Paljastavia kirjeitä konkistadorien menneisyydestä

Hernán Cortés Kirjeitä kuninkaalle (Suom. Yrjö Liimatainen. Into Kustannus, 2014)

Mitä hyötyä on lukea 1500-luvun alusta olevia espanjalaisen konkistadorin, palkkasoturi-valloittajan Hernán Cortésin lähettämiä kirjeitä Espanjan kuninkaalle? Hyöty on aina suhteellinen käsite, mutta nämä kirjeet paljastavat omalla tavallaan armottomasti historiaa, ihmismieltä ja espanjalaisten käyttäytymistä heidän valloittaessaan nykyisen Meksikon aluetta. Kirjeissä elää historia ja samalla nykypäivä. Jokainen niitä lukeva hämmentyy huomatessaan, miten kirjeistä tunnistaa nykypäivän ihmiset ja ajatukset. Minulle tuli eittämättä mieleen se, miten vähän ihmisluonne on muuttunut viiden sadan vuoden aikana.

Cortés kuvaa neljässä kirjeessään seikkaperäisesti valloitusretkiään. Tyylillisesti kirjeet hämmentävät, sillä niissä yksityiskohdat heräävät eloon, asteekkien ja muidenkin kansojen kaupungit, jopa jumalanpalvelustavat, elinkeinot aina torien myyntiartikkeleihin asti, kuninkaan hovitavat jne. kuvataan lähes historioitsijan tai antropologin tarkkuudella. Taistelut esitetään kaikkia vastenmielisiäkin yksityiskohtia myöten realistisesti. Kirjeitä lukeekin välillä kuin raakaa seikkailuromaania. Kirjan lopussa katson seinää ja huokaan, että tuolloin todella osattiin kirjoittaa kirjeitä.

Kirjeet ovat silti raaka kuvaus kansanmurhasta. Kun vielä muistaa, että muutaman vuosikymmenen aikana miljoonat ja kymmenet miljoonat intiaanit kuolivat espanjalaisten tuomiin tauteihin ja ankaraan orjuuttavaan pakkotyöhön, ei kirjeisiin voi suhtautua tyynesti tai suopeasti. Kirjeissään Cortés on luonnollinen sankari, suuri sotapäällikkö ja yllättäen melkoinen rauhanmies. Hän levittää kristinuskoa ja samalla valloittaa kuninkaalle yhä uusia maita ja hankkii uskomattomia rikkauksia. Hän pyrkii koko ajan sovittelemaan ja rauhaan, mutta ne intiaanit ovat kirjeissä täysin petollisia ja väkivaltaisia. Kirjeissä kuvataan toistuvasti heidän raakalaismaisuuttaan kuten uskonnollisista syistä suoritettuja ihmisuhreja. Voi hyvin kuvitella, miten Espanjassa nyökättiin hyväksyvästi, kun Cortés kirjoittaa tuhonneensa epäjumalankuvat, korvanneensa ne temppeleissä vaikkapa Neitsyt Marian kuvilla ja kieltäneensä ihmisuhrit. Espanjalaiset olivat Jumalan tahtoa toteuttamassa vaikka tosin kullankiilto silmissään.

Hernán Cortés on kirjeissään melkoinen humanisti ja rauhantekijä. Tässäkin täytyy muistaa ajankohta: Espanjassa oltiin kannettu aivan Amerikan valloituksen alkuajoista huolta siitä, että intiaanit kuolivat pakanoina. Kuningas oli määrännyt, että heille piti antaa mahdollisuus kääntyä kristityiksi, eikä saman tien surmata. Intiaaneille piti lukea ääneen pyyntö alistua Espanjan kuninkaan alamaisiksi ja kääntyä kristinuskoon ennen hyökkäystä. Konkistadorit hoitivat asian niin, että jupisivat kuninkaan määräyksen vaikka sitten kilometrien päässä intiaanikaupungista ja sen jälkeen hyökkäsivät. Näin kuninkaan käskyä ei rikottu, mutta samalla mahdollistettiin täydellinen rellestäminen, tappaminen ja tietenkin se tärkein – kaiken arvokkaat kuten kullan, helmien ja jalokivien ryöstäminen.

Pitää tietysti muistaa, että Cortésin kirjeet ovat henkilökohtaista propagandaa. Espanjalaisten valloittajien keskuudessa oli ankaraa vääntöä siitä, kuka saisi johtaa valloituksia ja sitä kautta kahmisi eniten rikkauksia. Tämän takia kirjeissä Cortés osaa valloittaa ja voittaa koko ajan, kun taas hän jatkuvasti valittaa, miten muut häviävät taisteluita. Kirjeet osoittavat hienosti sen, mitä lukuisat historioitsijat ovat ihmetelleet – miten muutama sata espanjalaista pystyi valloittamaan suuret valtakunnat, joissa oli miljoonia ihmisiä ja satoja tuhansia sotilaita. Erityisesti asteekkien sotakoneiston tuhoaminen nykyisessä Meksikossa on herättänyt epäuskoista ihastusta. Kirjeistä näkyy, että Cortés ja muut espanjalaiset saivat helposti asteekkien alamaiskansojen tuen puolelleen. Asteekit olivat alistaneet muut niin totaalisesti ja julmasti alamaisiksi, että espanjalaisten tulo nähtiin mahdollisuutena nousta sortajia vastaan. Vähänpä nämä muut kansat ymmärsivät, miten ojasta allikkoon oltiin menossa.

Kirjeiden yksityiskohdat sekä lumoavat että kauhistuttavat. Cortésilla miehineen oli hevoset, kevyet haarniskat, tykit, ampuma-aseet ja paljon tehokkaammat teräksiset miekat ja keihäät. Tuon tuostakin kirjeissä kuvataan, miten ”me ratsumiehet palasimme vihollista vastaan ja joka kerta keihästimme heistä monia”. Pitkien kuljetusyhteyksien takia ampuma-aseita käytettiin harkitusti, sillä ruudista oli koko ajan pulaa. Hevosten merkitys nousee koko ajan esiin. Ratsastaja espanjalainen oli kuin panssarivaunu 1900-luvun sodissa, eikä voimaa käytetty pelkästään vihollissotureihin vaan kaikkiin: ”Sitten hyökkäsimme suunnattoman väkimäärän kimppuun. Heidän joukossaan oli kaikkein kurjimpia, jotka olivat etsimässä syötävää, ja useimmat olivat aseettomia naisia ja alaikäisiä”. Keskeinen sotataktinen keino oli äärimmäisen julmuuden aiheuttama pelko!

Espanjalaiset eivät tietenkään tehneet mitään julmuuksia vaan Cortésin mukaan yrittivät estää heidän kanssaan liittoutuneita kansoja tappamasta turhaan kaikkia vastustajiaan naisia ja lapsia myöten. Silti tyynesti Cortés kuvaa, että eräässäkin piiritetyssä kaupungissa ”yli 50 000 sielua kuoli nälkään ja pahaan löyhkään tai juotuaan suolaista vettä”. Espanjalaisille tämä ei ollut mitään ihmeellistä, koska kirjeissä todetaan jatkuvasti se, miten he taistelivat Jumalan ja kristinuskon edestä. Taisteluihin ylivoimaista vihollista vastaan lähdettiin aina huutaen Jumalaa ja pyhimyksiä avuksi. Ja tämän takia Cortésin mielestä he voittivat. Tosin kymmenien tai satojen tuhansien vihollisten joukkomääriin täytyy suhtautua kriittisesti, sillä olihan Cortésille edullista edes hieman liioitella vastustajien määrää.

Vaikka kirjeet ovat ”propagandaa”, niistä tulee vastustamattoman eloisa kuva konkistadorien mielenmaisemasta. Ilmeisesti he uskoivat asiaansa valloittaessaan ja tappaessaan kokonaisen maanosan Jumalan nimeen. Vielä paremmin esiin nousee heidän raivokas kultajahtinsa. Cortés luettelee jatkuvasti anastetun kullan ja muiden rikkauksien määrää. Osa siitä lähetetään kuninkaalle Espanjaan, mutta suurin osa jää Cortésille ja muille espanjalaisille henkilökohtaisena ryöstösaaliina. Monessa kohtaa nykylukija ei voi kuin itkeä, kun Cortés kuvaa kultaesineiden taidokkuutta ja loistoa. Vain hyvin vähän esineitä lähetettiin kuninkaalle esimerkkinä paikallisesta taidosta. Suurin osa sulatettiin, koska sillä tavalla sitä oli helpompi käsitellä. Lukija voi vain kuvitella, mitä kaikkea espanjalaisten kullanhimo tuhosi Amerikan taiteesta.

Vaikka kirjeitä on kiintoisaa lukea, niin pieni kritiikki kokonaisuudesta on paikallaan. Olisin toivonut hieman laajempaa taustoitusartikkelia Meksikon valloituksesta. Suomentaja Yrjö Liimataisen ansiokkaat mutta lyhyet kontekstualisoinnit, henkilögalleriat, paikannimet ja Cortésin henkilöhistoria sekä mainio kartta ovat liian niukkoja sellaisille lukijoille, joilla ei ole aiheesta tarpeeksi tietoa.

Lisäksi tällaisessa kirjassa tarvittaisiin lopussa ehdottomasti kommentoitu osia nimeltä lisälukemista. Siihen kuuluisivat ainakin Diego De Landan Kertomus Jukatanin asioista (Suom. Helinä Karttunen ja Ulla Ranta. Like, 1997), maya-intiaanien ”kansalliseepos” Popol Vuh (Suom. Helinä Karttunen ja Ulla Ranta. Like. 1995) ja mielettömän hieno kuvaus kokonaisuudesta Charles C. Mannin teoksessa 1491. Amerikka ennen Kolumbusta (Suom. Milla Karppinen ja Leena Teirioja. Into, 2011).

Vaikka olin nuo kirjat lukenut sekä päälle klassisen William H. Prescottin teoksen Meksikon valloitus (Suom. Eino Palola. WSOY, 1942) ja nuorena kenties hieman vähemmän tieteellisen Hammond Innesin teoksen Conquistadorit: espanjalaiset valloittajat (1973), niin kieltämättä välillä kirjeissä kuvatut tapahtumat soljuivat turhan sekavasti ja helposti ohitseni. Keskityin tämän takia välillä vain kirjeiden kuvauksiin arkipäivästä ja muistuttelin itseäni kirjeiden periaatteellisesta propagandaluonteesta.

Ajatus:

Into-kustannus on ikävä kustannusliike. Lähes aina kun lukee sen julkaisemia erityisesti käännösteoksia, tulee mieleen sana KULTTUURITEKO. En ole aivan varma tästä mutta kyseinen kustannusliike julkaisee muutaman muun kuten Terra Cognitan, SKS:n, Vastapainon, Gaudeamuksen, Sammakon, Basam Booksin ja parin muun nyt päähäni osumattoman kanssa vuodessa kukin yksinään merkittävämpiä tietokirjoja kuin kaikki suuret (WSOY, Otava, Tammi, Karisto, Gummerus) yhteensä. Nostettakoon siis pienet kustantajat ansaitsemaansa arvoonsa!

Petri Pietiläinen, kirjakuski