Eläinten ja ihmisten suhteessa palataan antiikkiin

Plutarkhos Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia (Suom. Tua Korhonen ja Liisa Kaski. Gaudeamus 2015).

Suomeksi löytyy paljon antiikin kirjallisuuden klassikoita. Ja onneksi niitä tulee koko ajan lisää. Tua Korhosen ja Liisa Kaskin suomentamat Plutarkhoksen (noin 45–120 jKr.) muutamat dialogit tuovat omat kiintoisan lisänsä tähän galleriaan. Kokoelma liittyy erityisesti 1990-luvulta alkaneeseen vimmaan määritellä humanistisessa tutkimuksessa ihmisten ja eläinten suhdetta uudella tavalla. Monissa kirjoissa tehdään katsauksia ja tarkempia tutkimuksia erityisesti länsimaissa aikojen kuluessa olleisiin monessa suhteessa ristiriitaisiin käsityksiin eläimistä. Plutarkhoksen kirjoitukset sopivat tähän trendiin.

Teos sisältää kolme dialogia: ”Eläinten älykkyydestä”, ”Gryllos” ja ”Pitopuheita”. Kaikki liittyvät ihmisten ja eläinten suhteeseen. Ensimmäisessä pohditaan muista antiikin filosofisista teoksista tutussa dialogimuodossa mahdollisuutta määritellä erilaisille eläimille älykkyyttä, ja sitä kautta luonnollisesti pohditaan ihmistä itseään. Joidenkin tutkijoiden mielestä ihmisen ja eläimen suhde ei ollut niin tarkasti piirretty maailmaamme vielä antiikin aikana. Myyttisiä kentaureja, koirankuonolaisia ynnä muita sellaisia pidettiin olemassa olevina lopputuloksina ihmisten ja eläinten seksuaalisesta kanssakäymisestä, tai pidettiin ja pidettiin. Osa tutkijoista muistuttaa, että hyvin hiearkisessa orjayhteiskunnassa ja uskonnollisesti hajanaisessa antiikissa vallitsi suuret eroavaisuudet ihmisten tietotasossa. Se mitä filosofit pitivät näissä dialogeissa aivan kiinnostavana keskustelunaiheena kuten lihan syömisen moraalittomuus tai moraalisuus, niin eihän sillä ollut valtaosalle väestöstä mitään mieltä. Osalle ihmisistä jumalat pystyivät varmaan tuosta vain muuttamaan ihmisen eläimeksi, osalle heistä kaikki tarut olivat täyttä totta, osalle sivistyneistöä ne olivat jo varhaisessa vaiheessa vertauskuvallisia satukertomuksia.

Monet näkevät ihmisen ainutlaatuisuuden täsmentymisen tapahtuneen vasta kristinuskon vaikutuksesta. ”Grylloksessa” jopa hieman satiirisesti puolustetaan eläinten eli tässä tapauksessa jumalatar Kirken ihmisestä siaksi muuttaman puhujan suulla eläimenä olemisen ihanuutta verrattuna ihmiselämän kurjuuteen. Kaikki dialogit etenevät vanhasta filosofikirjoittelusta tutulla tavalla: esitetään raflaavia näkemyksiä, höystetään niitä oppineilla viittauksilla mytologiasta luonnontieteeseen ja tietysti aina suurten mestareiden Platonin ja Aristoteleen ajatteluun.

Miksi Plutarhos tänään?
Plutarkhos on tänään ajankohtainen myös siksi, että eläineettinen pohdinta lisääntyy nykymaailmassa. On hienoa nostaa esiin, että hänen mielestään, ainakin näissä dialogeissa, eläimillä on järki, jonkinlainen sielu ja mielikuvitus. Jotkut filosofit tosin sielullistivat koko maailmankaikkeuden ja niin edespäin, että tämä liittyi antiikin filosofisten keskusteluiden normaaliaiheisiin. Plutarkhos-käännös on kenties valikoitunut käännettäväksi, koska se niin hyvin palvelee nykykeskustelua eläintenoikeuksista ja ihan vaikka kasvissyönnistä.

Nykyisillä filosofisilla traditioilla on tarpeen pohjustaa väitteitään menneisyyteen. On jotenkin hienoa ja samalla surullista, että palataan aina antiikin Kreikkaan ja unohdetaan monet muut nykyisiin ajatteluihimme vaikuttaneet asiat kuten uskonnot ja erilaiset heimoperinteet. ”Pitopuheissa” kreikkalaiset ja roomalaiset paremman väen syöpöttelijät puhuvat kiintoisia ruoasta ja erityisesti ihmettelevät juutalaisten käsitystä sian saastaisuudesta. Tässäkin keskustelussa näkyy se, ettei toivon mukaan 2000 vuotta sitten käyty keskustelu ole samantasoista kuin nykyään, vaikka professori Elisa Aaltola niin surullisena kirjassa toteaa. Vaikka Plutarkhos käyttää monilta muilta ajattelijoilta saamiaan tarkkojakin näkemyksiä eläinten käyttäytymisestä, niin dialogityyliin kuuluvana käytetään myös hyviä tarinoita, kuulopuheita ja suoranaisia väärinkäsityksiä. Vaikka esimerkiksi kreikkalaisessa maailmassa kaikkialla olleiden tuttujen kotieläinten käyttäytymisestä ja fysiologiasta tiedettiin tässä vaiheessa hyvin paljon, mikä esimerkiksi näkyy siinä, että koiraa käytetään paljon jopa inhimillisen käyttäytymisen esimerkkinä, niin eksoottisimmista eläimistä voidaan väittää lähes mitä tahansa.

Lukekaa klassikoita
Lukekaa ihmeessä tämä sujuvaksi suomeksi käännetty kirja. Se on täynnä ajatuksia herättäviä huomioita meistä ja maailmasta. Itse vierastan sitä tapaa, miten kääntäjät loppuesseessään lukevat suoraan yli 2000 vanhoja tekstejä meidän näkökulmiemme kautta mutta tämmöinen on hyvin yleistä. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä tänä aikana kulttuurihistoriallinen muutos on ollut niin suuri, että me luemme anakronistisesti tekstejä, jos emme pidä varaamme. On mielestäni aika vaarallista väittää perustelematta asiaa muuta kuin yhden esimerkiksi kautta, että kreikkalaisten ja roomalaisten kumppanieläimiin kohdistava hemmottelu muistuttaa modernia lemmikkieläinsuhdettamme. Näin näkyy suhteellinen lukutapa, missä nykypäivä tunkee kaiken edestään ja käyttää mennyttä maailmaa oman maailmamme legitimointiin.

Vastaava ilmiö näkyy monissa tutkimuksellisissa kiistoissa esimerkiksi keskiajalta peräisin olevissa eläimiä käsittelevissä teksteissä. Kun osa tutkijoista pitää runoissa ja pyhimyskertomuksissa esitettäviä ajatuksia eläimistä ja niihin suorastaan kohdistuvista lempeistä tunteista todisteena kirjoittajien uudenlaisesta suhteesta eläimiin, toiset tutkijat muistuttavat, että eläin ei ollut välttämättä yksittäinen olio vaan osa symbolista kristillistä järjestelmää, jossa kaikella oli jumalallinen tarkoitus. Näin kirjoitukset eläimistä ovat osa tätä symbolista järjestelmää, eivätkä heijasta mitään konkreettista muutosta ihmisten ja eläinten välisessä suhteessa. Keskustelu varmaan jatkuu ja samanlaista keskustelua voisi käydä Plutarkhoksen dialogien suhteen. Lisäksi luonnollisesti pitää muistaa, että nyt puhutaan pienestä eliittiluokasta, lukuisista enemmän tai vähemmän suosituista filosofisista koulukunnista, jota syntyivät, kukoistivat ja tuhoutuivat satojen vuosien aikana. Lisäksi missään tällaisessa teoksessa ei kannattaisi unohtaa satojen erilasten uskonnollisten perinteiden vaikutusta. Muutamat jälkeenjääneet kirjoitukset voivat innostaa meidät ajattelemaan antiikista mitä haluamme. Vanhoja teoksia voidaan näppärästi käyttää oman aikamme keskustelun tueksi aivan millä lailla tahansa.

Kun luen vanhoja antiikin tekstejä, ihastelen viitteiden määrää. Jokainen käännöskin on oppineisuuden osoittamista. Viitteissä on niin paljon tietoa, että ne on aina pakko lukea. Niitä lukiessa tulee jatkuvasti mieleen se tosiseikka, kuinka vähän tekstejä meille on jäänyt luettavaksi. Maailmanhistoria on ollut julma vanhoille teksteille. Väistämättä meille välittyy lähes jokaisen antiikin ajattelijan näkemyksistä pelkkä repaleinen kuva, tai välillä toistekstisen informaation tuoma kuva, koska joidenkin ajattelijoiden teoksia tunnetaan vain myöhemmistä lähteistä. Plutarkhoksen kenties jopa 187 kirjoituksesta meille on säilynyt vain kenties 77. Suomentajat hahmottavat ansiokkaassa selitysesseessään ”Plutarkhos ja antiikin ihmisen eläinsuhde” hänen koko ajatteluaan ja antiikin ihmisen eläinsuhdetta yleensä. Onneksi he myöntävät tietyllä tavalla koko hahmotuksen hankaluuden: Mikä on näiden nyt suomennettujen dialogien suhde Plutarkhoksen ajatteluun kokonaisuudessaan, ovatko ne osaltaan vain nuoruuden ajatusharjoituksia ja niin edespäin. Kannustan jokaista teokseen tarttuvaa lukemaan tarkasti sekä viitteet, eläinsuhde-esseen että Elisa Aaltolan kirjoittamat ”Jälkisanat”.
Ja nauttimaan hyvistä koiratarinoista Plutarkhoksen teoksessa!

Vinkki, joka sisältää toiveen
Erityisesti antiikin Kreikassa tuntuu siltä, että jokainen itseään kunnioittava ajattelija kirjoitti kirjan metsästyksestä. Tämän tradition aloittajaksi ja muiden esikuvaksi mainitaan kreikkalainen Ksenofon (430–355 eKr.), jonka teos Metsästyksestä tai Metsästystaito on samalla ensimmäinen koirakirja, metsästysoppikirja ja suorastaan kreikkalaisten eläinsuhteen keskeinen tietoteos. Plutarkhoskin viittaa dialogeissaan jatkuvasti sekä metsästykseen että tietysti lukuisten esimerkkien kautta koirien asemaan kreikkalaisessa yhteiskunnassa. Koirien kanssa metsästäminen oli keskeisessä asemassa tässä yhteiskunnassa. Tätä kirjaa ei ole vielä suomennettu, mikä kuvastaa maailman muuttumista – metsästys on hiipunut marginaalisemmaksi harrastukseksi jopa meillä, saati sitten Euroopan monissa muissa osissa. Se mitä käännetään suomeksi vanhoista klassikoista kuvastaa omalta osaltaan kulttuurisia muutoksia.  

Petri Pietiläinen, kirjakuski antiikkisissa mietteissä