Pikkupositivisti ei kulkenutkaan susien kanssa

Clarissa Pinkola Estés Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa (Suom. Nina Valtavirta. Basam Books, 2014)

Kyllä kirjan nimi on vahva asia. Tämä nimi oikein vietteli minut tarttumaan siihen kirjastossa, eikä lainaamista estänyt edes takakannen yhtä vahva viesti siitä, että tässä käsitellään tunnetun psykoanalyytikon, runoilijan, tarinankertojan ja niin edespäin silmin naisen voimaa, villinaista. Ja siinä voimassa yhdistyvät herkät vaistot, intohimoinen luovuus ja iätön viisaus. Ja siitä on jälkiä kaikkialla myyteissä, kertomuksissa ja saduissa. En sano, ettenkö tuntenut hieman epäröiväni mutta tartuin kirjaan silti, aloitin lukemisen suurin toivein, olihan siinä koiristakin pohdintaa, enkä päässyt loppuun vaan kävi kuin Manaween koiralle, matka katkesi. Sopivasti tämä tarina oli luvussa ”Kumppani. Liitto toisen kanssa”, missä käsiteltiin villinaiselle sopivaa villimiestä. Tässä samaistuin kuitenkin Manaween pieneen koiraan enkä herraan itseensä. Koira tosin monien lankeemusmutkien kautta auttoi isäntäänsä eli voitti oman luontonsa mutta minusta oikeastaan kovin epäkoiramaisesti. Tämän takia olisin halunnut lukea tekijän neiti V. B. Washingtonilta saaman alkuperäisen afroamerikkalaisen kertomuksen enkä hänen muokkaamaansa versiota.

Ei kirja mikään paha ollut. Hyvin kirjoitettu, vetävä, täynnä kaikenlaisia uudempia ja vanhempia muokattuja kertomuksia, joita sitten tulkittiin jungilaisen ajattelun mukaan villinaisiin liittyviksi. Monessa kohdassa nyökkäilin, että totta tosiaan, on historian aikana naiseutta poljettu ja tietoisesti hämärrytetty ja niin edespäin. Villieukon kohtaaminen oli hauska kokemus! Susianalogiat ja jatkuvat viittaukset eri kulttuureihin ja niiden kertomuksiin olivat kohtuullisen kiinnostavia. Koko ”luiden keräämisen” -ajatus viehätti. Monessa kohtaa tuli tunne, että tästä pienestä tarinasta haluaisi kirjoittaa romaanin. Tämä kirja varmaan palvelee tarkoitustaan mutta minulle lukuhalun karkotustaan – miksi?

Kauhean positivistin paluu sisimpääni

En pystynyt lukemaan kirjaa loppuun, tosin selailin sen, pitihän saada murhaaja selville kuten dekkareissa konsanaan. Kirjoitan villinaisia uhmaten tänne blogiini tästä kirjasta, koska se varmaan on omassa lajissaan erinomainen. Pitää myöntää, etten ole koskaan pystynyt lukemaan näitä itseymmärrystä syventäviä kirjoja. En ymmärtänyt aikoinaan, mitä ihmeellistä oli Robert Blyn vastaavanlaisessa teoksessa miehille eli Rautahannu: matka miehuuteen (1992).

Tällaisia kirjoja lukiessa huomaan ikävän pikku positivistin iskevän minuun. En hyväksy kaiken maailman mytologisen ja kerrontaperinteen silpputiedon kasaamista mielestäni mielivaltaisesti tukemaan tekijän näkemystä henkisestä kasvusta. En pidä maailman loputtomasta henkistämisestä, ääripsykologisoinnista ja kaiken metaforisoinnista. Uskon samalla tavalla kuten kirjoittaja siihen, että tarinat voivat toimia lääkkeenä, tarinoista saa voimaa, lohtua, ratkaisuja, opetuksia ja kaikkea ajatusta mutta tällä tavalla esitettynä pikkupositivisti raivostuu siitä, miten tarinat, maailma, ihmiset, eläimet, koko maailmankaikkeus, jossa elämämme, peittyy hienojen fosforin lailla hohtavien metaforakasojen alle. Ja pitää muistaa, että teollisesti valmistettu valkoinen fosfori todella hohtaa pimeässä ja on tappava myrkky. Ja höh! Näin sorruin itse tietoisesti hieman värittämään asioita. Tein sen tarkoituksellisesti, koska käyttämäni kielikuva saa aikaan joissakin lukijoissani sen, että he luulevat minun vertaavan tätä kirjaa valkoiseen fosforiin. Sitä en tee. Tämän kirjan vahvuus on sen lukijoissaan herättämissä mielikuvissa, kukapa nainen ei joskus haluaisi olla kirjan kuvaama äärimmäisen kesyttämätön, vahva, vaistonvarainen ja luova villinainen, joka kulkee susien kanssa, joka on yhtä upea kuin susi! Tällä tarinalla on varmaan oma terapeuttinen ja voimauttava paikkansa lukijoidensa elämässä, en kuulunut varmaankaan kohderyhmään. Silti koirana haukkumiseen ei ole mitään syytä, vaikka välillä lukiessani harmitti vanhojen satujen ja mytologioiden puolesta.

Itse asiassa erityisesti minua raivostutti se, miten tekijä ottaa vanhoja satuja/tarinoita haltuunsa. Tosin myönnettäköön, että hänen perusajatuksensa on kirjoittaa ne omiksi versioikseen ja hän kertoo sen hyvin avoimesti. Luonnollisesti näin hän kirjoittaa analysoitavakseen tai esimerkkiteksteikseen sopiviksi nämä tarinat, putsaa ne historiallisesta perinnekuonasta. Kaiken saa sopimaan omaan näkemykseensä, jos niin haluaa.

Myönnän, että kirja lienee hirveän kiinnostava inspiraation lähteenä. Myönnän, että varmaan todella monet ihastuvat sen villiin kielenkäyttöön ja voimakkaisiin näkökulmiin. Kukapa ei haluaisi olla sellainen susi, miksi kirjoittaja sen määrittelee. Ja on tekijän tulkinnoissa samanlaista voimaa kuin Bruno Bettelheimin Satujen lumouksessa (1998). Sitä kirjaa aikoinani ihailin pitkän hetken, kunnes tuli sama voipumus, typerrys ja pettymys kuin Estésin kirjan suhteen: tekijä ryöstöviljelee sadun ja tekee siitä oman näkemyksensä enemmän tai vähemmän kiiltävän peilin. ja luonnollisesti kaikkea löytyy lisää Internetistä osoitteesta http://www.wildwolfwomen.com/

Yhdysvalloissa kirja myi kuin leipää vain. Suomessakin kirja on päätynyt jo toiseen painokseen. Näille kirjoille on kysyntää. Palautan siis heti huomenna kirjan takaisin kirjastoon, että se päätyisi sitä arvostavimpiin käsiin. Luulen, että ne ovat naisen kädet. Minun koirankäpäliini kirja ei sopinut.

Petri Pietiläinen, kirjakuski jätti kirjan kesken ja meni positivismin nurkkaan häpeämään