Kirjailijan päiväkirja ennen kuolemaa – Viimeiset sanat

William S. Burroughs Viimeiset sanat (Suom. Elina Koskelin. Sammakko , 2012)

Joskus olen miettinyt, mitä ihmettä omaelämäkerrat tekevät tietokirjojen joukossa. Muistaminen ja erityisesti omien tekemisten muistaminen on mielestäni, ja tutkimustenkin mukaan, melkoista huijausta. Ihmismieli muistaa asioita tarkoituksenmukaisesti, vääristellysti ja suorastaan valheellisesti. Hurjat pojat eivät aina ole niin hurjia kuin muistelmissaan väittävät, eikä päiväkirjoihinkaan aina ole luottamista. Ne kirjoitetaan jollekin, oletettu lukija määrittelee kirjoituksen sisältöä, ja mitä merkittävämmäksi päiväkirjan kirjoittaja itseään pitää, sitä suuremmalla syyllä hän itse sensuroi kirjoittamisiaan. Monet ”muistelijat” tai päiväkirjojenkirjoittelijat ovat häikäilemättömästi itse sensuroineet kuvaansa jälkimaailmalle tai sitten antaneet tehtävän miehelleen/vaimolleen/lapsilleen/uskotulleen tai jollekin, jolla on vahva intressi. Päämääränä on henkinen valkopesu 90 asteessa, sillä siellä kuolevat synnit, väärinkäytökset ja monet suuremmat tai pienemmät häpeät. Myönnän, että välillä sievistelevän sensuurin tarkoituksena voi olla elävien tai syyttömien maineen tai muun sellaisen mitättömän merkityksen suojeleminen, mitä voitaneen pitää lieventävänä asianhaarana. Olisimmeko esimerkiksi kaikki halunneet tietää Lewis Carrollin kauniisti sanottuna hieman monitulkintaisesta suhteesta lapsiin, mikä näkyy hänen heistä ottamissaan valokuvissa? Kiintoisaa tietysti on se, että Carroll pyrki tuhoamaan kaikki ottamansa seksuaalissävytteiset kuvat mutta muutamia niistä on säilynyt, ja antanut mahdollisuuden tuhansien sivujen pohdintaan koko ajatuksen puolesta ja vastaan. Olisiko parempi, että kaikki olisi tuhottu ja meillä olisivat vain hänen kirjansa luettavina, ilman pienintäkään synkkyyden pilvien kerääntymistä taivaalle?

Näitä ajatuksia tuli mieleeni, kun luin William S. Burroughsin (1914–1997)yhdeksän viimeisen elinkuukauden päiväkirjamerkinnät sisältävän kirjan. Teoksen toimittanut ja esipuheen kirjoittanut James Grauerholtz kertoo tosin poistaneensa pääasiassa vain yksityisyyssyistä ja liiallisen toiston takia noin viisi prosenttia tekstistä. En väitä vastaan, koska Viimeiset sanat (2012) on melkoinen lukukokemus tässäkin muodossa. Kiintoisaa tietysti on myös se yksityiskohta, että Burroughs alkoi kirjoittaa päiväkirjoja vasta tässä myöhäisessä vaiheessa elämäänsä, eikä aikaisemmin. Tosin hän sekoitti kaikkiin kirjoihinsa omaelämäkerrallisia aineksia tieteis-, rikos-, lännen- ja kaikenlaisen kioskikirjallisuuden juonikuvioihin.

Millainen kuva kehkeytyy vanhasta kirjailijaherrasta? Hän on raivokas aforistinen kommentaattori, joka on kiinnostunut moista päivänpolttavista politiikan ja historian aiheista. Hän lukee paljon ja kommentoi lukemiansa kirjoja, saa niistä ajatuspätkiä, joita sitten kutoo pieniksi ja kieltämättä sekaviksi tarinallisiksi päiväkirjamerkinnöiksi. Hauskasti Burroughs kehittelee juonikuvioita ja muuntelee niitä muutaman päivän kuluttua. Joku hätäinen voisi väittää, että eihän Grauerholtz sittenkään poistanut toistoa, mutta tämä ei ole oikea näkemys. Hän jätti monia toisistaan van vähän poikkeavia tarinanpalasia kirjaan varmaan kuvatakseen tälläkin tavalla sitä, miten Burroughsin ”kirjailijaminä” toimi: toisistaan hieman poikkeavat kohtauskuvaukset ovat oikeastaan hienoja versioita siitä, miten kirjailija hakee kohtaukseensa oikeaa sävyä ja tapahtumia.

Muistot ja sitaatit vuorottelevat merkinnöissä. Ystävät, tuttavat kuolevat tai ovat jo kauan sitten kuolleet hänen ympäriltään. Kuolemasta Burroughs kirjoittaa paljon ja terävästi, hauskasti. Tieteiskirjojen apokalyptiset visiot siitä, miten ihmiset kuolevat vaikkapa ulkoavaruuden muukalaisten mukanaan tuomiin viruksiin saavat ympärilleen hauskan ivallisia kommentteja siitä, että kirjoittaja toivoo koirien, kissojen ja muiden lemmikkieläinten kuolevan isäntiensä mukana, koska miljoonien kodittomien eläinten nälkää näkevät laumat ovat Burroughsille suuremman surun lähde kuin miljoonien ihmisten kuolemat.

Burroughs elää kissojensa ja huumeidensa kanssa. Ensimmäinen päiväkirjamerkintä vuodelta 1996 kertoo hänen kissansa Calicon kuolemasta. Kissoihin ja kuolemaan kirjoittaja palaa kerta toisensa jälkeen. Kissan kuolema tuo hänelle fyysistä kipua, joka iskee joka kerta, kun kirjoittaja katsoo paikkaa, jossa kissalla oli tapana nukkua. Päiväkirjojen sivujen aikana neljästä kissasta jää henkiin vain kaksi. Satunnaiset kävijät tuntuvat melkein merkityksettömiltä muistojen keskellä. Tärkeimmät asiat hänen elämässään ovat muistojen ja kirjojen lisäksi hänen kissansa, huumeensa ja terävä kielenkäyttönsä. Monissa kohdin nauroin ääneen, sillä Burroughsin ironiset kommentit kannabiksenvihaajia, poliitikkoja ja kaikkia niitä, jotka haluavat tässä maailmassa mellastaa vallassa, vastaan pakottavat nauramaan. Kissoja kirjoittaja rakastaa, enemmän ja aidommin kuin mitään muuta, enemmän kuin huumeita? Pohdinnan arvoinen ajatus! Niin moni tuntuu elämän varrella sanoneen, ettei Burroughs ole oikeastaan rakastanut ketään muuta kuin kissojaan. Olisikohan se hieno hautakirjoitus: Tässä lepää mies, joka rakasti elämänsä aikana vain kissoja.

Mikä on minun suhteeni kyseiseen kirjailijaan?  Aikoinani luin muutamaankin otteeseen Burroughsin Alastoman lounaan (1959, suom. 1971) ja Hurjat pojat: Kuolleiden kirja (1971/1983). Alaston lounas oli hurja kirja luettavaksi. väkivaltaa, huumeita ja homoseksuaalisuutta, sekavasti, vahvasti kerrottuna mutta visioita riitti. Muistan ihailleeni monia mielikuvia, kielikuvia, iskeviä kohtauksia ja monia yksityiskohtia mutta jääneeni roikkumaan epätietoisuuden tilaan sen suhteen, pidinkö oikeastaan kirjasta. Luin sitten hurjat pojat, enkä oikein vieläkään ymmärtänyt suhdettani Burroughsin teksteihin. Kun Sammakko julkaisi Nistin (1953/2003) tartuin siihen ja lukaisin. Totta tosiaan sana on LUKAISIN, koska en ollut enää Burroughsin tarpeessa.

Nyt taisin olla Burroughsin tarpeessa, koska päiväkirjamerkintöjen lukeminen saa minut ajattelemaan, että voisi lukea lisää herran kirjoja, Nythän Sammakko on 2000-luvulla innostunut kääntämään hänen uudempaakin tuotantoaan. Kenties elämäkertojen tai julkaistujen päiväkirjojen yksi hyvä puoli on siinä, että ne saavat lukijan tarttumaan uudestaan kohteensa kirjoittamiin kirjoihin. Näin ainakin minulle kävi.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka miettii kirjastoon menemistä, liekö siellä lisää Burroughsia hyllyssä

Arvi Perttu ja lahjakirjan suuhun katsomisen taito, osa 1

Arvi Perttu Lesonen & naiset. Filosofista pornoa (Kirjokansi, 2015)

Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt äidinkieleltään suomenkielinen kirjailija, joka on vuodesta 2001 asunut Suomessa. Itse tutustuin häneen vuonna 2004, ja meillä oli välillä paljonkin yhteistyötä. Pidän häntä ystävänäni, vaikka en ole varmaan ainakaan kuuteen vuoteen nähnyt häntä livenä. Postilaatikkoon viikko sitten kolahtanut Lesonen & naiset oli silti yllätys (tuli kustantajalta ikivanhaan osoitteeseen, onneksi postin osoitteenselvityspalvelu oli saanut selvitettyä nykyisen osoitteeni, joka on ollut sama jo seitsemän vuotta) . Vaikka kirjoitan täällä pääsääntöisesti tietokirjoista, niin pakkohan minun oli tämän hauskan ja erikoisen kirjan jälkeen kirjoittaa siitä tännekin, jotta että kun koska ja väistämättömästi toivon mukaan joku tarttuisi tähän mainioon kirjaan, ja lukisi ja kommentoisi ja kehuisi ja…kauhean paljon noita ja-sanoja tuossa litaniassa. Kenties saitte jo käsityksen, mitä halusin sanoa, että voin siirtyä itse teokseen.

Lahjahevosen suuhunhan ei saisi katsoa mutta lahjakirja lienee tarkoitettu avattavaksi eli katsottavaksi, ja mieluiten varmaan luettavaksi. Pertun aiemmista teoksista nautin erityisesti Papaninin retkikunnasta (2006) ja Skumbriasta (2011). Retkikunta oli huima matka 1930-luvun Neuvosto-Karjalaan. Kirja avasi minulle uudenlaisen näkökulman tuohon aikaan. Välillä tarinan hieman junnasi, olisin toivonut parempaa kustannustoimittamista. Skumbria räjäytti mielikuvituksen ja ironian portit täydellisesti avoimeksi. Perttu on koko tuotantonsa ajan kulkenut tai ajautunut määrätietoisesti tai päämäärättömästi kohti groteskin ja absurdin huumorin kurimusta. Edellisessä Lesonen-kirjassa (2008) oltiin jo aika lähellä mieletöntä räävittömyyttä mutta täytyy myöntää, että postilaatikkooni kolahtanut Lesonen & naiset kyllä räjäyttää huumori-groteski-ironia-absudius potin niin, että tarinoita lukiessa ei pelkästään hekottele vaan suorastaan vääntelehtii nautinnosta.

Perttu kuvaa nyt Lesosen suhdetta naisiin tai mitä nyt kuvaakaan. Pääasiassa tarinat ovat kuvauksia rakkaudenkaipuusta, avoimesti romanttisesta maailmasta, missä rakkaus tosin usein kiteytyy myös seksuaalisuuteen. Lesosen kautta Perttu pystyy olemaan vallaton. Lesonen voi olla välillä nainenkin. Tarinat kiteyttävät inhimillisyyden paljaimmilleen, välillä kritisoidaan vähän isosemminkin maailmanmenoa. Esimerkiksi tarina ”Kaalilaivasta” on vallaton satiiri totalitaarisesta valtiosta, jossa tunteet tukahdutetaan, mutta jossa rakkauden eli seksuaalisuuden avoin toteuttaminen voi johtaakin pelastukseen. Monissa tarinoissa pohditaan naisen ja miehen roolia avioliitossa, miten miestä usein alistetaan. Niinpä niin, kyllä Perttu haluaa sohaista ampiaispesään välillä ja nostaa Lesosta oikein puhtaaksi sovinistiksi, mutta vain pintapuoliseksi, koska tarinoissa mies usein kaipaa, palvoo, haluaa ja alistuukin. Monissa tarinoissa on suoranainen opetus kuten, ettei kannata katsella naisten valkoisia sääriä, koska siitä ei seuraa muuta kuin hankaluuksia. Rakastajattaret, rakastajat, vaimot ja miehet pyörivät tarinoissa avoimesti seksuaalisuuttaan toteuttaen tai sitten maailma vinksahtaa niin, ettei niitä voi toteuttaa. Rakkautta kaipaava mies pukee naisensa vaatteet päälle, voidakseen jotenkin yhtyä naiseensa.

En tiedä, toteuttaako Perttu jotain venäläistä mustaa huumoria tai ääriabsurdismia suomenkielellä. Varmaan joku haluaa verrata häntä ainakin Daniil Harmsiin tai Venedikt Jerofejeviin, hmmmmmm. joku lisäisi varmaan nykyiset Vladimir Sorokinin ja Viktor Pelevin joukkoon, mutta kyllä ainakin kaksi jälkimmäistä jää minun vertailuissa kauas jonnekin aika värittömän (tosin hienon!) tekstuaalisen ironian joukkoon. Jerofejevissa on samaa räjähtävyyttä kuin Pertun teksteissä, fokus on hieman toinen. Sama tilanne vallitsee Harmsin suhteen. Tietysti Pertun kirjoissa ryypätään ja rällästetään samalla tavalla kuin noissa venäläisissä vertailukohdissa, joku arvostelija on näköjään verrannut Perttu Charles Bukowskiin. Jaaha, sanon minä ja nostaisin kuitenkin Rabelaisin merkittäväksi innoittajaksi Pertulle. Samalla tavalla kuin kuulu ranskalainen Perttu haluaa hätkähdyttää seksuaalisuutta, hajuja ja normaalisti kirjoista poissaolevia ruumiin toimintoja avoimesti ylistävänä absurdistina.

Koiria kaikkialla bongaavana olin tietysti iloinen tarinasta ”Kosketus”. Siinä Lesonen vetää unilääkkeitä ja näkee koiranpäämiehen. Hän seuraa tätä ja lopulta herää kosteaan suudelmaan vieraan naisen sängyssä. Lesonen ei luonnollisesti muista ensin mitään edellisen illan tapahtumista mutta äkkää nopeasti, ettei lämmin ja ihana herätyssuudelma tullutkaan naisen huulilta vaan mustalta koiralta, joka sängyn laidalla läähättää ja lipoo Lesosen kasvoja – koira haluaisi ulos. Vähitellen Lesonen muistaa edellisen illan ja yön tapahtumia ja toteaa pukeutuessaan eli paetessaan naisen luota: Ken nuorena oppii, se vanhana kuolee.

Tosiaankin Pertun kirja on täynnä viisautta, tosin ilkikurista ja varmaan monia loukkaavaa viisautta. Tarinoissa rakkaus vaan tuodaan niin lihallisena ja pakottavana tunteena ihmisiin, ihmisten välille, ihmisten poissaoloon toistensa luota, että sen tunteen pitääkin loukata, koska se on niin suuri. Ja Pertun tarinoissa tämä suuri tunne saa kauniin ja naurettavan muodon – ja siinä tapahtuu Perttu-Rabelaisin tarinoiden ihme, että kaikesta tulee surullisen ja viiltävän kaunista, jopa pierusta!

Itse olisin jättänyt kirjan alaotsikon ”filosofista pornoa” kokonaan pois. Mikä näissä kertomuksissa oikeastaan on filosofista? Ei avaudu. Mikä näissä kertomuksissa on pornoa? No varmaan monien mielestä seksuaalisten erikoisuuksien ja avoimesti mäiskeen, lotinan ja lurpsausten kuvaaminen voi olla pornoa, mutta kaiken kuvaaminen näin kuvallisesti, verevästi, värikkäästi ja lupsakasti kyllä latistaa pornoelementin minimiin. Luulenpa, että näin taiteellisia ja hurjan värikkäitä kuvauksia missään pornolehden lukijan palstoilla koskaan julkaistaisi. Hyvä niin, sillä se antaa meille lukijoille mahdollisuuden tarttua Pertun kirjaan kotonamme, bussissa, junassa, mökillä tai missä ikinä kukaan haluaakaan nauttia ja nauraa groteskien mutta ajatuksia herättävien tarinoiden parissa.

Lisää Lesosta, lisää vereviä tarinoita, lisää sellaista, mikä pistää punan lukijan poskelle mutta samalla pistää hänet ajattelemaan maailmaan hieman muusta kuin uusliberalistisesta, tavallisesta tai arkipäivän näkövinkkelistä.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka nauroi lukiessaan Lesosen seikkailuista naismaailmassa ja jopa naisena

Rotat rules – ja ihminen jää kirkkaaksi kakkoseksi!

Robert Hendrickson More Cunning Than Man. A Social History of Rats and Men (Kensington Books, 1983)

Robert Hendricksonin kirjoittama rottien historia eli rottien rooli ihmiskunnan kehityksessä oli myönteinen yllätys kirjoittaessani Koirien maailmanhistoriaa (SKS, 2013). Kirjani tarinan kannalta siitä oli joissain määrin yksityiskohdissa suurtakin hyötyä, lisäksi se innosti minua jatkamaan omassa kirjassani ”koirien näkökulman” hyödyntämistä. Hendrickson ei nyt sentään katsellut rottien ja ihmisten yhteistä historiaa rottien näkökulmasta mutta rotille myönteisestä kerronnallisesta näkökulmasta sentään.

Ja hienoin yllätys tästä kirjasta on tietysti se, että se löytyy Kotkan pääkirjastosta. Joku on joskus tilauttanut todella kiintoisan kirjan Kotkaan. Tämä tai sitten joku vastaava uudempi kirja rotista ja ihmisistä pitäisi suomentaa tai sitten minun pitää se joskus kirjoittaa. Rottien vaikutus ihmiskunnan historiaan on tietyllä tavalla dramaattisempi kuin koirien ja kissojen yhteinen vaikutus. Rotat tai pikemminkin niiden kuljettamat taudit ovat tuhonneet valtakuntia, kansoja, lopettaneet sotia, aloittaneet sotia, nostaneet jumalia, tuhonneet uskontoja ja niin edelleen. Nyt rotista sentään on tullut lemmikkejäkin, mutta silti ne tuhoavat edelleen ihmiselämää. Maailman metropoleissa elää muun muassa viemäreissä ihmisen tuhoamisvimmasta huolimatta usein huomattavasti enemmän rottia kuin maanpäällä ihmisiä.

Ihminen oli pitkään täysin aseeton erilaisia rottia vastaan. Vaikka meillä oli apulaisina kissoja, koiria ja frettejä, niin ihmiset oikeastaan hävisivät sodan rottia vastaan jo alkumetreillä. Hendrickson kuvailee värikkäästi ja yksityiskohtia rakastaen tätä vuosituhansia kestänyttä taistelua, ja muistuttaa, että ihminen varmisti häviönsä vielä sillä, että itse vei vaellustensa, kaupankäynnin ja tietysti laivojensa avulla rottia yhä laajemmalle maailman eri puolille. Pienet Etelämeren saaretkin olivat ihmisen avustuksella rottien ulottuvissa, ja siellä sitten mässättiin ja tuhottiin paikan alkuperäistä eläinlajistoa. Ei siis ihme, että monilla puolilla maailmaa rottia myös syödään, jopa kasvatetaan syötäviksi. Ihmisen pitää syödä yhtä pahinta vihollistaankin, että saa edes jotain tappioistaan takaisin.

Hendricksonin kirja muistuttaa, että rotat olivat maailmassa ennen meitä ja tulevat olemaan meidän jälkeemmekin. Ne ovat oikeasti puhtaita otuksia, jotka syövät terveellisemmin ruokaa kuin ihmiset konsanaan – ja tajuavat ihmistä nopeammin hylätä tuhoon tuomitun aluksen tai rakennuksen. Maanjäristysvaara-alueilla tarkkaillaan kaikkia eläimiä. Jos rotat lähtevät joukolla karkuun joltakin alueelta, järistys on tulossa. Jotkut ovatkin sitä mieltä, että rotat ovat huomattavasti älykkäämpiä kuin mitä luulemme. Rottia on noin 55 lajia, joista Suomessa on tavattu vain kahta eli isorotta ja mustarotta, joista jälkimmäistä ei meillä enää tavata muuta kuin laivojen tilapäisesti tuomina satamissa.

Hendricksonin kirja on jo vuodelta 1983. Tämän jälkeen ihmisten ja eläinten suhde, jopa arkeologiassa on noussut hyvin suosituksi tutkimuskohteeksi. Luin, että kun aikoinaan hyvin vanhalla arkeologisella tai jopa paleontologisella kaivauksella löydettiin jotain muita kuin ihmisen luita, ne heitettiin laatikkoon vähän niin kuin lihasta kalutut luut aikoinaan nuotioon. Tietysti tässä lienee paljon liioitteluakin mutta totta piilee myös siinä, etteivät eläinten luut niinkään kiinnostaneet tutkijoita. Nykyään tilanne on toinen. Tutkimussuuntaus nimeltä zooarkeologia (eläinarkeologia) keskittyy juuri eläinten luiden ja muiden jäännösten tutkiminen on huomattu hyvin tärkeäksi. Sosiaalisessa zooarkeologiassa tutkitaan ihmisen elämäntapojen, selviytymiskeinojen, yhteisöllisten riittien ja sen sellaisten muotoutumista tuhansien vuosien aikana juuri ihmisen ja eläinten suhteiden ja niiden muutosten kautta. Jos joku haluaa lukea ihan mielettömän teoksen asiasta, teoksen jossa ensimmäisen kootaan 548 sivun voimin systemaattinen näkemys siitä, mitä ihmisen ja eläinten suhde oli esihistoriallisena aikana, niin yrittäköön nielaista Nerissa Russellin hyvin, hyvin, hyvin oppinutta teosta Social Zooarchaeology. Humans And Animals in Prehistory (Cambridge University Press, 2012).  Mielettömän määrän oppineisuutta keskellä on kyllä valtaisa määrä kiinnostavaa tietoa, joka muuttaa monia vallitsevia käsityksiä ihmisen ja eläinten suhteesta. Kirjan hakemisto paljastaa, ettei tätä kirjaa ole tehty ”normaalilukijalle” vaan alan opiskelijoille ja muille tutkijoille. Hakemistosta ei löydy esimerkiksi eri eläimiä vaan paikkoja, henkilöitä, kansoja, tutkimustermejä ja niin edespäin. Mutta kirjaan tutustuminen kannattaa! Kirjaa ei tosin löydy Kyydistä mutta Helsingin yliopistosta ainakin.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka epäilee kyyditsevänsä joskus rottiakin

Muisti, muistaminen – ja Modiano

Patrick Modiano Jotta et eksyisi näillä kulmilla (Suom. Lotta Toivanen. WSOY, 2015)

Muistamisen ja unohtamisen teemat ovat kiehtoneet minua aina. Olen yrittänyt lukea muistamiseen ja muistiin liittyviä tutkimuksia aina, kun niitä on eteeni sattunut. Jotkut ovat olleet kauheita lukea, jotkut parempia, jotkut kiintoisia mutta en ole löytänyt sellaista, joka olisi jäänyt lukemistooni pysyvästi. Koskaan en ole tietokirjallisuudesta löytänyt niin hienoa ja ajattelemaan herättäviä teoksia muistamisesta kuin fiktiivisellä puolella. Kirjoittaminen ja muistaminen, uudelleenkirjoittaminen ja sopiva unohtaminen, maailman luominen ja oman menneisyytensä muokkaaminen liittävät fiktiot ja oman elämän muistamisen niin tiukasti yhteen, ettei kaunokirjallisuuden ja muistamisen yhteys ole mikään ihmetys.

Kun viime vuonna julkistettiin vuoden 2014 Nobel-palkitun nimi Patrick Modiano, monet heittivät sosiaaliseen mediaan ihmetys-paheksuntansa, että tällainen menneisyyden dinosaurus, yksi mitään sanomattomuus, että mitä se Nobel-komitea taas mokasi, olisihan ollut paljon mediaseksikkäämpiä tai parempiakin kirjailijoita tarjolla. Tutkimattomia ovat Nobel-komitean tiet, mutta täytyy myöntää julkisesti uudelleen, että minä ilahduin.

Luin aikoinaan kaikki Modianon viisi suomennettua kirjaa joskus 1990-luvulla. Myöhemmin hankin ne kaikki hyllyyni pääasiassa kirjaston poistomyynneistä. Kehäbulevardit, Villa Tristen ja Hämärien puotien kujan olen lukenut muutamia kertoja; ne iskevät minun ajatteluuni edelleen. Nuoruus ja Kadonnut kortteli on tullut luettua vain kerran, kenties nyt olisi toisen lukukerran aika. Nobel-palkinnon ironiaa oli siinäkin, että nyt kirjastot hankkivat uudet painokset näistä samoista kirjoista hyllyihinsä; kai sen verran palkinto herätti Modiano-kiinnostusta, ettei sillä yhdellä kirjalla pärjätty

Muutamat palkinnosta pillastuneet näyttivät argumentoivan, että Modiano kirjoittaa samaa tarinaa aina vain uudelleen. Minä sanoisin, että mitäpä tuosta, koska itse tarina on niin käsittämättömän kiehtova: tarina muistista, muistamisesta, unohtamisesta, menneen tietoisesta ja tiedostamattomasta keksimisestä, menneisyyden vaikutuksesta nykyiseen minäämme ja tulevaisuuteemme. Tätä tarinaa sietää kertoa yhä uudestaan ja uudestaan. Se on ihmisen ja koko ihmiskunnan tarina, että opimme ja että emme opi menneisyydestä. Modianoa lukemalla olen ymmärtänyt paljon enemmän kummallisesta ja niin kovin inhimillisestä tavastamme muistaa eli tulkita menneemme aina nykyisyyden kautta, ja koska nykyisyys on koko ajan tietyllä tavalla muuttavaa, niin menneisyytemme muuttuu, pyörähtää ruletin lailla tiettyyn paikkaan nykyisyytemme ohjaamana. Tätä prosessia Modiano kuvaa kauniisti, tarkasti, analyyttisesti ja salaperäisesti. Hänen jokaisen kirjansa lopussa olisi halunnut jotain katharsista, jotain selitystä salaperäisyydelle, mutta jäljelle jää vain lukukokemuksen muisto, ja ne muistot ja ajatukset, joita tämä lukuprosessi on herättänyt omassa muistissaan ja mielikuvituksessaan.

Ilahduin suuresti Modianon saamasta palkinnosta. En ilahtunut siksi, että juuri ehdottomasti hän olisi sen ansainnut kaikkien muiden palkinnotta lopullisestikin jääneiden sijasta, en tosiaankaan! Riemastuin siitä, että pitkän odotuksen jälkeen Modianoa tullaan kääntämään ainakin yhden kirjan verran suomeksi. Ranskaa osaamattomalle Modiano-fanille tämä tosiseikka oli hyvin raadollinen ilonlähde, eipä muuta.

Modianon Jotta et eksyisi näillä kulmilla (alkuteos 2014) on juuri sellainen kuin muistin hänen muut kirjansa. Keskiössä usein erityisesti alussa epämääräiseksi jäävä minäkertoja, joka rakentuu vähitellen muiden kertomusten kautta. Nämä kertomukset pakottavat päähenkilön muistamaan jotain mitä hän on usein halunnut pakonomaisesti unohtaa, jotain joka tuntuu olevan suurenmoisen merkityksellistä ja salaperäistä mutta jota koskaan ei kuitenkaan saavuteta, eikä se kertomuksen edetessä paljasta salaisuuksiaan. Muistaminen, etsiminen ja satunnaisten seikkojen merkitykset elämässä nousevat taas etusijalle. Kyllähän tämä kirja on tuttua Modianoa, teemat ovat tuttuja, tarinankerrontatavat aivan tuttuja jo Villa Tristestä (alkuteos 1975) alkaen mutta muistamisessa tapahtuu kuin peilisalissa, jossa kaikki vääristävät peilit keskustelevat kanssa sen hetken, kun niihin katson, niiden kanssa keskustelet vain sen hetken, ja mieleesi jää vain häivähdys vääristyneestä peilikuvasta, niin tämäkin teos tuo oman osansa muistamisen kokonaisuuteen. Enkä todellakaan sano, että kokonaisuus olisi joskus täydellinen, koska peilisalit ovat eri kulttuureissa erilaisia, menneisyys vaihtaa muotoaan niin tiuhasti, että kokonaisten ”kansakuntien” menneisyys on pelkkään kieppumista ja yhden yksittäisen ihmisen menneisyys riippuu nyt siitä, mihin peilisaliin hän sattuu kussakin huvipuistossa astumaan, ja seuraavan kerran kaupunkiin tulleessaan saman huvipuiston sama peilisali onkin saanut uuden muodon. Onko vanha mennyt rikki ja ostettu uusi? Onko peilisalin suunnittelija tehnyt muutoksia saliin? Vai ovatko salin pystyttäneet työmiehet hutiloineet tai huvikseen muuttaneet peilisalin muotoa? Kukaan ei tiedä, mitä on tapahtunut vai ovatko kaikki vaihtoehdot toteutuneet, mutta peilisaliin astuja ei näe muuta kuin taas uudet muutokset, vaikka hän ei vanhoihinkaan peilikuviinsa ole vielä saanut selityksiä. Tässä menneisyys, muistaminen ja elämä tänään kaikessa kirpaisevaisuudessaan. Minulle tätä prosessia kuvaavat Modianon kirjat, joita toivon saavani lukea suomeksi lisää. Onhan hän sentään kirjoittanut pelkästään jo yli 20 romaania ja kaiken muun sen päälle.

Palkintotalous taiteessa ja tieteessä toimii huomion herättäjänä mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Palkinnot suuntaavat katseen kuin polttolasin kosketuksen hetkeksi tiettyyn pisteeseen. Palkinto nostaa esiin mutta samalla se varjostaa kaiken mitä jää sen alle. Kirjallisuuspalkinnoissa on niin suuri mediariemu sisässään, niin suurten otsikoiden mahdollisuus, että niin monet hienot kirjat unohtuvat sen alle. Kun sanomalehden palkintouutinen vie alleen koko sivun tai useammankin, se kaikki voi olla muilta kirjoilta poissa. Auringon kanssa kilpaileva harhaileva tähti ei tuikkeellaan lumoa muuta kuin niitä, jotka tietävät sen koordinaatit, olemassaolon jo ilman suuria otsikoita.

Lopuksi haluan lainata kirjan takakannesta Modianon sanoja:
”Jotta omasta elämästään voisi luoda kirjallisen teoksen, siitä täytyy minun nähdäkseni yksinkertaisesti uneksia – unikuvissa muisti ja mielikuvitus sekoittuvat toisiinsa”.
Tässä piilee totuus. Tietokirjallisuudessa se on tieto, kaunokirjallisuudessa se on muistin ja mielikuvituksen sekoittuminen paikassa nimeltä uni.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka toivoo joskus elävänsä kadonneen ajan uudestaan nykyhetken viisaudella varustettuna

Karttahullu ihastuu ja lähtee karttojen vietäväksi

Ari Turunen, Maailman kuvat. Mitä kartat kertovat meistä ja muista? (Into, 2013)

Täytyy ihan ensimmäiseksi varoittaa tämän tekstin lukijaa: Karttahullu yrittää koukuttaa sinut lukemaan edes yhden kirjan kartoista. Olen nimittäin aina rakastanut karttoja, mitä vanhempia, sen kiehtovampia ne ovat katsella. Aina kun rahaa on löytynyt, olen ostanut erilaisia vanhoja karttakirjoja. Vanhoissa kartoissa paljastuvat niiden tekoaikojen tietämys mutta samalla myös mielikuvitus, asenteet ja hyvin vahvasti visuaaliset tunnelmat. Niitä olen vetänyt itseeni ja ihastellut karttojen taidokkuutta.

Vanhoista kartoista kertovien kirjojen ääressä olen yleensä varustautunut suurennuslasilla, koska vanhojen karttojen kuvat ovat niin kauniita yksityiskohdiltaan, samalla tavalla vanhat postimerkit kiehtovat kuva-ainekseltaan. Vanha kartta on oikeastaan kertomus jo itsessään.

Nyt ei enää tarvita suurennuslasia. Monistakin historian kiinnostavista ilmiöistä kirjoittanut Ari Turunen julkaisi parisen vuotta sitten mainion teoksen kartoista ja niiden paljastamista asioita. Tartuin kirjaan ja lueskelin pitkään minulle tuttuja asioita vahoista kartoista. Teksti oli sujuvaa, nautin lukemisesta ja erilaisten karttojen tulkinnoista. Aina löytyy joku kartta, jota ei ole koskaan nähnyt, ja aina löytyy uusia yksityiskohtia, joista ei tiedä, eikä ole itse edes huomannut tuttuakaan karttaa katsellessaan.

Kuvamateriaaliltaan Turusen kirja on näkemistäni kaikkein valaisevin. Se kuka onkaan tehnyt oivalluksen siitä, että kartasta nostetaan yksityiskohtia esiin (suurennuslasia silti tarvitaan, koska kyse vain muutamasta yksityiskohdasta karttaa kohti), on tehnyt lukijalle palveluksen. Nyt erilaiset kartat babylonialaisesta maailmankartasta (600-luku eaa.) näkypäivään asti tulevat toisella tavalla eläviksi. Turunen on mainio kuvailemaan karttojen sisältämiä sen hetkisiä käsityksiä maailmasta ja lähes kaikesta muustakin. Aiemmin kartta ei ollut pelkkä kartta vaan samalla senhetkisen uskonnollisen ja poliittisen järjestelmän tulkinta.

Hämmästyksekseni minulle kiinnostavimmaksi nousi aivan nykyaika. Olen tietysti tiennyt miten Mercatorin projektio vääristää maiden kokoja ja miten erilaisia muita projektioita on kehitelty tätä korjaamaan, miten hankalaa se oikeastaan on ja niin edespäin. Turunen sen sijaan tuo uudenlaisen näkökulman nykypäivään: Uuden-Seelannin hallituksen maailmankartta kyllä jysähti kuten moni muukin nykyajan karttamuunnos, joilla ei ole mitään tekemistä maailman parhaimman ja tarkimman kartan tekemisen kanssa vaan liittyy pikemmin ideologiseen määritykseen kuin parhaan kartan etsimiseen. Nykyinen kartta on siis edelleen samanlainen kuin muinainen kartta – mielikuvituksemme leipää!

Turusen kirja on loistava myös siitä syystä, ettei siinä ole säästelty erilaisten karttojen vertailua erityisesti nykyaikana. Kaikki kulttuurit haluavat laittaa itsensä maailman keskiöön. Tämän Turunen osoittaa hienosti vanhojen kulttuurien kohdalla mutta parhaiten tämä kirja palvelee sen muistuttajana, ettei tämä kovin inhimillinen tendenssi ole kuollut nykyaikanakaan.

Turusen Maailman kuvat lyö karttalaidallisen suoraan päin näköä kaikkia niitä, jotka mesoavat Internetin tai muun vastaavalle digi-pohjalle rakennettujen oppimateriaalien paremmuudesta verrattuna painettuun kirjaan. Tässä kirjassa kuvat saadaan puhumaan ja vertautumaan toisiinsa niin perusteellisesti ettei paremmasta väliä. Turusen analyysit syventävät kuvia ja tekevät kirjasta todella nautinnollisen lukea. Tietysti, joka sanoo, että Internet-versiona lopun kartat saataisiin liukumaan toisiinsa, ja sitten siellä vilkkuisi huomiovaloja niissä kohdissa, missä karttojen kertoma tai painottama sanoma on ristiriidassa. Tähän sanon, että PYH. Tästä oikeastaan ei ole kysymys. Vilkkuvalot sikseen ja lukemaan Turusen kirjaa. Aikaa siihen kannattaa varata paljon. Vaikka Turunen on tehnyt asiasta hyvin lukijaystävällisen ja yleistajuisen tietoteoksen, niin tietoa ja yksityiskohtaista tietoa siinä riittää.

Petri Pietiläinen, kirjakuski etsii karttaa, koska pitäisi lähteä Varkauteen. Turusen kirjasta ei löytynyt apua mutta paljon sen sijaan pohdittavaa.

Kuinka Matthew Hopkins takoi noitainmetsästyksellä rahaa

Matthew Hopkins Noitain paljastaminen vastauksena useisiin epäilyksiin, toimitettu viime aikoina Norfolkin kreivikunnan käräjätuomareille ja nyt julkaistu Matthew Hopkinsin, Noitainmetsästäjän, toimesta koko kuningaskunnan hyväksi (Suom. Eero Korpinen. Salakirjat, 2014).

Yksi Englannin kuuluisimmista noitienmetsästäjästä oli Matthew Hopkins, joka eli 1600-luvun alkupuolella. Kun puhutaan menneisyyden noitavainoista, niin monille tulee heti mieleen se ”pimeä keskiaika”, että silloinhan niitä ne tietämättömät kirkonmiehet ja inkvisiittorit vainosivat. Kaikki on suhteellista; myös pimeys. Suurin noitavainovillitys tapahtui itse asiassa uuden ajan alkupuolella ja erityisesti 1600-luvulla. Jos joku haluaa tietää suuria historiallisia syitä tähän, kannattaa lukea Marko Nenosen kaksi mielettömän hienoa, sujuvalukuista ja perusteellista teosta Noitavainot Euroopassa. Myytin synty (Atena, 2006) ja Noitavainot Euroopassa. Ihmisen pahuus (Atena, 2007). Niiden jälkeen voi lyödä argumentaatioluun kurkkuun kaikissa noitahistoriallisissavainokeskusteluissa. Rakastan suomen kieltä, koska siinä saa joskus hullutella yhdyssanoilla ja/tai yhdyssanavihellisyyksillä.

Takasin herraan nimeltä Matthew Hopkins. Miehestä ei paljoakaan historiallista tietoa löydy mutta joskus vuoden 1644 mahdollisesti noin 24-vuotias Hopkins keksi mainion ansaitsemiskeinon. Englannissa oli levottomuutta ja kaikenlaisia ilmestyksiä ja ennustuksia leijui ilmassa. Maailman rauhattomuudessa monet alkoivat syyttää epäonnisista asioista kuten lehmän yllättävästä kuolemasta usein jotain harmitonta erakkonaista, joka nyt auttoi esimerkiksi yrteillä ihmisten pikkusairauksissa. Hopkins ja hänen apurinsa mainostivat itseään tehokkaina noitien etsijöinä, ihan totta, he oikein markkinoivat kykyjään. Yksi keskeinen ihmisten mielikuvitusta kutkuttava mainos oli se, että yritys Hopkins ja kump. ei oikeastaan pyrkinyt todistamaan sitä, että noidaksi syytetty olisi tehnyt mitään noitataikoja vaan pyrki kuulusteluilla saamaan tunnustuksen siitä, että epäilty olisi liitossa paholaisen kanssa. Tämä oli 1600-luvun epävarmuuden maailmassa kovin valuuttaa.

Kirjasessaan Hopkins yrittää vakuuttaa, ettei hän käyttänyt esimerkiksi kidutusta saadakseen tunnustusta. Kiduttaminen oli itse asiassa Englannissa laissa kielletty tähän aikaan. Vasta niin sanottuna vielä uudempana aikana kiduttaminen otettiin valtiolliseen hyötykäyttöön. Hopkinsin noitajahti oli sekä valtaisi rahallinen että noidallinen suurmenestys. Tässä tietysti hieman liioittelen mutta muutamassa vuodessa hänen uskotaan aiheuttaneen satojen naisten kuoleman noitana. Hopkinsin ura kesti lyhyen ajan mutta hänen kirjasensa ja sen esittelemät menetelmät ja koko noita-asian nostaminen jatkuvasti esiin aiheutti sen, että muutamassa vuodessa Englannissa tuomittiin noitina kuolemaan enemmän ihmisiä kuin satoina edellisinä vuosina.

Hopkinsin kirja oli myös tehokas. Hän esittää siinä ensin itseään vastaan esitetyn syytöksen kuten vaikkapa, että hänen itsensä pitäisi olla suurnoita, koska hän ei muuten kykenisi tunnistamaan muita noitia. Sitten Hopkins kuittaa tämän tahallaan huonosti perustellun kysymyksen vastaamalla, ettei nyt Saatanan valtakunta voi käydä itseään vastaan, muutenhan se tuhoutuisi.

Koko kirja rakennettu kevyesti perustellun mutta vakavalta näyttävän syytöksen esittämisen ja sen näppärän kieltämisen väliseksi dialogiksi. Samalla käyvät ilmi kaikki Hopkinsin ”virallisesti” käyttämät noitientunnistuskeinot eli noidista löydettävät ylimääräiset nännit, jotka lienevät olleen kaikilta käytännössä löytyviä luomia, paholaisen henkien verenimemiskohdat, jotka lienevät olleen erilaisia ihottumia, taas lähes kaikilta löydettäviä, erilaiset tunnustamiseen johtavat suostuttelukeinot kuten nukkumisen estäminen kunnes syytetty puolitokkuroissaan tunnustaa mitä vain saadakseen nukkua, pakkokävelyttäminen, jatkuva upottaminen veteen, josta varmaan Yhdysvaltain tiedustelupalvelukin olisi ylpeä. Veteen heittäminen oli Hopkinsille yksi keino tunnistaa noita. Tämä heitettiin sidottuna veteen. Jos hän upposi, hyvä niin, silloin ei ollut noita ja kuoli syyttömänä, mutta jos tämä kellui, sitten oli noita ja nostettiin vedestä hirtettäväksi. Kaikkinensa kirjanen on hyytävää luettavaa ja kuvastaa 1600-luvun alun mielenmaailmaa jossain määrin autenttisesti.

Matthew Hopkinsin kiinnostava klassikkoteos pitäisi olla kaikissa Kymenlaakson kirjastoissa. Tavan takaa se pitäisi nostaa ”kirjasto suosittelee” hyllyihin. Teos on varsinainen helmi sekä historiasta kiinnostuneille että kaikenlaisille poliitikoille ja erityisesti aloitteleville konsulteille. Hopkins selittää, ettei hän suinkaan koskaan mene kaupunkiin ja yritä saada ihmisiä uskomaan, että heidän kaupunkiaan äskettäin kohdanneet onnettomuudet olisi aiheuttanut noita. Päinvastoin Hopkins vakuuttaa, ettei koskaan mene kaupunkiin kutsumatta, eikä koskaan tuomitse ihmistä noitana ennen kuin tämä on tunnustanut. Lisäksi Hopkins kauhistelee väitettä, että olisi tehnyt suuria voittoja kaupunkien ja kaupunkilaisten kustannuksella vaan korostaa laskutuksensa kohtuullisuutta ja sitä, kuinka paljon hänelle itselleen on koitunut matka-, yöpymis- ja tutkimuskustannuksia. Oikeastaan Hopkins kuulostaa ällistyttävästi nykyisiltä markkinamiehiltä. Ja kääntäjän lyhyissä alkusanoissa kerrotaan, että markkinat olivat hyvät ja suorastaan tuottoisat. Hopkins teki rahaa ilmeisesti niin paljon, että yritti päästä eläkkeelle. Kaikki nimittäin eivät pitäneet hänen tavastaan nähdä noitia kaikkialla ja rahastaa tällä. Hopkinsin omasta kohtalosta liikkuu monenlaista kertomusta, joista yhdessä hänet itsensä todetaan noidaksi ja surmataan. Mistleyn kylän kirkonkirjoissa todetaan kuitenkin lakonisesti, että Matthew Hopkins haudattiin Mistleyssä vuonna 1647, eikä varmaankaan sellaista lakonista merkintää olisi tehty noitana tuomitun miehen hautaamisesta.

Kirja on pieni mutta kiinnostava. Aikoinaan se oli hyvin vaikutusvaltainen ja osittain sen ja Hopkinsin tekemän valtaisan julkisen pohjatyön perusteella 1600-luku oli noitavainojen kiihkeintä aikaa Englannissa, kuten monissa paikoissa muutakin Eurooppaa. Kulttiklassikko ansaitsisi suuren näkyvyyden kirjastoissamme. Tällä hetkellä teosta saa Kymenlaaksossa vain Kuusankosken kirjastosta, mutta onneksi se kyyditetään kaikkialle Kymenlaaksoon pyydettäessä.

Petri Pietiläinen, kirjakuski ei pelkää noitia maksaakseen itsensä kipeäksi niiden surmaamisesta

POISTETTU – poistokirjallisuuden nautinnosta

Velma Wallis Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa. Atapaski-intiaanien legenda Alaskasta (Suom. Tuomas Kilpi. Like, 1996)

Kirjastojen poistomyynnit ovat olleet vuosien ajan minulle suuri kauhistus. Niistä kantaa niin valtavia kassillisia kirjoja kotiin ettei paremmasta väliä. Tosin hyvää kirjallisuuttahan se on mutta minulla ällistyttävää kyllä pääasiallisesti jo sellaista, mitä olen aiemmin lukenut kirjastosta lainaamalla. Nyt ostan sen ja ajattelen, että luen uudestaan, eikä aina käy niin. Ja kirjat vain kasaantuvat kahteen riviin jo aiemmin täynnä olevissa hyllyissä, ja kaappeihin ja kasoihin nurkkiin, kellariin, vintille, matkalaukkuihin ja sinne ja tänne.

Välillä ottaa poistomyynnistä aivan tuntemattoman kirjan. Tällainen oli Velma Walliksen jo 1996 ilmestynyt Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa. Ostin sen varmaan jo viisi vuotta sitten. Unohtuneena se pölyttyi hyllyssäni, eikä huutanut riekon lailla lukemista ennen kuin tänään 24. toukokuuta 2015. Viimeiset viikot olivat kuluneet yhdessä projektissa, eikä lukemista tai tärkeätä kirjoittamista ollut harrastanut liialti; pelkkää projektiselvityksiä, hakemuksia ja kaikkea muuta ikävää.

Walliksen kirjaan tartuin kuin pelastusrenkaaseen ja nopeasti sitä lukikin. Mitä jäi mieleen? Ensinnäkin se, että kirja on mainio oppitunti siitä, miten kirjailija käyttää materiaaliaan. Wallis kertoo jälkisanoissaan, että hän punoi tarinan kahdesta äitinsä kertomasta legendasta. Toinen niistä oli hyvin niukka. Piti keksiä lisää. Hän käytti antropologista materiaalia ja sattumalta kuulemiaan tarinoita. Hän veivasi kaiken yhteen tarinankertojan oikeudella, tosin välillä hän esittelee Alaskan ja Pohjois-Kanadan gwich’in- ja inuitkansojen askareita kuin paraskin antropologinen kuvaaja. Lukija saa perinpohjaistakin tietoa heidän tavoistaan ja pyyntimenetelmistään. Wallisin jälkisanat kuvaavat mainiosti kirjailijoiden tapaa käyttää materiaaliaan tarinan rakentamisessa. Tämä kirja kelpaisi opaskirjaksi kaikille kirjoittajakursseille!

Kaiken keskelle jää silti kaunis tarina kahdesta erilaisesta gwich’in-kansaan kuuluvasta nuoresta. Oma perhe ja kansa eivät heitä hyväksy, koska he käyttäytyvät eri tavalla kuin nuoren naisen ja miehen pitäisi käyttäytyä. Tyttö haluaa metsästää ja poika haluaa seurata aurinkoa nähdäkseen, missä se asuu. Välillä kirjailija sekoittaa mukaan suurta draamaa, mutta välillä hän pohtii, pitäisikö hänen sensuroida väkivaltaista vanhaa legendaa, että se olisi nykylukijalle moraalisesti mieluisampi. Onneksi Wallis ei sitä tee. Nyt tarina on järkyttävä, hieno ja juonellisesti komea kahden ihmisen aikuistumiskertomus. Samalla kuvataan vanhaa maailmaa, kuinka vanhaa, sitä ei tarinasta oikeastaan käy ilmi. Tarinassa valkoisia miehiä ei vielä ole saapunut Alaskaan tai Tyynenmeren rannikolle mutta heidän hevosiaan kylläkin etelämmäs. Tästä voinee päätellä, että ollaan mahdollisesti 1600-luvulla.

Mikä aika tai mikä paikka tai kuinka tarkat antropologiset yksityiskohdat ovatkaan, ei niillä ole väliä. Wallisin tarina kannattaa lukea, koska itselleni tuli mieleen, että näinhän meidänkin yhteiskuntamme nuoret seuraavat omia unelmiaan ja joutuvat välillä tuhotuksi, nousevat, kostavat, elävät ja – toivon mukaan saavuttavat rauhan. Wallisin kirja on pienoinen helmi, jota en olisi ikinä lukenut ilman kirjaston poistomyyntiä. Kiitos ja ylistys kirjaston poistomyynnille! Pitääpi seuraavan kerran mennä sinne hakemaan kassillinen ei-lukemaani kirjallisuutta, koska sieltähän voi löytyä rauhattoman sunnuntaipäivän lukuhelmi.

Petri Pietiläinen, kirjakuski taas vauhdissa