Eipä kestänyt kauan, kun kirjakuski joutuu
kyydittämään lukijaansa romaanin ja elokuvan maailmassa. Mutta näissäkin
kahdessa hienossa taideteoksessa nostan esiin tiedon. Kuka oikeasti kuvittelee,
että tieto olisi pelkästään tietokirjallisuuden yksinoikeus. En ainakaan minä.
Kim Leinen äärimmäisen tiheätunnelmallinen (vaikka
kirjassa 640 sivua!) Ikuisuusvuonon
profeetat ei ole pelkästään mieletön tarina, uskomaton ja syvä kuvaus ihmisistä
historiassa, suuri eeppinen romaani, kiinnostava kasvukertomus vaan samalla ällistyttävän
täynnä historiallista tietoa 1700-luvun Tanskasta, Norjasta ja erityisesti
Grönlannista.
Jonkinlainen hämärä aavistus minulla oli siitä,
millainen ristiriita vallitsi 1700-luvulla valistuksen ja uskon ristivedossa
elävissä ihmisissä. Leine kuvaa tätä uskon ja valistuksen, vallan ja
väkivallan, rahan ja armon, miesten ja naisten, ihmisten ja villien
grönlantilaisten eli ei oikeastaan ihmisten välisiä suhteita erityisesti
Tanskan siirtomaavallan alla olleessa Grönlannissa. Tarinan päähenkilö on pappi
Morten Falck. Hän ei ole maailman miellyttävin samaistumiskohde mutta hän kyllä
on ihminen, aivan heikkouksiaan ja vahvuuksiaan myöten. Papin poika opiskelee
papiksi Tanskassa 1700-luvulla. Lähtee levittämään herran sanaa Grönlantiin,
vähän ikään kuin pakoon Tanskan ja siihen kuuluvan kotipaikkansa Norjan
henkistä ilmapiiriä. Falck haluaa olla vapaa ihminen ja herran lähettiläs.
Kaikki ei mene niin kuin hän kuvittelee. Grönlanti, kaikki ne vääryydet, jotka
hän siellä näkee, kokee ja yrittää omalla pienellä osallaan muuttaa paremmiksi,
murtavat miestä ja muuttavat häntä täysin ennakoimattomalla tavalla.
Ja keitä sitten ovat nämä kirjan nimessä esiintyvät
Ikuisuusvuonon profeetat? He ovat grönlantilaisia (olisiko inuiitti tässä
oikeampi termi?), jotka uskovat Jumalaan mutta ei sellaiseen kuin
siirtomaavallan papit julistavat. Heidän Jumalansa on läheinen, ymmärtäväinen
eikä ankara herra. Morten Falck palaa murtuneena ja muuttuneena miehenä
takaisin kotimaahansa. Ja sitä tietoa tulee koko ajan lukijalle. Saamme graafisen
tarkkoja kuvauksia sekä Tanskan että Norjan paikoista, ihmisistä, tavoista, uskomuksista.
Erityisesti Kööpenhamina herää sivuilla henkiin yksityiskohtineen ja suuren
tulipalon tuhoamana.
Mutta keskeistä on Grönlanti. Sen luonto, tavat,
ihmiset, pappien irstaus, naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta, koko siirtomaavallan
ankaruus, suoranainen henkinen ja fyysinen kidutus jäävät lukijan mieleen.
Kenties hurjin kohtaus on se, missä tanskalainen kauppakomppaniaan kuuluva mies
haluaa mennä naimisiin paikallisiin kuuluvan kumppaninsa kanssa. He ovat vuosia
olleet jo yhdessä ja heillä on yhteisiä lapsia. He haluaisivat naimisiin
Jumalan edessä! Asia ei ole niin yksinkertainen, koska Tanskasta pitää oikein
kuninkaalta saada avioliittolupa, jota ei tule. Lopuksi Falck toteuttaa omaa
kutsumustaan ja yrittää monta kertaa vihkiä parin. Paikallinen kauppakomppanian
häikäilemätön päällikkö repii joka kerta vihkikirjat, kunnes väistämätön
traaginen lopputulos on lukijan edessä.
Tätä kaikkea tietoa ei olisi varmaan edes halunnut
lukea, sillä niin raastava, riipaiseva ja ihmeellinen on romaani. Jos joku
haluaa lukea romaanin, joka jää mieleen ja josta saa samalla suuren määrän
historiaa itselleen, tarttukoon tähän kirjaan. Minä omasta puolestani tulen
lukemaan heti seuraavan Kim Leinen kirjan, joka suomeksi päätyy. Toivon mukaan
niitä tulee lisää!
Taivaassa
odottaa 70 vihreätä polkupyörää
Olen välillä lukenut, seurannut television uutisista ja
Internetistä keskustelua naisten asemasta islamilaisessa maailmassa kuten
vaikkapa Saudi-Arabiassa. Olen allekirjoittanut Amnestyn vetoomuksen
saudiarabialaisen bloggarin (mies) saamaa ruoskintatuomiota vastaan. Näin
minulle on syntynyt jonkinlainen kuva tämän erittäin vanhoillisen maan
tilanteesta ja erityisesti naisten asemasta siinä maassa. Silti ensimmäinen Saudi-Arabiassa
koskaan naisen tekemäksi kuvattu fiktioelokuva Vihreä polkupyörä (Saudi-Arabia, 2012) avasi
silmiä taas kerran avoimemmiksi. Haifaa Al-Mansourin elokuvassa saudityttö
Wadjda ilmoittautuu Koraani-kisaan, koska havittelee palkintosummalla vihreän polkupyörän
ostoa. Tämä tapahtuu maassa, jossa autoilu ja polkupyöräily on naisilta
kielletty. Wadjda on 11-vuotias. Kotona on kireä tilanne. Äiti ei enää voi
saada lapsia ja isää painostetaan jättämään hänet ja ottamaan uusi vaimo, joka
synnyttäisi pojan.
Elokuvan
tarinallinen jännite on vahva. Keskiössä ovat nuoret tytöt, elämässä omine
unelmineen ja todellisuuden unelmien päälle vetämien ruksien välillä. Eikä
tilanne helpota, kun kasvaa aikuiseksi. Vaikka tämä elokuva tavallaan kertoo
aivan yleismaailmallisen ja monella tapaa nähdyn tarinan nuoresta tytöstä ja
hänen unelmistaan, maailma, jossa se kerrotaan, tekee elokuvasta ainutlaatuisen
kokemuksen. Elokuva on täynnä yksityiskohtia, jotka enemmän tai vähemmän
toteavat alleviivaamatta saudiarabialaisen yhteiskunnan uskonnollisen ja
maskuliinisen hierarkian täydellistä henkistä alistamista naisia kohtaan.
Nainen on lastentekokone, eikä tytärtä laiteta miehen sukupuuhun, koska siellä
vain miehet merkitsevät. Todella kauniin surullinen on kohtaus, jossa Wadjda on
laittanut isänsä sukupuuhun oman nimensä lapulla isänsä jälkeen. Lappu löytyy
pöydältä irtirevittynä ja rutattuna. Elokuva ei kerro, kuka teon teki, isä vai
äiti, mutta sillä ei ole tavallaan väliä – tytöllä ei vain ole mitään
merkitystä. Elokuvassa käsitellään paljon myös tyttöjen koulunkäyntiä ja
uskontoa. Koraani-kilpailuun harjoitteleva Wadjda lukee äitinsä kanssa Koraania
ääneen. Ja teksti on kaunista, ajatuksia herättävää myös sen takia, ettei
ympäröivässä yhteiskunnassa toteuteta Koraanin sanomaa. Tai niin minä ymmärsin
sen kohdan, jossa Koraanissa puhutaan miesten ja naisten välisistä suhteista,
ei se rakkauden sanoma toteudu Wadjdan äidin elämässä.
Mieletön
kohtaus on myös pieni itsemurhapommittajia koskeva sanailu tytön ja hänen
ystävänsä välillä. Poika sanoo, ettei marttyyrinä kuollutta pommimiestä
koskenut räjähtäessä paljoakaan, koska hän teki sen uskonsa takia ja taivaassa
häntä odottaa 70 neitsyttä palvelemassa. Siihen Wadjda tekee käsillään
räjähdystä kuvaavan liikkeen, matkii räjähdyksen ääntä ja sanoo jotain
sellaista, että häntä odottaisi 70 vihreätä polkupyörää. Hienompaa ironista
kohtausta ei varmaan saudiarabialaisessa elokuvassa voine olla. Uskalias
kohtaus kaiken kaikkiaan, koska sen sisältämä pilkka on syvällisen älykästä.
Elokuva
on siinä mielessä armollinen ja toiveita herättävä, että Wadjda ja hänen
kanssaan ystävystynyt samanikäinen poika voivat olla tulevaisuuden airuita,
muutoksen tuulet voivat joskus puhaltaa aivan samalla tavalla kuin tuuli
puhaltaa pyöräilevän tytön hiuksissa. Ja kaiken kipeänkin jälkeen lopussa on
hymy.
Pieni
toive, joka olisi kuin pieni taivas maan päällä
Haifaa
Al-Mansourin Vihreä polkupyörä
(Saudi-Arabia, 2012) tuli äskettäin (15.4.2015) Yle Teemalta, josta se on Yle
Areenasta vielä muutaman viikon katsottavissa. Menkää ihmeessä ja katsokaa tuo
elokuva, sillä se on kaunis. Ja toivon mukaan se saadaan DVD:n kautta kaikkiin
kirjastoihin lainattavaksi ja sitä ennen se pitäisi näyttää kaikissa Suomen
kirjastokinoissa, ja hyvät esittelyt ja keskustelut sen jälkeen. Tämä elokuva
totta vieköön ansaitsisi kaiken tämän.
Petri
Pietiläinen, kirjakuski romaanin ja elokuvan maailmoissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti