Kaikki maailman sadut kertovat meistä – ja usein myös koirista

Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien taruja (Suomentanut, kuvittanut ja toimittanut Mika Vaaranmaa. Kameli/Savukeidas, 2013).

Luen paljon satuja, taruja ja kansankertomuksia meiltä ja muulta. Miksi ihmeessä aikuinen ihminen lukisi satuja muuta kuin tietysti iltalukemiseksi lapsille? Saduissa ja tarinoissa vain kiteytyy monella tavalla ihmisyys, paljastuu ajatuksia, ikivanhoja uskomuksia, jotka selventävät nykypäivänkin menoa, ja niin edelleen. Ja sitä paitsi sadut ja tarut ovat samanlaista innovaatioherkkua kuin kaikki kirjallisuus, sitä tosi valhetta mitä kirjallisuus vain on.

Savukeidas on pieni ja ketterä suomalainen merkittävä kustantamo, jonka uumenista putkahtaa tärkeitä vanhoja ja uusia teoksia. Kameli on Savukeitaan ”alamerkki”, joka on keskittynyt julkaisemaan lapsille ja nuorille tarkoitettuja teoksia. Kameli on julkaissut neljä eri maiden ja kansojen satu/taruperinteeseen liittyvää kirjaa. Keskityn nyt hetkeksi Grönlannin, Pohjois-Kanadan ja Alaskan inuiittien ja jupukien tarinoihin. Kaikki nämä vanhat tarinat kannattaa lukea. Harmittavaa vain on se, että missään niistä ei ole mainintaa, mikä oikeastaan on näiden tarinoiden alkuperä. Onko kyseessä jokin yksittäinen teos, joka nyt suomennetaan vai onko suomennettu vain suuremmasta valikoimasta poimittu osa kirjoiksi? Varmaan tämä ei harmita normaalia lukijaa mutta itse olisin halunnut tietää tarinoiden alkuperän.

Täytyy myöntää, että Miten sumu syntyi -tarinakokoelma oli miellyttävää ja jokseenkin kylmää luettavaa. Silti on ihmeellistä, miten tuttuja tarinat ovat kaikista muista yhteyksistä. Niiden kautta ihmisyys näyttäytyy aivan samalta hyytävissä olosuhteissa kuin vaikkapa joidenkin äskettäin lukemieni eteläsudanilaisen dinka-kansan tarinoissa.

Samalla tavalla ihmiset kaikkialla kamppailevat pysyäkseen hengissä. Monet haluavat menestystä mutta maailma on vaarallinen ja pelottava. Ihmisen ja luonnon välinen suhde on maaginen ihan samoin kuin kaikissa vanhoissa tarinoissa. Vuoren henki hakee kuolleita ihmisiä haudoista syötäväksi, eläimet puhuvat, paha saa palkkansa, ihmisten ja eläinten välinen raja ei ole mitenkään selvä vaan molemmat kuuluvat samaan yhteiseen maailmaan, mies ottaa ketun vaimokseen (tämä oli erikoinen tarina, koska vastaava tarinaperinne on hyvin voimakas kiinalaisessa ja japanilaisessa kulttuurissa). Näissä tarinoissa on vahva sävy, meille samalla tuttu ja samalla tuntematon.

Ja niistä koirista

Kaksi tietokirjaa koirista historiassa ja kulttuurissa kirjoittaneena joutuu aina ällistymään, miten ne koirat tarttuvat jokaisesta kirjasta mukaan. Tässäkin tyydytyksellä lueskelin, miten maailmansyntytarinassa maa putosi taivaalta. Vasta kun maa oli valmis, saapuivat ihmiset. He syntyivät maasta pienokaisina; ja maa ravitsi heidät. Mies ja nainen syntyivät, tapasivat ja saivat lapsia. Ihmisten määrä lisääntyi niin suureksi, että oli pakko hankkia koiria ihmisten avuksi. Eräs mies polki maata ja huusi ”Hok-hok-hok!”. Ja koirat saapuivat kukkuloilta ravistaen maata turkistaan, sillä nekin olivat syntyneet maasta samalla lailla kuin ihmiset.

Oli mainiota lukea tämä vanha tarina ja huomata, että tässäkin inuiittien ja koirien suhde oli tiivis. Koirat mainitaan seuraavina elollisina ihmisten jälkeen. Niin näkyy koirien merkitys inuiittien hengissä säilymisessä tässäkin tarinassa. Monissa kulttuureissa erityisesti Aasiassa ja Amerikoissa koirat syntyvät ensimmäisinä eläiminä ihmisten jälkeen. Tässä heijastuu varmaan tarinassa se, että koira oli ensimmäinen ihmisen mukaansa ottava eläin. Koiran ja ihmisen suhde on vanhin kaikista suhteista maailmassamme, tai tietysti sitä ennen oli ihmisten suhde toisiinsa ja ihmisen suhde metsästämiinsä eläimiin.

Vastaavalla tavalla kertomuksessa jättiläiskoirasta näkyy ihmisten ja koirien tärkeys toisilleen pohjoisessa maailmassamme. Koira auttaa omistajaansa sekä ravinnonhankinnassa että kulkemisessa paikasta toiseen. Koira on niin valtaisa, että koko perhe pystyy ratsastamaan sen selässä. Mies ei saa itselleen poikaa vaan laittaa pojalle tarkoitetun amuletin koiransa kaulaan. Tästä tulee sitä kautta niin voimakas, ettei kuolemakaan pysty uhmaamaan koiraa. Lopuksi koirasta tulee ihmissyöjä. Tarinassa ei koiraa tuhota vaan se jää ikään kuin ikuisesti elämään ja pitämään isäntänsä puolia kaikkia vihollisia vastaan. Mikäpä sen parempi kuvaus koiran merkityksestä ihmiselle.
Koira todellakin oli kaikkialla myös pohjoisten kansojen tarinoissa. Kuu-ukollakin oli jättiläismäinen koira. Ukkoshengiksi muuttuneet sisarukset eivät pelänneet muuta kuin punaturkkisia koiria. Tämän takia ukkosilmalla ihmiset leikkaavat punaturkkisen koiran korvaan verta vuotavan haavan ja kävelyttävät sitä talon ympäri. Koska ukkoshenget pelkäävät koiraa, ne eivät sytyttäneet salamoilla taloa tuleen. Vahva on ollut pohjoisten kansojen usko koiriin.

Petri Pietiläinen, kirjakuski tällä kertaa kylmissä tunnelmissa