Tieto historiallisessa romaanissa ja nykyelokuvassa

Kim Leine Ikuisuusvuonon profeetat (Suom. Katriina Huttunen. Tammi, 2014) ja Haifaa An-Mansour Vihreä polkupyörä (Saudi-Arabia, 2012)

Eipä kestänyt kauan, kun kirjakuski joutuu kyydittämään lukijaansa romaanin ja elokuvan maailmassa. Mutta näissäkin kahdessa hienossa taideteoksessa nostan esiin tiedon. Kuka oikeasti kuvittelee, että tieto olisi pelkästään tietokirjallisuuden yksinoikeus. En ainakaan minä.

Kim Leinen äärimmäisen tiheätunnelmallinen (vaikka kirjassa 640 sivua!) Ikuisuusvuonon profeetat ei ole pelkästään mieletön tarina, uskomaton ja syvä kuvaus ihmisistä historiassa, suuri eeppinen romaani, kiinnostava kasvukertomus vaan samalla ällistyttävän täynnä historiallista tietoa 1700-luvun Tanskasta, Norjasta ja erityisesti Grönlannista.

Jonkinlainen hämärä aavistus minulla oli siitä, millainen ristiriita vallitsi 1700-luvulla valistuksen ja uskon ristivedossa elävissä ihmisissä. Leine kuvaa tätä uskon ja valistuksen, vallan ja väkivallan, rahan ja armon, miesten ja naisten, ihmisten ja villien grönlantilaisten eli ei oikeastaan ihmisten välisiä suhteita erityisesti Tanskan siirtomaavallan alla olleessa Grönlannissa. Tarinan päähenkilö on pappi Morten Falck. Hän ei ole maailman miellyttävin samaistumiskohde mutta hän kyllä on ihminen, aivan heikkouksiaan ja vahvuuksiaan myöten. Papin poika opiskelee papiksi Tanskassa 1700-luvulla. Lähtee levittämään herran sanaa Grönlantiin, vähän ikään kuin pakoon Tanskan ja siihen kuuluvan kotipaikkansa Norjan henkistä ilmapiiriä. Falck haluaa olla vapaa ihminen ja herran lähettiläs. Kaikki ei mene niin kuin hän kuvittelee. Grönlanti, kaikki ne vääryydet, jotka hän siellä näkee, kokee ja yrittää omalla pienellä osallaan muuttaa paremmiksi, murtavat miestä ja muuttavat häntä täysin ennakoimattomalla tavalla.

Ja keitä sitten ovat nämä kirjan nimessä esiintyvät Ikuisuusvuonon profeetat? He ovat grönlantilaisia (olisiko inuiitti tässä oikeampi termi?), jotka uskovat Jumalaan mutta ei sellaiseen kuin siirtomaavallan papit julistavat. Heidän Jumalansa on läheinen, ymmärtäväinen eikä ankara herra. Morten Falck palaa murtuneena ja muuttuneena miehenä takaisin kotimaahansa. Ja sitä tietoa tulee koko ajan lukijalle. Saamme graafisen tarkkoja kuvauksia sekä Tanskan että Norjan paikoista, ihmisistä, tavoista, uskomuksista. Erityisesti Kööpenhamina herää sivuilla henkiin yksityiskohtineen ja suuren tulipalon tuhoamana.

Mutta keskeistä on Grönlanti. Sen luonto, tavat, ihmiset, pappien irstaus, naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta, koko siirtomaavallan ankaruus, suoranainen henkinen ja fyysinen kidutus jäävät lukijan mieleen. Kenties hurjin kohtaus on se, missä tanskalainen kauppakomppaniaan kuuluva mies haluaa mennä naimisiin paikallisiin kuuluvan kumppaninsa kanssa. He ovat vuosia olleet jo yhdessä ja heillä on yhteisiä lapsia. He haluaisivat naimisiin Jumalan edessä! Asia ei ole niin yksinkertainen, koska Tanskasta pitää oikein kuninkaalta saada avioliittolupa, jota ei tule. Lopuksi Falck toteuttaa omaa kutsumustaan ja yrittää monta kertaa vihkiä parin. Paikallinen kauppakomppanian häikäilemätön päällikkö repii joka kerta vihkikirjat, kunnes väistämätön traaginen lopputulos on lukijan edessä.

Tätä kaikkea tietoa ei olisi varmaan edes halunnut lukea, sillä niin raastava, riipaiseva ja ihmeellinen on romaani. Jos joku haluaa lukea romaanin, joka jää mieleen ja josta saa samalla suuren määrän historiaa itselleen, tarttukoon tähän kirjaan. Minä omasta puolestani tulen lukemaan heti seuraavan Kim Leinen kirjan, joka suomeksi päätyy. Toivon mukaan niitä tulee lisää!

Taivaassa odottaa 70 vihreätä polkupyörää

Olen välillä lukenut, seurannut television uutisista ja Internetistä keskustelua naisten asemasta islamilaisessa maailmassa kuten vaikkapa Saudi-Arabiassa. Olen allekirjoittanut Amnestyn vetoomuksen saudiarabialaisen bloggarin (mies) saamaa ruoskintatuomiota vastaan. Näin minulle on syntynyt jonkinlainen kuva tämän erittäin vanhoillisen maan tilanteesta ja erityisesti naisten asemasta siinä maassa. Silti ensimmäinen Saudi-Arabiassa koskaan naisen tekemäksi kuvattu fiktioelokuva Vihreä polkupyörä (Saudi-Arabia, 2012) avasi silmiä taas kerran avoimemmiksi. Haifaa Al-Mansourin elokuvassa saudityttö Wadjda ilmoittautuu Koraani-kisaan, koska havittelee palkintosummalla vihreän polkupyörän ostoa. Tämä tapahtuu maassa, jossa autoilu ja polkupyöräily on naisilta kielletty. Wadjda on 11-vuotias. Kotona on kireä tilanne. Äiti ei enää voi saada lapsia ja isää painostetaan jättämään hänet ja ottamaan uusi vaimo, joka synnyttäisi pojan.

Elokuvan tarinallinen jännite on vahva. Keskiössä ovat nuoret tytöt, elämässä omine unelmineen ja todellisuuden unelmien päälle vetämien ruksien välillä. Eikä tilanne helpota, kun kasvaa aikuiseksi. Vaikka tämä elokuva tavallaan kertoo aivan yleismaailmallisen ja monella tapaa nähdyn tarinan nuoresta tytöstä ja hänen unelmistaan, maailma, jossa se kerrotaan, tekee elokuvasta ainutlaatuisen kokemuksen. Elokuva on täynnä yksityiskohtia, jotka enemmän tai vähemmän toteavat alleviivaamatta saudiarabialaisen yhteiskunnan uskonnollisen ja maskuliinisen hierarkian täydellistä henkistä alistamista naisia kohtaan. Nainen on lastentekokone, eikä tytärtä laiteta miehen sukupuuhun, koska siellä vain miehet merkitsevät. Todella kauniin surullinen on kohtaus, jossa Wadjda on laittanut isänsä sukupuuhun oman nimensä lapulla isänsä jälkeen. Lappu löytyy pöydältä irtirevittynä ja rutattuna. Elokuva ei kerro, kuka teon teki, isä vai äiti, mutta sillä ei ole tavallaan väliä – tytöllä ei vain ole mitään merkitystä. Elokuvassa käsitellään paljon myös tyttöjen koulunkäyntiä ja uskontoa. Koraani-kilpailuun harjoitteleva Wadjda lukee äitinsä kanssa Koraania ääneen. Ja teksti on kaunista, ajatuksia herättävää myös sen takia, ettei ympäröivässä yhteiskunnassa toteuteta Koraanin sanomaa. Tai niin minä ymmärsin sen kohdan, jossa Koraanissa puhutaan miesten ja naisten välisistä suhteista, ei se rakkauden sanoma toteudu Wadjdan äidin elämässä.

Mieletön kohtaus on myös pieni itsemurhapommittajia koskeva sanailu tytön ja hänen ystävänsä välillä. Poika sanoo, ettei marttyyrinä kuollutta pommimiestä koskenut räjähtäessä paljoakaan, koska hän teki sen uskonsa takia ja taivaassa häntä odottaa 70 neitsyttä palvelemassa. Siihen Wadjda tekee käsillään räjähdystä kuvaavan liikkeen, matkii räjähdyksen ääntä ja sanoo jotain sellaista, että häntä odottaisi 70 vihreätä polkupyörää. Hienompaa ironista kohtausta ei varmaan saudiarabialaisessa elokuvassa voine olla. Uskalias kohtaus kaiken kaikkiaan, koska sen sisältämä pilkka on syvällisen älykästä.

Elokuva on siinä mielessä armollinen ja toiveita herättävä, että Wadjda ja hänen kanssaan ystävystynyt samanikäinen poika voivat olla tulevaisuuden airuita, muutoksen tuulet voivat joskus puhaltaa aivan samalla tavalla kuin tuuli puhaltaa pyöräilevän tytön hiuksissa. Ja kaiken kipeänkin jälkeen lopussa on hymy.

Pieni toive, joka olisi kuin pieni taivas maan päällä

Haifaa Al-Mansourin Vihreä polkupyörä (Saudi-Arabia, 2012) tuli äskettäin (15.4.2015) Yle Teemalta, josta se on Yle Areenasta vielä muutaman viikon katsottavissa. Menkää ihmeessä ja katsokaa tuo elokuva, sillä se on kaunis. Ja toivon mukaan se saadaan DVD:n kautta kaikkiin kirjastoihin lainattavaksi ja sitä ennen se pitäisi näyttää kaikissa Suomen kirjastokinoissa, ja hyvät esittelyt ja keskustelut sen jälkeen. Tämä elokuva totta vieköön ansaitsisi kaiken tämän.

Petri Pietiläinen, kirjakuski romaanin ja elokuvan maailmoissa