Hauskasti historian kiinnostavista (korkea-arvoisista) naisista

Linda Rodriquez McRobbie Huonosti käyttäytyvät naiset. Prinsessat jotka pitivät päänsä – jos mahdollista (Suom. Salla Korpela. Paasilinna, 2015).

Joskus tarttuu kirjaan pelkästään kirjan nimen takia. Tämä kirja oli sellainen, mutta hauskaa sitä oli lukea. Kirjaan on koottu valtava määrä erikoisia historian naisia (korkea-arvoisia, sillä kuka nyt 1600-luvulla noituudesta hirtetystä mökinmummosta välittäisi).

Kerronta on sujuvaa. Miesten määräysvaltaan alistumattomien naisien kohtaloita esitellään joko lyhyesti tai sitten vähän pidemmälti. Maailmaa kierretään onneksi ei vain Euroopasta Amerikkaan vaan myös Aasian ja jopa Afrikan syövereihin. Historiassa liikutaan antiikin Egyptistä aina 2000-luvulle.

Nämä naiset ovat olleet rohkeita ja omapäisiä, osa silti hulluja tai tarkoituksenmukaisesti hulluiksi määriteltyjä. Kaikkiaan tarinat kuvaavat hyvin sitä, miten hankalaa oli välillä olla nainen. Ja erityisesti sitä, miten hankalaa oli olla nainen, jolla oli omia ajatuksia. No, ei välttämättä Preussin prinsessa seksibileet nyt omia ajatuksia kauheasti kuvasta, mutta rikkana rokassa. Hauskaa siitäkin oli lukea, että joku uskaltaa ja pistää homman ihan haisemaan.

Naiset ovat pystyneet olemaan vakoojia, sotureita, hallitsijoita jne. Harmi, että kirjan tekijä on halunnut näköjään keskittyä vain ”hallitsijantasoisiin ja aatelisiin naisiin”. Olisi ollut  vielä hauskempaa, jos tieteen ja taiteen, ja taiteentukijoina kunnostautuneita naisia olisi nostettu esiin, edes vaikka vähän, kyllä niitäkin prinsessoja olisi löytynyt kuningatar Kristiinan lisäksi. Tämä kirja nyt vain keskittyy prinsessasatuihin, onneksi myös prinsessakauhuun! Ja onneksi myös prinsessahuijauksiin (nämä olivat todella mainioita ja kuvaavat hyvin, miten hanakasti aina on unelmoitu, ja sitä kautta uskottu, prinsessoihin).

Kyllähän kirjan luki, vaikka välillä harmitteli, että kirja on kuin historian ”seurapiirisanomat”. Itse olisin halunnut enemmän historiallista kontekstualisointia, enemmän tietoa, historiaa, ikään kuin historian ”maailmankuvalehti-tyylisesti”. Noh, kaikkea ei voi saada, tällaisena kirja myy ja myy vielä enemmän.

Mutta eipä liikaa kritisoida. Kyllä näiden merirosvo-, soturi-, bile-, vehkeilijä-, lutka-, hullu- ja niin edespäin prinsessojen parissa viihtyy. Ja kyllähän tällaisenaankin pääasia tulee selväksi: nainen on ollut miesten käyttö- ja kauppatavaraa, missä naista ei ole kuultu, missä miehet (sukulaismiehet) ovat päättäneet. Välillä naiset ovat iskeneet takaisin, ja joskus kipeästi! Takakannessa todetaan, että tämä kirja olisi feminismiä....noooh, nyt hieman irvistyttää, mutta kyllähän kirja kuvaa sitä, että joku nainen aina on voinut ottaa oman tarinansa, kohtalonsa, elämänsä haltuun ja nousta, iskeä fyysisesti tai edes henkisesti häntä ympäröivää omahyväistä maskuliinis-patriarkaalista yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Monet näistä naisista kyllä jäävät mieleen. Seksiorjasta sulttaaniksi kohonnut jalkavaimo! Hurja tarina. Tai angolalainen prinsessa, joka puki rakastajansa mieheksi tai…tarinoita voisi nostaa esiin vaikka kuinka paljon. Lukekaapas itse. Takaan, että viihdytte.

Petri Pietiläinen, kirjakuski historian naisia ihailemassa

Kaksi arviota kirjasta Aikamme monta islamia

Joonas Maristo ja Andrei Sergejeff (toim.), Aikamme monta islamia, Gaudeamus 2015.

Välillä tulee ihan ristiriitainen tunne, kun joutuu kirjoittamaan Kymen Sanomiin hirvittävän hienosta ja monipuolisesta kirjasta lyhyen arvostelun. Kirjojen pitää saada julkisuutta. Esimerkiksi 22. helmikuuta Helsingin Sanomissa kirjoitettiin kahdestakin uudesta pienkustantamosta (Aula & Co. ja Aviator), joiden molempien kustannuslinja on todella tärkeä ja mielenkiintoinen. Artikkelissa todettiin, että pienkustantajien haaste on saada tärkeät kirjansa kukkarollaan äänestäjien tietouteen. Tämä on yhä hankalampaa senkin takia, että kirja-arvostelujen määrä on ilmeisesti päivälehdissä jonkin verran vähentynyt; ja samalla pienkustantamoiden määrä ja nimikkeiden määrä kasvanut. Moni tärkeä teos jää jonnekin marginaaliin.

Loppujen lopuksi minua ei siis harmitakaan, että kirjoitan tärkeästä kirjasta lyhyesti, koska lyhyestikin voi saada jonkun tarttumaan kirjaan. Ja voihan niistä kirjoittaa myös muualle toisella tavalla. Kirjakuskina ajatukseni on kyydittää teitä kirjojen, erityisesti tietokirjojen maailmaan, mutta onhan minulla piilo-opetussuunnitelma aina vain kun sitä ehdin toteuttaa. Tänään sen teen.

Alla on ensin tuossa joulukuussa Kymen Sanomissa julkaistu arvio Mariston ja Sergejeffin toimittamasta teoksesta. Yritin olla tiiiiiiiivis yhdellä iillä.

Pahus vieköön. Kirja ei vain jättänyt rauhaan. Onneksi sain mahdollisuuden kirjoittaa hieman pidemmällä formaatilla Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestön TAKU-jäsenlehteen. Tässä yritin laventaa näköalaa ja tuoda suoremmin esille omia pohdintoja.

Lukiessani nyt jälkikäteen molempia arviota täytyy sanoa, että molemmissa on omat heikot ja vahvat puolensa. Lyhyt ja tiivis teksti voi tuoda paljon esille. Laveampi teksti voi tuoda enemmän esille, mutta samalla huomaan sortuneeni vähän niin kuin oppineisuuden osoitteluun. Vertailkaa itse tekstejä, mutta lukekaa kirja. Tai ostakaa! Eihän Gaudeamus ole mikään ihan pieni kustantaja, mutta sielläkin vähennettiin väkeä roppakaupalla viime tai edellisvuonna. Kirjatkin ovat pisnestä, suurempaa ja pienempää. Onneksi kirjat ovat edelleen aikas monille pääasiassa kirjoja, rakkaita kirjoja; tietoa, nautittavaa tietoa; lukemista, ihanaa lukemista.

Muslimeista on yhtä moneksi kuin kristityistä

Joonas Maristo ja Andrei Sergejeff (toim.), Aikamme monta islamia, Gaudeamus 2015, 332 sivua.

Mitä saadaan aikaan, kun kerätään yhteen suomalaiset islamintutkijat? Tietokirja, joka pöllyttää ennakkoluuloja! Aikamme monta islamia -kokoelma tulee sopivalla hetkellä. Se paljastaa islamin moninaisen luonteen. Kukaan kirjan lukija ei enää koskaan sano, että islam on sitä tai tätä. Tekijät suorittavat silti mahdotonta. He haluavat yhteen kirjaan islamit Talibanista Yhdysvaltojen mustiin muslimeihin. Mahdoton on melkein onnistunut. Islam herää eri muodoissaan henkiin yllättävissä paikoissa. Mitään kiveen hakattua islamia ei ole olemassa.

Vähemmistönä muslimit kokevat Kiinassa samaa sortoa kuin kristityt. Etelä-Intiassa he ovat vähemmän konservatiivisia kuin paikalliset hindut jne. Uskonto ei määrää ihmisten moraalia vaan uskonto sopeutuu ympäröivään historialliseen tilanteeseen. Kirjoittajat muistuttavat, että maissa kuten Indonesiassa tai Ghanassa uskonto tarjoaa mahdollisuuden vaikuttaa poliittisesti maan kehitykseen. Taliban-liikekin herätti alussa toivoa.

Nykytilanteessa erityisen kiintoisaksi osoittautui Hannu Juusolan artikkeli Iranin ja Irakin poliittisesta šiialaisuudesta. Vasta sen luettuani ymmärsin, mitä näissä maissa on viime vuosikymmeninä tapahtunut – ja miksi. Kirjaa lukiessa ajattelin, ettei kristitty ole pahin vihollinen vaan vääräuskoiseksi käsitetty toinen muslimi. Monia tekstejä leimasi analyysi uskonnon poliittisesta väärinkäytöstä.

Eivätkä artikkelit riitä: tietolaatikoissa esitellään islamilaista perinnettä ja käsitteistöä. Myytit murtuvat! Šaria-lakikaan ei ole sama kaikkialla. Jokainen tietolaatikko ja artikkeli voisi alkaa sanoilla: Länsimaissa vallitsee tästä vääriä käsityksiä!

Olen lukenut monia teoksia islamista. Tämä oli paras. Ainoa huono puoli oli se, että Euroopasta käsiteltiin vain Suomea. Olisi pitänyt esitellä niitäkin maita, joissa on suuri muslimivähemmistö kuten Ranskaa tai Isoa-Britanniaa.

Hyvää: Islamit heräävät henkiin kaikessa värikkyydessään.

Huonoa: Euroopasta kohteena vain Suomi.

Erityistä: Miksei vastaavaa tehdä kristinuskosta?

Onko muslimeista on yhtä moneksi kuin kristityistä? – Kyllä on!

Joonas Maristo ja Andrei Sergejeff (toim.), Aikamme monta islamia, Gaudeamus 2015.

Keskustelu monikulttuurisuudesta kääntyy helposti keskusteluun maahanmuutosta. Keskustelu maahanmuutosta kääntyy keskusteluksi turvapaikanhakijoista. Kaikki edellä olevat keskustelut kääntyvät helposti keskusteluksi islamista, mutta tämähän ei ole enää mitään keskustelua, väittelyä tai perustelua vaan usein sokeata huutamista somessa, sanoissa ja teoissa. Kaiken keskellä tulee tunne, ettei islamia oikeastaan tunneta tai haluta tuntea. Luotetaan pikemminkin omiin ennakkokäsityksiin ja ääriällistelyihin.

Tilanne on erikoinen. Suomessa vallitsee oikeastaan hyvin pitkä akateeminen islamintutkimusperinne aina Armas Salosesta ja Edward Westermarkista Jaakko Hämeen-Anttilaan, Irmeli Perhoon ja Helena Hallenbergiin. Kirjastoista löytyy tietoa joka lähtöön. Löytyy niin käännettyjä teoksia siitä, mitä islam kaikessa moninaisuudessaan on, ja löytyy tuoreita tai jopa painotuoreita teoksia suomalaisilta tutkijoilta siitä, mitä islam merkitsee. Koraani on käännetty kaksikin kertaa. Silti julkisuuden ja erityisesti sosiaalisen median puheenvuoroissa näyttää siltä, ettei mitään tiedetä.

Katsotaanpa aivan äskettäistä teosta Joonas Maristo ja Andrei Sergejeff (toim.) Aikamme monta islamia (Gaudeamus, 2015), mihin on kerätty eturivin suomalaisten tutkijoiden artikkeleita islamista tässä ja nyt. Paljon tietysti haetaan artikkeleissa myös historiasta jalansijaa. Pääpaino on silti nykypäivässä. Kirja on valtava yritys ymmärtää, selittää ja kertoa tästä päivästä ja islamin todellisesta monimuotoisuudesta.

Mitä saadaan siis aikaan, kun kerätään yhteen suomalaiset islamintutkijat? Saadaan tietokirja, joka pöllyttää ennakkoluuloja, murtaa myyttejä ja ravistelee ajatuksia! Voisi sanoa, että kokoelma tulee sopivalla hetkellä. Nyt tätä tietoa tarvitaan, juuri nyt, että nyt ajatuksia muutetaan. Mutta surullisena pitää muistuttaa, että vastaavanlaisia hieman aiemmin ilmestyneitä on lukuisia kuten Helena Allahwerdin ja Helena Hallenbergin toimittama Islamin porteilla (Tammi, 2002). Keskeinen ongelma lieneekin siinä, etteivät tieto ja tietämisen tarve kohtaa. Tosin olen epäuskoinen siitä, haluavatko islamia terrorismista tai Euroopan valloittamisesta syyttävät edes tietää, mitä siihen oikeastaan kuuluu eri puolilla maailmaa.

Palataan Mariston ja Sergejeffin toimittamaan kirjaan. Se paljastaa islamin moninaisen luonteen. Se selvittää Taliban-liikkeen taustoja, nyky-Iranin šiialaisuutta, Palestiinan Hamasin luonnetta suhteessa islamiin, muslimiyhteiskunnan erityistä luonnetta Turkissa, Suomen vanhan muslimiyhteisön eli tataarien elämää ja paljon muuta. Artikkelien lisäksi yksittäisissä tietolaatikoissa poraudutaan yksittäisiin kysymyksiin kuten šaria-lakiin, jihadiin, tärkeimpiin šiialaisuuden imaameihin ja moneen muuhun yksityiskohtaan. Myytit tai pikemminkin ennakkoluulot murtuvat jokaisessa tietolaatikossa! Šaria-lakikaan ei ole sama kaikkialla. Jokainen tietolaatikko ja jokainen artikkeli voisi alkaa sanoilla: Länsimaissa vallitsee tästä vääriä käsityksiä. Lukekaa tästä, miten asia oikeastaan on. Ja taas mutta – lukevatko tätä kirjaa ne, jotka sitä tietoa tarvitsevat, vai ne, joilla se jo on?

Kukaan kirjan lukija ei enää koskaan sanoisi, että islam on sitä tai tätä. Tekijät suorittavat silti miltei mahdotonta tehtävää. He haluavat esittää yhdessä kirjassa nykyhetken Talibanista Yhdysvaltojen mustiin muslimeihin. Mahdoton on melkein onnistunut. Täytyy korostaa, että islam herää eri muodoissaan henkiin yllättävissä paikoissa ja tavoilla. Silti taivaalla roikkuu se iso MUTTA! Kaikki riippuu lukijasta: tarttuuko tällaiseen kirjaan lukija, joka jo ennestään haluaa tietoa vai sellainen, jolla ei ole tietoa vaan pelkkiä uskomuksia. Miten vakuutetaan vihamielisesti islamiin ja monikulttuurisuuteen suhtautuva lukija ylipäänsä mistään?

Ainakin kirja yrittää huutaa kaikille, ettei mitään kiveen hakattua islamia ei ole olemassa. Aivan vastaavalla tavalla kuin kristinuskoissa Jumalan sana on ikään kuin laki mutta kaikkialla ja kaikkina aikoina sitä ihmiset tulkitsevat eri tavalla. Kirjan tekijät olisivat voineet korostaa, että yltiöääri-islamin mittatikulla määritelty islam on yhtä reilua puuhaa kuin kristillisen yltiöääriliikkeen mukaan määritelty kristinusko.

Kirjassa on hienoja yksittäisiä nostoja: Vähemmistönä muslimit kokevat esimerkiksi Kiinassa samaa sortoa kuin kristityt. Toisaalta Etelä-Intiassa he ovat vähemmän konservatiivisia kuin heidän ympärillään elävät paikalliset hindut esimerkiksi naisten aseman tai kielletyn mutta olemassa olevan kastijärjestelmän suhteen ja niin edespäin. Monissa kohdissa nostetaan ansiokkaasti esiin, ettei uskonto määrää ihmisten moraalia kaikkialla vaan usein uskonto sopeutuu ympäröivään historialliseen tilanteeseen sitä ympäröivässä yhteiskunnassa. Uskonto voi olla politiikan väline niin hyvässä kuin pahassa. Kirjoittajat muistuttavat, että maissa kuten Indonesiassa tai Ghanassa uskonto tarjoaa mahdollisuuden vaikuttaa poliittisesti maan kehitykseen – parempaan suuntaan. Taliban-liikekin sai niin paljon myönteistä jalansijaa Afganistanissa, sillä alkuvaiheessa se herätti toivoa paremmasta, rauhallisemmasta ja turvatummasta tulevaisuudesta. Valtaan päästyään liike alkoi rakentaa omaa maallista paratiisiaan hyvin jyrkän uskontotulkinnan mukaisesti. Nyt uskonnosta tuli toisella tavalla politiikkaa vai oliko taas kerran kyse vain vallasta, ja johtajien henkilökohtaisesta vallan- ja uskonhimosta. Kaikkiin kysymyksiin ei tämäkään kirja anna vastauksia, mutta lisää kirjoja löytyy luettavaksi, jos haluaa tietää.

Nykytilanteessa erityisen kiintoisaksi osoittautui Hannu Juusolan artikkeli Iranin ja Irakin poliittisesta šiialaisuudesta. Vasta sen luettuani ymmärsin, mitä näissä maissa on viime vuosikymmeninä tapahtunut – ja miksi. Kirjaa lukiessani ajattelin usein, ettei kristitty ole pahin vihollinen vaan vääräuskoiseksi käsitetty toinen muslimi. Pitää muistaa, että Saudi-Arabiaa hallitsevan hyvin tiukan suunalaisen islamintulkinnan, wahhabilaisuuden, mukaan esimerkiksi šiialaiset ovat vääräuskoisia. Tämä vastakkainasettelu unohdetaan. Pitäisi muistaa, että Syyriassa kysymys on myös kahden eri islamin taistelusta herruudesta.

Monia teoksen artikkeleita leimasi analyysi uskonnon poliittisesta väärinkäytöstä. Itse asiassa tätä analyysiä olisi halunnut lukea lisää, ja lukea sitä myös kristinuskon suhteen. Parhaillaan Yhdysvalloissa käydään presidentinvaalien esivaalikampanjaa demokraattien ja republikaanien keskuudessa. Erityisesti republikaanien ehdokkaat vetoavat voimakkaasti kristillisyyteen, vanhoilliseen kristinuskontulkintaan ja Jumalan antamaan oikeutukseen Yhdysvaltojen hallita maailmaa. Uskonto liittyy politiikkaan myös kristittyjen keskuudessa; ja välillä yhtä tuhoisasti kuin islamin maailmassa.

Olen lukenut monia teoksia islamista. Tämä oli niistä kaikista paras. Jos jotain kritisoitavaa haluaa nostaa esiin, niin se oli huonoa, että Euroopasta käsiteltiin vain Suomea. Olisi pitänyt esitellä niitäkin maita, joissa on suuri muslimivähemmistö kuten Ranskaa tai Isoa-Britanniaa. Olisi kenties pitänyt käsitellä enemmän myös terrorismia. Olisi kenties pitänyt käsitellä enemmän myös sitä, millainen mielikuva länsimaista vallitsee muslimimaailmassa. Olisi ja olisi. Mikään kirjahan ei ole niin täydellinen, ettei voisi kirjoittaa uutta kirjaa. Tämä kannattaa kuitenkin lukea sitä ennen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski skitsofreenisissa tunnelmissa

Meidän neandertalilaisten tarina

Juha Valste Neandertalinihminen. Kadonnut lajitoveri (SKS, 2015).

Pitää näitä Juha Valsteen kirjoittamia kirjoja kehua. Aiemmista erityisesti Ihmislajin synty (SKS, 2012) oli minulle ensimmäinen selkeä kuvaus siitä, miten ihmisestä kehittyi ihminen, ja nyt Valste on tehnyt vastaavanlaisen neandertalilaisesta. Olen seurannut, miten viimeaikoina on uutisoitu siitä, että suuresta osasta ihmiskuntaa löytyy neandertalilaista perimää. Näin vanhat ajatukset siitä, että nykyihminen, cromagnon, olisi tuhoisasti syrjäyttänyt neandertalilaisen voidaan yleistyksenä heittää historian epätotuuksien keräyslootaan. Tämän yleisen kiinnostuksen takia tartuin heti Valsteen kirjaan, kun sen kirjaston uutuushyllyssä näin; ja kehotan kaikkia lukemaan sen, mainio, suuresti mietityttävä teos.

Valste käy tarkasti lävitse sen kaiken vanhemman ja aivan upouuden tiedon, mitä meillä on serkustamme. Onneksi Valste selvittää myös sitä, miten aikoinaan hänet löydettiin, miten erikoisilla tavoilla häntä määriteltiin eli miksi hänestä tehtiin aivan alussa se kauhea ja kamalannäköinen ”luolamies”. Mainiolla tavalla Valste heittelee romukoppaan menneitä uskomuksia. Kiintoisaa on sekin, miten tutkijat halusivat nähdä neandertalilaisen jotenkin ”toisena”, ei-vielä-ihmisenä. Tiedepolitiikka ja -historia kuuluisi jokaisen sivistyneenä itseään pitävän ihmisen pakolliseen oppimäärään. Tiede ei ole pelkkää totuutta vaan usein tutkijoiden ennakkokäsitykset saattavat hämätä kokonaisuuksien hahmottamista. Esimerkiksi pitkään uskottiin, etteivät neandertalilaiset pystyneet puhumaan, mutta onneksi tieteessä on korjausmekanismi – uudet löydöt tuovat uutta tietoa ja sitä kautta kuva menneisyydestä muuttuu. Tämä on tieteen ja uskon ero: uskoa ei mikään tosiseikka voi horjuttaa, mutta tieteeseen on sisäänrakennettu korjausmekanismi. Jos ja kun aina tulee uutta tietoa, havaintoja ja löytöjä, sitten muutetaan käsitystä. Tämän Valste osoittaa teoksessaan todella hienosti.

Valtavan monipuolinen tietoteos

Valsteen kirja on hienosti rakennettu mahdollisimman helppolukuiseksi. Kirjassa käydään sekä historia että nykypäivän ajatukset lävitse. Monessa kohtaan tuodaan yksityiskohtaisesti esille esimerkiksi kymmenen myyttiä neandertalilaisista, mitkä sitten osoitetaan uskomuksiksi. Pidin erityisesti siitä, miten Valste pystyy tekemään kirjassaan myös kulttuuri- ja tiedepoliittista analyysiä. Hienojenkin tiedemiesten oli vaikeaa nousta oman aikansa ennakkokäsitysten yläpuolelle, minkä takia neandertalilaisesta tehtiin oikea apinaihminen, pelottava, sellainen, josta lapsille kerrotaan iltaisin kauhujuttuja.

Toisaalta Valste muistuttaa, että nykyään voidaan mennä toiseenkin suuntaan. Haudoista löytyneet siitepölymäärät eivät välttämättä kerro siitä, että hautoihin olisi laitettu kukkia vaan ne ovat voineet tulla myyrien kaivamien kolojen kautta jne. Pelottavasta apinamiehestä voidaan taas uudella ajalla mennä nopeasti kukkaishippi-ihmisiin. Tutkijan ennakkokäsitykset vaikuttavat tulkintoihin. Välillä kuvitellaan neandertalilaisten olleet ihmissyöjiä. Kenties joskus joissakin tilanteissa he sitä olivatkin, mutta niin ovat nykyihmisetkin olleet. Varovainen pitää olla. Välillä kaikki korkeampaa kiviteknologiaa tai muuta kehittyneemmästä kulttuurista kertovia esinelöytöjä on heti tulkittu nykyihmisen tekemiksi; ja sitten on samoilta kaivauksilta löytynyt neandertalilaisten jäännöksiä. Ja taas on yritetty selittää asioita, miten kukin tutkija on halunnut. Osa luolamaalauksistakin voi olla neandertalilaisten tekemiä. Tai kuten Valste sanoo: Luolamaalausten ikä on sellainen, ettei voi sulkea pois sitä, että ne olisivat heidän tekemiään. Liian nopeat johtopäätökset vievät niin usein harhaan. Tästä tulkintaongelmasta Valste muistuttaa koko ajan. Erityisen hyvä kohta on se, missä Valste muistuttaa siitä, miten pienestä määrästä löytöjä me silti puhumme. Ja syykin on selvä: neandertalilaisten elinaikojen asuinpaikat ovat pääsääntöisesti tällä hetkellä meren pohjalla. Heidän kukoistusaikanaan valtamerien pinta oli välillä kymmeniä metrejä nykyistä alempana. Varhaisihmiset asuivat mielellään kaikkialla maailmassa vesien äärellä. Löytöjä tulee, tulkinnat muuttuvat, sillä se on tieteen tapa edistyä.

Koruja käyttävä musisoiva neandertalilainen

Kirjan perusteella voimme olla yhtä ylpeitä serkustamme kuin esivanhemmistamme. Neandertalilainen osasi aivan yhtä hyvin tehdä kiviesineitä, metsästysaseita, rakentaa majoja ja metsästää kuin nykyihmisetkin. Heillä on taidokkaasti tehtyjä koruja, mikä sinänsä taas on hyvin meille ymmärrettävä tapa. He hautasivat vainajansa välillä sellaisella tavalla, että heillä on voinut olla käsitys uskonnosta tai kuoleman jälkeisestä elämästä. Tosin vanhimmat haudat ovat vain 140 000 vuoden ikäisiä. Mikä ei tietenkään ole ihme, sillä neandertalilaisten kulttuurikin kehittyi aivan vastaavalla tavalla kuin nykyihmisten. He mahdollisesti jopa musisoivat, sillä heidän jäljiltään on löydetty joitakin huilunkaltaisia esineitä. Heillä oli symbolista ajattelua, erilaisia kieliä ja he pitivät huolta yhteisönsä vammautuneista jäsenistä. Tämän ei pitäisi olla yllättävää, sillä empatiakyky on yksi ihmisen perusominaisuuksista; ja nykyihmisellä ja neandertalilaisella oli yhteinen esivanhempi, jota kutsutaan heidelberginihmisiksi. Tiemme eriytyivät noin 500 000 vuotta sitten risteytyäkseen uudestaan noin 65 000 vuotta sitten, ja onhan siinä mukana myös ne denisovanihmiset.

Heidelberginihmiset kehittyivät neandertalilaisiksi Euroopassa, nykyihmisiksi Afrikassa, denisovanihmisiksi Aasiassa ja muiksi ihmismuodoiksi niin Aasiassa kuin Afrikassa; näistä on joitakin fossiilisia todisteita, mutta vielä niin vähän, ettei johtopäätöksiä taida kukaan uskaltaa tehdä. Ja niin mentiin monta sataa tuhatta vuotta, ja jossain vaiheessa tavattiin Lähi-idässä, ja erottiin ja taas levityttiin. Ilmasto muuttui ja välillä nykyihminen oli vähällä tuhoutua sukupuuttoon. Kirjassa kuljetaan satoja tuhansia vuosia. Huima tarina!

Huhhuh, ihan hirvittää, miten monimutkaisesta esihistoriallisesta palapelistä on kysymys. Onneksi tutkimustietoa ja löytöjä tulee lisää tasaisella ja kiintyvällä vauhdilla. Kuva muuttuu tarkemmaksi. Kenties Valste kirjoittaa uuden kirjan kymmenen vuoden päästä, missä taas kerrotaan kiintoisa tarina meistä ja serkuistamme, miten kaikki lopulta menikään. Neandertalilaisten katoaminen on yksi suurista mysteereistä, mutta ilmeisesti suurta joukkotuhoa ei silti tapahtunut, sillä asuinpaikkojen tutkimusten perusteella tällaisesta ei ole jäänyt selviä merkkejä. Jossain on voitu taistella, toisaalla ei. Vastaavia merkkejä rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja ystävällisistä väleistä on aivan yhtä paljon, mistä kertovat vieläkin kantamamme neandertalilaisgeenit. Esinelöytöjen perusteella kulttuurien vuorovaikutus on ollut laajaa ja hedelmällistä. Esineet ja todennäköisesti ajatuksetkin kulkivat kulttuurien välillä. Kyse on todennäköisimmin 41 000 vuotta sitten tapahtuneista ilmastonmuutoksista. Viimeisimmät neandertalilaiset elivät ilmeisesti vielä noin 28 000 vuotta sitten Gibraltarin alueella. Suuri taistelu neandertalilaisten ja nykyihmisten välillä lienee samanlaista mielikuvitusta kuin moni muukin menneisyyden tulkinta. Valste ei sitä suoraan sano, mutta näyttää siltä, että tutkimuksessa välillä valitettavasti tulokset esitetään liian dramaattisesti; halutaan shokeerata, sillä se tuo mainetta, rahaa, kunniaa ja loistavan pestin jossain professorina. Tieteen tekeminen on joskus aivan yhtä raadollista ja ’inhimillistä’ kuin kaikki muukin maailmassamme.

Lopuksi pitää kehaista siitä, miten Valste käsittelee Suomesta löytyneen niin sanotun Susiluolan arvoitusta. Hän esittelee neandertalilaisten asuinpaikasta esitetyt todisteet puolesta ja vastaan. Aivan lopullista pistettä päättämättä hän ehdottaa, että kyllä siellä on pelkästään tulipaikan takia asuttu sellaisena aikana, että neandertalilaiset olisivat ainoa mahdollinen selitys. Kiintoisaa!

Kannattaa tarttua tähän kirjaan, sillä Valste saa tutkimustiedon ja fossiiliset luut puhumaan. Erityisesti pidän siitä, miten varovaisen kriittisesti hän kaikkea esittelee; varovaisesti mutta vakuuttavasti. Menneisyys on sellainen maailma, että helposti tulkitsemme sitä oman aikamme näkemysten, tapojen ja uskomusten kautta. Kirja on huikea matka ihmisyyteen.

Petri Pietiläinen, kirjakuski tällä kertaa kymmenien ja jopa satojen tuhansien vuosien matkalla

Rikollinen ihmiskohtalo - Kirves-Koljonen

Teemu Keskisarja, Kirves. Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus (Siltala, 2015).

Kovasti olen pitänyt monista historioitsija Teemu Keskisarjan teoksista. Ei siis ihme, että tartuin suurin odotuksin uusimpaankin. En ollut tiennytkään tällaisesta suomalaisesta sarjamurhaajasta mallia 1943 kuin Toivo Koljonen. Hyvin Keskisarja pitää kutinsa ja maalaa kiinnostavan kuvan miehen tiestä puolijuoppohulttiomaalarista julmaksi tai suorastaan hulluksi murhaajaksi. Hienoa myös, että Keskisarja nostaa esiin näitä suomalaisen rikoshistorian vähemmän tunnettuja tapauksia eikä aina Ulvilaa, Kyllikki Saarta tai Bodom-järveä.

Surullinen tie joukkomurhatyöntekijäksi

Keskisarja käyttää laveaa pensseliä, vaikka välillä kirjan alkupuolella hänen tykittävä kerrontatyylinsä on aika uuvuttavaa. Koljosesta piirtyy monipuolinen kuva aivan loppuun saakka, vaikka Keskisarja valittelee, ettei miehen alkuvaiheista tiedetä tarpeeksi. Tämän puutteen hän korvaa historioitsijan varmuudella ja kuvaa maailmaa, jossa mies syntyi, kasvoi ja joutui vaikeuksiin. Keskeinen kysymys on koko ajan miksi? Keskisarja muistuttaa oivallisesti siitä, ettei rikoskirjallisuuden keskeinen asia suinkaan ole se, että kuka teki mitä vaan pikemminkin miksi ihminen tekee, mitä lopulta tekee.

Koljonen ei paljon kouluja käynyt, oli tuurijuoppo, pikkurikollinen ja silti teki maalarintöitä, kunhan vain niitä sai. Talvisodassakin käytiin puolustamassa isänmaata.

Lopulta vuonna 1943 avovankilaan pahoinpitelystä ja muista rikkeistä joutunut Koljonen pakenee ja surmaa kokonaisen perheen ja yhden naapurin Huittisten pitäjässä. Lyhyen epämääräisen ja satunnaisen pakoretken jälkeen hänet saadaan kiinni ja tuomitaan kaikissa oikeusasteissa kuolemaan. Keskisarja hakee syitä ja seurauksia. Pohtii kieltolakia, talvisodan merkitystä, välirauhan ajan tunnelmia. Lopulta hän päätyy pohtimaan perimän ja kasvuympäristön merkitystä. Koljosen pikkuveli surmaa samalla tavalla käsittämättömästi mutta mustasukkaisuuden puuskassa naisen, jota väittää rakastaneensa.

Ei haluttu antaa ”hullun” papereita

Keskisarja osoittaa, että oikeudessa ei oikeastaan haluttu tietää, miksi Koljonen teki sen mitä teki. Oikeuslaitos piti häntä koko ajan kylmäverisenä sarjamurhaajana. Häntä ei haluttu leimata ”hulluksi”, koska edelleen lain mukaan sellaiselle ei saisi antaa kuolemantuomiota. Keskisarja osoittaa hienosti historiallisin esimerkein, miten 1825 vuoden jälkeen ei Suomessa paljoakaan enää ihmisiä tuomittu kuolemaan. Vuoden 1918 tapahtumat olivat pikemminkin poikkeus kuten myös talvisodan aikana teloitetut rintamakarkurit ja venäläiset desantit.

Keskisarja vertaa Koljosen tapausta muutamiin muihin esityisesti 1800-luvulla tapahtuneisiin surmatöihin. Hän löytää yhtäläisyyksiä mutta ei lähde niitä paisuttelemaan. Keskeinen kirjan loppupuolen pohdinta liittyy siihen, oliko Koljonen ”psykopaatti” vai ei? Jotain merkkejä tällaisesta Keskisarja nostaa esiin kuten esimerkiksi sen, ettei Koljonen näyttänyt missään vaiheessa katuvan tekoaan. Kaikesta aineistosta nousee esiin Koljosen käsittämätön rauhallisuus ja täydellinen tunteettomuus tapahtumia kohtaan. Lisäksi hän näyttää pystyneen manipuloimaan puheillaan monia ihmisiä. Näin hän täyttää joitakin psykopatiaan liitettyjä piirteitä. Keskisarjan mielestä Koljonen myös suunnitteli tekonsa täysin harkiten. Tämä on hänen mielestään ainoa mahdollisuus oikeudenkäyntipöytäkirjojen antaman kuvan valossa. Hän harmittelee, ettei Koljoselle tehty mielentilatutkimusta, vaikka hän näin useaan otteeseen jopa korkeimpana oikeuteen valittaessaan sitä vaati. Minusta Koljosta kiinnostavampi hahmo kirjassa oli hänen asioitsijansa Arnold Östman. Tästä hahmosta, joka hoiti hänen oikeudenkäyntiasioitaan pikkurikoksissa ja lopulta myös murha-asiassa olisi mielellään halunnut tietää lisää. Kenties niin vain on, ettei kaikesta löydy tietoa, mitä Keskisarja useaan otteeseen ja turhaankin valittelee.

Välillä Keskisarja lipsuu kerronnassaan. Ei ole mitenkään oleellista mainita, ettemme tienneet hänen lempikirjojaan tai -musiikkiaan. Kyse on ihan turhasta heitosta. Vastaavanlaisia puolihauskoja heittoja on kirjassa aivan turhan paljon. Parhaimmillaan Keskisarja on kuvatessaan rikoshistoriaa, Koljosen persoonaa (heppu, jolle sattui ja tapahtui, ja joka löysi kaikkialta aina seuraa, mutta oli monien mielestä aivan tavallinen ja jopa jokseenkin harmaa heppu) ja erityisesti itse surmatyön (ja muiden historiallisten surmatöiden) kuvailussa Keskisarja on hyvin graafinen, lähes amerikkalaisen rikoskirjallisuuden veroista ”gorea” on havaittavissa.

Kuva menneisyydestä piirtyy näinkin

Mitä kirjasta jää käteen? Itseäni järkytti se, miten Koljonen suhtautui tekoihinsa, miten hän kuvasi kaikkea rehellisesti tai ainakin välillä rehellisesti, kunhan ensin yritti keksiä hätävalheita. Hänen tunteettomat sanansa sattuivat, ikään kuin hänellä ei olisi ollut kykyä tunteiden käsittelemiseen: hän ei osannut oikein selittää, miksi teki, mikä ajoi taloon jne.  Tämä todella kiintoisa ja pohdiskeleva kuvaus yhden sarjamurhaajan tiestä laittaa miettimään sattuman ja välttämättömyyden yhteiseloa elämässä. Mitä, jos Koljonen olisi saanut enemmän koulutusta, mitä jos hän olisi saanut töitä, mitä jos hän olisi ehtinyt katkosotaan ennen vankilaan joutumistaan?

Aina voi jossitella, mutta tämä kirja kannattaa lukea monista mainitsemistani syistä. Yksi syy puuttuu: Kirja on tarkka kuvaus suomalaisesta poliisi-, vankila- ja oikeuslaitostoiminnasta 1930–1940-luvuilla. Siinä on runsas ja todella tyylikäs ja aina tarpeeseen tuleva kuvitus, josta löytyvät jopa poliisin tekemät piirrokset surmapaikasta (valokuvat epäonnistuivat).

Petri Pietiläinen, kirjakuski suomalaisten sarjamurhaajien maailmoissa, aikas surullista

Kaksi kirjaa kirjastoista pitäisi nitoa yhteen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema (Avain 2015).

Saana Saarinen & Kati Tiirikainen, Rakastan kirjastoa. Tarinoita lukijoilta (Avain 2014).

Välillä olen intoutunut kirjoittamaan laajempaa pohdiskelua tänne kirjablogiini sellaisista kirjoista, jotka olen arvostellut lyhyemmin Kymen Sanomiin. Näistä kahdesta kirjastoa käsittelevästä kirjasta olen tosin arvostellut aiemmin vain toisen.

Olen arvostellut lehteen vain Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin toimittaman artikkelikokoelman Kirjaston kuolema. Kuten aivan viimeisimmäksi alla olevasta Kymen Sanomissa julkaistusta arvostelusta huomaa, harmittelin sitä, ettei kirjassa ollut lukijoiden tai pienien kirjastojen näkökulmaa. Kaikkiaan kirja tuntui hirveän tärkeältä ja painavia puheenvuoroja sisältävältä teokselta, mutta palatessani siihen nyt uudestaan mieleen nousi väistämättä se ajatus, että kyse on kirjastomaailman, virkamiesten ja poliitikkojen sisäiseen koulutukseen liittyvästä keskustelusta.

Hämmentyneisyyteni väheni, kun huomasin, että samalta kustantajalta eli Avaimelta (aiemmin BTJ kustannus, joka nyt julkaisee vastaavalla tavalla kuin ennenkin pienlevikkisiä tietokirjoja kuten esimerkiksi hakuteoksia, jotka monesti tuntuvat siltä, että ne ovat pääasiassa kirjastojen käyttöön tarkoitettuja) ilmestyi vain vähän aikaa sitten uusi kirjastokirja, jossa päähuomio on käyttäjäkokemuksissa kirjailijoista tavallisiin käyttäjiin ja onneksi myös lapsiin sekä erilaisten kirjastojen roolista niitä ympäröivässä yhteiskunnassa aina Helsingin yliopiston kirjastosta Utsjoen kunnankirjastoon. Saana Saarisen ja Kati Tiirikaisen Rakastan kirjastoa täydentää aiempaa teosta täydellisesti.

Nämä kaksi kirjaa liittyvät niin saumattomasti yhteen, että ne olisi pitänyt julkaista yhtenä kirjana. Siis nitokaamme ne kaikissa Suomen kirjastoissa tai pakottakaamme kaikki toisen lainaavat myös lainaamaan toisen.

Väite, perustelut ja tunnustukset

Saarinen ja Tiirikainen ovat rakentaneet kirjan hyvin viehättävästi ja lukukelpoisesti. Jokainen alaluku sisältää väitteen, tunnustuksen tai muistutuksen, mitä sitten erilaisin taustatiedoin ja erityisesti haastatteluin käsitellään. Lukija saa tietoa niin kirjastonkäyttömääristä, kirjastojen määristä yksittäisten kirjastojen tapahtumista, lukukoiratoiminnasta, kirjaston merkityksestä pienessä kunnassa jne. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa luku ”Kirjasto on ilmainen”. Tietysti me sen kaikki tiedämme mutta sen merkitystä pitää nykyään jo perustalla. Vaikka suurin osa ihmisistä pitää kirjastolaitosta yhtenä merkittävimmistä kunnallisista palveluista, niin sen maksuttomuudesta jo keskustellaan kriittisesti. Kirjastopalvelut määriteltiin jo vuonna 1928 ilmaisiksi. Maksuttomuutta arvostetaan niin meillä kuin maailmanlaajuisesti. Maksuton kirjasto nähdään osana yhteiskunnallista tasa-arvoa ja kasvattajana ei-kaupallisiin arvoihin. Tekijät nostavat esille sen, että suomalainen järjestelmä eroaa rahoitukseltaan kaikista muista maailman järjestelmistä. Tämän katsotaan olevan yksi syy siihen, miten kirjaston käyttö- ja lainaustilastot ovat kansainvälisesti huikeita. Suomessa kirjastoa todella käytetään.

Näiden perustietojen jälkeen tekijät esittelevät erilaisten kirjastonkäyttäjien ajatuksia kirjastosta niin lainauspaikkana kuin julkisena tilana. Kirjastolaitoksesta pyydetään aina myös arvosanaa asteikolla 1–10. Monesti annettu arvosana keikkuu asteikon yläpäässä. Haastateltavat kertovat avoimesti kirjastonkäyttötapojaan aivan yksityiskohtia myöten. Monien kirjastojen tunnelmaa kehutaan. Ne ovat rauhan, elämyksien ja tiedon tyyssijoja kiihtyvässä maailmassa.

Samalla tavalla kuin Relanderin ja Saartin teos myös Saarinen ja Tiirikainen pohtivat tulevaisuuden haasteita. Ja kyllähän niitä löytyy. Kirjastojen menestystarinan loppumiseen tekijät eivät usko. Vaikka raha ratkaisee ja osa kirjastoista on muuttunut uhanalaiseksi ja joissakin jopa tuomittu kuolemana, niin kaikki näiden kahden teokset kirjoittajat ja haastateltavat katsovat, ettei kirjastolaitos tuhoudu vaan muuttuu, uudistuu ja sitä kautta tulee yhä merkityksellisemmäksi. Kirjastot pitää saada osaksi koko elämänkestävää kulkua. Tämän takia lapset pitää viedä kirjastoon, että he aikuisina veisivät omat lapsensa ja vanhuksina tulisivat edelleen kirjastoon. Helppoa ja yksinkertaista sanoa mutta välillä pienten kirjastojen lakkauttamiskierteissä hankalampaa tehdä. Jos kirjasto menee yhä kauemmas, niin taas kaikilla pitää olla auto, että saa lapset sinne vietyä. Onneksi Suomessa on edelleen hyvin toimiva kirjastoautoverkosto. Tämäkin maailmanlaajuinen erikoisuus saa oman ansaitun huomion tässä teoksessa.

Rakasta kirjastoa tänään, huomenna ja ikuisesti

Kaikkinensa kirjasta nousi vahva ajatus siitä, miten kirjastot pitää viedä yhä enemmän ihmisten jokapäiväiseen arkeen. Osalle meistä kirjasto on tätä mutta ei kaikille. Vaikka joskus itselleni tulee mieleen, että kirjastoista tehdään kenties jopa turhaan kaikenlaista tapahtuma- ja oleskelukeskusta, niin kenties se ei olisikaan paha kehityssuunta. Voisimmehan ottaa kaikki kirjastot omiksi olohuoneiksemme, paikoiksi, joissa tavataan ystäviä, rakastutaan ja mennään naimisiin. Onkohan kukaan pitänyt kirjastoissa häitään? Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen, kun lukee kirjastoista kertovia kirjoja. Kenties tähän ajattelutapaan liittyy se keskustelu, miten uudesta Helsingin keskustakirjastosta on käyty

Tähän on siinä mielessä helppo yhtyä, koska kaikki tutkimukset osoittavat sitä, että suomalaiset arvostavat kirjastoa. Saarinen ja Tiirikainen muistuttavat silti, että välillä liian yksioikoiset ja kenties turhan kovat päätökset ovat tuhonneet pieniä kirjastoja. Säästöjen ja ”hyvinvoinnin” nimissä kirjastoja lakkautetaan vaikka kenties vastakkainen kehitys olisi suotavampaa tulevaisuuden menestyksen ja kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Tämäkin kirja päätyy ihmettelemään lyhytnäköisten hetkellisten säästöjen merkitystä tulevaisuuden kannalta.

Kymen Sanomissa ilmestynyt Kirjaston kuolema -kirja-arvioni

Ja tässäpä vielä Kymen Sanomien arvostelu. Olisin pistänyt pelkän linkin mutta Kymen Sanomat ei valitettavasti vielä julkaise kirja-arvosteluja Internetissä. Kenties sitten tulevaisuudessa.

Uutinen kirjaston kuolemasta on ennenaikainen

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.), Kirjaston kuolema, Avain 2015, 140 sivua.

Kirjastot eivät kuole ainakaan, jos tätä kirjaa on uskominen. Siinä asiantuntijat pohtivat kirjastokeskustelun keskeisiä kysymyksiä digitalisaatiosta rahoitukseen. Kirjoittajien mielestä kirjastoista ei saisi tehdä tapahtumapaikkoja tai liikelaitoksia vaan pitäisi palata niiden vanhaan tehtävään, joka oli osaamisen siirtäminen ja kulttuuriperinnän tallentaminen.

Kirjastoa puolustetaan julkisrahoitteisena kaikille avoimena laitoksena. Jukka Relander ja Jarmo Saarti sanovat napakasti: ”Kirjastossa tehtävä työ on tärkeä osa demokratian prosessia”. Kirjastot, tieto ja demokratia kuuluvat julkisen rahoituksen piiriin. Mitään järkeä ei nähdä esimerkiksi siinä, että kirjastot yksityistettäisiin. Vaikka olen samaa mieltä, niin olisin toivonut yhtä reipasta ja vastakkaista näkemystä kirjastojen tulevaisuudesta.

Liiallisen samanmielisyyden lisäksi teoksessa käsitellään liian vähän ja vain kirjastolaitoksen näkökulmasta ”asiakasta” eli kirjastojen käyttäjää. Hauskasti varoitetaan siitä, että kirjasto ei saa tyydyttää liian hanakasti pelkkiä asiakkaiden nopeita viihtymistarpeita. Kirjasto nähdään osana kansalais- eikä kulutusyhteiskuntaa.

Kirjastoa puolustetaan taloudellista kurjistumista vastaan. Sitä pidetään liian tärkeänä laitoksena hukattavaksi taloudellisten säästöjen uusliberalistisella alttarilla. Nurinasta huolimatta nähdään, ettei kirjastolaitoksen tulevaisuuden takia tarvitse olla liian paniikissa. Painettu sana ja kirjastot ovat pitäneet puolensa huolimatta tuhon ennustajista.

Vaikka olen hieman kriittinen kirjan samanmielisyyden takia, niin toivon kirjan päätyvän poliittisen päättäjien luettavaksi. Tämän takia on harmillista, että käyttäjien, pienten kuntien ja kaupunkien kirjastojen näkökulma jää ohueksi. Toivon tekijöiltä seuraavaksi kokoelmaa ”Kirjasto pysyy ja muuttuu käyttäjiensä mukana”.

Valitettavasti kirjasta ei löytynyt tilastotietoja kirjastojen käytöstä tai lainauksien määrästä. Muistutettakoon siis, että kirjastoista lainataan kirjoja vuodessa noin 70 miljoonaa kertaa. Ei mikään turha ja kuoleva laitos!

Hyvää: Mielenkiintoinen ja laaja puheenvuoro kirjastoista nyky-yhteiskunnassa.

Huonoa: Pienten kirjastojen ja lainaajien näkökulmia ei tuoda tarpeeksi esiin.

Erityistä: Toivon mukaan päättäjät lukisivat tämän kirjan ennen kuin heikentävät kirjastojen asemaa Suomessa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka rakastaa kaikkia kirjastoja kuhan ne ovat ilmaisia ja pääsääntöisesti hiljaisia

Vanhaa arabialaista viisautta eläimistä ja ihmisistä

Puhtauden veljet (Ikhwán sl-safá), Eläinten oikeudenkäynti (Suom. Janne Mattila. Basam Books, 2015)

Basam Books on unohdettuihin klassikoihin, vähän käännettyihin kielialueisiin ja hyvinvointiin keskittyvä suomalainen pienkustantamo. Ja totta tosiaan tämä kustantamo on minulle tärkeä, vaikka en ole lukenut yhtään heidän hyvinvointiin keskittyviä kirjojaan. Pääasiassa juuri Basam Books on tuonut minulle vanhan arabialaisen tai islamilaisen kirjallisuuden lumon. Olen lukenut näitä ”islamilaisia” filosofisia tarinoita runoihin päätyen. Kaunista ja opettavaa!

Viimeisin löytöni oli Puhtauden veljet nimellä kulkeneen kirjoittajaryhmän 900-luvulta peräisin oleva 52 kirjeen filosofinen pohdintakokoelma Eläinten oikeudenkäynti. Tarinassa eläimet haastavat ihmisen oikeuteen jinnien kuninkaan hoviin sen takia, että eläimet eivät hyväksy ihmisen niitä kohtaan harjoittamaa valtaa ja suoranaista sortoa. Eläimet valitsevat omat edustajansa kaikista eri eläinkunnista ja ihmiset omista uskontokunnistaan. Sitten eläimet syyttävät ihmisiä ja ihmiset vastaavat. Välillä jinnien eli henkien kuningas puuttuu omien neuvonantajiensa kanssa keskusteluun. Nämä syytökset ja keskustelut käsittelevät oikeastaan kaikkia asioita keskiajan maailmassa. Puhtauden veljien erikoisuus on se, että he ottavat oikeastaan eläinten näkökulman vakavasti. Kirjaa pidetään suorastaan poikkeuksellisena niin keskiajan arabialaisessa että koko maailman kirjallisuudessa.

Eläinten viisaita syytöksiä

Jokainen lukee tämän tekstin miten haluaa. Yksi voi ihastua sen filosofisiin ulottuvuuksiin ja lukea tarkkaan jokaisen oppineen viitteenkin, joita on hengästyttävän paljon. Keskiajan ajattelumaailma lumoaa tämän lukemisen kannalta, ja lukija ajan käsityksiä niin eläimistä, maailmasta kuin ihmisistä ja heidän uskonnoistaan. Toinen lukee kirjaa ihastellen sen eläinfilosofista asennetta. Eläimet todellakin pistävät ihmiset tiukoille siitäkin, että miksi ihmiset niitä syövät. Tosin kyllä ihmisetkin osaavat antaa takaisin. Kolmas lukee vain nauttien tekstin älykkyydestä, purevuudesta ja kauneudesta. Neljäs…no jokainen lukee miten haluaa.

Itse erityisesti etsin näistä vanhoista teoksista kissoja ja koiria. Kaikki Koirien maailmanhistorian lukeneet tietävät, ettei koirilla ole kauhean suurta sanottavaa islamilaisessa maailmassa: niitä pidetään saastaisina. Tämä tosin on taas kerran tyypillinen yleistys. Koirien rooli islamilaisessa maailmassa on yhtä leveä kuin vanhassa kristillisessä maailmassakin. Nykyään pidämme koirien olemassaoloa ihmisten kanssa niin itsestään selvänä ja hyväksyttävänä asiana, ettemme muista, miten pitkän historiallisen prosessin tulos se on. Samalla tavalla ”islamissa” pääsääntöisesti koiriin suhtaudutaan halveksien mutta monissa päin maailmaa islamilaiset edelleen kunnioittavat vanhoja heimotraditioita ja käyttävät koiria metsästyksessä, paimenessa ja vartiokoirina. Samalla pitää muistaa, että kaikkina aikoina myös islamilaisessa maailmassa yläluokan parissa on arvostettu metsästyskoiria ja tuulennopeita juoksijoita. Suhtautuminen koiraan jakautuu uskontojen sisälläkin käyttötarpeen ja yhteiskuntaluokan mukaisesti.

Eläimet ovat oikeudenkäynnistä huolissaan. Ne toivovat, että jinnien kuningas vapauttaisi ne ihmisten hirmuvallasta, mutta ne tietävät, että ihmiset ovat kieroja ja kovin tottuneita lainopillisiin kikkailuihin ja lakien suomaan mahdollisuuteen sumuttaa ja valehdella, kääntää kaikki nurinnarin. Kun eläimet valitsevat kuninkaansa (tylsästi aina se leijona) johdolla kuuden eläinryhmän edustajat oikeudenkäyntiin, niin koira ilmoittaa: ”Jos hännänheiluttelu, vainun seuraaminen, vahdinpitäminen ja haukkuminen ratkaisevat jutun, valitkaa minut.” (s. 98)

Leijona ei koiraa valitse. Myöhemmin koira nostetaan jopa eläinten viholliseksi. Ne asuvat ihmisten luona, eikä niihin voi luottaa. Koirat ovat liittoutuneet Aadamin suvun kanssa petoeläimiä vastaan. Karhun mielestä tämän kummallisen käytöksen taustalla on se, että koirilla on ihmisen kaltainen luonne. Ihmisten keskuudesta koirat löysivät kaiken himoitsemansa ruoan ja juoman. Koirat ovat yhtä ahneita, himokkaita ja kitsaita kuin ihmiset. Silti ihmiset eivät pidä koirista, vaikka ne miten nöyristelevätkään isäntäänsä.

Karhun puheenvuorossa (s. 102–104) kiteytyy paljon islamilaista koirainhoa. Tosin hauskalla tavalla kaikki koirien inhottavat piirteet löytyvät karhun mukaan myös ihmisiltä. Puhtauden veljet -kirjoittajaryhmä käyttää koiraa metaforisesti ihmisten tuomittavien ominaisuuksien kritisoimiseen. Monissa vanhoissa islamilaisissa teksteissä runoista filosofisiin kirjoituksiin tämä ”eläintekniikka” oli suuressa käytössä. Koska poliittista tai uskonnollista tilannetta ei voinut millään lailla suoraan kritisoida tai analysoida, rakennettiin eläintarina, jonka sisällä kaikenlainen kritiikki oli mahdollista. Kun runoilija vertasi itseään koiraan, koska ei saanut kaivattua rakkautta rakastetultana, hän teki samalla paljon rankemman vertauksen kuin nykyään ajatellaan. Hän alensi itsensä rakkauden tähden aivan inhotuimpaan eläinlajiin.

Kissojen laita on vain hieman paremmin. Samalla tavalla nekin ovat karhun mielestä (s. 104–106) menneet ihmisen pariin ihmisen kaltaisen luontonsa vuoksi. Kissatkin leimataan ahnaiksi ja himokkaiksi olennoiksi, jotka koirien tavoin himoitsevat samaa ruokaa, mitä ihmiset syövät. Karhu kertoo kuninkaalle, että kissojen laita ihmisten parissa on hieman parempi kuin koirien. Kissat pääsevät ihmisten koteihin, nukkuvat heidän olohuoneissaan, pedeissään ja osallistuvat ruokahetkiin. Karhun mielestä se, että koirat joutuvat pysymään ulkona ja kissat pääsevät sisälle on johtanut koirien ja kissojen väliseen vihamielisyyteen. Nämä kaksi eläintä kilvoittelevat ihmisen suosiosta niin paljon, että ne ovat päätyneet vihaamaan toisiaan.

Kirjasta piirtyy yllättävän tarkka kuva siitä, miten kirjoittamisajankohtana ihmiset kohtelivat kissoja ja koiria. Myöhemmin (s. 224–226) oikeudenkäynnissä oikeudenmukaisuudessaan petoeläimet syyttävät ihmisiä ylipäänsä siitä, että he pitävät kaikkia kotieläimiä myös alkupuolella haukuttuja kissoja ja koiria vankeinaan. Kirjoittajat halusivat varmaan muistuttaa siitä, että eläimet ovat oikeudenmukaisia vaikka välillä julmia. Julmuus ei liittynyt petollisuuteen kuten ihmisillä. Ihmiset kaiken lisäksi estävät kaikkia kotieläimiä tavoittelemasta vapautta omien tarpeidensa mukaan. Monissa kohdin huomaa, miten Puhtauden veljet -ryhmä koko ajan nostaa erilaisia antiikin filosofiasta tuttuja ongelmia kuten vapaa tahto keskusteluun eläinoikeuksista kirjoitettaessa.

Nostin tässä blogissani esiin pääasiassa kissat ja koirat. Luonnollisesti pitää muistaa se, että vaikka kirjassa puhutaan hyvin paljon eläinten oikeuksista ja eläinten näkökulmasta, niin kirja liittyy traditioon, missä eläinten kautta puhutaan ihmisistä ja yhteiskunnasta. Tämän kirjan luettuaan saa kyllä selville paljon siitä, mitä ajankohtana ajateltiin eläimistä, mutta vielä enemmän siitä, mitä ajateltiin ihmisistä, mitä ihmiset ajattelivat ja mitä heidän pitäisi ajatella. Kun oikeudenkäynnin kaikissa kohdissa pääsääntöisesti eläimet todistellaan ihmisiä paremmiksi kaikilta ominaisuuksiltaan, niin pitää muistaa se, että eläinten vaatimus oli tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kunnioitus ihmisten edessä. Kuulostaa kauhean modernilta ajatukselta, eikös vaan?

Mihin hävisivät kirjat?

Monesti kuulee muistutettavan, etteivät nykyajan muslimit paljoakaan lue muuta kuin tarpeellista ja erityisesti uskonnollista kirjallisuutta. Muistutetaan, että fiktion kirjoittaminen ja lukeminen eivät ole nykyään monissa päin islaminuskoista maailmaa kauhean suosittua. Totta lienee siinäkin väitteessä, ettei kirjallisuutta käännetä arabiaksi tai muiksi paikallisiksi kieliksi samalla tavalla kuin esimerkiksi läntisille kielille. Tämä on luonnollisesti epämiellyttävää, sillä kirjallisuuden kautta välittyisi myös laajempi näkemys länsimaisesta nykyajattelusta kuin pelkän mediavirran seuraaminen. Kauan sitten asiat olivat kuitenkin aivan toisinpäin; eurooppalaiset janosivat ja saivat tietoa muslimimaailmasta. Ilman tätä ajatusvirtaa ei Euroopan renessanssi, ajattelun vallankumous olisi kenties koskaan toteutunut. Me kenties eläisimme nyt kristillisessä teokratiassa.

Pitää siis muistaa kuten esimerkiksi Jonathan Lyons toteaa teoksessaan Viisauden talo. Länsimaiden arabialainen perintö (Into, 2014), että lukeneisuuden, kirjojen kirjoittamisen, kirjojen arvostamisen ja kirjojen määrän suhteen länsimaat olivat todellista takapajulaa tuhat vuotta sitten. Tällöin islamilainen maailma oli Espanjasta Intiaan asti huomattavasti oppineempi ja kirjallisesti valveutuneempi kuin Euroopan riitelevät ruhtinaskunnat. Kun keskiajan eurooppalaisessa huippukirjastossa oli muutamia satoja käsikirjoituksia, niin muslimimaailman kirjastossa oli tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia käsikirjoituksia, ja kirjastoja oli todella paljon verrattuna sen ajan Eurooppaan. Ristiretkien aikana raakalaiset eli sen aikaiset kristityt ryöstäjät hyökkäsivät islamilaisen maailman kimppuun monista suunnista. Tähtäimenä oli vapauttaa Jerusalem uskottomien vallasta. Tällöin vastassa olivat oikeastaan nykykielen sanoin ilmaistuna terroristikristityt ja sivistynyt maailma eli muslimimaailma. Ja kannattaa muistaa, että maailmakirjat voivat aina kääntyä ympäriämpäri. Nykyinen maailmanjärjestys ei välttämättä ole sen pysyvämpää kuin Rooman maailmanvalta.

Monesti kuulee myös todettavan, että vanha arabialainen, persialainen tai mitä termiä halutaankaan käyttää kirjallisuus ei välttämättä helposti mene länsimaisiin kirjallisuuskategorioihin. Välillä onkin ollut hankalaa miettiä, onko vanha teos filosofiaa, tarinaa, satua, tieteellistä tutkimusta vai runoutta. Runomuotoisesti opetetaan, filosofisesti kerrotaan mutta kuka sitä nyt välittää kaikenlaisista kategorisoinneista. Pitää myös muistaa, etteivät esimerkiksi vanhat kiinalaiset kirjoituksetkaan aina solju länsimaisiin kategorioihin. Välillä olen lukenut artikkeleita, missä esimerkiksi koko fiktion käsite määritellään vanhan kiinalaisen kirjallisuuden kohdalla ongelmalliseksi, koska teokset liikkuvat fiktion ja tietokirjallisuuden rajoilla, poiketen välillä toiselle puolelle, välillä toiselle. Fiktiota ei edes samalla tavalla arvosteta kuin länsimaisissa teorioissa.

Puhtauden veljien nyt suomennettu teos on hämmentänyt myös arabialaisessa maailmassa. Heidän identiteettiään ei tiedetä tarkasti, eikä sitä mitä islamilaista suuntausta, uskonnollista identiteettiä, he edustaisivat. Toisaalta teoksen ajoitusajankohta vaihtelee 800-luvun lopun ja 900-luvun lopun väliselle ajalle. Teos kannattaa lukea ja nauttia siitä, eikä kannata miettiä kenties liikaa sitä, onko kysymys tarinoista vai opetuksesta, sillä vanha arabialainen tarinaperinne on usein molempia aivan suvereenisti.

Petri Pietiläinen, kirjakuski keskiajan arabialaisen kirjallisuuden lumoissa

Rahamarkkinoiden ja suomalaisen talouspolitiikan analyysiä: Ahneudesta ja pelosta toivon ja tanssin valtakuntaan

Simo Sipola, Rahavallan jäljet (Teos, 2015)

Olen vuosien varrella lueskellut useita maailmantaloutta, uusliberalismia, velka-, ympäristö- yms. kriisejä kartoittavia tietokirjoja. Käytännössä ne kaikki nostavat esiin samanlaisia asioita: meitä huijataan tuhoamaan kaikki inhimillisyys kilpaillaksemme siitä, että pieni osa ihmisistä pystyy elämään kuin porsaat pellossa. Tosin tämä vertaus on hyvin porsaita halveksiva, sillä ne elävät niin siivosti verrattuna näihin ihmisiin. Monet kirjoista on ollut Into-kustannuksen julkaisemia. Joukosta löytyy niin kotimaisia kuin ulkomaisia teoksia. Simo Sipolan Rahavallan jäljet (Teos, 2015) sijoittuu mainiosti tähän joukkoon varoitus- ja vetoomuslauluja, – kirjoja, jotka herättävät ajattelemaan toisin.

Nappasin Sipolan teoksen käteeni, sillä olin lukenut muutama vuosi sitten ilmestyneen Uuden Euroopan jäljillä (Teos, 2012) tuoreeltaan. Pidin sen ennakkoluulottomasta tavasta yhdistää matkakirjaa, historiallista analyysiä ja mutkatonta suhtautumista nykyilmiöihin. Rahavallan jäljet ei pettänyt odotuksiani. Kirja on samalla nopealukuinen, miellyttävä, suorasanainen ja analyyttinen kuvaus siitä, miten Suomessa 1990-luvun laman jälkeen mullistui (mullistettiin tarkoituksella) tapa ajatella ja puhua yhteiskunnasta. Kaikesta tuli talouden näennäisesti kovien lainalaisuuksien uhreja, vai tuliko?

Monissa kansainvälisissä talousanalyyseissä välillä jopa riidellään, mitä oikeastaan tapahtui. Sipola ei tätä suoraan sano, mutta minulle on jo aiemmin tullut mieleen ja tämäkin kirja sitä vahvisti, että koko yhteiskunnallinen ja erityisesti talousajattelu muuttui ei pelkästään uusliberalistiseksi, eli täydellisesti yksilön ahneutta tukevaksi järjestelmäksi, vaan kaikki suorastaan hollywoodilaistui, muuttui humpuukiksi, spektaakkeliksi, vääränlaiseksi voittajatarinaksi. Parhaiten tätä maailmalla tapahtunutta kehitystä sekä valheen ja ahneuden kietoutumista yhteen kuvaa minun lukemistani kirjoista Francis Wheen Kuinka Humpuuki valloitti maailman (Suom. Seppo Hyrkäs. Ajatus, 2006). Sipolan ja Wheen kirjat ovat yhtä sujuvasanaisia ja vetäviä, mutta Wheen on vielä räväkämpi, kenties viihdyttävämpi.

Mitä Sipola väittää?

Simo Sipola muistuttaa, ettei mitään taloudellista lainalaisuutta oikeastaan ole. Perättäisten hallitusten 1990-luvulta lähtien toteuttama veropolitiikka, yhteiskunnan kuristaminen yhä tiukammalle säästölinjalla ei ole mikään välttämätön muutos, eikä pohjaudu oikeastaan mihinkään muuhun kuin selkeisiin poliittisiin valintoihin, jotka pääsääntöisesti kiedotaan retorisiin valheisiin. Tämä ei ole mitään uutta. Wheen ja monet paljon rajummalla analyysiarsenaalilla aseistautuneet ovat maailmalla sanoneet tämän jo monta kertaa: Reaganin ja Thatcher et ali uusliberalistinen politiikka oli oikeastaan tuhoisaa: Rikkaat rikastuivat ja köyhät sekä keskiluokka maksoi selkänahastaan ja hengellään viulut.

Sipolan suurena ansiona on tämän kaiken tuominen tarkasti kerrotuksi tarinaksi Suomessa 1990-luvulta aivan Juha Sipilän hallituksen viime päätöksiin asti. Sipola näyttää myös vahvasti sen, miten suomalaisen virkamieskunnan pieni eliitti tarttui 1990-luvulla omin voimin tilanteeseen kääntääkseen yhteiskunnan muutosprosessia haluamaansa eli fiskaaliseen ja samalla uusliberalistiseen suuntaan. Hyvinvointipolitiikasta tuli pelkkää retoriikkaa ja verouudistuksilla kaadettiin rahaa niille, jotka voivat muuntaa työtuloaan pääomatuloksi, tai niille joilla jo ovat hurjat pääomatulot. Sipola luotaa hienosti ahneuden perussyitä, Iiro Viinasesta lähtenyttä pelonlietsontaa, vaihtoehdottomuuden mantraa, pienen piirin itselleen kahmimaa valtaa, uuden moralisoinnin vahvistumista, moralisoinnin, joka kohdistuu erityisesti köyhiin, syrjäytyneisiin ja työttömiin, niihin tarpeettomiin. Laiskuusmyytti, tuottavuusmantra

Valmis kakku oli kaunis: niille annettiin enemmän kakkua, joilla on jo kaikki, niille joilla ei ole, annettiin vähän jauhoja. Lopputuloksena päästään nykytilanteeseen, jossa työtöntä pidetään laiskana ja saamattomana, kyvyttömänä ihmisenä ihan kohtalaisen avoimesti tietyn puolueen ja elinkeinoelämän retoriikassa. Sipola hämmästelee monessa kohtaan aivan avoimesti, että miksi tästä ei nosteta meteliä, miksi wahlroosien mitättömät kärjistykset ja tyhjänpuhuminen, pelkkä värikäs retoriikka, ei herätä keskustelua vaan, mikä tällaista ahneuden henkisesti vääristämää pelleä ylipäänsä vakavasti kuunnellaan. Muistan itse, miten Björn Wahlroosin kirjoittama teos sai oikein vakavaa ja myötämielistä käsittelyä Helsingin Sanomien sivuilla. Pelkästään sen perusteella, mitä siinä luki, ihmettelin, että miten nämä väitteet menevät lävitse, eivätkö toimittajat tai arvostelijat lue mitään muita kuin uusliberalistisia manifesteja tai eivätkö toimittajat edes tiedä kansainvälisiä pitkän ajan tilastoja ja niiden kertomia asioita. Eivät ilmeisesti mutta onneksi Sipolan jo monien muiden hänen kaltaistensa kirjoittajien kautta edes kirjoissa välittyy laajempi näkemys siitä, missä mennään. Jos ihmiset haluavat olla rikkaiden ja ahneiden piiskaamia Volgan lauttureita tai suorastaan mennä heidän pyllynsä alle kuin kelkaksi, ja sitten huristellaan kivistä vähälumista mäkeä alas, niin se on poliittinen valinta, henkinen ja maailmanlaajuinen itsetuho.

Yksi herkullisimmista yksityiskohdista on se, että Sipola muistuttaa, miten valtion velkaa ei ole tarkoitettu maksettavaksi, että Iso-Britannia maksaa vieläkin 1800-luvulla ottamiaan lainoja. Tämä ja monet Suomea koskevat yksityiskohdat olisivat käsittämättömän hauskoja, jolleivät olisi myös äärimmäisen surullisia. Toinen Sipolan mainiosti nostama ajatus on se, miten Jan Vapaavuorten, Paula Risikoinen ja Juha Sipilöiden maailma on niin täydellisen erilainen kuin suurimman osaa suomalaista. Nämä poliitikot ja kyllä tähän samaan sakkiin voisi laittaa nämä nordeoiden asiantuntijat ja valtiovarainministeriöiden virkamiehet, joiden maailma on Suomessakin etääntynyt ainakin suuresta köyhien joukosta Suomessa niin kauas, että ihmettelee, miten se on mahdollista. Sipolan ansioksi luen myös sen, että hän heittää Björn Wahlroosien ja Matti Apusten ajatukset sinne, minne ne oikeastaan kuuluvat – hyvinvoivien ja menestyvien tekoselitykseksi siitä, että haluavat kaiken, eivätkä oikeastaan ymmärrä, mitä on olla ihminen, siis osa meistä on köyhiä ja heikkoja, eikä kaikille anneta samalla kauhalla syntymäkodissa vaan hyvin erilaisista etumatkoista lähdetään elämänjuoksuun. Nämä uusliberalistisen ahneuden markkinakauppiaat sen sijaan käyttävät hienosti hyväksi omaa retorista röyhkeyttään, ja Sipolan hyvin painottamaan median henkistä laiskuutta, hyväkseen. Kestävyysvajeet ja muut hienot retoriset painotukset ovat edelleen pelkkää politiikkaa. Ne on luotu vuosikymmenien poliittisilla päätöksillä ja samalla tavalla ne pystytään poliittisesti ratkaisemaan niin meillä kuin enenevässä määrin maailmanlaajuisesti.

Sipola ei pelkästään analysoi, paljasta ja ruoski. Hänellä on teoksensa lopussa malttia muistuttaa, että kaikki oikeastaan on meidän käsissämme. Resepti on monista lukemistani teoksista tuttu: yhteisöjen solidaarisuutta sekä sisäisesti että ulkoisesti pitää lisätä, henkinen hyvinvointi pitää nostaa taloudellisen hyvinvoinnin edelle, yhteiskunnan pitää ottaa poliittinen voima käyttöönsä ja muistaa, että markkinavoimat ovat vain niin vahvoja kuin niiden annetaan olla, ahneuden ja itsekkyyden, uusliberalismin ja ääri-individualismin tuhoava kierre täytyy pysäyttää, hedonismin kasvaminen täytyy pysäyttää, ylimieliset kultapossukerholaiset ”juhanavartiais-apus-walhroosit” pitää nauraa ja perustella kumoon, paljastaa heidän kaiken tuhoava ajattelunsa, jonka tehtävänä on pelkästään rikastuttaa heitä ja heidän kaltaisiaan ja nostaa heitä kansakunnan kaapin päälle ja mediaan kekkuloimaan omassa henkisessä säälittävyydessään, maailmanlaajuisen veronkierron ja sitä tukevan koneiston mahdollisuudet täytyy tuhota jne.

Kaikki tämä on todellakin meistä itsestämme kiinni kuten Sipola sanoo. Demokratiassa demokratian pitää ottaa itselleen se valta, joka sillä on. Eli kansalaisten pitää ottaa valta mutta itse asiassa maailmanlaajuisesti.

Lähtekäämme yhdessä taas matkalle kohti parempaa maailmaa

Kuten lukijani huomaa Sipolan kirja on hieno ja ajatuksia herättävä. Tässä lopuksi annan Sipolalle ja monille muille aivan toisenlaisen lukuvinkin. Ruotsalaisen toimittaja/tietokirjailijan Lasse Bergin Kalaharin aamunkoitto – Miten ihmisestä tuli ihminen (Into, 2012) jäljittää sitä, miten meistä tuli me, esi-ihmisistä ihminen. Se kertoo myös siitä, miten meitä sumutetaan, miten tietty näkemys väkivaltaisesta, sotaisasta itsekkäästä ihmisestä syntyi ja miksi sitä ylläpidetään.

Berg etsii hienosti vastausta siihen, miten pienestä mahdollisesti jopa alle 20 000 hengen Homo Sapiens -lajista tuli maapallon valtias ja näemmä myös tuhoaja. Hän pohtii sitä, miten 150 000 vuotta sitten tämä porukka pysyi hengissä, mitkä olivat sen mahdollistajat. Kustantaja toteaa sivuilla, että kirja kertoo ”yhteistyökykyisestä, laiskasta, tarinoita kertovasta, tanssivasta, maalaavasta ja kauniista eläimestä – ihmisestä”.

Bergin kirjan luettuani sanoin kaikille tuttaville: Miettikää, että me lähdimme laulaen, tanssien, unelmoiden, paritellen, maalaten, huimia tarinoita jutellen, ja lähdimme yhteistyössä, yhdessä sieltä Afrikasta maailmalle. Miksi tätä ei korosteta, miksi korostetaan ja samalla tuhotaan niin paljon hyvää siinä, että korostetaan kilpailevaa ja toisiaan tuhoavia ihmisiä jopa koululaitoksessa?

Miksi emme siis noudata Lasse Bergin ja Simo Sipolan ajatuksia: rakennetaan myötätuntoa, luottamusta ja palataan takaisin ihmiskunnan yhteisille alkulähteille laulamaan, tanssimaan ja unelmoimaan yhdessä. Kaadetaan nämä ylimieliset itsekkäät mitäänsanomattomat itsensäylentäjät, veropakolaiset, henkiset surkimukset ja lauletaan, nauretaan ja äänestetään heidän suohon; tanssitaan heidän henkisten esi-isiensä haudoilla, mutta ei sentään Adam Smithin haudalla, koska hän ei pitänyt itsekkyyttä hyveenä vaan korosti, ettei saa ajatella vain omaa etuaan silloin, kun on kyse koko yhteiskunnan edusta. Sipola muutes muistuttaa siitäkin, että tämä liberalismin isä korosti oikeudenmukaisuutta, anteliaisuutta ja yhteisöllisyyttä sekä paheksui ahneutta, itsekkyyttä ja keinottelua. Näin ollen hän tuomitsi nämä veropakolaiset ja suurimman osan maamme ja maailman taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä. Historian ironiaa on sekin, että nämä eliitit vannovat tämä herran nimeen. Minä vannon muun muassa ajattelun, myötätunnon, yhdessä olemisen, rakkauden, taiteen ja laulun nimiin.

Petri Pietiläinen, kirjakuski lähtee laulamaan ja tanssimaan ja unelmoimaan auringon alle