Rahamarkkinoiden ja suomalaisen talouspolitiikan analyysiä: Ahneudesta ja pelosta toivon ja tanssin valtakuntaan

Simo Sipola, Rahavallan jäljet (Teos, 2015)

Olen vuosien varrella lueskellut useita maailmantaloutta, uusliberalismia, velka-, ympäristö- yms. kriisejä kartoittavia tietokirjoja. Käytännössä ne kaikki nostavat esiin samanlaisia asioita: meitä huijataan tuhoamaan kaikki inhimillisyys kilpaillaksemme siitä, että pieni osa ihmisistä pystyy elämään kuin porsaat pellossa. Tosin tämä vertaus on hyvin porsaita halveksiva, sillä ne elävät niin siivosti verrattuna näihin ihmisiin. Monet kirjoista on ollut Into-kustannuksen julkaisemia. Joukosta löytyy niin kotimaisia kuin ulkomaisia teoksia. Simo Sipolan Rahavallan jäljet (Teos, 2015) sijoittuu mainiosti tähän joukkoon varoitus- ja vetoomuslauluja, – kirjoja, jotka herättävät ajattelemaan toisin.

Nappasin Sipolan teoksen käteeni, sillä olin lukenut muutama vuosi sitten ilmestyneen Uuden Euroopan jäljillä (Teos, 2012) tuoreeltaan. Pidin sen ennakkoluulottomasta tavasta yhdistää matkakirjaa, historiallista analyysiä ja mutkatonta suhtautumista nykyilmiöihin. Rahavallan jäljet ei pettänyt odotuksiani. Kirja on samalla nopealukuinen, miellyttävä, suorasanainen ja analyyttinen kuvaus siitä, miten Suomessa 1990-luvun laman jälkeen mullistui (mullistettiin tarkoituksella) tapa ajatella ja puhua yhteiskunnasta. Kaikesta tuli talouden näennäisesti kovien lainalaisuuksien uhreja, vai tuliko?

Monissa kansainvälisissä talousanalyyseissä välillä jopa riidellään, mitä oikeastaan tapahtui. Sipola ei tätä suoraan sano, mutta minulle on jo aiemmin tullut mieleen ja tämäkin kirja sitä vahvisti, että koko yhteiskunnallinen ja erityisesti talousajattelu muuttui ei pelkästään uusliberalistiseksi, eli täydellisesti yksilön ahneutta tukevaksi järjestelmäksi, vaan kaikki suorastaan hollywoodilaistui, muuttui humpuukiksi, spektaakkeliksi, vääränlaiseksi voittajatarinaksi. Parhaiten tätä maailmalla tapahtunutta kehitystä sekä valheen ja ahneuden kietoutumista yhteen kuvaa minun lukemistani kirjoista Francis Wheen Kuinka Humpuuki valloitti maailman (Suom. Seppo Hyrkäs. Ajatus, 2006). Sipolan ja Wheen kirjat ovat yhtä sujuvasanaisia ja vetäviä, mutta Wheen on vielä räväkämpi, kenties viihdyttävämpi.

Mitä Sipola väittää?

Simo Sipola muistuttaa, ettei mitään taloudellista lainalaisuutta oikeastaan ole. Perättäisten hallitusten 1990-luvulta lähtien toteuttama veropolitiikka, yhteiskunnan kuristaminen yhä tiukammalle säästölinjalla ei ole mikään välttämätön muutos, eikä pohjaudu oikeastaan mihinkään muuhun kuin selkeisiin poliittisiin valintoihin, jotka pääsääntöisesti kiedotaan retorisiin valheisiin. Tämä ei ole mitään uutta. Wheen ja monet paljon rajummalla analyysiarsenaalilla aseistautuneet ovat maailmalla sanoneet tämän jo monta kertaa: Reaganin ja Thatcher et ali uusliberalistinen politiikka oli oikeastaan tuhoisaa: Rikkaat rikastuivat ja köyhät sekä keskiluokka maksoi selkänahastaan ja hengellään viulut.

Sipolan suurena ansiona on tämän kaiken tuominen tarkasti kerrotuksi tarinaksi Suomessa 1990-luvulta aivan Juha Sipilän hallituksen viime päätöksiin asti. Sipola näyttää myös vahvasti sen, miten suomalaisen virkamieskunnan pieni eliitti tarttui 1990-luvulla omin voimin tilanteeseen kääntääkseen yhteiskunnan muutosprosessia haluamaansa eli fiskaaliseen ja samalla uusliberalistiseen suuntaan. Hyvinvointipolitiikasta tuli pelkkää retoriikkaa ja verouudistuksilla kaadettiin rahaa niille, jotka voivat muuntaa työtuloaan pääomatuloksi, tai niille joilla jo ovat hurjat pääomatulot. Sipola luotaa hienosti ahneuden perussyitä, Iiro Viinasesta lähtenyttä pelonlietsontaa, vaihtoehdottomuuden mantraa, pienen piirin itselleen kahmimaa valtaa, uuden moralisoinnin vahvistumista, moralisoinnin, joka kohdistuu erityisesti köyhiin, syrjäytyneisiin ja työttömiin, niihin tarpeettomiin. Laiskuusmyytti, tuottavuusmantra

Valmis kakku oli kaunis: niille annettiin enemmän kakkua, joilla on jo kaikki, niille joilla ei ole, annettiin vähän jauhoja. Lopputuloksena päästään nykytilanteeseen, jossa työtöntä pidetään laiskana ja saamattomana, kyvyttömänä ihmisenä ihan kohtalaisen avoimesti tietyn puolueen ja elinkeinoelämän retoriikassa. Sipola hämmästelee monessa kohtaan aivan avoimesti, että miksi tästä ei nosteta meteliä, miksi wahlroosien mitättömät kärjistykset ja tyhjänpuhuminen, pelkkä värikäs retoriikka, ei herätä keskustelua vaan, mikä tällaista ahneuden henkisesti vääristämää pelleä ylipäänsä vakavasti kuunnellaan. Muistan itse, miten Björn Wahlroosin kirjoittama teos sai oikein vakavaa ja myötämielistä käsittelyä Helsingin Sanomien sivuilla. Pelkästään sen perusteella, mitä siinä luki, ihmettelin, että miten nämä väitteet menevät lävitse, eivätkö toimittajat tai arvostelijat lue mitään muita kuin uusliberalistisia manifesteja tai eivätkö toimittajat edes tiedä kansainvälisiä pitkän ajan tilastoja ja niiden kertomia asioita. Eivät ilmeisesti mutta onneksi Sipolan jo monien muiden hänen kaltaistensa kirjoittajien kautta edes kirjoissa välittyy laajempi näkemys siitä, missä mennään. Jos ihmiset haluavat olla rikkaiden ja ahneiden piiskaamia Volgan lauttureita tai suorastaan mennä heidän pyllynsä alle kuin kelkaksi, ja sitten huristellaan kivistä vähälumista mäkeä alas, niin se on poliittinen valinta, henkinen ja maailmanlaajuinen itsetuho.

Yksi herkullisimmista yksityiskohdista on se, että Sipola muistuttaa, miten valtion velkaa ei ole tarkoitettu maksettavaksi, että Iso-Britannia maksaa vieläkin 1800-luvulla ottamiaan lainoja. Tämä ja monet Suomea koskevat yksityiskohdat olisivat käsittämättömän hauskoja, jolleivät olisi myös äärimmäisen surullisia. Toinen Sipolan mainiosti nostama ajatus on se, miten Jan Vapaavuorten, Paula Risikoinen ja Juha Sipilöiden maailma on niin täydellisen erilainen kuin suurimman osaa suomalaista. Nämä poliitikot ja kyllä tähän samaan sakkiin voisi laittaa nämä nordeoiden asiantuntijat ja valtiovarainministeriöiden virkamiehet, joiden maailma on Suomessakin etääntynyt ainakin suuresta köyhien joukosta Suomessa niin kauas, että ihmettelee, miten se on mahdollista. Sipolan ansioksi luen myös sen, että hän heittää Björn Wahlroosien ja Matti Apusten ajatukset sinne, minne ne oikeastaan kuuluvat – hyvinvoivien ja menestyvien tekoselitykseksi siitä, että haluavat kaiken, eivätkä oikeastaan ymmärrä, mitä on olla ihminen, siis osa meistä on köyhiä ja heikkoja, eikä kaikille anneta samalla kauhalla syntymäkodissa vaan hyvin erilaisista etumatkoista lähdetään elämänjuoksuun. Nämä uusliberalistisen ahneuden markkinakauppiaat sen sijaan käyttävät hienosti hyväksi omaa retorista röyhkeyttään, ja Sipolan hyvin painottamaan median henkistä laiskuutta, hyväkseen. Kestävyysvajeet ja muut hienot retoriset painotukset ovat edelleen pelkkää politiikkaa. Ne on luotu vuosikymmenien poliittisilla päätöksillä ja samalla tavalla ne pystytään poliittisesti ratkaisemaan niin meillä kuin enenevässä määrin maailmanlaajuisesti.

Sipola ei pelkästään analysoi, paljasta ja ruoski. Hänellä on teoksensa lopussa malttia muistuttaa, että kaikki oikeastaan on meidän käsissämme. Resepti on monista lukemistani teoksista tuttu: yhteisöjen solidaarisuutta sekä sisäisesti että ulkoisesti pitää lisätä, henkinen hyvinvointi pitää nostaa taloudellisen hyvinvoinnin edelle, yhteiskunnan pitää ottaa poliittinen voima käyttöönsä ja muistaa, että markkinavoimat ovat vain niin vahvoja kuin niiden annetaan olla, ahneuden ja itsekkyyden, uusliberalismin ja ääri-individualismin tuhoava kierre täytyy pysäyttää, hedonismin kasvaminen täytyy pysäyttää, ylimieliset kultapossukerholaiset ”juhanavartiais-apus-walhroosit” pitää nauraa ja perustella kumoon, paljastaa heidän kaiken tuhoava ajattelunsa, jonka tehtävänä on pelkästään rikastuttaa heitä ja heidän kaltaisiaan ja nostaa heitä kansakunnan kaapin päälle ja mediaan kekkuloimaan omassa henkisessä säälittävyydessään, maailmanlaajuisen veronkierron ja sitä tukevan koneiston mahdollisuudet täytyy tuhota jne.

Kaikki tämä on todellakin meistä itsestämme kiinni kuten Sipola sanoo. Demokratiassa demokratian pitää ottaa itselleen se valta, joka sillä on. Eli kansalaisten pitää ottaa valta mutta itse asiassa maailmanlaajuisesti.

Lähtekäämme yhdessä taas matkalle kohti parempaa maailmaa

Kuten lukijani huomaa Sipolan kirja on hieno ja ajatuksia herättävä. Tässä lopuksi annan Sipolalle ja monille muille aivan toisenlaisen lukuvinkin. Ruotsalaisen toimittaja/tietokirjailijan Lasse Bergin Kalaharin aamunkoitto – Miten ihmisestä tuli ihminen (Into, 2012) jäljittää sitä, miten meistä tuli me, esi-ihmisistä ihminen. Se kertoo myös siitä, miten meitä sumutetaan, miten tietty näkemys väkivaltaisesta, sotaisasta itsekkäästä ihmisestä syntyi ja miksi sitä ylläpidetään.

Berg etsii hienosti vastausta siihen, miten pienestä mahdollisesti jopa alle 20 000 hengen Homo Sapiens -lajista tuli maapallon valtias ja näemmä myös tuhoaja. Hän pohtii sitä, miten 150 000 vuotta sitten tämä porukka pysyi hengissä, mitkä olivat sen mahdollistajat. Kustantaja toteaa sivuilla, että kirja kertoo ”yhteistyökykyisestä, laiskasta, tarinoita kertovasta, tanssivasta, maalaavasta ja kauniista eläimestä – ihmisestä”.

Bergin kirjan luettuani sanoin kaikille tuttaville: Miettikää, että me lähdimme laulaen, tanssien, unelmoiden, paritellen, maalaten, huimia tarinoita jutellen, ja lähdimme yhteistyössä, yhdessä sieltä Afrikasta maailmalle. Miksi tätä ei korosteta, miksi korostetaan ja samalla tuhotaan niin paljon hyvää siinä, että korostetaan kilpailevaa ja toisiaan tuhoavia ihmisiä jopa koululaitoksessa?

Miksi emme siis noudata Lasse Bergin ja Simo Sipolan ajatuksia: rakennetaan myötätuntoa, luottamusta ja palataan takaisin ihmiskunnan yhteisille alkulähteille laulamaan, tanssimaan ja unelmoimaan yhdessä. Kaadetaan nämä ylimieliset itsekkäät mitäänsanomattomat itsensäylentäjät, veropakolaiset, henkiset surkimukset ja lauletaan, nauretaan ja äänestetään heidän suohon; tanssitaan heidän henkisten esi-isiensä haudoilla, mutta ei sentään Adam Smithin haudalla, koska hän ei pitänyt itsekkyyttä hyveenä vaan korosti, ettei saa ajatella vain omaa etuaan silloin, kun on kyse koko yhteiskunnan edusta. Sipola muutes muistuttaa siitäkin, että tämä liberalismin isä korosti oikeudenmukaisuutta, anteliaisuutta ja yhteisöllisyyttä sekä paheksui ahneutta, itsekkyyttä ja keinottelua. Näin ollen hän tuomitsi nämä veropakolaiset ja suurimman osan maamme ja maailman taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä. Historian ironiaa on sekin, että nämä eliitit vannovat tämä herran nimeen. Minä vannon muun muassa ajattelun, myötätunnon, yhdessä olemisen, rakkauden, taiteen ja laulun nimiin.

Petri Pietiläinen, kirjakuski lähtee laulamaan ja tanssimaan ja unelmoimaan auringon alle

Libyalaista kauheutta naisten silmin

Annick Cojean, Gaddafin haaremi. Libyan hirmuvaltiaan seksiorjana (Suom. Kaisa Kukkola. Alligaattori, 2015)

Mistä tietää, että on viime aikoina keskittynyt kirjoittamaan jotain muuta. No siitä, ettei ole tullut kirjoitettua Kirjakuskin kyydissä -blogiin, ja siitä, että luettujen kirjojen kasa paisuu ja paisuu. Luen pääasiassa näitä tietokirjoja bussimatkalla Kotkaan ja takaisin. Viikossa kertyy ainakin kaksi kirjaa, joista haluaisin kirjoittaa blogia. Tartuin nyt sitten pienen kuumeilun jälkeen toimeen ja päätin kirjoittaa Gaddafin haaremista. Miksi juuri tästä? Löytyy isoja ja pienempiä syitä, mutta lopulta kirja vain on tärkeä ja silti ongelmallinen

Tartuin kirjaan kirjastossa monestakin syystä. Libyan edesmennyt diktaattori Muammar Gaddafi on minulle luonnollisesti tuttu pelkästään median kautta. Muistan kuitenkin, miten joskus 1980-luvun lopulla jossain opiskelijakeskusteluissa jotkut ihailivat häntä, koska hän oli saanut omalaatuisen ”arabisosialisminsa” kautta suuria aikaan. Muistan jonkun korostaneen sitä, miten Libyassa naisilla on tasa-arvo, mikä ei ole aina islamilaisissa maissa mikään itsestään selvyys. Myöhemmin muistan, miten Lockerbien ja joidenkin muiden terroritekojen varjo päätyi lehtien sivuille. Libyasta tuli hyljeksitty valtio monien silmissä mutta osa vain jatkoi kaupankäyntiä aivan kuten ennenkin. Muistan myös sen, että luin miten Yhdysvaltojen pommitus surmasi Gaddafin tyttären. Myöhemmin seurasin, miten Gaddafi kaatui ja sitten alkoivat kaikki paljastukset hänen täydellisestä hirmuvaltiudestaan. Ja eihän se Gaddafin tytär edes kuollutkaan pommituksessa vaan sekin oli pelkkää valhetta.

Sellaista se on, jos seuraa vain syrjäsilmällä jotain maailmankolkkaa. Nyt kun lukee palkitun ranskalaisen toimittajan Annick Cojeanin hyytävää paljastuskirjaa Gaddafin toiminnasta, ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi maailma vaikeni. Uskon nimittäin täydellisen tarkkaan siihen, että kyllä tämä kaikki tiedettiin, mutta Gaddafin öljy oli osalle maailmasta niin tärkeä rahallisesti, että kukaan ei koskaan sanonut mitään, tai ei ainakaan niissä medioissa, joita itse seuraan. Pitäisiköhän lukea vielä laajemmin?

Cojeanin kirja keskittyy pääasiassa 15-vuotiaan Sorayan kokemuksiin Gaddafin haaremissa. Tyttö viedään sinne väkisin seksiorjaksi. Gaddafi ympäröi itsensä länsimaisilla hyödykkeillä alkoholista huumeisiin. Hän ylläpiti väkisin nuorten tyttöjen ja vanhempienkin haaremia, missä hän raiskasi ja nöyryytti naisia miten halusi. Kirjan kautta piirtyy kuka seksimaanikosta, joka lennätti naisia ympäri maailmaa luokseen kokeakseen kaikenlaista seksiä. Kukaan ei ollut turvassa. Ulkomaalaisten korkea-arvoisten vieraiden naiset Gaddafi osti mittaamattoman arvokkailla lahjoilla mutta Libyassa korkeimpien armeijan tai virkakunnan edustajien tyttäret, vaimot ja siskot eivät olleet turvassa. Lukukokemus on aivan skitsofreenisen hurja. Ihmiset elävät hirmuvallan ja alistamisen valtakunnassa, missä Gaddafi nöyryyttää miehiäkin pakottamalla heidät kanssaan seksiin. Välillä tuntuu, että vähempikin kuvailu riittäisi.

Soraya yritti taistella vastaan, pakeni ja palautettiin seksiorjaksi. Hänen perheensä ei pystynyt tekemään paljoakaan. Kauheata on lukea siitä, miten näistä tytöistä tulee sukujensa silmissä hylkiöitä. Kauheata lukea, miten laaja Gaddafin ympärillä oleva koneisto oli ja miten se oli trimmattu hankkimaan hänelle aina vain uusia orjia. Miten kaikki tiesivät asiasta mutta kukaan ei uskaltanut puhua tai tehdä mitään. Miten ihmeessä raiskattu ja seksuaalisesti täydellisesti hyväksikäytetty nuori tyttö voi muuttua likaiseksi kaikkien silmissä.

Todistus ja tutkimus

Kirja jakautuu kauteen osaan. Ensin kerrotaan Soryan tarina hänen ”omin sanoin”. Tämän jälkeen Cojean tutkii, ei tarinan todenperäisyyttä, sillä siihen hän uskoo heti, vaan sitä, millainen oli Gaddafin rakentama koneisto. Perehtyessään koneistoon hän kohtaa koko ajan kieltämisiä: ei sellaista tapahtunut, ei pidä paikkansa. Totuuden esille tuominen on kirjailijalle tärkeätä ja sitkeydellä hän saa selville koneiston toiminnan. Hän haastattelee nimettöminä esiintyviä muita orjia, Gaddafin naissotilaita ja virkamiehiä, jotka välillä kertovat avoimesti välillä vähemmän avoimesti, mitä oikeastaan Libyassa tapahtui. Julma kuva piirtyy yhä julmemmaksi: pelon ilmapiirin keskellä oli rakennettu ikään kuin hämähäkin verkko, jonka tehtävänä oli haalia näitä tyttöjä Gaddafille. Tämän kirjan kuvaaminen on itse asiassa hyvin vaikeata, koska se oikeastaan pitäisi lukea itse. Kokea sanojen ja kuvausten koskettavuus. Kokea tyrmistys. Kokea joidenkin Gaddafin käskyläisten kylmyys. Kokea pelko. Kokea ylimielisyys – ja kaikkien noiden ”kokea” -sanojen jälkeen ihmetellä edelleen sitä, miten tällaista pystyi tapahtumaan.

Yksi selitys on totalitarismi, hirmuvalta mutta toinen on Libyan heimokeskeisyys. Osa ihmisistä hyötyi suuresti tästä kaikesta, rikastui käsittämättömästi, eivätkä nämä kaikki olleet pelkästään libyalaisia vaan heitä oli muuallakin. Muistelen, että italialaisten öljy-yhtiöiden oli aikoinaan vaikeata päästää Gaddafista irti. Tämän kirjan luettuaan ei yhtään ihmettele miksi. Yksi Gaddafin koneiston keskeinen painostuskeino oli kiristys ja toinen lahjonta. Kirjassa on luisia kuvauksia ja vihjeitä siitä, miten Gaddafin koneisto sai ihmiset tekemään sanoinkuvaamattomia tekoja, joita sitten videoitiin jne. Lahjonta, myös muiden maiden päähenkilöiden, oli käsittämättömissä mittasuhteissa mutta hirmuhallitsijalla oli takanaan öljyteollisuuden koko rahavirta, joka ei sittenkään päätynyt kansalle vaan harvalukuiselle eliitille. Mitähän se opiskelijaystäväni, joka aikoinaan kehui Libyan esimerkillisellä sosialismilla ja tasa-arvolla, mahtaisi ajatella tästä kirjasta? Tuleepa mieleen, että toivon mukaan Libyassa joskus päästään sellaiseen tilanteeseen, että maassa ryhdyttäisiin joidenkin muiden maiden tapaan rakentamaan totuutta menneisyydestä, sitten vaikka totuuskomissioiden kautta. Sieltä voisi paljastua kaikenlaista äärikallista lahjaa ulkomaalaisten valtionpäämiesten taskuista.

Groteskia on lukea Gaddafin sanoja siitä, miten Libyan naiset vapautetaan kaikesta alistamisesta ja miten koko arabimaailmassa tarvittaisiin vallankumousta naisten vapauttamiseksi. Tulee taas mieleen se, että kuinkahan paljon meitä kaikkia sumutetaan koko ajan poliitikkojen julkipuheissa. Mutta toisaalta Gaddafi on puheissaan oikeassa: hän teki lopun orjatarten haaremeista mutta perusti oman haareminsa, yksikössä. Tämä minun täydellinen valta ja etuoikeus näyttävät edelleen jatkuvan. Aina löytyy niitä, jotka katsovat, että he ovat niin erikoisia, etuoikeutettua, että heidän pitää saada kaikki itselleen, muista piittaamatta. Cojean muistuttaa, että naiset osallistuivat aktiivisesti Gaddafin hallinnon kaatamiseen. Heidän asemaansa ei edelleenkään ole tullut muutosta. Joitakin valonpilkahduksia Cojean näkee (kirja ilmestyi 2012) mutta itse tunnen, että nyt pitää lukea aina Libya uutiset tarkemmin.

Kirjassa on monia hurjia ajatuksia nostattavia kohtia. Gaddafin luona vierailee maailman poliittinen ja taloudellinen eliitti. Kaikki haluavat hänen öljyään. Kukaan ei puhu mitään. Kirjan sivuilla nousee selkeä käsitys siitä, että kaikki tiesivät, mutta kukaan ei puhunut. Ei voi muuta kuin syvästi järkyttyneenä taas kysyä, että ihanko oikein raha oikeuttaa kaiken. Toinen asia, mitä jään pohtimaan paljon, on se, miten naisten asema voi olla maailmalla huono. Myönnän lukeneeni jonkin verran erilaisia islamista tehtyjä tutkimuksia ja joitakin jopa islamilaisten tutkijoiden länsimaista tai postmodernismista tekemiä tutkimuksia. Tiedän täydellisesti, ettei ole mitään ”ISLAMIA” jota pitäisi syyttää monissa maissa naisiin kohdistuvasta alistamisesta tai väkivallasta. Kyllähän sitä meillä ja muuallakin on ihan tarpeeksi paljon, eikä lasikattoja ole puhkaistu tai jos ollaan menossa kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, niin ei siellä vielä olla tai että ei se ole meilläkään kovinkaan kauan siitä, että naisen paikka oli kotona jne.

Silti en osaa ajatella tämän kirjan jälkeen muuta kuin, että talous tai suorastaan raha ei saisi nousta moraalin yläpuolelle. Kyllä minusta naisten tasa-arvo pitäisi olla yksi keskeinen moraalinen arvo länsimaiden suhteessa muuhun maailmaan. Tässä tietysti ensisijaisesti tulee nyt mieleen myös länsimaiden suhde esimerkiksi Saudi-Arabiaan. Siinäkin öljy puhuu edelleen enemmän kuin ns. länsimaiset arvot. Pitäisiköhän niitä nostaa enemmän esille kuin tällä hetkellä tehdään? Toisaalta muistan kyllä sen, että kaikki lähtee koulutuksesta, ollaan todella pitkässä juoksussa, eikä maalia näy. Tieto on niin tärkeätä. Tieto maailmasta. Tieto ja taas tieto! Jos ihminen tietää maailmasta enemmän kuin jokin kiihko-oppinut hänelle kertoo, kenties ihminen voi pelastua sokaistumasta. Jos ihmisellä on uskoa tulevaisuuteen ja jos hän näkee, että jossain on sitä valoa, joka hänetkin voi pelastaa tällä puolella kuolemaa, kyllä ihminen sen valon haluaa elämäänsä.

Nyt kun tätä kirjoittaa, niin tulee surumielisesti mieleen se, että toivottavasti Soraya ja kaikki hänen kaltaisensa tytöt ja naiset kaikkialla saisivat kunniansa takaisin. Kunnia on muiden silmissä mennyt, sisällä se silti on. Ympäröivän yhteiskunnan, suvun, perheen ja koko maailman tehtävänä olisi muuttaa se, ettei kunniaan saa kuolla, kunnian kautta tappaa, kunnian takia hylätä. Sellaisessa kunniassa ei ole mitään mieltä, joka aiheuttaa kunniattomia tekoja, sellaisia joista Soraya ja muut Gaddafin raiskaamat tytöt nyt kärsivät. Huh, tulipas pateettinen kirjoitus mutta tällaiselta tuntui, kun nyt palasin uudestaan tämän kirjan pariin. Ei ole kiva kirja luettavaksi mutta kauhean tärkeä. Tarttukaa ja lukekaa!

Petri Pietiläinen, kirjakuski luki järkyttävän kirjan

Kissojen jäljillä skandinaavisessa jumaltarustossa

Odinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut (Toim. ja suom. Anni Sumari. Like, 2007)

Lähdin etsimään skandinaavista rakkaudenjumalatar Freyjaa, siis häntä, joka liikkuu kissojen vetämillä vaunuilla ja joka yhdistetään eri lähteissä niin kullanhimoon kuin löyhään moraaliinkin. Miehenkipeäksi ja melkoisen huoramaiseksi näissäkin tarinoissa tämä jumalatar kuvaillaan. Ihailemani Eddan jumal- ja sankarirunot (Suom. Aale Tynni, WSOY, 1982 ja 1980) ei tuonut helpotusta. Päädyin Anni Sumarin suomentamaan ja mukailemaan kokonaisuuteen skandinaavisista jumaltaruista. Ja ainahan minä näihin rakastun, kiitos taas kääntäjän ja julkaisijan.

Minusta on käsittämättömän hienoa lukea näitä vanhoja taruja. Niissä hehkuu hengen aurinko ja jokapäiväinen julmuus, eikä niissä ole useinkaan muuta kuin miehistä maailmaa.

Miksi Loki ihastuttaa?

Tunnustan syyllisyyteni siitä, että kaikista näiden tarujen henkilöistä ihastuttavin on Loki. Hän on jumala, jättiläinen, muodonmuuttuja ja tuhoaja. Hän häpäisee jumalia, venkoilee, pettää ja pahastuu. Kaikenkaikkiaan ei pelkästään tricksterhahmo vaan suorastaan inhimillinen. Sumari tuo tässäkin kokoelmassa hänet esiin. En pidä herroista Odinn tai Thor, todellisia machotyperyksiä.

Lokin tuska, onneton olemassaolo ja muodonmuutokset ovat hyvin inhimillisiä. Jotenkin minusta muut jumalat vain urhoistuvat ja pöystäilevät. He ovat pröystäileviä paskiaisia. Loki on vieras, sivullinen, taiteilija, joka pyrkii häiritsemään. En tiedä, mitä psykoanalyytikko sanoisi tästä, mutta hirviöiden siittäjä Loki on mielestäni symppis verrattuna muihin skandinaavisiin jumnaluuksiin, ainakin tämä kokoelman perusteella.

Olen luonnollisesti sen verran mies, että ymmärrän uhoa ja raivoa, kunniaa ja petosta, mutta en siltikään pysty samastumaan muihin kuin Lokiin. Hän on kuin huutolaispoika herrojen keskellä, ja käyttäytyy sen mukaisesti. Thor ja kumppanit ovat ylimielisiä oman navan tuijottajia. ja loki nousee heitä vastaan. Tosin kannattaa lukea tämäkin kirja, että huomaa, miten minun näkemykseni on minun näkemykseni. Noh, näissä taruissa ei paljon feminismi jyllää, että muodonmuuttaja Loki, synnyttäjä-Loki voi viedä heidänkin lukukokemuksessaan pisteet.

Koiria ja kissoja

Jos lähtee etsimään kissoja, löytää koiria, ja toisinpäin. Joitakin koiria löysin Koirien maailmanhistoriaan skandinaavisista saagoista ja taruista mutta yllättävän vähän. Tästä teoksesta tulee muutamia koirahuomiota:

Kuvataan miestä, jonka kimppuun ei koirakaan käy, mutta saituri hänet ottaa vangiksi (s. 75). Koska koiran tehtävä on käydä kaikkien vieraiden kimppuun, niin lienee vieras ylettömän köyhä. Koska saituri käy hänen kimppuunsa, niin korostetaan saituruutta, eikä koiraa. ihminen ylittää tosiaankin koiran kaikessa mihin pystyy. Muutamassa kohdassa kartanoita vartioivat vihaiset koirat (s. 95) ja Helin vahtikoira ulvoo (s. 189).

Feyjasta ja kissoista sen verran, että Sumarin kokoelmassa todetaan kauhean usein se, miten Freyja lähtee matkaan muuten kuin kissojen vetämillä vaunuilla. Alaviitteessä aina todetaan, että normaalisti hän liikkui kissojen vetämillä vaunuilla, mikä on hauskaa, koska tässä kokoelmassa hän ei niillä liiku mielestäni kertaakaan.

Kissoja ei kirjassa paljoakaan näy, ei ainakaan omassa perinteisessä roolissaan. Tämä nyt ei ole ihme, koska tarujen maailma on sodan, petoksen, taikuuden, viettelysten ja sankaritekojen maailma eikä maatalousyhteiskunta, jossa kissat toimivat omassa tehtävässä täsmällisesti.

Yhdessä tarussa Thor yrittää jättiläisen yllyttämänä nostaa maasta harmaa suurta kissaa, eikä siihen pysty (s. 123-126). Kissa paljastuu todellisuudessa toisessa muodossa olevaksi maailmankäärmeeksi. Ei siis ole kissaa karvoihin katsominen ja kissojen näkökulmasta kiintoisaa on se, miten käärme on tarinassa ottanut kissan ulkomuodon. Jotain kunnollista perinnettä, käärmeiden ja kissojen perinteistä pahuutta lienee ilmassa, vai eikö sittenkään. Lukekaa ja miettikää.

Yksi selkeä viittaus kissan rooliin löytyy ja todella tärkeässä kohdassa. Kuten kaikki tietävät, ja jos eivät tiedä, lukekoot tämän kirjan, niin Fenrir-susi (jonka isä on Loki) kahlehditaan, ja jonka vapautuminen toteuttaa maailmanlopun, Ragnarökin, sidotaan kiinni hienolla, sileällä silliköydellä. Kääpiöt, jotka eivät ole tolkienmaisia arvokkaita ja sisimmällään hyviä vaan ahneita kammotuksia, tekevät köyden kuudesta aineesta: hiipivän kissan askelten äänistä, naisen parrasta, vuoren juurista, karhun jänteistä, kalan hengityksestä ja linnunsyljestä. (107) Kissa on todellakin päässyt arvoiseensa joukkoon aivan omalla erityiskyvyllään, jota on muuallakin arvostettu. Kiintoisaa silti on se, että susi kuitenkin pääsee tästäkin irti, ja maailmanloppu tulee kissojen äänettömästä askeleesta huolimatta.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastui Lokiin

Pikkupositivisti ei kulkenutkaan susien kanssa

Clarissa Pinkola Estés Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa (Suom. Nina Valtavirta. Basam Books, 2014)

Kyllä kirjan nimi on vahva asia. Tämä nimi oikein vietteli minut tarttumaan siihen kirjastossa, eikä lainaamista estänyt edes takakannen yhtä vahva viesti siitä, että tässä käsitellään tunnetun psykoanalyytikon, runoilijan, tarinankertojan ja niin edespäin silmin naisen voimaa, villinaista. Ja siinä voimassa yhdistyvät herkät vaistot, intohimoinen luovuus ja iätön viisaus. Ja siitä on jälkiä kaikkialla myyteissä, kertomuksissa ja saduissa. En sano, ettenkö tuntenut hieman epäröiväni mutta tartuin kirjaan silti, aloitin lukemisen suurin toivein, olihan siinä koiristakin pohdintaa, enkä päässyt loppuun vaan kävi kuin Manaween koiralle, matka katkesi. Sopivasti tämä tarina oli luvussa ”Kumppani. Liitto toisen kanssa”, missä käsiteltiin villinaiselle sopivaa villimiestä. Tässä samaistuin kuitenkin Manaween pieneen koiraan enkä herraan itseensä. Koira tosin monien lankeemusmutkien kautta auttoi isäntäänsä eli voitti oman luontonsa mutta minusta oikeastaan kovin epäkoiramaisesti. Tämän takia olisin halunnut lukea tekijän neiti V. B. Washingtonilta saaman alkuperäisen afroamerikkalaisen kertomuksen enkä hänen muokkaamaansa versiota.

Ei kirja mikään paha ollut. Hyvin kirjoitettu, vetävä, täynnä kaikenlaisia uudempia ja vanhempia muokattuja kertomuksia, joita sitten tulkittiin jungilaisen ajattelun mukaan villinaisiin liittyviksi. Monessa kohdassa nyökkäilin, että totta tosiaan, on historian aikana naiseutta poljettu ja tietoisesti hämärrytetty ja niin edespäin. Villieukon kohtaaminen oli hauska kokemus! Susianalogiat ja jatkuvat viittaukset eri kulttuureihin ja niiden kertomuksiin olivat kohtuullisen kiinnostavia. Koko ”luiden keräämisen” -ajatus viehätti. Monessa kohtaa tuli tunne, että tästä pienestä tarinasta haluaisi kirjoittaa romaanin. Tämä kirja varmaan palvelee tarkoitustaan mutta minulle lukuhalun karkotustaan – miksi?

Kauhean positivistin paluu sisimpääni

En pystynyt lukemaan kirjaa loppuun, tosin selailin sen, pitihän saada murhaaja selville kuten dekkareissa konsanaan. Kirjoitan villinaisia uhmaten tänne blogiini tästä kirjasta, koska se varmaan on omassa lajissaan erinomainen. Pitää myöntää, etten ole koskaan pystynyt lukemaan näitä itseymmärrystä syventäviä kirjoja. En ymmärtänyt aikoinaan, mitä ihmeellistä oli Robert Blyn vastaavanlaisessa teoksessa miehille eli Rautahannu: matka miehuuteen (1992).

Tällaisia kirjoja lukiessa huomaan ikävän pikku positivistin iskevän minuun. En hyväksy kaiken maailman mytologisen ja kerrontaperinteen silpputiedon kasaamista mielestäni mielivaltaisesti tukemaan tekijän näkemystä henkisestä kasvusta. En pidä maailman loputtomasta henkistämisestä, ääripsykologisoinnista ja kaiken metaforisoinnista. Uskon samalla tavalla kuten kirjoittaja siihen, että tarinat voivat toimia lääkkeenä, tarinoista saa voimaa, lohtua, ratkaisuja, opetuksia ja kaikkea ajatusta mutta tällä tavalla esitettynä pikkupositivisti raivostuu siitä, miten tarinat, maailma, ihmiset, eläimet, koko maailmankaikkeus, jossa elämämme, peittyy hienojen fosforin lailla hohtavien metaforakasojen alle. Ja pitää muistaa, että teollisesti valmistettu valkoinen fosfori todella hohtaa pimeässä ja on tappava myrkky. Ja höh! Näin sorruin itse tietoisesti hieman värittämään asioita. Tein sen tarkoituksellisesti, koska käyttämäni kielikuva saa aikaan joissakin lukijoissani sen, että he luulevat minun vertaavan tätä kirjaa valkoiseen fosforiin. Sitä en tee. Tämän kirjan vahvuus on sen lukijoissaan herättämissä mielikuvissa, kukapa nainen ei joskus haluaisi olla kirjan kuvaama äärimmäisen kesyttämätön, vahva, vaistonvarainen ja luova villinainen, joka kulkee susien kanssa, joka on yhtä upea kuin susi! Tällä tarinalla on varmaan oma terapeuttinen ja voimauttava paikkansa lukijoidensa elämässä, en kuulunut varmaankaan kohderyhmään. Silti koirana haukkumiseen ei ole mitään syytä, vaikka välillä lukiessani harmitti vanhojen satujen ja mytologioiden puolesta.

Itse asiassa erityisesti minua raivostutti se, miten tekijä ottaa vanhoja satuja/tarinoita haltuunsa. Tosin myönnettäköön, että hänen perusajatuksensa on kirjoittaa ne omiksi versioikseen ja hän kertoo sen hyvin avoimesti. Luonnollisesti näin hän kirjoittaa analysoitavakseen tai esimerkkiteksteikseen sopiviksi nämä tarinat, putsaa ne historiallisesta perinnekuonasta. Kaiken saa sopimaan omaan näkemykseensä, jos niin haluaa.

Myönnän, että kirja lienee hirveän kiinnostava inspiraation lähteenä. Myönnän, että varmaan todella monet ihastuvat sen villiin kielenkäyttöön ja voimakkaisiin näkökulmiin. Kukapa ei haluaisi olla sellainen susi, miksi kirjoittaja sen määrittelee. Ja on tekijän tulkinnoissa samanlaista voimaa kuin Bruno Bettelheimin Satujen lumouksessa (1998). Sitä kirjaa aikoinani ihailin pitkän hetken, kunnes tuli sama voipumus, typerrys ja pettymys kuin Estésin kirjan suhteen: tekijä ryöstöviljelee sadun ja tekee siitä oman näkemyksensä enemmän tai vähemmän kiiltävän peilin. ja luonnollisesti kaikkea löytyy lisää Internetistä osoitteesta http://www.wildwolfwomen.com/

Yhdysvalloissa kirja myi kuin leipää vain. Suomessakin kirja on päätynyt jo toiseen painokseen. Näille kirjoille on kysyntää. Palautan siis heti huomenna kirjan takaisin kirjastoon, että se päätyisi sitä arvostavimpiin käsiin. Luulen, että ne ovat naisen kädet. Minun koirankäpäliini kirja ei sopinut.

Petri Pietiläinen, kirjakuski jätti kirjan kesken ja meni positivismin nurkkaan häpeämään

Erilaisia kritiikkejä siitä, miten lapsille kerrotaan nakeista lautasella

Olen tuossa menossa  muutaman viikon päästä Suomen tietokirjailijoiden järjestämälle päivän mittaiselle kritiikinkirjoittamiskurssille. Sain ennakkotehtäväksi kirjoittaa viiden tuhannen merkin kritiikin lastentietokirjasta

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? (Tammi 2015).

Harmi, että kirja oli jo ehditty Kymen Sanomissa arvostelemaan.

Silti päätin toimia vastoin ennakkotehtävän määrityksiä ja kirjoitin vain kolmen tuhannen merkin arvostelun.

Tein tämän ratkaisun sen takia, että kirjoitan kritiikkejä juuri Kymen Sanomiin, jossa kritiikin pituus on määritelty maksimissaan tähän merkkimäärään. Halusin katsoa, miten tuosta lehden normimittaisesta kritiikistä tässä koulutuksessa sanotaan eli pystynkö sanomaan oleellisen tässäkin merkkimäärässä.

Täällä blogissani pohdin toivon mukaan opettavasti tällä kertaa tätä Nakkia lautasella hyödyntäen sitä, miten kritiikin pituus vaikuttaa sanottavaan. Seuraavaksi ensin lihavoituna Kymen Sanomien formaattiin tehty määrämittainen kritiikki ja sitten hieman pohdintaa pidemmän kritiikin mahdollisuuksista sanoa jotain toisin.

Kritiikki Kymen Sanomien formaattiin

Lyhyt ja siivottu oppimäärä tuotantoeläimistä lapsille

Elina Lappalainen ja Christel Rönns, Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? Tammi, 2015

Lasten kotimaiset tietokirjat ovat vähenemään päin. Palkittujen tekijöiden kirja eläinten kasvattamisesta ihmisten ruokapöytään paikkaa tärkeän aukon. Kirja on kohtuullisen realistisesti kuvattu monipuolinen katsaus lehmien, sikojen ja kanojen elämästä nyky-Suomessa.

Tekijät viestittävät sitä, että meillä eläimiä hoidetaan hyvin. Turhan puhtoinen kuva eläintuotannosta muodostuukin. Silti kirja mahdollistaa vanhemmille tavan kertoa lapsille esimerkiksi ruoan tuotannon eettisyydestä. Tuotantoeläinten elämän synkkiä puolia kirjassa ei käsitellä muuta kuin viitteellisesti.

Vaikka aikuislukijakin nauttii kirjasta, niin Rönnsin kuvitus on realistisuudestaan huolimatta niin söpöä ja Lappalaisen teksti niin tarinallista, että jäin kaipaamaan kerrontaan jotain särmää. Rivien välistä luettavissa oleva kriittisyys jää kauniin kuvituksen ja tekstin alleviivaavan opettavaisuuden jalkoihin. Kirjassa korostetaan eläinten hyvinvointia, eläinten itseisarvoa ja sitä, ettei meillä ainakaan syödä huonosti kohdeltujen eläinten lihaa. Lähestymistapa voi avata vanhemmille mahdollisuuden keskustella lasten kanssa vakavasti lihan- ja kasvissyönnistä. Tämä kirja olisi hyvä lukea yhdessä. Kirjassa olisi voinut olla tehtäviä ja pohdintakysymyksiä.

Lasten tietokirjoissa yleiseen tapaan tieto tarjoillaan yksinkertaisen tarinan kautta. Emilia ja hänen serkkunsa Aleksi lähtevät tytön eläinlääkäri-isän mukaan työkierrokselle. Kolmikko käy maitotilalla, sikatilalla, häkkikanalassa ja broileritilalla. Kaikkialla on siistiä ja mukavaa, idyllinen maaseutu elää vahvasti. Lasten myönteiset kokemukset korostuvat.

Pientä kriittisyyttä olisi voinut harrastaa edes yhdessä käyntikohteessa. Broileritehtaassa on neljässä hallissa 98 000 lintua. Tämäkin käynti luo vain myönteisiä mielikuvia. Mielenkiintoista on se, että ensimmäisessä käyntikohteessa, navetassa, tuoksuu nurmelta, lehmiltä ja vähän lehmien kakalta. Sikalassa, kanalassa ja broileritilalla hajut häviävät tarinasta. Pääpaino on eläinten ihanissa poikasissa, joita lapset ottavat jopa syliinsä.

Kirja on täynnä tietolaatikoita ja -sivuja, joissa opetetaan niin maatalouden sanastoa kuin eläinten biologiaa. Opin muun muassa sen, kuinka kauan porsaat kasvavat emakon mahassa tai mistä kana piissii?

Kirja antaa tiedonhaluiselle lapselle hyvän lähtökohdan pohtia lihankuluttamisen eettisyyttä. Tarina keskittyy silti vain alkuun, sillä eläinten väistämätöntä kuolemaa ennen lautaselle päätymistä ei käsitellä muuta kuin ohimennen. Viimeinen aukeama on paljastava. Siinä esitellään eläimen arvoista elämää: ruokaa, vettä, mukavat oltavat ja hyvä, lempeä kohtelu. Sinänsä hyvä tietokirja sortuu suomalaisen maataloustuotannon äänitorveksi. Kirjan julkaisija olisi voinut olla MTK.

Hyvää: Lapset saavat tietoa ruoan alkuperästä.

Huonoa: Kirjassa ei ole jatkopohdintoihini innoittavia kysymyksiä tai tehtäviä.

Erityistä: Aikuiset saavat perustiedot eläintenkasvatuksesta.

Tuhat merkkiä lisää

Entä jos saisikin kirjoittaa tuhat merkkiä lisää. Mitä muuttaisin tai lisäisin yllä olevaan kritiikkiin? Ainakin pohtisin niitä keskustelukysymyksiä, joita jäin kaipaamaan. Vaikka kirjan voivat alakoululaisetkin lukea, niin kuvakirjamaisuus ja tarinan aika kevyt taso tuo väistämättä mieleen, että kirjaa voisi lukea lapsille jo viisivuotiaasta alkaen. Tuhat lisämerkkiä olisi antanut mahdollisuuden pohtia lapsen ja aikuisen vuorovaikutusta tässä yhteisessä lukuhetkessä. Tätä kun olisin pohtinut, olisin kenties päätynytkin siihen, ettei eläinten kohtalosta oikeastaan kannattanutkaan puhua liikaa. On itse asiassa aika kiintoisa seikka pohtia, mitä lapsille maailmasta pitää kertoa.

Kenties olisin nostanut esiin kuvituksesta täydellisesti puuttuvan likaisuuden, kenties olisin korostanut, miten hyvin tyytyväisiltä eläimet pääasiassa kuvissa näyttävät. Harjan rapsutettavana oleva lehmä on navetassa suorastaan onnellisen näköinen. Mutta kenties olisin sitten myös korostanut, että kuvittaja on kuitenkin piirtänyt lihasikojen kasvot siten, että ne näyttävät järkyttyneiltä, eikä karsinoissa makaavien emäsikojenkaan ilme viestitä onnellisuudesta. Kenties olkisin pohtinut tätä kuvissa esiintyvää hienoista ristiriitaa ihmisten tyytyväisten ilmeiden ja kohtuullisen monien eläin typertyneiden ilmeiden välillä. Ja päätynyt siihen, että kuvittaja oli halunnut tahallaan tuoda tätä hieman synkempää maailmaa muuten turhan silotellun kuvan antamaan tekstiin.

Kaksi tuhatta merkkiä lisää

Jos merkkimäärä olisi ollut viisituhatta tai vielä enemmän, olisin edellisten lisäksi nostanut vaikkapa esiin sen, miten naapurimme naureskeli, että nakki lautasella -kirja olisi oikein mainio heidän pojilleen. esikoulussa oleva nuorempi herra oli nimittäin marjanpoimimismatkalla kysynyt äidiltään, että täältä metsästäkö niitä nakkejakin poimitaan. Äiti nauroi meille, että vastasi kysymykseen: Ei sentään vaan ostetaan kaupasta. Tämän tarinan kautta olisin muuttanut todennäköisesti hieman mielestäni liiankin kriittistä arviota ja todennut tarinan jälkeen, että kyllähän tämä kirja tulee todella tarpeeseen, koska se kertoo siitä, miten nakkien raaka-ainetta kasvatetaan.

Lisämerkit olisivat silti pakottaneet minut tarttumaan tarkemmin kirjan tekstiosaan. Täytyy myöntää, että teksti on välillä ällöttävän opettavaista ja mielestäni hieman kaksinaismoralistista. Lopussa minulle tuli hieman kylmät väreet, kun syödään yhdessä nakkikastiketta ja lapset pohtivat sitä, oliko tämä possu onnellinen, josta nakkeja on tehty. Ja isä vakuuttaa, ettei nyt ihan kokonaan kannata lihansyöntiä lopettaa, mutta kaupassa voi miettiä, millaista lihaa, munia ja maitoa ostaa. Myöntäisin varmaan pidemmässä arvostelussa, että tämän opettavaisuuden vielä kestää ja että siitä olisi aikuisen hyvä jatkaa keskusteluihin lapsen kanssa, mutta äidin vakuuttelu ruokapöydässä, että ”meillä syödään vain hyvinvoineiden eläinten lihaa” oli aika kaksinaismoralistinen. Tosin tämähän on vain minun mielipiteeni. Tätä tekstissä vallitsevaa ristiriitaa eläintuotannon ja lihansyönnin välillä olisin pohtinut pidemmässä kritiikissä hieman perusteellisemmin, ja todennäköisesti kaivanut kirjastosta jonkin vastaavanlaisen ja vanhemman lastenkirjan verratakseni sitä, miten aiemmin asiat on esitetty. Tosin en nyt ole olleskaan varma, että tällaista on aiemmin edes kirjoitettu

Lopuksi

Tämän pohdinnan jälkeen en ole aivan varma, että pidempi kritiikki tästä kyseisestä kirjasta olisi tuonut oleellista muutosta nyt kolmen tuhannen merkin kritiikkiini. Tosin olisin voinut antaa siinä enemmän pohdittavaa sellaiselle lukijalle, joka ei lue tätä kirjaa mutta lukee kritiikin. Tällä tavalla kritiikkejä pitäisi saada kirjoittaa enemmän. Kyse ei ole aina siitä, onko kirja hyvä tai huono, tarpeellinen tai tarpeeton tai mitä muuta arvoasetelmaa lähdetäänkään rakentamaan. Joskus kritiikki saisi olla sen verran pitkä, että siinä voisi kunnolla esitellä kirjan keskeisen sanottavan. Joskus sen pystyy tekemään kuten tämän lastentietokirjan kohdalla mutta vastaavasti monien hyvien ja perusteellisten tietokirjojen sanoma ja esittelemä tietomäärä on niin huimaa, ettei kolmessa tuhannessa merkissä pääse kuin raapaisemaan pintaa. Tällöin pitää vain pystyä kirjoittamaan kaikki vähäiset merkit niin tehokkaasti, että kritiikin lukija oikeasti tarttuu kirjaan eikä lue pelkkää kritiikkiä.

Voi että, kun osaisikin sellaisen kiteyttämisen maagisen taidon, sillä taidan lopulta olla melkoinen jaarittelija, ainakin, jos näiden blogitekstien pituuksia on uskominen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, jolla tänään ei ole nakkia lautasella, eikä edes makkaraa grillissä vaan pelkästään pastaa tattikastikkeen kera

Pyöveleitä ja muuta 1600-luvun lopun sielunmaisemaa

Anneli Kanto Pyöveli (Gummerus, 2015)

Hannele Klemettilä Keskiajan pyövelit (Atena, 2004)

Tunnustan, että rakastan historiallisia romaaneja. Hyvää sellaista lukiessa voi mielikuvituksissaan hetken kuvitella, että ymmärtää jotain menneisyyden ihmisten sielunmaisemasta, vaikka tiedänkin kaiken fiktioksi. Tietysti tiedän, että kaikki historialliset romaanit ovat samalla oman aikansa sisäänsä imaisseita tarinoita. Historiallisten romaanien alkuajoista lähtien 1800-luvulla niihin oli isketty tavalla tai toisella, kirjoittajan suoraan tarkoittamana tai vain elämishorisontin salaa pakottama, piilo-opetussuunnitelma (eikös tällainen termi joskus lanseerattu kuvaamaan sitä kaikkea, mitä opetussuunnitelmissa ja itse opetuksessa koululaisten haluttiin omaksuvan, vaikka sitä ei suorastaan missään lukenut tavoitteena). Ei ole tosiaankaan täysin viatonta Julian Rathbonen menestysromaani The Last English King (1997), sitä seurannut Kings of Albion (2000), ja niin monet muut vastaavat ”englantilaiseen” historiaan liittyneet vahvasti Englannin ja mannermaan kulttuurin törmäyttävät tarinat nousivat suosituiksi juuri vuosituhannen vaihteessa ja sen jälkeen. Niille on tilausta. Ne rakentuvat omalta osaltaan nyky-Euroopan jännitteistä ja omalta osaltaan lietsovat jännitteitä niin kuin mikä tahansa yritys kuvitella kulttuuria, yhteisöjä, menneisyyttä jne. Jos joku kiinnostuu aiheesta, voi lukea vaikkapa Jopi Nymanin artikkelin ”Kigns And Queens of England. Julian Rathbone’s Nation” teoksesta Text And Nation. Essays on Post-colonial Cultural Politics (Ed. by Andrew Blake and Jopi Nyman, University of Joensuu. Studies in Literature and Culture 10, Joensuu 2001)-

Suomalaisessa kirjallisuudessa ei varmaankaan olisi 1900-luvun alussa kukaan edes kuvitellut kirjoittavansa romaania 1600-luvulla eläneistä pyöveleistä tai muista laitapuolen kulkijoista. Olisiko kukaan sellaista halunnut lukea? Silloin piti kirjoittaa sankarillista suomalaista muinaishistoriaa uusiksi niin aikuis- kuin lapsiväestölle. Piti rakentaa tarinoissakin menneisyys, joka olisi nykyisyyttä tukeva, ja silloin taisteltiin sortokauden aikana venäläistämistä vastaan – ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, keksikäämme siis arvoisemme menneisyys suomalaisina. Eihän se tietenkään näin yksiviivaista ole, mutta kaikkea tätä pohdin, kun luin Anneli Kannon mainion uutuusromaanin Pyöveli (2015).

Kanto kuvaa 1600-lopun maailmaa niin nykyisessä Suomessa kuin erityisesti Pohjois-Saksassa. Päähenkilöinä ovat pyöveli, tuomari ja apteekkari. Heidän elämänkohtalonsa kietoutuvat toisiinsa kuten myös muiden ihmisten elämänkohtaloihin. Kanto kuvaa väkevästi pyövelin pojan Johannin kasvamista pyövelin tehtäviin. Välillä käydään Saksassa pyövelikisällinä. Kanto tavoittaa minusta mainiosti maailman, jossa pyövelin pojista tulee pyöveleitä ja pappien pappeja. Vain harvat pystyvät muuttamaan kohtaloaan. Ihmiset elävät meidän mielestämme kummallisessa maailmassa mutta oikeastaan Kanto pystyy monien ihmisten kautta kertomaan sen, että sama maailma se sittenkin on, hieman erilainen kuin oma yhteiskuntamme, tuntematon mutta silti tuttu.  Tietenkään ei saa kuvitella, että kirjailijakaan pystyy kuvittelemaan sivuille sen, mitä oikeastaan ajateltiin, mutta hyvin Kanto lukijaa vakuuttaa. Toisen keskeisen päähenkilön eli tuomari Wisanderin maailmaan ja erityisesti henkiseen muutokseen vuosien myötä Kanto saa hienon otteen. Tosin ainahan sitä voi muistaa, että nykykäsityksillä, nykyajatuksilla ihmisen ajatuksista tässä mennään esimerkiksi aivan lopussa, kun Wisander muuttuu tuomarista julmuriksi. Tässäkin historiallinen romaani on kirjoitusaikansa lapsi niin hyvässä kuin pahassa.

Pyöveleissä pelko ja turva

Kannon romaanin parasta antia minulle oli pyöveleiden maailman ja ajattelutavan kuvaaminen. Olen tosin aina arvostanut Hannele Klemettilän tietokirjaa Keskiajan pyövelit (2005), koska siinä Klemettilä kuvaa laajasti ja yksityiskohtaisesti eurooppalaisen oikeusjärjestelmän välttämätöntä työmiestä eli pyöveliä. Siinäkin kuvataan yksityiskohtaisesti muun muassa sitä, miten pyöveleitä pelättiin ja jopa vihattiin, miten pyövelit olivat samalla arvostettuja ja välttämättömiä mutta miten samalla heitä pakotettiin tekemään likaisia töitä kuten julkisten käymälöiden tyhjentämistä tai raatojen siivoamista. Mitään yhtä eurooppalaista käytäntöä ei ollut vaan tavat vaihtelivat eri puolilla eri aikoina suurestikin. Kannon kirjan luettuani piti tietysti lukea Klemettilää uudestaan, koska niin vahva tarve tuli taas lukea laajemmin pyöveleistä.

Kannon kirja on vahva ja mieleenpainuva lukukokemus. Minusta (ja taas muistutan sitä, että minäkin olen luonnollisesti elämänpiirini ja -kokemukseni, eletyn kulttuurin, omaksutun kulttuurin ja lukemieni kirjojen onnellinen vanki) hän pystyy vakuuttavasti kuvaamaan monien henkilöidensä maailman. Hyvä historiallinen romaani saa uskomaan, että samalla kyseessä on dokumentti ja samalla henkilökohtainen todistus tapahtuneesta. Kiirettä tarinassa ei pidetä. Hahmojen ja juonikuvioiden annetaan kehittyä rauhassa. Olin äärimmäisen tyytyväinen lukemaani loppupuolelle asti. Kun siellä sitten tarinan maagiseen kehään heitettiin 1670-luvulla Pohjanmaata ravistelleet noitavainot, kirjaan tulee kiireen makua. Tuomari Wisander kaventuu hahmona, hän muuttuu ohueksi. Noitavainot ja -oikeudenkäynnit, koko kollektiivinen hulluus ja ihmisissä tapahtunut muutos tavallaan juostaan lävitse tapahtumia luettelemalla. Kolmen keskeisen hahmon aiemmin kannattelema tarina (kolmas on orjapojasta apteekkariksi monien muutosvaiheiden jälkeen noussut Eggerts, jota en tässä paljoa käsittele, mutta joka ansaitsee hahmona kehut) kutistuu Johann-pyövelin aina vain yksiulotteisemmaksi muuttuvaksi kertomukseksi. Tämä tietysti palvelee tarinassa sitä, että Johann on se keskeisin hahmo ja hänen muutosprosessinsa on keskeistä teoksessa. Loppu on tietysti hyvin seesteinen ja nautittava. Ja hienoa on se, että kissakin nousee niin tärkeäksi viimeisten sivujen henkiseksi sankariksi. Silti lopun noitavainot tuntuivat minusta kuin laajalta hahmotukselta tarinan lopuksi. Tunnelmaa lisää se, miten hienosti Kanto on koko aiemman tarinan ajan antanut lukijansa mennä henkilöidensä maailmaan.

Loput 40 sivua olisin kustannustoimittajana kirjoituttanut uudelleen. Ja sanonut kirjailijalle, että älä hätäile, kuvaa kaikki yhtä tiheästi ja hienosti kuin alussa. Sivuja olisi tullut sata lisää mutta kukaan ei olisi lopettanut lukemistaan, koska magiikka olisi jatkunut. Nyt lopusta jäi hieman juosten kustu maku suuhun, mutta vain ihan lopusta.

Lukekaahan ihmiset ihmeessä tämä tarina. Olen varma, että se kestää toisenkin lukemiskerran. Itse ainakin aion lukea tämän kirjan uudestaan, ja ostaa sen sitten parin vuoden päästä alennusmyynnistä hyllyyni. Ja sen verran paljon todellakin tarinasta tykkäsin, että luen varmaan Kannon muutkin teokset. Hassua sinänsä, että sama ilmiö tapahtui luettuani Klemettilän pyövelikirjan. Sen jälkeen olen lukenut kaikki häneltä ilmestyneet keskiaikaa käsittelevät tietoteokset. Näin sitä kirjailija onnistuessaan luo itselleen uskollista lukijakuntaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski pyöveleiden maailmassa

Täysin räävittömiä vanhoja venäläissatuja

Venäjän kansan salattuja satuja. Aleksandr Afanasjevin kokoelmasta (Suom. Mika Rassi, kuvitus Mika Vaaranmaa. Savukeidas, 2012)

Rakastan todellakin erilaisia satuja eri puolilta maailmaa. En kaihda niiden tai lastenkirjojen lukemista bussissa. Välillä minua hymyilyttää erilaiset kampanjat, joissa innostetaan ihmisiä lukemaan julkisesti kirjoja, koska olen aina tehnyt sitä kaikkialla, välillä luen jopa kävellessäni. Se tosin on herättänyt joskus lievää kummastusta, mikä ihmetyttää minua, koska kännykän näprääminen kävellessä näyttää sopivan ihmisten odotushorisontteihin.

”Venäjän Grimmiksi” kutsutun Alexandr Afanasjevin (1826–1871) kokoama satukokoelma Venäjän kansan salattuja satuja on ollut pitkään lukulistallani. Eilen Kotkan kaupunginkirjastossa otin sen muiden kirjojen joukkoon, ja luin sitä kotimatkalla bussissa, ja luin sen loppuun illan mittaan. Nautittava, hauska ja äärimmäisen räävitön kirja.

Voisihan sitä väittää, että luen vanhoja kansansatuja etsiäkseni niistä omiin kirjoihini kissoja ja koiria, mikä sinänsä on totta. Vielä todempaa on se, että kansansaduista saa mainion kuvan siitä, miten maailma makasi suullisessa perinteessä historian aikana. Kauhean pitkälle kansan tarinaperinteeseen ei pääse, koska niitä ei paljoakaan taltioitu kirjoihin tai arkistoihin Euroopassa ennen 1700-lukua, mutta sinänsä tämä ei ole vaarallista. Kansansatujen tutkijat Proppia ennen ja jälkeen ovat todistaneet tarinoiden muinaisuuden ja yleismaailmallisuuden. Siis tarinoiden kimppuun kaikki!

Seksuaalis-skatologinen kansa

Savukeidas on viime vuosina kunnostautunut erilaisten lapsille ja aikuisille suunnattujen satukokoelmien kustantajana. Tämän takia on mukavaa nostaa heidän häntäänsä ja kehua myös tätä uskomatonta venäläissatujen kokoelmaa. Sadut ovat härskejä, anaalisia, skatologisia ja suorastaan välillä nenässä haisevia. Tyypeiltään ne noudattavat klassisia saturakenteita. Niistä löytyvät monet muodot. On tyhmää ja viisasta eläintä, on köyhää rikkauksia saavuttavaa poikaa, on ärsyttäviä rikkaita ja nuorta veljeä, ahnetta ja huijattavaa pappia ja niin edespäin. Täytyy myöntää, että tyypilliseen kansansatutyyliin välillä kaavamaisuus tympi hetken, mutta muutaman tunnin kuluttua halusi taas lukea lisää.

Näistä saduista välittyy pääasiassa hyvin miehinen maailma. Suurin osa päähenkilöistä on miehiä, ja naiset ovat pääsääntöisesti miehisen halun kohteita ja valtaosaltaan tyhmiä. Monissa tarinoissa perheenpään sana on sellainen laki, että perheen naiset todellakin tekevät tismalleen, miten hän sanoo, vaikka kyse olisi sitten viekkaasti valehtelevalle rengille antamisesta. Parissa tarinassa tosin viekas rouva pettää miestään esimerkiksi erityisillä avuilla varustetun vieraan miehen kanssa. Suurimmassa osassa tarinoita naisen seksuaalisuus tosin esitetään hyvin kaavamaisena ja todellakin alisteisena miehen seksuaalisuudelle, mutta monesti kaikki nauttivat seksistä aika estottomasti. Naisen osa näiden satujen maailmassa ei ole hyvä muttei toivoton.

Ja tietysti tarinoissa nauretaan erityisesti rikkaiden kauppiaiden ja pappien kustannuksella. Tässä kokoelmassa papit saavat kyllä todellisen erityiskohtelun. He ovat ahneita, tyhmiä, seksihulluja ja täydellisen moraalittomia. Yksi tarina päätyy siihen, että pappi päättää hoitaa tulevaisuudessa seksuaalisesti niin vaimon kuin tyttärensäkin tarpeet. Tässä ollaan sellaisen rabelaismaisen groteskin äärellä, että huimaa.

Nämä venäläiset sadut ovat hyvin suomalaisia lähellä, vai voikohan noin sanoa, sillä eivätkö Propp ja kumppanit ole todistaneet, että kaikki kansansadut ovat toisilleen läheisiä. En jää tuota märehtimään vaan totean vain, että tuttuja olivat yhdellä varauksella – en ole koskaan lukenut näin graafisen seksuaalisia ja ihmisen tiettyihin elintoimintoihin keskittyviä satuja. Näissä naidaan ja ulostetaan suorasukaisesti kaikki kuvaten. Muutamassa tarinassa ulosteisiin keskittyminen oli niin perusteellista, että ääneen olisi ollut vaikea lukea, ainakaan suuren joukon edessä. Tosin pitää muistaa että seksi-pissi-kakka -huumori on sitä, mikä naurattaa nykyäänkin niin teatterissa kuin elokuvissa. Sinänsä oli virkistävää lukea tätä kaikkea, koska oikeastaan sitähän maailma on täynnä. Pitää myös muistaa, että Lönnrotin ja kumppanien keräämät seksuaalisaiheiset vanhat runotkin taisivat jäädä pitkiksi ajoiksi arkistoihin, koska 1800-luvun ajatushan oli sivistää kansaa, eikä kansa saanut olla räävitöntä tai seksuaalista. Tai kyllähän nämä kansanperinteen kerääjät sen tiesivät, että sellaisiahan ne olivat mutta jättivät vain härskit ja vääränlaiset runot ja tarinat julkaisematta. En ole täysin perillä asiasta mutta otaksun, että jonkinlaista sensurointiakin tehtiin. Vasta 1990-luvulta eteenpäin on sekä Suomessa että Venäjällä julkaista seksuaaliaiheista kansanperinnettä. Tästä puolesta kiinnostuneet voivat tarttua ainakin kirjoihin Suomen kansan vanhat runot, osa 15 (SKS, 1997) tai Suomen kansan tuhmat jutut (Fennia, 1985).

Koirista muttei kissoista

Ja olihan tarinoissa muutamia koiria. Yhtään kissaa en löytänyt, mikä jäi harmittamaan. Yksi kiintoisimmista koiratarinoista oli ”Koira ja tikka”. Kiintoisuus johtui siitä, että olin vastaavanlaista suomalaista versiota käsitellyt kirjassani Koirien Suomi. Tarinassahan ihmiset potkaisevat vanhan ja uskollisesti palvelleen koiran elämästään sen käytyä hyödyttömäksi. Lintu adoptoi koiran suojelijakseen. Kun ihminen vahingossa surmaa koiran, lintu kostaa ihmiselle. Suomalaisessa Suomen kansan satuja ja tarinoita -sarjassa (SKS) tarina ei ole väkivaltainen eikä härski. Sadunomaisuuden lisäksi siinä on paljon realismia mutta mahdollisesti lapsille suunnatussa kirjasarjassa painetuksi on päätynyt kohtuullisen siisti versio. Venäläinen versio on räävitön, härski, verinen ja anaalihuumoria hyödyntävä. Venäläisen version lukeminen saa ajattelemaan, että olisikohan SKS:n arkistoissa näitä rajumpiakin versioita luettavana. Pitänee joskus tarkistaa asia.

Koska olen edelleen koirista ja niiden kuvaamisesta kiinnostunut, niin aina lukiessani poimin koiria ja taas koiria. Toinen erittäin kiinnostava satu nimeltä ”Koirien tapaan”. Siinä kiteytyy Koirien Suomessa esittämäni havainto siitä, miten lähellä koira eli ihmistä 1800-luvun mielikuvituksessa. Koska koiria oli kaikkialla, niin niiden tavat tiedettiin. Jo antiikin aikoina jotkut pitivät koirien avointa seksuaalista käyttäytymistä kammottavana ja suorastaan vastenmielisenä. Tämän takia oli sopivaa ottaa siitä mallia ja sitä kautta hauskuuttaa ihmisiä. ”Koirien tapaan” -tarinassa tilanherran kaunis tytär pistää lakeijan käyttäytymään koirien tapaan. Lakeija on päästänyt tytön kuullen suustaan vahingossa sanat: Saisinpa panna sinua vaikka koirien tapaan! Tyttö pistääkin pojan nuuhkimaan pyllyään koirien tapaan, lipomaan sitä koirien tapaan ja juoksemaan tytön ympäri koirien tapaan. Näin mennään monta iltaa, kunnes lopulta tyttö säälii miestä ja päästää hänet sipaisemaankin. Voi vain kuvitella, miten työväki on pihalla pitkän työpäivän jälkeen istunut, poltellut ja juonut votkaa tai mitä tahansa. Juttu on lentänyt. Siinä sitten on katseltu koirien juoksuaikaisia puuhia ja unelmoitu, että olisipas mukavaa päästä isännän tyttären kanssa koirien tapaan, ja joku irvileuka on alkanut vääntämään kunnon juttua, sillä koirilla on aina ollut paljon ihmisiä hauskuuttavia tapoja kuten toistensa pyllyjen haistaminen. Ja pullo on kiertänyt ringissä ja juttu tullut aina vain mehukkaammaksi. Toivon mukaan isäntä ei ole sattunut paikalle kuulemaan.

Toivottavasti tämä kohtuullisen suorasukainen (ja silti monia ja niin monia asioita sanomatta jättävä, koska nämä tarinat pitää yksityiskohtineen kyllä lukea ihan itse) ei pelästytä ketään tarttumasta tähän kirjaan, sillä tämäkin kirja ansaitsee lukijansa. Tätä kautta pääsee menneisyyden ihmisten arkimaailmaan ja juttuihin taas toisella tavalla kiinni kuin esimerkiksi lukemalla 1800-luvun kirjailijoiden talonpoikaiselämää romantisoivia ja silottelevia kuvauksia.

Realismia! Sitä sen joskus olla pittää!

Petri Pietiläinen, kirjakuski tällä kertaa härskeissä venäläisissä tunnelmissa