Erilaisia kritiikkejä siitä, miten lapsille kerrotaan nakeista lautasella

Olen tuossa menossa  muutaman viikon päästä Suomen tietokirjailijoiden järjestämälle päivän mittaiselle kritiikinkirjoittamiskurssille. Sain ennakkotehtäväksi kirjoittaa viiden tuhannen merkin kritiikin lastentietokirjasta

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? (Tammi 2015).

Harmi, että kirja oli jo ehditty Kymen Sanomissa arvostelemaan.

Silti päätin toimia vastoin ennakkotehtävän määrityksiä ja kirjoitin vain kolmen tuhannen merkin arvostelun.

Tein tämän ratkaisun sen takia, että kirjoitan kritiikkejä juuri Kymen Sanomiin, jossa kritiikin pituus on määritelty maksimissaan tähän merkkimäärään. Halusin katsoa, miten tuosta lehden normimittaisesta kritiikistä tässä koulutuksessa sanotaan eli pystynkö sanomaan oleellisen tässäkin merkkimäärässä.

Täällä blogissani pohdin toivon mukaan opettavasti tällä kertaa tätä Nakkia lautasella hyödyntäen sitä, miten kritiikin pituus vaikuttaa sanottavaan. Seuraavaksi ensin lihavoituna Kymen Sanomien formaattiin tehty määrämittainen kritiikki ja sitten hieman pohdintaa pidemmän kritiikin mahdollisuuksista sanoa jotain toisin.

Kritiikki Kymen Sanomien formaattiin

Lyhyt ja siivottu oppimäärä tuotantoeläimistä lapsille

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? Tammi, 2015

Lasten kotimaiset tietokirjat ovat vähenemään päin. Palkittujen tekijöiden kirja eläinten kasvattamisesta ihmisten ruokapöytään paikkaa tärkeän aukon. Kirja on kohtuullisen realistisesti kuvattu monipuolinen katsaus lehmien, sikojen ja kanojen elämästä nyky-Suomessa.

Tekijät viestittävät sitä, että meillä eläimiä hoidetaan hyvin. Turhan puhtoinen kuva eläintuotannosta muodostuukin. Silti kirja mahdollistaa vanhemmille tavan kertoa lapsille esimerkiksi ruoan tuotannon eettisyydestä. Tuotantoeläinten elämän synkkiä puolia kirjassa ei käsitellä muuta kuin viitteellisesti.

Vaikka aikuislukijakin nauttii kirjasta, niin Rönnsin kuvitus on realistisuudestaan huolimatta niin söpöä ja Lappalaisen teksti niin tarinallista, että jäin kaipaamaan kerrontaan jotain särmää. Rivien välistä luettavissa oleva kriittisyys jää kauniin kuvituksen ja tekstin alleviivaavan opettavaisuuden jalkoihin. Kirjassa korostetaan eläinten hyvinvointia, eläinten itseisarvoa ja sitä, ettei meillä ainakaan syödä huonosti kohdeltujen eläinten lihaa. Lähestymistapa voi avata vanhemmille mahdollisuuden keskustella lasten kanssa vakavasti lihan- ja kasvissyönnistä. Tämä kirja olisi hyvä lukea yhdessä. Kirjassa olisi voinut olla tehtäviä ja pohdintakysymyksiä.

Lasten tietokirjoissa yleiseen tapaan tieto tarjoillaan yksinkertaisen tarinan kautta. Emilia ja hänen serkkunsa Aleksi lähtevät tytön eläinlääkäri-isän mukaan työkierrokselle. Kolmikko käy maitotilalla, sikatilalla, häkkikanalassa ja broileritilalla. Kaikkialla on siistiä ja mukavaa, idyllinen maaseutu elää vahvasti. Lasten myönteiset kokemukset korostuvat.

Pientä kriittisyyttä olisi voinut harrastaa edes yhdessä käyntikohteessa. Broileritehtaassa on neljässä hallissa 98 000 lintua. Tämäkin käynti luo vain myönteisiä mielikuvia. Mielenkiintoista on se, että ensimmäisessä käyntikohteessa, navetassa, tuoksuu nurmelta, lehmiltä ja vähän lehmien kakalta. Sikalassa, kanalassa ja broileritilalla hajut häviävät tarinasta. Pääpaino on eläinten ihanissa poikasissa, joita lapset ottavat jopa syliinsä.

Kirja on täynnä tietolaatikoita ja -sivuja, joissa opetetaan niin maatalouden sanastoa kuin eläinten biologiaa. Opin muun muassa sen, kuinka kauan porsaat kasvavat emakon mahassa tai mistä kana piissii?

Kirja antaa tiedonhaluiselle lapselle hyvän lähtökohdan pohtia lihankuluttamisen eettisyyttä. Tarina keskittyy silti vain alkuun, sillä eläinten väistämätöntä kuolemaa ennen lautaselle päätymistä ei käsitellä muuta kuin ohimennen. Viimeinen aukeama on paljastava. Siinä esitellään eläimen arvoista elämää: ruokaa, vettä, mukavat oltavat ja hyvä, lempeä kohtelu. Sinänsä hyvä tietokirja sortuu suomalaisen maataloustuotannon äänitorveksi. Kirjan julkaisija olisi voinut olla MTK.

Hyvää: Lapset saavat tietoa ruoan alkuperästä.

Huonoa: Kirjassa ei ole jatkopohdintoihini innoittavia kysymyksiä tai tehtäviä.

Erityistä: Aikuiset saavat perustiedot eläintenkasvatuksesta.

Tuhat merkkiä lisää

Entä jos saisikin kirjoittaa tuhat merkkiä lisää. Mitä muuttaisin tai lisäisin yllä olevaan kritiikkiin? Ainakin pohtisin niitä keskustelukysymyksiä, joita jäin kaipaamaan. Vaikka kirjan voivat alakoululaisetkin lukea, niin kuvakirjamaisuus ja tarinan aika kevyt taso tuo väistämättä mieleen, että kirjaa voisi lukea lapsille jo viisivuotiaasta alkaen. Tuhat lisämerkkiä olisi antanut mahdollisuuden pohtia lapsen ja aikuisen vuorovaikutusta tässä yhteisessä lukuhetkessä. Tätä kun olisin pohtinut, olisin kenties päätynytkin siihen, ettei eläinten kohtalosta oikeastaan kannattanutkaan puhua liikaa. On itse asiassa aika kiintoisa seikka pohtia, mitä lapsille maailmasta pitää kertoa.

Kenties olisin nostanut esiin kuvituksesta täydellisesti puuttuvan likaisuuden, kenties olisin korostanut, miten hyvin tyytyväisiltä eläimet pääasiassa kuvissa näyttävät. Harjan rapsutettavana oleva lehmä on navetassa suorastaan onnellisen näköinen. Mutta kenties olisin sitten myös korostanut, että kuvittaja on kuitenkin piirtänyt lihasikojen kasvot siten, että ne näyttävät järkyttyneiltä, eikä karsinoissa makaavien emäsikojenkaan ilme viestitä onnellisuudesta. Kenties olkisin pohtinut tätä kuvissa esiintyvää hienoista ristiriitaa ihmisten tyytyväisten ilmeiden ja kohtuullisen monien eläin typertyneiden ilmeiden välillä. Ja päätynyt siihen, että kuvittaja oli halunnut tahallaan tuoda tätä hieman synkempää maailmaa muuten turhan silotellun kuvan antamaan tekstiin.

Kaksi tuhatta merkkiä lisää

Jos merkkimäärä olisi ollut viisituhatta tai vielä enemmän, olisin edellisten lisäksi nostanut vaikkapa esiin sen, miten naapurimme naureskeli, että nakki lautasella -kirja olisi oikein mainio heidän pojilleen. esikoulussa oleva nuorempi herra oli nimittäin marjanpoimimismatkalla kysynyt äidiltään, että täältä metsästäkö niitä nakkejakin poimitaan. Äiti nauroi meille, että vastasi kysymykseen: Ei sentään vaan ostetaan kaupasta. Tämän tarinan kautta olisin muuttanut todennäköisesti hieman mielestäni liiankin kriittistä arviota ja todennut tarinan jälkeen, että kyllähän tämä kirja tulee todella tarpeeseen, koska se kertoo siitä, miten nakkien raaka-ainetta kasvatetaan.

Lisämerkit olisivat silti pakottaneet minut tarttumaan tarkemmin kirjan tekstiosaan. Täytyy myöntää, että teksti on välillä ällöttävän opettavaista ja mielestäni hieman kaksinaismoralistista. Lopussa minulle tuli hieman kylmät väreet, kun syödään yhdessä nakkikastiketta ja lapset pohtivat sitä, oliko tämä possu onnellinen, josta nakkeja on tehty. Ja isä vakuuttaa, ettei nyt ihan kokonaan kannata lihansyöntiä lopettaa, mutta kaupassa voi miettiä, millaista lihaa, munia ja maitoa ostaa. Myöntäisin varmaan pidemmässä arvostelussa, että tämän opettavaisuuden vielä kestää ja että siitä olisi aikuisen hyvä jatkaa keskusteluihin lapsen kanssa, mutta äidin vakuuttelu ruokapöydässä, että ”meillä syödään vain hyvinvoineiden eläinten lihaa” oli aika kaksinaismoralistinen. Tosin tämähän on vain minun mielipiteeni. Tätä tekstissä vallitsevaa ristiriitaa eläintuotannon ja lihansyönnin välillä olisin pohtinut pidemmässä kritiikissä hieman perusteellisemmin, ja todennäköisesti kaivanut kirjastosta jonkin vastaavanlaisen ja vanhemman lastenkirjan verratakseni sitä, miten aiemmin asiat on esitetty. Tosin en nyt ole olleskaan varma, että tällaista on aiemmin edes kirjoitettu

Lopuksi

Tämän pohdinnan jälkeen en ole aivan varma, että pidempi kritiikki tästä kyseisestä kirjasta olisi tuonut oleellista muutosta nyt kolmen tuhannen merkin kritiikkiini. Tosin olisin voinut antaa siinä enemmän pohdittavaa sellaiselle lukijalle, joka ei lue tätä kirjaa mutta lukee kritiikin. Tällä tavalla kritiikkejä pitäisi saada kirjoittaa enemmän. Kyse ei ole aina siitä, onko kirja hyvä tai huono, tarpeellinen tai tarpeeton tai mitä muuta arvoasetelmaa lähdetäänkään rakentamaan. Joskus kritiikki saisi olla sen verran pitkä, että siinä voisi kunnolla esitellä kirjan keskeisen sanottavan. Joskus sen pystyy tekemään kuten tämän lastentietokirjan kohdalla mutta vastaavasti monien hyvien ja perusteellisten tietokirjojen sanoma ja esittelemä tietomäärä on niin huimaa, ettei kolmessa tuhannessa merkissä pääse kuin raapaisemaan pintaa. Tällöin pitää vain pystyä kirjoittamaan kaikki vähäiset merkit niin tehokkaasti, että kritiikin lukija oikeasti tarttuu kirjaan eikä lue pelkkää kritiikkiä.

Voi että, kun osaisikin sellaisen kiteyttämisen maagisen taidon, sillä taidan lopulta olla melkoinen jaarittelija, ainakin, jos näiden blogitekstien pituuksia on uskominen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, jolla tänään ei ole nakkia lautasella, eikä edes makkaraa grillissä vaan pelkästään pastaa tattikastikkeen kera