Tapani Bagge ja lahjakirjan suuhun katsomisen taito, osa 2

Tapani Bagge Pieni talvisota (CrimeTime, 2015)

Eikö dekkaria tai dekkaristia ole karvoihin katsomista? En miettinyt tätä, kun näin Tapani Baggen muutamia kuukausia takaperin kirjamessuilla Jyväskylässä (täsmällisesti lauantaina 19.3.2015). Kättelimme, hymistelimme siinä ja kertoilimme kuulumisia. Hän oli messuilla puhumassa kirjoistaan ja minä viimeisimmästäni. Lopulta sain käteeni hänen tuoreen rikoskirjansa Pieni talvisota, omaa kirjaani minulla ei ollut takaisin antaa, pitänee korjata virhe joskus toiste. Ajattelin lukaista kirjan hetimiten bussissa matkalla Jyväskylästä Kotkaan mutta kaikenlainen elämä ja kevät, ja planeettojen huonot asennot taivaalla tulivat varmaan väliin, koska päädyin lukemaan kirjaa vasta juhannuksen aikana, jälkeen ja samaan aikaan luin Dolores Redondon baskilaista/espanjalaista maailmanmenestystä Näkymätön vartija. Baskimaan murhat (Suom. Sari Selander. Gummerus, 2015). Baggella oli siis kova kirittäjä, eikä hänelle suinkaan käynyt kisassa hassusti vaikka hänen kirjansa sattuu olemaan paljon hassunhauskempi.

Pieni talvisota on kahdeksan niin sanotun Hämeenlinna noir -sarjan osa (käytän termiä niin sanottu, koska ei tämä Baggen kirja tyylillisesti mihinkään ”noir” kategoriaan mielestäni mahdu). Hieman hirvitti lukea sitä, koska en ollut aiempia osia lukenut, enkä itse asiassa Baggelta mitään muuta kuin käytännössä kaikki hänen lasten- ja nuortenkirjansa. Lahjakirja pitää silti aina lukea, ja täytyy myöntää, että olin kovasti siitä kiinnostunutkin, olihan kannessa mitä mainioin kuva pienestä rotupiskistä. Tietysti halusin tietää, miten tämä piski liittyy tarinaan. Takakansiteksitssä psikiin ei viitattu. Aikoinaan Walter Mosleyn Pieni keltainen koira (Suom. Inka Parpola & Niko Aula. Loki-Kirjat, 2001) sai minut pelkällä nimellään lukemaan ja tutustumaan Easy Rawlingsiin takaperoisesti (sarjan viides kirja) mutta kannatettavasti (luin sitten kaikki).

Mosleyn ja Baggen kirjoissa koira tulee kuvioihin samalla tavalla hieman vahingossa, tosin Bagge ei olisi voinut Mosleyn tavoin laittaa kirjansa motoksi lausetta: Se oli koiran vika. Baggen etukansi hieman valehtelee, sillä koira ei ole tarinassa niin merkityksellinen kuin Mosleyllä. Onneksi kansikuva koira on juuri ruikkaamassa savuavalle aseelle, että kuva paljastaa oleellisen osan Baggen rikoskirjallista tyyliä: kustaan hauskasti monien rikoskirjakliseiden päälle ja osoitetaan suomalaiset vauhdikkaina ja pahoina itseään pitävät gangsterit melkoisiksi rähmäkäpäliksi ja tunareiksi. Hyvin suomalaista siis!

Ja että mutta sillä näet nimittäin – ja päälle vielä totta tosiaan, tämä Baggen kahdeksas Hämeenlinna-tarina on vauhdikas. Tämä kirjailija osaa viedä lyhyillä, täsmällisillä, kuvallisilla, ilmeikkäillä lauseillaan juonta kiivaasti, jopa hengästyttävästi eteenpäin. Kirjan alussa murha- tai tappotahti alkaa ja kiihtyy kiihtymistään, kaikkinensa en jaksanut laskea, kuinka monta tarkoituksellista ruumista ja pari vahingossa tehtyä kirjan mittaan päätyi Hämeeseen lojumaan ruumishuoneelle, mutta paljon niitä tuli, eivät hämäläiset ruumiidentekijöinä kauhian hitaita Baggen kuvaamina olekaan.

Kirjassa kuvataan marraskuun loppua 2014 (pientä veistelemistä jopa Ulvilan murhaoikeudenkäyntiin ja huumepoliisipomon oikeudenkäyntiinkin mahtuu tarinan jutustelukuvioihin) Etelä-Hämeessä akselilla Hämeenlinna-Kerava-Riihimäki. Talvisota viittaa kauden huumekauppoihin ja muuhunkin rikollisuuteen erikoistuneen paikallisen moottoripyöräjengin välienselvittelyyn, jossa käytetään asearsenaalia pommista sinkoon. Mukaan mahtuu asekappoja, venäläiskuvioita, huumekuvioita, entisen poliisin kostoretkeä tyttärensä tuhon aiheuttaneille huumekauppiaille ja monta muuta kuvioita, joita Bagge pyörittää 90 kirjan antamalla taidolla. Tarinaa kerrotaan sekä poliisin että rikollisten näkökulmasta, ja monesta sellaisesta kaiken lisäksi. Erityisesti rikollisissa näyttää olevan sekä pahisrikollisia että parempia rikollisia. Poliiseista en tiedä, koska tuli tunne, että kahdeksannessa kirjassa olisi pitänyt tuntea kuvattujen henkilöiden elämänhistoriaa hieman paremmin (eli lukea aiemmat kirjat). Välillä tuntui, että Bagge oletti lukijan tuntevan osan näistä henkilöistä, sillä sen verran vähän heidän sielunmaisemaansa kuvailtiin.. Kaikki tämä tapahtuma- ja henkilömassa tuntui välillä painuvan päälleni sellaisella vauhdilla, ettei meinannut pysyä perässä. Lienee selvää, että olisin voinut pysyä kyydissä varmaan huomattavasti paremmin, jos olisin lukenut sarjan aiemmat osat.

Lain ja laittomuuden, ystävyyden, kunnian, väkivallan keskellä seikkailevat ihmiset ovat niin pirun suomalaisia. Rakkaus voi johtaa poliisin ja konnan yhteen, rakkaus voi johtaa miehen ottamaan murhankin syykseen. Kovin on ihanan suomalaista tämä Baggen teksti. Kun yksi todellinen pahis on juuri saatu hengiltä, niin tämän raskaana oleva juuri leskeksi tullut vaimo (oliko vai naisystävä, no mitäs väliä) keittää kahdelle murhattarelle kahvit, siinä sitten keskustellaan kuin normaali kyläilytilanteessa. Hautausmaa-, hää- ja kapakkatunnelmat kyllä kuvataan erinomaisen pieni virne kasvoilla, että nautitti lukea tätä meidän suomalaisuuttamme näin ironisesti rikoskirjallisuuteen tungettuna.

Ja mitä se Redondo ja Baskimaa tekee tässä Baggea koskevassa arvostelussa? Sitäpä, että otin kirjan juhannuksen ylitse viikon pikalainaksi (mainio keksintö tämä pikalaina, koska siinä saa tosi uusia kirjoja nopeasti itselleen ja kukapa ei lukisi hyvää kirjaa viikossa, mutta kun tuo  Näkymätön vartija ei ollut sittenkään niin hyvä, että sen olisi ahmaissut laulun sanoilla kuin nuorena ennen), ja luin sitten Baggea ja Redondoa samaan aikaan. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina palautin Redondon luettuna ja keskityin Baggeen. Pieni vertailu siis sallittakoon:

Baggelle kunniaksi on se, että tarina juoksee kuin Viren, vaikka kaatumisiakin sattuisi. Baggen (ja samalla tietysti minun) kritiikiksi pitää sanoa, että kirjassa oli niin monta juonikuvioita, henkilömääriä, -suhteita ja tapahtumia, että minä jouduin lukijana välillä hieman ymmälleni, miten ja miksi näistäkin ihmisistä kerrotaan tässä yhteydessä. Välillä tuntui kuin olisin lukenut amerikkalaisesta rikossarjasta tehtyä suomalaisversiota. Bagge pelastaa tilanteen juuri suomalaisuudella, kuvia kumartelemattomalla juurtumisella suomalaiseen mielenmaisemaan, paikkaan nimeltä Häme, ihmisiin nimeltä hämäläiset, pohjalaiset jne. Ja hauskuudella! Baggen tarinaa lukiessa nikottelee välillä naurusta mutta ainaskii hymyilee jopa pohjalainenkin. Toisaalta välillä en olisi jaksanut niin tarkkaa paikkakuvausta. En ole koskaan ollut kauhean innokas katselemaan kirjaa lukiessani karttaa, että missäs päin nyt kirjan hahmot seikkailevatkaan, ovatko kadunnimet, paikat ja maisemat sellaisia kuin pitää. Baggen kirjassa varmaan näin onkin, mutta minulle jäi vähän epäselväksi kaiken paikkainformaation syöttäminen lukijalle. Minun mielestäni vähempikin olisi voinut riittää, mutta toisaalta pitää pyörähtää pohdinnoissani takaisin, ja todeta, ettei paikkatuntemuksen tarkkojen koordinaattien käyttäminen häirinnytkään lukemista.

Ja se Redondo sitten! Kauhean kehuttu ”maailmanmenestys”, joka yhdistää sarjamurhaajaa metsästävää amerikkalaista poliisi/etsivätarinaa eurooppalaiseen miljööseen, pieneen kylään Baskimaassa. Nykyisin vallalla olevan kerrontatyylin mukaisesti murhayksityiskohdat kuvataan hyvin groteskin graafisesti, välillä selitetään sarjamurhaajien profilointitapojen yksityiskohtia ja muitakin poliisin teknisen tutkinnan yksityiskohtia (vitsaillaan esimerkiksi sillä, että amerikkalaisissa sarjoissa erilaiset tekniset tutkimukset ja DNA-analyysit voidaan tehdä tuosta noin vain iltapäivän kuluessa, kun taas todellisuudessa ne kestävät ja kestävät, ja kestävät pidempään vielä, koska oikeasti poliiseilla ei ole rahaa tai muita resursseja niitä kunnolla toteuttaa). Tarinassa käytetään paljonkin miljöön tuomia visuaalisia mahdollisuuksia (hienoja luontokuvauksia), hieman hyödynnetään espanjalaisen (ja varmaan myös Baskimaan) yhteiskunnan miesvaltaisuutta (päähenkilöetsivä on nainen, Amaia Salazar) sekä baskien kulttuuriperinnettä tapojen mutta erityisesti myyttisen tarinaperinteen kannalta. Hämmentävää (mutta aika luonnollista, koska se on hyvin turvallista) oli politiikan puuttuminen kokonaan kirjasta, mikä tietysti vähensi kirjan kiinnostavuutta ja vei sen pikemminkin suloisen viihderikoskirjallisuuden kategoriaan kuin kunnon yhteiskunnallista todellisuutta heijastelevan nykydekkarin kategoriaan. Kaikkiaan lopputulos oli minulle näin ollen hyvin kliininen, yllätyksetön, valju, perin pohjin tuttu, itse asiassa amerikkalaiseen sarja/elokuva/kirjaperinteeseen perehtyneelle lukijalle liiankin tuttu ja turvallinen tarina sarjamurhaajasta/-jista (kyseinen kirja vasta ensimmäinen osa trilogiassa) ja häntä/heitä jahtaavista etsivistä. Samalla siinä hyvin tutunoloisesti rakennetaan ihmissuhdejännitteitä etsivien välille. Hienoa tässä Redondon kirjassa oli kuitenkin päähenkilön ja hänen perheensä suhteen käyttäminen osana tarinaa. Yksin tämän elementin takia kirja kannatti lukea.

Olen joskus ihmetellyt, miten paljon erilaista tarinaa voidaan jännitys- tai tieteiskirjallisuuden genrejen alle laittaa. Jännäreissä on kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta (Bagge kuuluu osaltaan tähän), oikeudenkäyntikirjallisuutta, poliisikirjallisuutta (Bagge kuuluu osaltaan tähänkin, Redondo paljonkin), psykologista jännityskirjallisuutta (Redondon voisi laittaa tännekin ilman hänen sarjamurhaajapainotustaan), rikos- eli dekkarikirjallisuutta (Bagge täälläkin, ja Redondokin vahvasti), salapoliisikirjallisuus, seikkailukirjallisuus, suljetun huoneen mysteerit, vakoilukirjallisuus ja trilleri (tosin en oikein aina ymmärrä, miksi trilleri on joillekin jännityskirjallisuuden alalaji, koska minusta se olisi enemmän tyylilaji, jossa tarinan kerronta keskittyy vahvasti jännityksen luomiseen ja vielä vahvemmin sen ylläpitämiseen). Ja sitten usein luonnollisesti kaikki nämä ovat sulassa ihanassa sekasotkussa, jota ei pysty kovaksikeitetyinkään kirjallisuudentutkija selvittämään – mutta siinä on kirjallisuuden, kaikenlaisen se syvin nautinto, että lukija voi ja saa lukea selvittämättä itselleen kaikkea.

Baggen ja Redondon kirjat ovat kuin tästä rikoskirjallisuuden ääripäistä veistettyjä, ja Bagge sotkee mukaan vielä groteskia huumoria ja välillä suorastaan slapstick-komediaa. Molemmat ovat sinänsä varsin mehukkaita ja lukukelpoisia. Redondon suhteen olen hieman skeptisempi kuin Baggen suhteen siitä, jaksanko lukea hänen trilogiansa toista osaa. Baggelta pitää lukea jonkun toisen sarja ensimmäinen osa, koska tuo Häme ei nyt minuun tarpeeksi iskenyt. Syytön tosin Bagge siihen on, että minulla ei ole parhaimpia muistikuvia akselilta Hämeenlinna-Kerava-Riihimäki, ei vaikka koira seikkailisi joissakin osissa suuremmassa roolissa kuin tässä kirjassa!

 

Petri Pietiläinen, kirjakuski rikoksia kyyditsemässä