieleeni, kun luin William S. Burroughsin (1914–1997)yhdeksän viimeisen elinkuukauden päiväkirjamerkinnät sisältävän kirjan. Teoksen toimittanut ja esipuheen kirjoittanut James Grauerholtz kertoo tosin poistaneensa pääasiassa vain yksityisyyssyistä ja liiallisen toiston takia noin viisi prosenttia tekstistä. En väitä vastaan, koska Viimeiset sanat (2012) on melkoinen lukukokemus tässäkin muodossa. Kiintoisaa tietysti on myös se yksityiskohta, että Burroughs alkoi kirjoittaa päiväkirjoja vasta tässä myöhäisessä vaiheessa elämäänsä, eikä aikaisemmin. Tosin hän sekoitti kaikkiin kirjoihinsa omaelämäkerrallisia aineksia tieteis-, rikos-, lännen- ja kaikenlaisen kioskikirjallisuuden juonikuvioihin.

Millainen kuva kehkeytyy vanhasta kirjailijaherrasta? Hän on raivokas aforistinen kommentaattori, joka on kiinnostunut moista päivänpolttavista politiikan ja historian aiheista. Hän lukee paljon ja kommentoi lukemiansa kirjoja, saa niistä ajatuspätkiä, joita sitten kutoo pieniksi ja kieltämättä sekaviksi tarinallisiksi päiväkirjamerkinnöiksi. Hauskasti Burroughs kehittelee juonikuvioita ja muuntelee niitä muutaman päivän kuluttua. Joku hätäinen voisi väittää, että eihän Grauerholtz sittenkään poistanut toistoa, mutta tämä ei ole oikea näkemys. Hän jätti monia toisistaan van vähän poikkeavia tarinanpalasia kirjaan varmaan kuvatakseen tälläkin tavalla sitä, miten Burroughsin ”kirjailijaminä” toimi: toisistaan hieman poikkeavat kohtauskuvaukset ovat oikeastaan hienoja versioita siitä, miten kirjailija hakee kohtaukseensa oikeaa sävyä ja tapahtumia.

Muistot ja sitaatit vuorottelevat merkinnöissä. Ystävät, tuttavat kuolevat tai ovat jo kauan sitten kuolleet hänen ympäriltään. Kuolemasta Burroughs kirjoittaa paljon ja terävästi, hauskasti. Tieteiskirjojen apokalyptiset visiot siitä, miten ihmiset kuolevat vaikkapa ulkoavaruuden muukalaisten mukanaan tuomiin viruksiin saavat ympärilleen hauskan ivallisia kommentteja siitä, että kirjoittaja toivoo koirien, kissojen ja muiden lemmikkieläinten kuolevan isäntiensä mukana, koska miljoonien kodittomien eläinten nälkää näkevät laumat ovat Burroughsille suuremman surun lähde kuin miljoonien ihmisten kuolemat.

Burroughs elää kissojensa ja huumeidensa kanssa. Ensimmäinen päiväkirjamerkintä vuodelta 1996 kertoo hänen kissansa Calicon kuolemasta. Kissoihin ja kuolemaan kirjoittaja palaa kerta toisensa jälkeen. Kissan kuolema tuo hänelle fyysistä kipua, joka iskee joka kerta, kun kirjoittaja katsoo paikkaa, jossa kissalla oli tapana nukkua. Päiväkirjojen sivujen aikana neljästä kissasta jää henkiin vain kaksi. Satunnaiset kävijät tuntuvat melkein merkityksettömiltä muistojen keskellä. Tärkeimmät asiat hänen elämässään ovat muistojen ja kirjojen lisäksi hänen kissansa, huumeensa ja terävä kielenkäyttönsä. Monissa kohdin nauroin ääneen, sillä Burroughsin ironiset kommentit kannabiksenvihaajia, poliitikkoja ja kaikkia niitä, jotka haluavat tässä maailmassa mellastaa vallassa, vastaan pakottavat nauramaan. Kissoja kirjoittaja rakastaa, enemmän ja aidommin kuin mitään muuta, enemmän kuin huumeita? Pohdinnan arvoinen ajatus! Niin moni tuntuu elämän varrella sanoneen, ettei Burroughs ole oikeastaan rakastanut ketään muuta kuin kissojaan. Olisikohan se hieno hautakirjoitus: Tässä lepää mies, joka rakasti elämänsä aikana vain kissoja.

Mikä on minun suhteeni kyseiseen kirjailijaan?  Aikoinani luin muutamaankin otteeseen Burroughsin Alastoman lounaan (1959, suom. 1971) ja Hurjat pojat: Kuolleiden kirja (1971/1983). Alaston lounas oli hurja kirja luettavaksi. väkivaltaa, huumeita ja homoseksuaalisuutta, sekavasti, vahvasti kerrottuna mutta visioita riitti. Muistan ihailleeni monia mielikuvia, kielikuvia, iskeviä kohtauksia ja monia yksityiskohtia mutta jääneeni roikkumaan epätietoisuuden tilaan sen suhteen, pidinkö oikeastaan kirjasta. Luin sitten hurjat pojat, enkä oikein vieläkään ymmärtänyt suhdettani Burroughsin teksteihin. Kun Sammakko julkaisi Nistin (1953/2003) tartuin siihen ja lukaisin. Totta tosiaan sana on LUKAISIN, koska en ollut enää Burroughsin tarpeessa.

Nyt taisin olla Burroughsin tarpeessa, koska päiväkirjamerkintöjen lukeminen saa minut ajattelemaan, että voisi lukea lisää herran kirjoja, Nythän Sammakko on 2000-luvulla innostunut kääntämään hänen uudempaakin tuotantoaan. Kenties elämäkertojen tai julkaistujen päiväkirjojen yksi hyvä puoli on siinä, että ne saavat lukijan tarttumaan uudestaan kohteensa kirjoittamiin kirjoihin. Näin ainakin minulle kävi.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka miettii kirjastoon menemistä, liekö siellä lisää Burroughsia hyllyssä