Vain silmillä syödään – ajatuksia keittokirjoista koirille ja ihmisille, osa 2 ihmiset

Keittotaitoa ihmisille:

Hanna Sumari, Marjo Kauppila, Monna Pursiainen, Aino Mäkelä Välipalat. Virtaa superfoodeista (Readme.fi, 2015)

Vihermehut ja – smoothiet (Suom. aatos Nieminen. Gummerus, 2015)

Elina Jyväs Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset (Tammi, 2014)

Kaisa Isotalo & Raija Kuittinen (toim.) Kotiruoka (Otava, 88.painos 2012, 1. painos 1908)

Carl Butlerin keittokirja (Suom. Kati Appelqvist. Gummerus, 1990, alkuteos 1974)

Helena Hallenberg & Irmeli Perho Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010)

Ihmisten keittämistä en sentään ajatellut kommentoida tässä blogi-tekstissäni, vaikka vanha sanonta, että on sitä mitä syö, voisi fingerporilaisittain muuntua ahatukseksi, että mitä ihmisemmäksi haluaa ihmisenä tulla, niin sitä enemmän pitäisi ihmistä syödä. Noh, ajattelin kuitenkin pohtia hieman kasaa keittokirjoja. Ja ihmisille tarkoitetuista keittokirjoista voi sanoa saman kuin koirille tarkoitetuista kirjoista: visuaalinen panostus, kuvat ja estetiikka korostuvat nykyään hieman eri tavalla kuin aiemmin. Välillä tuntuu, että ruokakirjojen kauneuteen vaikkapa lahjaesineenä keskitytään enemmän kuin niiden käyttökelpoisuuteen keittiössä.
Aloitan siitä, että kirjastossa käteeni osui viimeisintä villityshuutoa oleva kirja Välipalat. Virtaa superfoodeista (2015). Kaunis kirja, ehdottomasti tätä viimeisintä keittokirjavillitystä parhaimmillaan. Kuvat ovat mietittyjä ja aseteltuja kuin vanhoissa asetelmissa. Kuvien taustat mietittynä viimeisen päälle. Erityisesti ihastuin parvekkeen kaiteelle aalto-lasiin aseteltuun avokadosmoothie-kuvaan. Tätä kirjaa tekee mieli selata ja selata. Pidin myös siitä, miten ilmavasti reseptit oli laitettu aukeamalle kuvan kanssa. Ja kun sivuja on vain 167 tai jotain sinnepäin, ei niitä reseptejä kovin paljon tarvitse yhteen kirjaan uhrata, voi helposti tehdä muutaman lisää. Moniakin nykykirjoja voi repostella samalla lailla. Tästä kirjasta nyt kuitenkin pidin ja voisin jopa sen ostaakin keittokirjahyllyymme, jos siellä olisi tilaa ja jos blenderimme ei olisi sanonut sopimusta irti.

Kaikkinensa minua potuttaa se, että nykyään keittiössä pitäisi olla ainakin sauvasekoitin, blenderi (eikä mikään tavallinen näytä riittävän vaan pitäisi olla sellainen blenderi, että se sopii järeisiinkin hommiin, kutsutaanko sitä sitten kuitenkin tehosekoittimeksi) ja monitoimikone. Sitten kun vielä aina pitää olla kahvinkeitin ja mikroaaltouuni, niin ei ne kaikki meidän keittiöön mahdu. Ja ees-taas-ees-taas kaappiin ja takaisin roudaaminen tarkoittaa jossain vaiheessa varmuudella sitä, ettei homma pelitä vaan pelit ja pensselit jää kaapin kätköihin, sinne missä monilla on se leipäkone ja jäätelökone puhumattakaan niistä eksoottisimmista vempaimista.

Kävin kaupassa ja ostin repullisen resepteihin tarvittavia ”superfoodeja”, tosin niin paljon niitä eri reseptivaihtoehdoissa oli, ettei reppu riittänyt, joten jätin osan suosiolla kauppaan. Välipala-kirjassa miellyttävästi esitellään alussa näitä eri ”superfoodaineksia”, mistä osiosta pidin paljon. Sitten toimeen.
Valmistin energiapatukoita taateleista, cashewpähkinöistä, karpaloista, kookosöljystä, maapähkinävoista ja kalaharinsuolasta. Vähän erinäköistä tuli kuin kirjan kuvassa. Blenderillämme homma oli todella hankala, enkä voi sitä suositella. Olisi pitänyt varmaan olla se monitoimikone, mitä talossamme ei ole, jos minua ja vaimoani ei sellaisiksi määritellä. Ja maku? Noh, koehenkilöt pitivät patukoita ihastuttavina mutta itse en innostunut, en etenkään, kun niitä tuli niin paljon, että olisi pitänyt syödä joka päivä parisen ainakin viikon ajan. Loput kolme heitettiin roskiin, eikä uusia hevillä tehdä.
Entäs hunaja-kookospähkinät pähkinäsekoituksesta, hunajasta, ruususuolasta ja kookoshiutaleista. Valitettavasti hyvä maku ei minusta korvannut tekemisen vaivaa, joten sekin jäi sitten yhden kerran kokeiluksi. Saman kohtalon kokivat myslipatukat (joita on vielä kahden viikonkin jälkeen keittiössä turhaan tarjolla), joihin tuli kaurahiutaleita, mysliä, banaania, kookosöljyä, maapähkinävoita ja hunajaa. Ja sama ilmiö myös nokkosnököissä. Kyse ei ole siis siitä, etteikö pysty tekemään terveellistä superfood-välipalaa vaan siitä, ettei tekemisen vaiva maistu suussani tarpeeksi hyvältä. Tämä lienee ongelmani kaiken ruoanlaiton suhteen: haluan hyvää ilman liiallista vaivaa.

Koska laiskuus siis määrittelee liikaa ruoanlaittoani, niin käännyin välipala-kirjan runsaaseen smoothie-osastoon. Täällä blenderi on oiva väline, ja itse asiassa kaikki edelliset olivat varmaan olleet mukavampia tehdä, jos taloudessamme olisi monitoimikone, sillä blenderin kanssa hommasta tuli tuhraamista. Avokado- ja muut smoothiet ovat mainiota tässä kirjassa mutta samalla kirjan hyödyllisyysarvo (ostokohteena) laskee, koska näitähän erilaisia versioita pystyy niin helposti itse tekemään, koska aineksia voi vain heitellä sekaisin, ja sitten joko maitoa, mantelimaitoa tai vichyvettä sekaan, miten kukin haluaa.

Makeita välipaloja en kokeillut. Erilaisia suolaisia välipaloja kokeilin kuten oliivi-tattarileipä (tomaattia, tattarijauhoa, öljyä, suolaa. mustapippuria, oliiveja, kvinoaa), mikä itse asiassa oli mainio tapa syödä muuten itselleni vierasta tattaria (no, blineissä menee), ja muutamat levitteet, joihin en ihastunut, koska niissä taas vaiva ei kohdannut makua.
Pitkän kirjoituksen lopputulos tästä kirjasta: Mielenkiintoinen ja kenties ostan, jos alennusmyynneissä kohtaamme sopivan paksun lompakon välityksellä.

Ja kun superfoodeihin ja terveysruokiin olin hurahtanut, niin ei ollut ihme, että samalla kirjastovisiitillä tarttui mukaan kirja nimeltä Vihermehut ja – smoothiet (2015). Tästä kirjasta on tullut kokeiltua moniakin reseptejä, koska pihassamme sattuu olemaan liikaa lehtikaalia, salaatteja ja muita niin terveelliseksi määriteltyjä viheraineita. Tästä kirjasta täytyy sanoa, että tässä käännöskirjassa on minua kammottava ja ällöttävä tekovihervärimaailma ja loistavasti minulle melkein lukukelvoton taitto. Sitä paitsi ohjeissa puhutaan minulle käsittämättömistä vihervihanneksista kuten sidesalaatista (tottahan se googlesta löytyi) ja muistakin aineksista, joita tavallisessa S-marketissakaan ei ole, enkä jaksa jokaista googlata, että mikäs tämä kummallisuus siten onkaan. Hyviä terveellisiä juttuja sain aikaan mutta kirjana lukukokemus oli niin vastenmielinen, että haluaisin saada tämän kirjan ilmaiseksi, eikä sekään olisi tarpeen, koska hetkeksi lainaamalla ja pläräämällä saa käsityksen, miten näitä tehdään, eikä sen jälkeen kirjaa todellakaan tarvitse ottaa silmien nähtäväksi tuottamaan henkistä pahoinvointia.
Hassua sinänsä, että kirjan reseptit ovat pääsääntöisesti maukkaita ja hyvinvointia edistäviä mutta kirjan ulkonäkö oksettaa. Tosin vain meillä, kenties jonkun mielestä kirja on reippaan ja terveellisen näköinen. Toivon, ettei tämän kirjan ulkonäkö muutu keittokirjoissa miksikään muodiksi, koska sen jälkeen joudun pakenemaan netin reseptimaailmaan. Mutta onneksi kaikki eivät ole samasta muotista, eivät edes keittokirjat.

Kun keittokirjasta tulee kaunis esine
Baking Instinct. Eleanora von Smöörin herkkujen aateliset on juuri sitä, mitä keittokirja parhaimmillaan ja minusta pahimmillaan voi olla eli kaunis turha esine. Ymmärrän ja itse asiassa tsemppaan tekijän, Elina Jyväksen, ideaa. Hän on luonut fiktiivisen aatelisnaisen, joka rakastaa herkkuja, vastustamattomia lumoavia erikoisia herkkuja. Kirjassa on ääritaiteellinen ruokakuvitus, missä minusta mennään jo siihen, etteivät reseptit sinänsä kiinnosta vaan kirjassa kerrotut tarinat ja kuvat, ylikauniit kuvat, joissa ruokakaan ei enää ole tärkeintä vaan taiteellinen vaikutelma. Sinänsä reseptit on laadittu taidokkaasti ja valmistusohjeet ovat yksityiskohtaiset. Näin ohimennen jossain nettisivulla jonkun valmistaneen yhden ohjeen mukaisen herkun. Taisi moittia siinä jotain puutetta reseptissä mutta minulle tätä ongelmaa ei tule, koska tätä kirjaa aion käyttää vain visuaaliseen nautiskeluun, enkä keittotaidon harrastamiseen.
Tai itse asiassa nyt valehtelen, sillä sain kirjasta innostuksen kokeilla laventelia leivonnassa. Kirjassa on kaksikin laventelia sisältävää ohjetta, joista kumpikaan ei suussani napsannut mitään tarvetta. Itse laventeli sen sijaan sai minut etsimään laventelileivonnaisten ohjeita netistä ja löysin mainion ohjeen laventeli-mantelikakusta. Tätä kokeilin ja täytyy myöntää, että ihanalta maistui kakku suussamme. Aion tehdä vastaavan kakun heti, kun seuraavan kerran vieraita odotamme.
Näin ollen jouduin hieman perääntymään siitä ajatuksestani, että keittokirjaa pitää käyttää eikä pelkästään katsella. Kenties vaimoni on sittenkin oikeassa, kun hän sanoo, että kirjoja selailemalla voi saada inspiraatiota ja ideoita ruoanlaittoon.

”Rumien” kuvien kirjat

Minulle keittokirjat olivat lapsuuden kodin tärkeitä esineitä mutta nämä kirjat kuten klassinen Kotiruoka (2012/1908) eivät olleet katselukirjoja vaan työkirjoja, niiden avulla tehtiin välillä jotain muuta kuin peruskotiruokaa. Meillä on edelleen kotona parikin vastaavaa kirjaa, joista pääsääntöisesti teen paljon enemmän kuin mistään muusta kirjasta. Mitä lähemmäs nykyaikaa painokset (ja versiot) tulevat niin sitä enemmän niissä on kuvia, joita en katsele, en halua enkä tarvitse visuaalisia virikkeitä. Kunnon vanhasta lapsuuden keittokirjasta menen suoraan hakemistoon ja otan sieltä tarvitsemani sivun. Näitä kirjoja ei selailla samalla tavalla kuin visuaalisuuteen panostavia kuvakirjoja. Nämä kirjat tosiaankin kuluvat käytössä. Ne ovat likaisia (ruoka-ainetahroja), irtosivuisia ja jopa palaneita (on jonkun päälle joutunut hätätilanteessa laittamaan kuuman peltilevyn tai vahingossa kirja on laskettu kuuman keittolevyn päälle, mutta sellaiset palovammat vain korostavat keittokirjan arvoa).
Ääriesimerkki paljon jossain vaiheessa käyttämästäni ”rumasta” keittokirjasta on Carl Butlerin keittokirja (1990). Ostin sen joskus kirja-alesta ja päätin vain tehdä siitä kaikenlaista. Kirjan kuvat ovat suorastaan nykykuvitukseen verrattuna luotaantyöntäviä mutta ruotsalaisen mestarikokin ohjeet sen maukkaampia. Laskin tuossa, että olen kokeillut 15 eri reseptiä, joista parista on tullut sellaisia, että teen niitä vielä nykyäänkin kirjaan katsomatta. Tosin hieman mukaillen sen suhteen, mitä nyt sattuu raaka-aineita olemaan. Vieläkään en ole valmis kirjasta luopumaan, vaikka myöntää täytyy, että sen tunkkaiset ja tummat kuvat eivät kiihota ruokahalua.
Täydellinen keittokirja minulle
Jokainen voi mielessään mitä vastaisi, jos joku tivaisi mielipidettä tällaisesta, että mikä olisi juuri hänelle sopiva täydellinen keittokirja. Oikea vastaus ei olisi se lapsuuden keittokirja vaan aivan jotain muuta
Itse rakastan ja arvostan Helena Hallenbergin & Irmeli Perhon teosta Ruokakulttuuri islamin maissa (Gaudeamus, 2010). Minusta on lumoavaa lukea tarkkaa, taattua ja mielenkiintoista tietoa islamilaisesta ruokakulttuurista, sen raaka-aineista lähtien. Kirjassa kerrotaan niin islamin käsityksestä siitä, mitä ravinnon pitää sisältää kuin siitä, mitä ovat heidän ruokamääräyksensä. Kaikki käydään lävitse erilaisista laajan alueen ruokakulttuurin historiasta, ruoka-aineiden käytöstä ja eri alueiden erityispiirteistä aina nautintoaineisiin asti. Valtava määrä tietoa, joka on vetävästi kirjoitettua asiaproosaa. Lopuksi on suuri määrä eri alueilta tulevia käyttökelpoisia reseptejä. Täydellinen ruoka- ja kulttuuriopas.
Vaikka välillä on tuntunut, että kulttuurihistoria vetää minua lukijana liialtikin puoleensa, niin myönnän, että olemme kokeilleet useitakin reseptejä. Tämän kirjan ansiona moniin muihin turkkilaisen tai marokkolaisen tai muun alueen ruokakuvakirjoihin on myös se, että siinä keskitytään aika perinteisiin resepteihin. Monissa hyllyssämme lovissa islamilaiselta alueelta olevissa ruokakirjoissa painotus on erikoisuudessa ja suuressa kulinaarisessa (ja visuaalisessa) nautinnossa. Niiden reseptit ovat monimutkaisia, hankalia ja sisältävät paljon vaikeasti hankittavia aineksia, eli yhdessä lauseessa painottaen: ne ovat minusta käyttökelvottomia ja kelpaavat vain fiilistelyyn. Hallenbergin ja Perhon kirjan reseptit sen sijaan kutsuvat kokeilemaan, tutustumaan islamin maiden ruokaperinteeseen. Lisäksi minulle ainakin tuottaa valtavaa tyydytystä lukea kaikesta tuosta perinteestä. Näin tiedän, mitä syön ja miksi, miten kyseinen ruoka on syntynyt ja miksi sitä esimerkiksi suositaan tietyissä maissa eikä niinkään toisissa.
Odotan sitä päivää jolloin joku tekisi samanlaisen ruokakulttuurikirjan suomalaisesta ruokahistoriasta. Vielä sellaista ei ole eteeni tullut. Ottakoon joku kopin, jos innostuu.

Petri Pietiläinen, kirjakuski ruokakulttuurin lumoissa

Koirien perässä McCarthyn romaaneissa

Cormac McCarthy Kaikki kauniit hevoset (Suom. Kaijamari Sivill. WSOY, 2014),

Matka toiseen maailmaan (Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, 1995)

ja vähän kenties myös

Veren ääriin eli Lännen punainen ilta (Suom. Kaijamari Sivill. WSOY, 2012)

Ihastelen ja pelkään Kotkan pääkirjaston ”tyrkkyhyllyjä” tai ”tarttumispaikkoja”, eli niitä häkkyröitä, joissa uutuudet odottavat tai ne kirjat, joita kirjasto ”suosittelee”. Niistä tarttuu niin paljon hyviä kirjoja mukaan ettei paremmasta väliä. Amerikkalaisen Cormac McCarthyn kirjat ovat minulle tällaisia. Tai tuo nyt ei ihan täydellinen totuus ole. Tunnustan, että nähtyäni elokuvasovituksen Tiestä (elokuva 2009, alkuteos 2006, suomennos 2009) tartuin myös vanhana scifi-friikkinä hänen romaaniinsa. Luin sen ja myönnettäköön, että pidin sitä huomattavasti vaikuttavampana kuin elokuvaa, mikä ei liene yllätys kenellekään kirjojen ystävälle. Jäi suuhun maku, että voisihan tätä herraa lukea lisääkin, mutta siihen se jäi vuosiksi.

Vuonna 2012 olin keskellä koirien historiaa. Uutuushyllystä tarttui käteeni Veren ääriin (2012), ja nautin siitä suunnattomasti, etenkin, koska koirat haukkuivat niin julmetusti kirjassa. Mutta se kerronta, voi että sitä kerrontaa, sitä runoutta, sitä nautintoa, kun lukee ja sulkee silmänsä ja kaiken näkee ja tuntee edelleen kuin kirjassa.

En sitten kuitenkaan käyttänyt McCarthyä Koirien maailmanhistoriassani (SKS, 2013). Kaikkea ei vain voi tunkea yhteen kirjaan vaikka haluaisikin, tai sitten pitää tehdä omakustanne, jossa itse saa päättää kuinka hienon tai huonon teoksen julkaisee. Jäi nurkassa lymyilevä tarve lukea lisää ja vielä lisää. Muutaman kerran olen Helsingin Akateemisessa pidellyt McCarthyä englanniksi käsissäni mutta järki on voittanut; ei voi kaikkea lukea, koska aika vain ei riitä vaikka kuin venyttäisi sekunteja.

Sain tyydytettyä McCarthy fetissini sillä, että ostin kirjaston poistomyynnistä muistaakseni viime vuonna Matkan toiseen maailmaan (1995). Pistin sen hyllyyn tyydytyksen väristyksiä sisässäni. Nyt olisi kotonakin yksi McCarthy, jos lukemishimo valtaisi sietämättömällä vimmalla joskus yön pimeinä – ja sinne se unohtui muiden lukemattomien kirjojen joukkoon.

Kunnes! Kesällä 2015 kirjastossa törmäsin ”suositellaan”-hyllyssä Rajatrilogian ensimmäiseen osaan (Matka toiseen maailmaan on sen toinen osa, kolmatta ei ole vielä suomennettukaan) Kaikki kauniit hevoset (2014), ja sitten minua vietiin.

Keppihevosena koirat ja kissat

Tartuin ”hevoskirjaan” tarralappukasan kanssa. Laputin lukemastani uskollisesti valtavat määrät viittauksia koiriin, eikä tästä nyt niitä kissoja löytynyt. Tuttua kerrontaa tämä kirja nyt oli. Tässä 16-vuotias John Grady lähtee karkuteille kaverinsa Rawlinsin kanssa. Määränpäänä Meksiko. Heitä ajaa selittämätön tarve olla jossain muualla kuin kotona, tosin äiti myy isoisän kuoleman jälkeen Gradyn kotitilan, eikä äidin ja pojan suhde ole kovinkaan hyvä. Isä ja äiti ovat eronneet. Äiti tähtää näyttelijäksi ja isä on kuolemassa, tai jonkinlaisessa stagnaation tilassa. Poikien mukaan matkaan tarttuu heille tuntematon kolmas poika, Jimmy Blevins. Ja kaikkea, todellakin kaikkea jopa meksikolaiseen vankilaan tutustumista tapahtuu. Keskeiset osat kirjasta kuluvat kuitenkin satulassa ja matkalla.

Pojat kohtaavat Meksikossa roistoja ja ahneita ihmisiä mutta pääasiassa maan hiljaisia, tavallisia elämäänsä tarrautuneita köyhiä ihmisiä. Kolmas poika aiheuttaa hankaluuksia, liian hyvät hevoset aiheuttavat hankaluuksia, rakkaus aiheuttaa erityisesti hankaluuksia mutta ihmisen suhde hevoseen pysyy. Tarinasta löytyy kaikki – jopa ne koirat.

McCarthyn kirjoissa koirat ovat läsnä enemmän kuin kissat. Veren ääressä ihastelin tapaa, jolla hän rakentaa ihmisläsnäoloa, koteja, rancheja, kyliä ja kaupunkeja, koirien haukkumisesta. Kun kulkija lähestyy asutusta, ne ovat koirat, jotka häntä tervehtivät, ja niitä on kaikkialla niin kuin pitääkin olla. Koiralliseen paikkaan on hankala tulla tai poistua ilman kunnon rähinää.

”Koirien haukkua alkoi kuulua pitkin kylää. Syttyi valo.” (Kaikki kauniit hevoset, 95)

McCarthy olisi täysin samaa mieltä kuin aikoinaan suomalaiset olivat siitä, että koiraton talo on turvaton talo. Koiran tehtävä on haukkua, räksyttää ja varottaa. Tosin samalla tavalla kuin suomalaisessa kansanperinteessä (katso jos haluat kirjani Koirien Suomi, SKS, 2014) koiran tehtävänä on haukkua kaikki vieraat, vaaralliset ja ystävälliset vieraat. Vasta koiran omistaja päättää, kumpi vieras sitten hänen silmissään onkaan.

Kaikki kauniit hevoset -kirjassa koira on useimmiten koira, se vahtikoira. Tosin rikkaan maanomistajan, jonka tyttäreen päähenkilö Grady kohtalokkaasti rakastuu ja saa vastarakkautta, luona on myös rotukoiria, vinttikoiria. Muutamassa kohdassa mainitaan myös erilaiset koirat, erilaiset rotukoirien ja piskien rodulliset sekoitukset, mutta pääasiassa koiran tehtävä on toivottaa matkalaiset tervetulleiksi ja saattaa heidät matkaansa.

”Koira seurasi heitä jonkin matkaa ja pysähtyi sitten katsomaan heidän peräänsä.” (Kaikki kauniit hevoset, 65)

Koirien haukun ja muun käyttäytymisen avulla rakennetaan hetkittäisiä tunnelmia, pysyvää tunnelmaa ja viipyileviä merkityksiä. Yössä salaa kulkevat kuulevat, miten kaukaa kuuluu koirien haukku, mutta rakastavaiset ovat turvassa toistensa kanssa. Haukku on kaukana, eikä kukaan, eivät edes koirat voi heitä nähdä. Kaikesta näkee, että kirjailija haluaa saada lukijansa tarttumaan jokaisen lauseen muodostamaan tunnelmaan, lukijan pitää oppia lukemaan tekstin koiria tarkemmin kuin mitään muuta. Toisaalta tämä on minun tulkintani McCarthyn tarinoista.

Tulkinta vahvistuu ja itse asiassa voimistuu, jos lukee Rajatrilogian toisen osan eli Matkan toiseen maailmaan (1995), koska siinä vasta niitä koiria ja lisää koiria sitten onkin. Keskeinen päähenkilö Billy Parham vangitsee Meksikosta tulleen suden ja lähtee omista syistään viemään sitä takaisin kotiinsa Meksikon vuorille, eikä surmaa sitä. Suden kanssa kulkiessaan niitä koiria ja haukkuja riittää. Meksikossa susi viedään häneltä ja pakotetaan taistelemaan areenalla koiria vastaan. Suden ja myöhemmin Billyn ja hänen veljensä Boydin kohtalot kiteyttävät McCarthyn runollista mutta surullista näkemystä maailmastamme. Suden kohtalo rikkaan miehen haciendalla on hyytyvää luettavaa, sillä suden luontainen villeys ei kestä vertailussa ihmisen luonnottoman julmuuden kanssa. Kun Billy menee ja ampuu suden päähän armonlaukauksen, niin kerronnan tiiviys kylmää. Melkein odottaa toista armonlaukausta Billyn päähän. Billy ostaa kiväärillään suden ruumiin ja käy hautaamassa sen niille vuorille, minne hän ajatteli tiineenä olleen naarassuden alunperinkin vievänsä. Myöhemmin kuvio toistuu, kun Billy varastaa veljensä ruumiin haudasta ja vie sen takaisin Yhdysvaltoihin, omaan maahan.

Ja veljesten matkalla on heidän koiransa, tai enemmän se oli Boydin kuin Billyn koira, ei mikään hyvä vahtikoira, koska se ei haukkunut, kun rosvot tulivat veljesten kotitaloon ja tappoivat heidän äitinsä ja isänsä. Koiralta he leikkasivat kurkun auki. Koira jäi henkiin mutta äänettömänä. Veljekset vitsailevatkin siitä hellästi, että mitäs tekemistä oikeasti on koiralla, joka ei hauku, ei se enää ole mitenkään hyödyllinen, se on ikään kuin menettänyt oikeutensa olla koira, mutta niinhän tässä maailmassa McCarthyn kirjoissa suurin osa ihmisistä on menettänyt oikeutensa kutsua itseään ihmisiksi tai joku katsoo heitä ikään kuin he eivät olisi enää ihmisiä.

Koira on silti veljesten äänetön matkakumppani, kun pojat lähtevät hakemaan rosvojen viemiä hevosia Meksikosta. McCarthy pitää hitaasti polveilevista matkoista, jotka todellisuudessa eivät kulje vain Yhdysvaltojen ja Meksikon välillä vaan kaukaisiin ajatuksiin, historiaan, filosofiaan, ikään kuin tähtiin, toisiin maailmoihin todellakin. Voi sitä koirien rähäkkää tällä poikien vaarallisella matkalla. Kun matkaajilla on mukanaan oma koira, silloin tuntemattomien paikkojen koirat ne vaan räjähtävät elämään. Hieman liioitellen voi sanoa, että veljesten ja koiran yhteisellä matkalla ei löydy aukeamaa ilman koiraa. McCarthy muistaa aina kertoa sen, mitä koira tekee aivan vastaavalla tavalla kuin sen, mitä Boyd tekee. Billy on kuitenkin se päähenkilö, tai tärkein päähenkilöistä, jonka kautta maailma kiertyy, jonka silmien kautta maailma tunnistautuu kaikessa monimutkaisuudessaan.

Ja ne kissat? Matka toiseen maailmaan -teoksessa on joissakin paikoissa kissoja. Kissanystäviä hyytää kohtaus, missä pojat pohdiskelevat tacoja syödessään, mitä niiden sisällä mahtoikaan olla. He kiusottelevat aivan vakavissaan toisiaan siitä, että niiden sisällä oli kissaa.

Billy toteaa veljelleen, että taatusti oli kissaa: ”Näitkö miten tuo koira katseli sinua?” (Matka toiseen maailmaan, 287)

Kissojen syöminen olisi aivan loogista, koska kuumilla kaduilla tai edes varjoissakaan ei näy yhtään kissaa. Vaikka kumpikaan veljeksistä ei söisi kissaa, niin Billy pohtii, että voisi sittenkin syödä kissaa, jos olisi tarpeeksi nälkäinen. Pelkän ajatuksen myönteinen pohtiminen kuvaa sitä, miten nämä veljekset ovat maailman kurjuudessa kylvetty.

Aiemmin yksin Meksikossa käydessään Billy oli autiossa kylässä tavannut entisen papin ja nykyisen erakon, joka asusteli kissojen kanssa yksin kylässä. Kissa näkyy molempien kirjojen (Kaikki kauniit hevoset -teoksessa pojat työskentelevät rikkaan miehen ranchilla, ja siellä on kissoja, kissoja ja jonkin verran lisää kissoja, mutta sisätiloissa isännän suuressa talossa) sivuilla kodin olentona, ne tulevat ja menevät ja saapuvat erityisesti sinä hetkenä, jolloin esimerkiksi teurasjätteitä olisi tarjolla, mutta aina kissa on kodin piirissä. Kissaa ei kertaakaan esitetä edes ajatuksen tasolla hyödyllisenä olentona, joka pyydystää jyrsijöitä. Sen sijaan koiran rooli vaihtelee ystävästä makaaberin väkivallan symboliksi. Kun kuvataan sitä, miten kylässä armeijan suorittaman joukkomurhan jälkeen niin kuolleiden naispuoliset omaiset (kylän miehet on kaikki tapettu) kastavat nenäliinojaan ja kangassuikaleita kuolleiden vereen, ja miten sen jälkeen tulevat koirat, jotka syövät hiekan sekaisen veren maasta, silloin lukijaa hyytää, silloin koira on kammottava mutta pääasiassa koira on aivan ehdottomasti ihmistä parempi, tosin jää suden jälkeen. Koira nyt sentään on ihmisen pilaama – susi nousee tähtien rinnalle kauneudessaan.

McCarthyn kerrontatyylistä

Täytyy myöntää, että rakastan tapaa, jolla tämä kirjailija rakentaa tarinansa. Erityisesti nautin hänen kerrontatyylistään, lyhyistä toteavista lauseista, lyhyistä vuoropuheluista, joita rikkoo pitkät filosofiset tai pelkästään elämää tihkuvat tai todellisuudessa elää virtaavat tarinat. Tämä kirjailija luo myös maiseman, kosmisen hetken ihmisen ja maailman, ihmisen ja luonnon, ihmisen ja ihmisen välille. Purskahtaa melkein itkuun kun lukee vaikkapa seuraavan kohdan: ”Vanhan kuun viimeinen ohut kynsilastu roikkui lännessä kaukaisten vuorten yllä. Venus oli siirtynyt pois. Pimeys toi harsomaisen tähtitungoksen. Hän ei pystynyt kuvittelemaan mitä varten niitä oli niin monta.” (Matka toiseen maailmaan, 304)

Ja kaikista kirjoista voisi siteerata, vaikka kuinka monta kohtaa, itse asiassa voisi siteerata vaikka kaikki kohdat. Lukijan pitää uskaltaa viipyä tämän kirjailijan tarinoissa, pohtia ja pohtia – ja kertoa kenties oma tarina jollekin pimeällä tiellä vastaantulevalle ihmiselle, jonka kanssa istutaan hetki, syödään, poltetaan tai vain hengähdetään vaihtamassa keskenään maailman tarinoita.

McCarthyn kirjoissa elää todellakin kahden vaihtoehdon todellisuus: toisessa on valhe ja toisessa kuolema, mikä tekee valheen normaalista vastakohdasta eli totuudesta kuoleman.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka näkee unta tähtitaivaan alla nukkumisesta sekä kissoja ja koiria sisältävistä unista ja tähtimaailmoista, joissa kissat ja koirat elävät ilman ihmisiä kaikessa kissuudessaan ja koiruudessaan

Sukellus Itämeren alueen hulluihin ja ihaniin ajatuksiin – ja merelliseen todellisuuteen

Mikko Huhtamies Pohjolan Atlantis. Uskomattomia ideoita Itämerellä (John Nurmisen Säätiö, 2014)

Monet John Nurmisen Säätiön julkaisemat kirjat ovat kuluneet käsissäni. Niitä yhdistävät luonnollisesti sekä merelliset aiheet että erityisesti valtava visuaalinen kauneus. Onhan kovin luonnollista, että sellaisen määrän kartta- ja muuta historiallista materiaalia omistava säätiö panostaa kirjoissa visuaaliseen kauneuteen. Tosin harmittavana seurauksena kirjojen hinnat tuppaavat nousemaan kalliiksi.

Helsingin yliopiston Pohjoismaiden historian dosentin Mikko Huhtamiehen Itämeren alueen merelliseen historiaan keskittyvä Pohjolan Atlantis on kaikkien historiasta kiinnostuneiden kyllä pakko lukea ja suurennuslasilla. Ai, että miksi sitä suurennuslasia tarvitaan, onko präntti niin pientä? Ei suinkaan, sillä Huhtamiehen präntti on äärimmäisen sujuvaa ja lukukelpoista, välillä sitä lukee kuin parastakin dekkaria. Suurennuslasia tarvitaan, että pystyy tarpeeksi ihastelemaan kaikkia kirjassa julkaistuja karttoja niin merialueista kuin kaupungeistakin, alusten piirustuksia ja vanhojen kirjojen kuvitusta. Aivan kaunista ja uskomatonta. Osa kirjan kuvituksesta on luonnollisesti Suomessa ennen julkaisematonta. Välillä melkeinpä ihastelee niitä, ja unohtaa lukea tarinat.

Mitä nämä Huhtamiehen ”jutut” oikein ovat? Toisiinsa Itämeren kautta punoutuvia artikkeleita vai kaikkea vaan, mikä nyt häntä sattuu kiinnostamaan. En tiedä, enkä välitä tietää mutta aivan yhtä hauskaa oli lukea perustiedot niin Olaus Magnuksen aluetta kuvaavasta Carta Marinastaan (1539), Itämeren ja erityisesti Ruotsin yhdistämisestä muinaiseen Atlantikseen kuin erilaisia kuvauksia menneisyyden meriteollisuuden yksityiskohdista kuten kaleerilaivaston rakentamisesta tai ulkosaaristossa asuneiden ihmisten työstä ja toimesta muun muassa salakuljetuksen parissa. Monet tarinat olivat tietysti paljon asiasta lukeneelle jo tuttua tekstiä, mutta vähät siitä. Täytyy myöntää, että Huhtamies kirjoittaa paljon vetävämmin kuin esimerkiksi Yrjö Kaukiainen Rantarosvojen saaristossa (2006). Aina eivät asiat ole niin kuin ne kuivina voidaan ottaa vaan pieni kosteus ja värikkyys voivat lennättää tosiot lentoon.

Kirjassa kaikki on kiintoisaa mutta kaiken keskeltä minun mielestäni vaikuttavimmaksi tarinaksi nousi ”Sukelluskoneilla Atlantikseen”. Tässä Huhtamies kertoo kiehtovasti sekä sukellustekniikan (sukelluslaitteet ja -veneet) yleisestä kehityksestä että 1700-luvulla tehdystä Ö 116 -pienoismallista. Tätä säilytetään Karlskronan Merimuseossa.  Kyseessä lienee maailman vanhin sukellusveneen pienoismalli, jota ei Huhtamiehen mukaan alan julkaisuissakaan kunnolla tunneta. Kirja loppuu tähän kiehtovaan ajatukseen siitä, että alus olisi voitu jopa rakentaakin Ruotsinsalmen meritaistelun aikoihin (1790).

Kirjasta ei siis kenties löydykään Atlantista Itämereltä mutta valtavasti tietoa, mielikuvitusta kiihottavia tarinoita ja visioita, todellinen mielikuvituksen Atlantis, joka on vellonut Itämerellämme kuin mieletön myrsky.

Petri Pietiläinen, kirjakuski sukelsi uskomattomien merellisten ajatusten Itämereen

Pilasiko Sinuhe minulta Kambodzan historian?

Kim Fay Kadonneiden muistojen kartta (Suom. Hilkka Pekkanen. Bazar, 2013)

Peter Fröberg Idling Laulu nousevalle myrskylle (Suom. Marja Kyrö. Teos, 2013)

Minulla on vahva vakaumus ja ennakkoasenne sen puolesta, että hyvässä historiallisessa romaanissa pitää olla historia täydellisesti kohdallaan. Historian pitää syntyä tekstissä, menneisyyden imaista mukaansa niin, että unissakin vielä tuntuu.

Voin tunnustaa, että minut ilmeisesti on pilannut herra nimeltä Mika Waltari, ja erityisesti hänen Sinuhe egyptiläisensä (1945). Tai jos oikein tarkkoja ollaan, niin kirja sinänsä ei minua pilannut vaan mitä siitä on loihettu lausumahan (tämän tietyn verbin käyttöön minut innosti netissä lukemani Vesa Heikkisen innostava teksti osoitteessa http://www.kotus.fi/nyt/kotus-blogi/vesa_heikkinen/loihesin_siina_ajattelemaan.11970.blog). Kirjastahan on vuosikymmenet paasattu, että se on niin pirun tarkka ja historiallisesti täsmällinen kuvaus Egyptin muinaisuudesta, etteivät itse egyptologitkaan, jotka lienevät Jumalan ja Pirun jälkeen seuraavat auktoriteetit tässä asiassa, ole löytäneet siitä mitään virhettä. Näin minut jo varhain sementoitiin uskomaan historiallisen romaanin kirjoittajan historiallisuuspakkoon ja -valtaan, vaikka paljon myöhemmin kirjallisuudentutkijana kävinkin hieman miettimään, miten nykyaikaisilta Sinuhen henkilöt tuntuivatkaan ajatuksineen, tunteineen ja tekoineen.

Ja tästä sitten pitääkin siirtyä Kambodzaan. Käteeni sattui tarttumaan kirjastosta kaksikin maan historiaan liittyvää ”historiallista” romaania. Kim Fayn kirja kuvaa 1920-lukua ja indianajones-typpisten arkeologien seikkailutemmellystä Etelä-Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa, kun he jäljittävät erityisesti khmerien muinaista kulttuuria. Peter Fröberg Idlingin teos kuvaa muutamaa viikkoa vuonna 1955 Sanin, myöhemmin Pol Potina tunnetun hirmuhallitsijan, hänen poliittisen vastustajansa Saryn ja heidän molempien rakkauden/himon kohteena olevan, vähäarvoisen prinsessan, Somalyn kolmidraamassa poliittisessa murrosvaiheessa ensimmäisten demokraattisten vaalien yhteydessä. (Huh, mikä piiiitkä virke, en ehdi paloittelemaan, toivon mukaan ymmärsitte) Kaikki kolme toimivat vuorostaan kertojana rakkauden ja politiikan kolmiodraamassa. Teos näyttää takakansitekstin mukaan sen, miten yksittäiset, satunnaiset ja henkilökohtaiset ratkaisut ajavat valtiota kohti kansanmurhaa 20 vuotta myöhemmin. Olen kyllä valtavasti eri mieltä takakannen kanssa mutta mainostahan se vain on, ja pitääkin olla.

Lukemissyyt löytyvät menneisyydestä

Miksi juuri nämä kirjat? Sattumaa ja välttämättömyyttä! Joskus nimittäin huomaan tarttuvani kirjoihin yllättävistä syistä. Näihin kahteen kirjaan tartuin epäröiden mutta syystä. Fayn kirjaan tartuin lapsuuteni muiston takia. Aikoinaan vuoden 1977 jouluna sain äidiltäni joululahjaksi kirjan nimeltä Menneisyyden arvoitukset (Valitut Palat, 1977), joka tuli luettua heti joulupyhinä ja myöhemmin moneen kertaan uudestaan. Yksi kirjassa käsiteltävistä ”arvoituksista” käsitteli Angkorin rakentajia kirjan osiossa Kulttuurien synty ja kuolema.  Mieleen jäi valtaisa viidakkoon hautautunut kaupunki, jonka vesirakentaminen oli ainutlaatuisen korkealla tasolla. Muistan miettineeni monen artikkelin kohdalla, että tästä haluan tietää lisää ja tämän haluan joskus nähdä. Monestakin kohteesta on tullut myöhemmin luettua lisää. Angkor Watista sen sijaan vain silloin, kun uusi arkeologinen tieto on noussut aivan uutiseksi asti. muutama vuosi sitten laserteknologian ajalla taidettiin paljastaa Angkorin ympärillä oleva vielä laajempi kaupunkikokonaisuus ja muita viidakon kätköissä olevia temppeleitä ja kaupunkeja, mitkä kaikki odottavat nyt kuorimistaan viidakon peitosta meille kaikille. Fayn kirjassa oli lisäksi mainio nimi!

Fröberg Idlingin teokseen tartuin sen takia, että mummoni kotiin tuli muutaman vuoden ajan jonkinlainen MMM-sarjan hetkellinen kilpailija, eräänlainen uutisvuosikirja, johon oli kerätty kunkin vuoden merkittävistä uutisista artikkeleita lehdistä. Poikana muistan lukeneeni niitä ahkerasti ja vielä vahvemmin muistan sen, miten vuoden 1975 punakhmerien voittoa hehkutettiin artikkeleissa. Mielessäni on vahva muistikuva, siis kuvana siitä, miten jossain artikkelissa punakhmerit marssivat pääkaupunki Phnom Penhiin riemuiten. Kuvassa näkyi vakavailmeisiä nuorukaisia. Muistikuvissani artikkelit olivat heille myötämielisiä, ja myöhemmin Vietnamin joukkojen valloitettua maan, olen muistavinani, että tätä paheksuttiin monessakin artikkelissa. Kunnes tietoa kuoleman kentistä ja Pol Potin johtamasta kansanmurhasta alkoi tihkua maailmaan. Oliko se sitten elokuva Kuoleman kentät (1984), joka lopullisesti tukahdutti suurimman myötämielisyyden punakhmerien suhteen. Pitkään taistelut tietysti jatkuivat suurvaltapolitiikan epämääräisten syiden nojalla, liian pitkään minusta. Nämä muistikuvat ja jotkut aikuisena lukemani artikkelit saivat minut tarttumaan tähän Fröberg Idlingin teokseen. Tietysti tässäkin kirjassa oli hurja, suorastaan pahaenteinen nimi. Onko nimessä oleva myrsky koskaan maailmasta väistynyt? Iskikö pysyvä myrsky silloin kauan sitten juuri Kambodzaan ja raivoaa nykyään Syyriassa, Libyassa, Ukrainassa, Jemenissä, Nigeriassa ja monissa muissa paikoissa? Onko tämä yhtä ja samaa myrskyä hamasta muinaisuudesta nykypäivään, eikä koskaan se ole kokonaan tyyntynyt vaan aina kerännyt voimaa jossain iskeäkseen uudestaan ja uudestaan uusilla nimillä ja ideologioilla varustettuna?

Kysymyksiä ja taas kysymyksiä, joihin en kyllä näistä kirjoista saanut vastauksia. Tosin vastausten vaatiminen on lapsellista, sillä ei näissä kirjoissa näitä kysymyksiäkään esitetä.

Ja mitä jäi käteen?

Kaksi kirjaa luettu. Fayn kirja kohtuullinen arkeologinen seikkailu. Täysin epäuskottava ja paljon siinä oli turhaa. Kirjan vuodessa 1925 kaksi nuorta naista ja kaksi heihin rakastunutta miestä, ja melkoinen muu joukko seikkailijoita, etsii khmerien kadonnutta temppeliä, jossa ikivanhan päiväkirjan mukaan pitäisi olla heidän historiastaan kertovia kuparitauluja. Salamyhkäisen seikkailun varmistamiseksi päiväkirja (ja siihen liittyvä) kartta on peräisin lähetyssaarnaajalta, joka luonnollisesti löysi Angkor Watinkin ennen sen löytäjää. Kirjan parhainta antia ovat ihmissuhteet pää- ja sivuhenkilöiden välillä. Paljon turhaa maisemamaalailua sen sijaan löytyy ihan väsyttävyyteen asti.

Salailun, vaaran, rakkauden ja arkeologian kehissä pyöriessään tarina on välillä oikein maukas. Vaikka kauheasti henkilöt selittelevät toisilleen yhtä sun toista, niin pelissä on voimakkaita tunteita ja yllätyskäänteitä heidän suhteessa toisiinsa. Näin henkilöt pitävät lukuintoa vireillä. Khmerien historiastakin saadaan jotain selville, ei kuitenkaan niin paljon kuin toivoin. Angkoria ja muita temppeleitä hehkutetaan kyllä maukkaasti, niin voimallisesti maalaillen, että tuli taas halu käydä niitä katsomassa. Sen sijaan Kiinan alustavan kommunistisen vallankumouksen, khmeriläisen kulttuuripuolustuksen ja sietämättömän anakronistiselta tuntuvan (eli asioiden sijoittamisen väärään aikakauteen) jopa postkoloniaalisen ajattelutavan kritiikki on jotenkin paljolti turhaa. Kaikki neljä pääseikkailijaa haluavat aarretta omista syistään. Keskustelut heidän välillään kulttuurien itsemääräämisoikeudesta, taistelusta siirtomaavaltaa vastaan jne. ovat välillä alleviivaavia, niin alleviivaavia, että meinasi kirja lentää seinään mutta sinnikkäästi luin sen loppuun.

Fröberg Idlingin teos oli nautinnollisempi lukea. Sen kerrontatekniikka ja tyyli sopi paremmin minun lukumieltymyksiini. En voi sanoa, etteikö kirjan aihe olisi kiinnostanut. Olin jostain lukenut (kenties saman herran tietokirjan herättämästä humusta), miten Pol Pot oli ollut melkoinen tyyliniekka ja todellakin kihloissa Miss Kambodzan kanssa ennen suureksi vallankumoukselliseksi ryhtymistään. Kirjailijan tapa herättää mennyt maailma henkiin tuntui huomattavasti aidommalta kuin Fayn kirjassa. Aitous herätetään usein mietityillä tehokeinoilla. Tosin näiden kahden kirjan vertaaminen toisiinsa edes yleisellä tasolla lienee suuri vääryys. Fayn kirjassa päähenkilöt ovat länsimaisia, tosin monet pitkään Aasiassa asuneita. Heidän silmin ympäristön ei tarvitse olla niin aito kuin Fröberg Idlingin kirjassa, jossa katsomme maailmaa kolmen kambodzalaisen silmin.

Kirja on sinänsä hämmentävä. Minulle kirjat sanovat aina jotain, aivan pahimmassakin humpuukihössötyskauhistuskirjassa on sanoma, on se sitten vanha kunnon piilo-opetussuunnitelma, jonka tehtävänä on vaivihkaa totutella meitä ajattelemaan tietyllä tavalla tai sitten suorempi vaikutus/propagandasuunnitelma. Tästä tarinasta minulle jäi takakansitekstin loistavista johdatuksista huolimatta ontto ja outo olo. Haluaako teksti todella sanoa, että näiden kolmen henkilön ihmissuhteet ovat jotenkin merkityksellisiä kansanmurhan kannalta? Ei toivottavasti! Kuitenkin Sarin/Pol Potin hahmo tulee hyvin lähelle, kenties siksi, että hänen kauttaan nähdään ensimmäisten vaalien alkuasetelma. Sar tehdään hurjan mielenkiintoiseksi ja monisyiseksi ihmiseksi. Hänen poliittinen vastustajansa, varapääministeri Sary taas esitetään huomattavasti ikävämmässä ja suorastaan inhorealistispoliittisessa sävyssä. Heidän molempien kohtalonsa on sama nainen, Somaly, jonka silmin nähtynä tarina päättyy näiden kolmen kohtaamisesta vuonna 1955, ja sitä ennen ja hieman jälkeenkin ”loppusoitossa”.

Kun menneisyyteen mennään tekstissä, kuvataan maailma, kuvitellaan maailma, revitään enemmän tai vähemmän kovakouraisesti ja enemmän tai vähemmän vääristellen jotain irti, halki, poikki, siivutettuna, väännettynä, paikattuna ja kaikilla tavoin liemissä, hajuissa, mauissa, äänissä ja koirissa käsiteltynä julkaisuajan kohdan jälkeisille lukijoille luettavaksi. Historiallinen romaani on aina kirjoitushetkensä maailman ja kirjoittajahetkensä minän ansaan kuvittelema. Jokainen huomaa sen heti, kun lukee esimerkiksi vuonna 1820 Sir Walter Scottin julkaiseman Ivanhoen, jonka tapahtumat sijoittuvat 1100-luvun Englantiin. En mene tähän problematiikkaan sen enemmän kuin vain toteamalla, että koko romaanin ymmärtämiseksi pitää ymmärtää sen kirjoittamisajankohtaa. Kirja tavallaan pitää valaista 1800-luvun alun valolla! Vastaavasti joskus tulevaisuudessa varmaan joku tutkija lukee meidän aikamme historialliset romaanit ja näkee meidän aikamme niissä. Kenties Fröberg Idling on oikeilla jäljillä mennessään fiktiivisesti fiktiossa historiallisten henkilöiden päähän ja leimaamalla teoksen ”Kuvitelmaksi”. Hassua sinänsä, että romaanissa pitää vielä leimata romaani sanalla kuvitelma. Kenties kirjailija ymmärsi, miten heikoilla purjeilla on myrskyyn menossa, jos saa käyttää kömpelöä kielikuvaa.

Ruotsiksi romaanin nimi on minusta suomea mielenkiintoisempi. ”Sång till den storm som ska komma” ei tuo minulle mieleen suoraan nousevaa myrskyä vaan minusta kirjaimellisesti, ja itse asiassa eeppisesti komeampi käännös kirjalle olisi ollut ”Laulu sille myrskylle joka tulee/on tuleva”. Voi miten sanat ”on tuleva” tuo mieleeni niin raamatullisia ja voimakkaita arkaaisia mielikuvia. Huh, huh, mutta tietysti tuo nykyinen kirja nimi on ”oikeampi” kuin minun pohdintani, en voinut vain vastustaa kiusausta tuon alkuperäisen nimen minussa nostattamia myrskyväreitä kohtaan. Tietysti, koska kyseessä on laulu, tarina kuvastaa kolmea säkeistöä, ääntä vai osaako. Jos kirjan nimi olisi ”Klassinen sonaatti nousevalle myrskylle” siinä olisi määritelmän mukaan kolme osaa: Ensimmäinen olisi nopeatempoinen ja dramaattinen, toinen hidas, lyyrinen ja melodinen, ja kolmas pääsävellajissa liikkuva taas nopeatempoinen. Ei siis sonaatti tosiaankaan. Sarin näkökulmasta kerrottuna tilanne tosin on dramaattinen, mutta Saryn ei missään nimessä lyyrinen vaan pikemminkin byrokraattinen, laskelmoiva ja häikäilemätön, eikä Somalyn kolmas ja teoksen päättävä näkökulma ole nopeatempoinen vaan unelmoiva ja jossain määrin ahdistava.

Lukekaa silti tämä kirja, kovasti mielenkiintoinen, kovasti tuo ajankuvaa silmiin, mutta älkää nyt vaan uskoko, että tämä ruotsalaisen kirjoittama historiallinen romaani oikeastaan kertoo mistään muusta kuin itsestään eli kolmen henkilöhahmon suhteista toisiinsa, muihin ja erityisesti itseensä fiktiivisessä kuvitelmassa, joka häiritsevästi paikannetaan historialliseen hetkeen, tapahtumiin ja paikkaan maailmassa, jota olemme tottuneet ajattelemaan todella olemassa olleeksi eli faktaksi eli tosiasiaksi, josta taidettiin aikoinaan suositella käytettäväksi muotoa tosio. Miksiköhän tosio on hävinnyt?

Syytän sua Elisab…eiku Sinuhe egyptiläinen
Kaikenlaisissa kirjoissa niin fiktion kuin faktankin maailmassa pyritään rakentamaan kirjoittajalle auktoriteettia. Varmaan erityisen tärkeätä tämä on näiden kahden kirjan kohdalla myös siitä syystä, että kyseessä on molempien erikoisromaani. Molemmat ovat kunnostautuneet sellaisen tietokirjallisuuden saralla, joka jossain määrin legitimoi kirjailijoiden asiantuntijuutta, tai Fayn kohdalla kenties painotus on suuremmin sanoissa ”joissain määrin”. Kirjailijaesittelyissä Fröberg Idlingin kerrotaan kirjoittaneen Pol Potista ylistetyn tietokirjan Pol Pots leende (2006) ja Kim Fayn kerrotaan eläneen vuosia Vietnamissa. Fayn ansioiksi mainitaan myös palkitun vietnamilaisen ruokakirjan kirjoittaminen sekä To Asia with Love -matkaopassarjan tekeminen. Melkoista legitimiteetin etsintää kuvitelmien maailmoihin.

Hieman minua harmittaa tuo Sinuhe. Hän tavallaan pilasi minulta näiden kahden historiallisen romaanin lukukokemuksen. Fayn romaani nyt kuitenkin on vauhdikasta ja kelvollista historiafantasiaa, jossa ei kannata liikoja kompastella täydellisen epäuskottavaan ajankohdan kuvaan. Mitä siitä, ettei tunnu kauhean todelliselta tämä koko kommellusseikkailuvyyhti. Mitä siitä, että tuntuu hyvin falskilta länsimaisten päähenkilöiden suhtautuminen khmerien historian pelastamiseen. Mitä sillä on väliä, kun indianajones-maailmassa kuljetaan. Kyllähän hyvästä seikkailusta pitäisi saada nauttia. Näin varmaan Kaptah minulle sanoisi. Sinuhe kun nyt oli sellainen tosikko ja suorastaan vollottaja. Onko siis Kaptah oikeasti tosio ja Sinuhe pelkkä tosikko?

Petri Pietiläinen, kirjakuski kamputsealaisen (tämännimisenä opin sen tuntemaan) historian ällistyttämänä

Hankala ja ihana tapaus Sebald

W. G. Sebald Huimaus (Suom. Oili Suominen. Tammi, 2012),

 

ja vähän myös Marja Saarenheimo Muistamisen vimma. Kirjoituksia muistista ja unohtamisesta (Vastapaino, 2012),

ja vielä myös Jani Hakkarainen, Mirja Hartimo ja Jaana Virta (toim.) Muisti (Tampere University Press, 2014)

ja vielä vähän siivuksi sipaistuna David Morley Media, Modernity, and Technology. The Geography of The New (Routledge, 2007).

Myönnän, että jotkut kirjat ja kirjailijat ovat hankalia. Silti niihin/heihin voi ylläpitää ihastussuhdetta. Esimerkiksi varmaan aivan ihastuttavista kirjoista Robert Musilin (1880–1942) Mies vailla ominaisuuksia on minulta edelleen kesken, harmi!

Toisaalta jotkut kirjailijat ovat kauhean helppoja kuten Ursula K. Le Guin (1929–). Tutustuin hänen Maameren tarinoihinsa tuoreeltaan 1970-luvun lopussa, minkä jälkeen luin häntä englanniksi, koska suomennokset loppuivat. sitten tuli väli, mutta löysin uudestaan 2000-luvulla, ja palasin lukemaan Maamerenkin uudestaan. Ihastus ja rakkaus hänen teksteihinsä ovat pysyneet vankkoina, vaikka lukukokemukset ovat muuttuneet vuosien varrella. Nyt tätä kirjoittaessa tulipa mieleeni, että voisin taas lainata pari hänen kirjaansa ja lukea ne uudestaan.

Pieni sivupolku vie minut minulle hankalampien kirjailijoiden luokse. Yksi ehdottomista hankalista on W. G. Sebald (1944–2001). Aikoinaan luin hänen Austerlitzinsa (2002) ja jäin hämmentyneeksi. Tarinan rakenne oli kiintoisa, fiktion ja faktan sekoittaminen ällistyttävää, mustavalkokuvien käyttö dokumentaarisesti ihastuttava, arkkitehtuurin ja menneisyyden kaivaminen ihastutti. Tämä ei liene ihme, koska olen monien muiden lisäksi Proust- ja Modiano-hullu. Silti teos oli hankala lukea. En silloin enkä nykyäänkään täysin tiedä, miten siihen suhtautuisin. Muistan, miten väittelin erään ystäväni kanssa tuoreeltaan siitä, oliko teos mestarillinen, kummallinen vai pelkästään tylsä. Ystäväni oli Sebaldiin hulluna mutta minä suhtauduin varauksellisesti. Jälkikäteen katsellessa hän oli oikeassa minä väärässä. Vieraalla maalla (2004) meni sitten alas parisen vuotta myöhemmin, mutta Saturnuksen renkaat (2010) jäi kesken kesken kesken. Ostin sen silti hyllyyni ja laitoin symbolisesti aika keskelle hyllyä, että painottuisi sen keskeisesti kesken jäänyt lukeminen. Kirja on muutes vieläkin saattamatta loppuun minun kohdallani. Kenties tartun siihen Le Guinin välissä.

Kului parisen vuotta enkä edes muistanut Sebaldia. Panin merkille Huimauksen (2011) ilmestymisen, enkä tuntenut mitään tarvetta tarttua siihen. Maailma muuttui. Luin syksyllä 2014 Austerlitzin uudestaan, ja vanha lukukokemukseni ei toistunut – olin nyt aivan haltioitunut. Palauttaessani kirjaa näin ”uutuustelineessä” uusimman suomennoksen Ilmasota ja kirjallisuus (2014). Tartuin siihen, koska halusin nähdä, miten saksalainen kirjailija käsittelee Saksan pommittamista toisessa maailmansodassa. Olin aiemmin lukenut ruotsalaisen esseistin Sven Lindqvistin (1932–) koko suomennetun tuotannon, johon kuuluu hieno teos Nyt sinä kuolit – pommien vuosisata (2000). Sen lukukokemusmuiston takia intoonnuin tarttumaan Sebaldiin, onneksi. Ilmasota ja kirjallisuus on yksi hienoimmista sotaa ja kirjallisuutta käsittelevistä teoksista. Samalla siinä on joidenkin arvostelijoiden mielestä erikoinen (ja kirjan kokonaisuutta joidenkin mielestä laskeva) essee saksalaisesta kirjailijasta Alfred Anderschista. Tähän keskusteluun menemättä totean vain, että minusta essee on loistava analyysi siitä, miten ”klassikoita” tehdään, miten johonkin kirjailijaan laitetaan valokeila ja miten heistä tehdään suuria, miten tämä prosessi liittyy sekä yhteiskuntien että tarpeiden muutoksiin. Jokaisen kirjallisuushistorian dynamiikasta kiinnostuneen kannattaa lukea tämä essee. Ja sitten olinkin valmis ottamaan käteeni Huimauksen.

Huimaava matka

Kirjojen määritteleminen on loputon matka sokkeloihin. Jotkut pitävät kovinkin tärkeänä, onko kirja dekkari, tieteiskirjallisuutta, fantasiaa, tieteisfantasiaa, realismia vai mitä ihmettä. Yksi keskeisistä ja joskus hämäävimmistä erotteluista on kauno- ja tietokirjallisuuden väliin vedetty viiva, joka joskus mielestäni kyllä vedetään sinne kuuluisaan veteen, vieläpä usein pariinkin kertaan. Ai miten niin siinä olisi jotain vaikeata, voi joku ähkäistä, eikös asiat ole päivänselviä. Ei aina, eikä aina pidäkään olla. Esseet esimerkiksi laitetaan määrityksissä molempiin kategorioihin ja muistelmissa usein on kyse samalla tavalla hankalasti määrittyvistä kirjoista, jotka taitavat pudota sinne veteen viivojen loitontuessa toisistaan kuin aallot.

Sebaldin kirjojakin on luokiteltu sinne ja tänne. Kotkan pääkirjastossa Sebaldit ovat pääasiassa luokassa 84.2 eli suomenkielisessä kertomakirjallisuudessa (Ilmasota on luokassa 86.4 eli saksankielisen kirjallisuuden historia ja tutkimus, vaikka minusta ihan tavallinen seebaldi tämäkin kirja on, täynnä omakohtaista esseemäistä pohdintaa ja historiaa).  Huimauksen sivuliepeestä voi lukea, että ”[Y]leisesti katsotaan”, että hän julkaissut neljä kaunokirjallista kertovaa teosta, yhden runokokoelman ja neljä esseekokoelmaa”. En väitä vastaan, koska yksityinen katseeni ei riittäne yleisen katseen horjuttamiseen, eikä minusta oikeastaan ole mitään väliä sillä, miten kirjat luokitellaan, kunhan ne löytävät täyspäisiä lukijoita ja paljon.

Huimaus oli minun lukemanani muun muassa matkakirja Stendhalin maailmaan, Italiaan ja Kafkaan (olisinpa muutamaa vuotta sitten tiennyt, että Kafka kävi Venetsiassa, niin olisin voinut käydä kulkemassa hänen jalanjälkiään siellä), Sebaldin lapsuuteen ja lapsuuden maisemaan, historiaan ja vähän moneen muuhunkin paikkaan. Se sisälsi viipyileviä muistijälkiä, tarkkoja visuaalisia havaintoja ympäristöstä aivan säähän ja arkkitehtuuriin asti, minua pohdituttamaan jääviä ajatuksia muistamisesta, muistista, menneisyyden kirjoittamisesta uusiksi, muistijälkien mahdottomuudesta, mahdollisuudesta valehdella muistijälkiä jopa itselleen ja edelleen syvenevää tutustumista fiktiiviseen hahmoon nimeltä Sebald, tai kirjan minä-kertoja. Jokunen viikko sitten Helsingin Sanomien tiedeosiossa kirjoitettiin ”uutisena” jostain uudesta muistia koskevasta tutkimuksesta. Toimittaja kirjoitti kuin suuresta löydöstä siitä, miten tutkimuksessa oli havaittu se, miten ihmisille voidaan luoda muistoja, joita he oikeastaan pitävät ominaan, aitoina omina muistoina. Kun luin artikkelia, muistan hymähdelleeni, että jopas tässä uutisena välitetään asiaa, mikä on ollut muun muassa kirjailijoiden kirjoitusten aiheena jo ainakin sata vuotta. Kirjoittaminen on muistamista, muistaminen on usein kirjoittamista, jossa muistoja luodaan, muokataan ja joskus lopulta uskotaan kaikki, mitä muistetaan. Sebaldin (ja monen muun) kirjailijan kirjat kulkevat tässä maastossa sellaisella taitavuudella, että huimaa. Muistaminen ei siltikään ole kertomus vaan kertomus on muistin jäsentämistä, muokkaamista ja jopa vääristämistä. Menneisyydestä kertominen edellyttää muistia, mutta muisti ja kertomus eivät ole sama asia. Sebaldi rikkoo taitavasti koko ajan tätä yhteyttä. Hän korostaa kertomuksissaan muistin samanaikaista heikkoutta ja vahvuutta. Kenties hänen käyttämänsä valokuvat ja muut visuaaliset ärsykkeet korostavat sanallisen kerronnan peittävyyttä: kirjaan lisätty junalippu todistaa jonkin matkan tapahtuneen mutta miten pelkkä lippu todistaa kerronnan tapahtumien kuvaavan jotain todella tapahtunutta. Kenties visuaalinen ärsyke on vain tapa rikkoa muuten niin koukuttavaa kerrontaa, osoittaa sanojen rajoja vai sittenkin todistaa sanojen oikeuden kuvata tapahtumia. Hankala tapaus tämä Sebald, pistää miettimään niin monia mahdollisia maailmoja.

Tulipa siis kaikenlaista mieleen Hesaria lukiessa. Toimittajien kannattaisi joskus lukea tutkimuskirjallisuutta muistista. Esimerkiksi Tampereen yliopiston julkaisusarjassa on tullut äskettäin mainio artikkelikokoelma nimeltään Muisti (2014). Yhdessä sen artikkeleista Matti Hyvärinen pohtii muistin, kertomuksen ja kerronnallisuuden yhteyksiä, ja käyttää luonnollisesti vahvasti Sebaldia. Hyvärisen (s. 37) omin sanoin tämä on luonnollista, koska se liittyy Sebaldiin ensinnäkin siksi, että tällä on ”lähes piinaa muistamisen ja muistelemisen pakkonsa sekä yksilönä että eurooppalaisen sivilisaation jäsenenä” ja toiseksi kirjojen rakenteen takia. Hyvärinen toteaa ”hänen kirjojensa hämmentävä rakenne, joka nostaa muistin ja kertomuksen suhteen tutkittavaksi”. Hyvärisen artikkeli kannattaa lukea ehdottomasti. Kokoelman minusta hauskin ja mielenkiintoisin artikkeli on Bernt Östermanin ”Matkakirjoituskone, kävelykeppi ja tähtikuvioinen nenäliina  – muistoesineiden filosofiaa”, jossa pohditaan muistoesineiden roolia kohteidensa muiston elävöittäjinä, koko muistoesineen roolia yhteiskunnassamme (miksi esimerkiksi kuuluisuuksien jälkeensä jättämistä rojuista maksetaan niin suuria summia jne.) ja erityisesti Helsingin yliopiston Wright-Wittgenstein-arkiston kokoelmiin kuuluvia molempiin herroihin liitettäviä muistoesineitä. Valaiseva ja kiintoisa artikkeli ei viittaa mitenkään Sebaldiin mutta minulle tuli mieleen se, miten Sebaldin kirjoihinsa kuvien kautta liittämät paikat, esineet ja muu kuvissa esitetty toimivat samalla tavalla kuin muistoesine   –  niihin on takertuneena jotain muka-autenttista kirjan kertomuksesta, ne ovat samalla tavalla todisteita jostain kertomuksen ulkopuolisesta kuin Östermanin käsittelemät muistoesineet.

Siinä mielessä Sebald on saavuttanut klassikon aseman kirjallisuuden ja muistamisen kentillä, että esimerkiksi Marja Saarenheimo käsittelee hänen tuotantoaan yhtenä kuuden kirjailijan joukossa muistamista pohtivassa esseekokoelmassaan Muistamisen vimma (2014). Saarenheimon esseet ovat mielenkiintoista luettavaa, vaikkakin olisin jättänyt Proustin pois käsiteltävien joukosta, koska häntä on käsitelty ja väännetty niin paljon. En ole Saarenheimon kanssa aina samaa mieltä Sebald-osiossakaan mutta menemättä siihen yksityiskohtaisesti täytyy sanoa, että hienosti hän tätä käsittelee.

Sebaldin yhteys nykytaiteeseen

Kiintoisa lyhyt analyysi Sebaldista löytyy David Morleyn teoksesta Media, Modernity, and Technology. The Geography of The New (2007). Morley yhdistää Sebaldin teoksissa käyttämää tekstiä ja kuvia yhdistävää tekniikkaa nykytaiteilijoiden kuten ranskalaisen Christian Boltanskin (1944–) ja saksalaisen Gerhard Richterin (1932–) tapoihin tuottaa merkityksiä omissa teoksissaan. Boltanski taiteen lähtökohtana on tila, johon hän rakentaa tarinan. Richter on taas uudistanut saksalaista abstraktia taidetta tutkimalla maalauksen ja valokuvan suhteita. Molemmat tutkivat dokumentaarisen esityksen, kuvien tai jopa mainosten sekä muistelun, muistamisen, muistiprosessien välisiä monimutkaisia yhteyksiä. Molemmilla totuuden ja petoksen suhde nousee esiin heidän töissään aivan samalla tavalla kuin Sebaldilla. Morley vertaa häntä erityisesti Boltanskiin, vaikka minusta yhteys Richterin Atlas-sarjaan voisi olla aivan yhtä jännittävä. Toisaalta en voi muuta kuin nyökytellä Morleyn ajatukselle siitä, miten dokumentaarisen näköisesti käytetyt kuvat ja muu visuaalinen materiaali luovat Sebaldin teoksiin dokumentaarisen illuusion, ikään kuin Sebald kirjoittaisi dokumenttia, eikä fiktiota. Ja dokumenttikin on fiktiota.

Hyvä havainto on myös se, ettei kirjailijan käyttämien visuaalisten elementtien rooli tarinassa ole aina itsestään selvä. Ne suorastaan rikkovat tai ainakin häiritsevät kertomusta. Niiden ”laatu” ei innosta tutkiskelemaan niitä tarkasti esimerkiksi suurennuslasilla. Ne ovat Morleyn sanoin ”snapshots”. Kuvien ja tarinan suhde pakottaa lukijan ikään kuin lukemaan kuvia tarinan lävitse mutta samalla hänelle tulee Sebaldin hienosti rakentama tunne siitä, että kuvat ovat jotain paljon suurempaa kuin pelkkä tarinan osa. Morleyn mielestä näin ne muodostavat kirjailijan ”väärennöksen” todellisuudesta. Monet tutkijat ovatkin nähneet Sebladin tehneen uudenlaista kirjallisuutta, missä venytetään sekä fiktion että faktan (erityisesti historiankirjoituksen) roolia pakottamalla ne molemmat taipumaan toistensa käyttötapoihin, sovittuihin muotoihin ja tehokeinoihin. Varmaan totta tämäkin, mutta minusta ne pikemminkin luovat dokumentaarisen rinnakkaiskertomuksen. Tekisi mieli leikata ne pois kirjasta, laittaa järjestykseen valkoiselle pahville ja miettiä niiden kertomaa kertomusta.

Ja mitä jäi Huimauksesta heti käteen kaiken yllä olevan lisäksi? Ensinnäkin tarve lukea Stendhalin Punaista ja mustaa mahdollisimman pian uudestaan, kenties myös Parman kartusiaaniluostari, muita hänen kirjojaan en ole lukenutkaan. Kafkaan en syöksy, koska lueskelen joka tapauksessa häntä silloin ja tällöin. Pisanellon maalauksia tuli heti katseltua, muutamat niistä osoittautuivat hyvin tutuksi. Veronaan tekisi nyt mieli lähteä katsomaan niitä Pisanellon maalauksia, joista Sebald kertoo teoksessaan. Italialaisista sarjamurhaajistakin olisi kiintoisaa saada tietää enemmän kuin mitä Sebald kertoo. Ja suurin anti kirjasta lienee lähiaikoina se, että tartun varmaan tiukasti Saturnuksen renkaisiin, ja nyt aloitan alusta ja nautin loppuun asti. Tämän kehottaisin jokaista tekemään, joka ei jo ole Sebaldiinsa tutustunut.

Petri Pietiläinen, kirjakuski huimaavissa tunnelmissa

Vain silmilläkö syödään – ajatuksia keittokirjoista koirille ja ihmisille, osa 1 koirat

Keittotaitoa koirille:

Jarmo Österman Koirakokin parhaat reseptit (Docendo, 2015)

Merja Hellemann & Petri Marjeta Koiran ruokinta (Art House, toinen, tarkistettu laitos 2014/2010)

Annegret Bangert ja Britta Endemann Maukasta ruokaa koirallesi (Suom. Ilona Ahlgrén. Perhemediat, 2006, alkuteos 2001)

Helena Vehkaoja ja Mikael Vehkaoja Koiran keittokirja. Terveellisen ruokinnan ABC (Kirjayhtymä, 1993)

Pohdiskeluilla on aina taustansa. Kirjoituksiksi kaikki pohdiskelut eivät taivu, koska ne eivät kestä aina päivänvaloa vaan niitä on parasta jättää yön pimeisiin hetkiin. Nämä keittokirjoihin kohdistuvien kirjoitusteni syntyhistoria paljastuu tavallistakin monimutkaisemmaksi.

Ensimmäinen askelmerkki löytyy siitä, että olen pitkään ihmetellyt valtaisaa ruokaohjelmien määrää televisiossa. Vaihda kanavaa milloin tahansa, ja aina löytyy kokkausta kanavalta kuin kanavalta. Ruoka, ruoka ja vielä kerran ruoka näyttäytyy länsimaisen televisiomaailman ykköstrendiltä. Ja miksipä ei, koska ruokaohjelmia lienee halpaa tehdä, niistä löytyy selviä ostettavissa olevia formaatteja, eikä kaikkea tarvitse keksiä itse. Ruoka tuntuu muuttuneen itseilmaisun välineeksi ja kappailupaikaksi, kuka nyt onkaan masterseffien seffi. Ruokaahan meillä on ympäri vuoden kaikenlaista, eikä paljon vuodenajoista välitetä, kun tiettyjä ruoka-aineita halutaan. Surullista mutta totta. Näin televisio täyttyy viikoittain sadoista (pieni liioittelu sallittakoon) ruokakokkauskisaamiskiusaamisohjelmista.

Mutta sama ilmiö näkyy kirjamaailmassa. Syksyn tietokirjauutuuksien joukosta löytyy aivan häkellyttävä määrä erilaisia ruokakirjoja, ruokatrendikirjoja ja kiinnostavia ruokakirjoja. Ja miksipä eivät kustantajat niitä julkaise, sillä niitä ostetaan. Meidän keittiön hyllyssä on yli 50 erilaista ruokakirjaa (oli enemmänkin mutta yritämme luopua edes osasta, että voisi ostaa lisää).

Toinen puraisu koiranruokamaailmaan
Toisen ja ratkaisevan puraisun tämän ensimmäisen kirjoituksen syntymiselle sain Kymen Sanomiin kirjoittamastani kirja-arvostelusta ”Gourmet-ruokaohjeita koirille” (KS, 24.6.2015). Ihmettelin ja kehuin siinä Jarmo Östermanin kirjoittamaa kokkauskirjaa koirille. Kehuin siitäkin huolimatta, että koiranomistajatuttavani naureskelivat kirjalle, etteivät he ainakaan aio kokata tuntikausia koirilleen ruokaa, kun voi ruokajämiä ja kaupan valmiita murkinoita musteille syöttää.

Pohdin arvostelussa muun muassa sitä, miten kaikissa nykykeittokirjoissa näkyvä suunnaton panostus kirjan kuvitukseen oli siirtynyt myös koirien keittokirjoihin. Olisin tietysti voinut painottaa arvostelussa enemmän myös sitä, miten Österman itse on korostanut monissa haastatteluissa, että on kirjallaan pyrkinyt nostamaan kotiruoan tekemisen arvostuksen kunniaan myös koirien suhteen. Totta tosiaan näin hän kirjassaan tekee mutta sama ilmiö näkyy monissa aiemmissakin ruokakirjoissa koirille, että kyllä Österman jatkaa pitkää trendiä. Helena ja Mikael Vehkaojan kirjassa 1990-luvulta kokataan kotona aivan vastaavia kotiruokia kuin Östermankin kokkailee. Vehkaojien kirjasta tosin puuttuvat Östermanin kirjasta löytyviä uusia trendiruoka-aineita kuten kvinoa ja sen sellaiset. Muitakin eroja on ilmaantunut kirjojen 20 vuoden ilmestymisaikana. Kun Vehkaojien kirjasta tulee se tuntu, että kirjoittajat ovat huolissaan kotiruokaa vielä syövien eikä kauppojen valmisruokia (ravitsemukseltaan täydellisesti tasapainotettuihin kenties?) nauttivien koirien terveellisestä ravinnosta, niin nyt Österman on huolissaan siitä, miten koirille syötetään yhä enemmän teollisesti tuotettua valmisruokaa. Sama huoli liittyy nykyään meihin ihmisiin. Koirien ja ihmisten ruokailutottumukset kulkevat nätisti käsi tassussa kuten koiran ja koiran parhaan ystävän kuuluukin.

Pienestä kritiikistäni huolimatta on silti hienoa, että koirienkin kohdalla jaksetaan puhua valmisruokabisnestä vastaan. Tässä Östermanin kirja on tehokas. Siinä todella pyritään heittämään koiranmakkarat, purkkiruoka, naksuraksut ja täydellisesti ravintoarvoiltaan tasapainotetut valmismössöt mahdollisimman pitkälle pöpelikköön. Koirakokin parhaat reseptit -kirjan nimi olisikin voinut olla Kunnon ruokaa koirille ja ihmisille, sillä niin monet kirjan herkkureseptit sopivat hyväksi lähtökohdaksi ihmisille tarjottaviksi terveellisiksi aterioiksi. Itse ainakin aion muutamaa niistä kokeilla myös kotiruokapöydässäni.

Östermanin kirjan innostamana katsoin muita vähän vanhempia koirille tarkoitettuja kokkikirjoja, ja yllätyksekseni niitä löytyi läjäpäin. Koirien ruokkimiseksi tarkoitetuissa kokkauskirjoissa näkyi todella sama muutos kuin ihmisillekin tarkoitetuissa: kuvien määrä, laatu ja merkitys ovat kasvaneet koko ajan. Kun Vehkaojilla oli hauska piirroskuvitus, eikä laisinkaan kuvia lopputuloksista eli koiran kirsun eteen kannettavista annoksista niin 2000-luvulle tultaessa kuvat ilmestyvät vahvasti mukaan. Östermanin kirjassa kuvat ovat jo aivan yhtä suuressa osassa kuin ihmisten ruokkimiseen tarkoitetuissa kirjoissa. Tietysti tämä on ymmärrettävää, sillä lapsikin tietää, etteivät koirat itse kokkaa vaan ihmiset kokkaavat koirilleen. Kaupassa kirjaa selaileva koiranomistaja koukutetaan kaikista nykykeittokirjoista tutulla kuvamateriaalilla, missä kuvat ovat yhtä kuin herkullisuus. Kuvien voima ei kylläkään koiriin varmaan vaikuta, vai onkohan kukaan kokeillut heilutella kirjaa koiransa silmien edessä ja maaritella, että sanohan Peni vuh sillä kohtaa, mitä ruokaa tänään haluat syödä. Östermanin ja saksasta 2000-luvun alussa käännetyn teoksen Maukasta ruokaa koirallesi kuvamaailman eroavaisuus kiinnosti minua. Valokuvaajana Österman loihtii pelkästään lopputuotteista kuulaita ja selkeitä kuvia, kun taas Annegret Bangertin ja Britta Endemanin kirjasta löytyy paljon enemmän kuvia koirista, koirista syömässä, koirista harrastamassa, koirista siinä tai tässä mutta myös koirista syömässä. Kirjassa on Östermaniin verrattuna paljon vähemmän kuvia lopullisista ruoka-annoksista ja paljon kuvia annosten tekemiseen tarvittavista raaka-aineista. Tällaisia kuvia Östermanin kirjassa ei ole käytännössä olleskaan. Ja kieltämättä raaka-aineista otetut kuvat on valokuvina äärimmäisen tylsiä mutta toisaalta informatiivisia aivan toisella tavalla kuin Östermanin kirjan kuvat.

Leikki sikseen! Muutos on silti hurja. Kun Vehkaojat vielä muistuttavat kirjansa alaotsikossa, että tässä on ”terveellisen ruokinnan” -opas niin 2000-luvulla sitä ei enää tarvitse korostaa. Silti kaikissa kirjoissa kirjoitetaan painonhallinnasta ja sairauksien ehkäisemisestä ruokinnalla myös koirien suhteen. Niinpä niin, länsimaissa ja tietysti myös muualla maailmassa, missä on varaa ylisyöttää koiria, koirien liikalihavuus on aivan yhtä suuri ongelma kuin ihmisten liikalihavuus.

Tutkittua tieto koiranruokinnasta

Merja Hellemannin ja Petri Marjetan teos Koiran ruokinta onkin sitten aivan jotain muuta kuin koiraruokakirja. Kyseinen teos pyrkii kuvaamaan koiran ruokinnan ja ruokavalion oppikirjan tehokkaasti. Tässä teoksessa käsitellään koiran ravinnontarve ruoka-aineittain, autetaan koiran päivittäisen ravitsemustarpeen määrittelemisessä, opastetaan sairaan koiran ruokavalion laatimisessa ja sen sellaista.

Hellemann ja Marjeta varmaan harmittelisivat, että lueskelin heidän kirjaansa huvikseni koirakokkikirjojen lomassa. Ja kun vielä muistaa, etten edes omista koiraa, lukemisestani ei siis olisi ollut minulle tai yhdellekään koiralle mitään hyötyä, mutta väliäkös sillä, koska heidän kirjansa oli erinomainen. Ymmärrän hyvin, miten tällaista kirjaa todellakin tarvitaan eläinhoitajan ammattitutkinnon suorittamisessa ja muussa ammattikäytössä esimerkiksi lemmikkieläinkaupoissa. Eikä tällaisessa kirjassa todellakaan tarvita kuvia, erilaiset tilastodiagrammit sen sijaan saavat ansaitsemansa paikan. Hauskaa tässä kirjassa oli se, että kirjoittajat jakavat koirat kolmeen kategoriaa normaalien kahden sijasta: seurakoirien/lemmikkien ja käyttökoirien lisäksi he määrittelevät urheilukoirien kategorian, johon kuuluvat huippu-urheilijoihin verrattavat koirat kuten vinttikoirakilpailuihin ja vetokoirakilpailuihin osallistuvat koirat.

Petri Pietiläinen, kirjakuski koirille tarkoitettujen keittokirjojen lumoissa kokkaa Pepin maksastipendejä itselleen, koska rouva ei pidä maksasta

Upeasta laivahaudasta löytyi kaksi naista – viikinkiajan naisten uusi elämä

Kvinner i vikingtid/ Vikingatidens kvinnor Nancy L. Coleman & Nanna Løkka (Red.) (Skandinavian Academic Press, 2014)

Kirjastot ovat joskus sietämättömiä paikkoja. Sitä katsoo lappua kädessään ja on hakemassa vain sitä yhtä ainoata kirjaa reppuunsa, kun huomaa ulos tullessaan, että repussa on kuusi tai jopa kymmenen kirjaa, ja se painaa kuin kivi. Kirjaston uutuushylly on taas imenyt minut luoksensa ja pakottanut lähes tulkoon aseella uhaten (ase on ajatuksellinen uteliaisuus, että mitähän tuostakin kiinnostavasta kirjasta löytyykään) lainaamaan kirjoja, kirjoja ja vielä enemmän kirjoja.

Yksi näistä käteni kautta lainauskoneeseen ja siitä repun avulla kotisohvalle kulkeutuneista kirjoista oli akateeminen artikkelikokoelma viikinkiajan naisista. Pääasiassa Pohjoismaisissa yliopistoissa (ei suomalaisia joukossa, pari Brittein saarilta) työskentelevät tutkijat kirjoittivat artikkeleissa uudenlaista näkemystä viikinkinaisista. Meillä monilla lienee päässämme se mielikuva, että viikinkimiehet melskasivat monenkirjavilla seikkailu-, ryöstö-, valloitus- tai raiskausretkillään ympäri Eurooppaa vuosina 800–1050. Naiset ja lapset olivat kotona Norjassa, Tanskassa, Ruotsissa ja varmaan hyvin vähäpätöisesti myös Suomessa, mitä nimeä nyt siihen aikaan näistä alueista nyt käytettiinkään. Artikkelikokoelma viikinkiajan naisista musertaa tätä 1800-luvun viktoriaanisen ajan mielikuvaa alistetuista viikinkinaisista. Se oikeastaan antaa kiinnostavia välähdyksiä siihen, miten hanakasti haluamme (tutkijat ja media) rakentaa menneisyyttä aina vain nykyisyyden kautta. Yhdessä artikkelissa kirjoittaja toteaakin hauskasti, että käsitys kotia hallitsevasta mutta julkisessa elämässä vähäistä vaikutusvaltaa omaavasta viikinkinaisesta oli oikeastaan 1800-luvun viktoriaanisen ilmapiirin tuote. Viktoriaaninen perhekäsitys otti tavallaan omakseen viikinkimaailman, eikä sitä näkemystä ole ollut myöhemmin helppoa murtaa.

Hyvä esimerkki siitä, miten kieroutunut tilanne oikeastaan on, nousee Marianne Moenin artikkelista ”Women in the Landscape”. Moen tulkitsee Norjan yhtä kuuluisimmista laivahaudoista eli Osebergin hautakumpua (päivitetty vuoteen 843). Kumpua pidettiin merkittävän miehen hautana, kunnes sen kaivauksissa sieltä löytyi upeaan laivaan haudattuna kaksi vanhahkoa naista (toinen noin 50-vuotias, toinen noin 70-vuotias). Hautalöytö oli ja on edelleen yksi Norjan upeimmista. Kun haudasta löydettiinkin naisia, alkoi haudan merkityksen lyöminen alas. Tätä ennen ja edelleen hautakumpuja pidetään yhteiskunnallisen vaikutusvallan ilmentyminä. Naiset eivät kuuluneet pääasiassa miestutkijoiden käsitykseen vaikutusvallasta. Artikkeli on loistava osoitus siitä, miten tutkijoiden ennakkoluulot, teoriat, käsitykset ja heidän elinajankohtansa ajatuksellinen ilmapiiri vaikuttavat tuloksiin.  Hautaa tutkittiin ensi kerran 1900-luvun alussa, ja vasta vuosisadan lopussa ja nyt pystytään röyhärinnoin ja ylpeänä todeta, että jotkut naiset olivat yhtä vaikutusvaltaisia viikinkiyhteiskunnassa kuin miehet. Tuolloin (ja välillä tuntuu ettei  tilanne ole vieläkään muuttunut) kyse ei ollut perustavaa laatua olevasta kuilusta naisten ja miesten välillä vaan rikkaiden ja köyhien välillä. Mahtisuvun naisella oli hautalöytöjen perusteella mahdollisuus nousta yhtä merkittäväksi kuin mahtisuvun miehellä.

Miten tämä voi olla joillekin niin vaikeata? Välillä nimittäin hämmästyttää, etteivät kaikki tutkijat tunnu noudattavan tieteellisen tutkimuksen peruskäytäntöä, joka kuuluu minun sanoin näin: Meillä on teoria, joka perustuu tiettyihin olettamuksiin. Jos tutkimustulokset ovat ristiriidassa olettamusten ja teorioiden kanssa, niin tuloksia ei voi heittää romukoppaan, ja määritellä, että tämä tulos nyt on joku ihmeen poikkeus, vaan pitää avoimin mielin miettiä, mitä tulos merkitsee olettamusten oikeellisuuden kannalta. Kannattaa siis avoimin mielin muuttaa olettamuksia. No niin, eivät käsitykset viikinkiajan naisten asemasta ole mitenkään ainutlaatuisia typerien ennakko-oletusten joukossa, kyllä niitä löytää muitakin ja paljon.

Vuosikymmenet ovat muuttaneet meidän nykyistä yhteiskuntaamme. Ei ole ihme, että jo 1970-luvulla arkeologiassa alettiin tehdä ”naistutkimuksellisesti” orientoitunutta tutkimusta. Ja äärimmäisen hyvää jälkeä on tullutkin. Kun menneisyyttä ja tutkimuslöytöjä katsotaan uusien olettamusten kautta, huomataan, että monet vanhat näkemykset voidaan laittaa roskakoriin, koska uudet olettamukset selittävät löytöjä paremmin kuin vanhat (tämä on aivan normaalia käytäntöä luonnontieteissä mutta humanistisissa tai voisiko sanoa ihmistieteissä ei niinkään itsestään selvää). Viikinkiajan naisilla oli kenties kodin herruus hallussaan,  ja miehet kävivät reissuilla kaukaisissa maissa. Tällöin pitää muistaa, että kyse oli aivan toisenlaisesta maailmasta, eikä ”koti” ollut sellainen intiimi ja suljettu ympäristö kuin 1800-luvun viktoriaanisessa Englannissa vaan viikinkikoti/maatila on pieni yritys, pieni teollisuuslaitos, jossa tuotettiin maataloustuotteita, kangastuotteita ja kaikkea muutakin, mitä lähdettiin osaltaan myymään kauppamatkoille.

Kaikki viikinkiretket eivät olleet väkivaltaisia vaan osa (suurin osa?) oli kaupparetkiä. Itään matkattiin jokia myöten aina Konstantinopoliin asti. Sieltä on löytynyt kauppadokumentteja, joiden perusteella osalla kauppiaista oli selvästi feminiinit skandinaaviset nimet. Yhden perinteisen teorian mukaan skandinaavit perustivat Venäjälle Rusin valtakunnan, josta nyky-Venäjäkin on lähtöisin. Tähän sen kummemmin menemättä totean vain, että juuri lukemassani kirjassa on kiintoisia artikkeleita myös hautalöydöistä sekä Skandinaviassa että Venäjällä. Jos naiset eivät olleet ihan kauppiaita, niin idän kaupparetkille he lähtivät, koska heidän hautojaan on löytynyt miesten hautojen vierestä pitkin idän kauppateitä. Skandinavian hautalöydöistä paljastuu myös se, että jotkut naisista haudattiin samat kauppiaan työhön liittyvät esineet mukanaan kuin miehetkin. Loistava artikkeli haudoista on Unn Pedersenin ”Kaupangs kvinner” (jota tankkasin pitkään, koska se on kirjoitettu norjaksi), jossa keskitytään analysoimaan hautaesineitä ja naisia haudoissa, joita on löytynyt runsaasti Etelä-Norjan Vestfoldin maakunnan Kaupangista. Täältä löytyneiden hautojen analysoinnissa on paljastunut muun muassa se, että perinteisesti miehen ja naisen haudan paljastajana käytetyt esinemääritykset (eli tietyt esimerkiksi kutomiseen ja kankaiden valmistukseen käytetyt esineet merkitsevät naista ja tietyt sotaiset esineet kuten miekat ja kilvet miestä) eivät päde yksiselitteisesti. Perinteiseksi sotilashaudaksi määritellystä haudasta on tarkemman tutkimuksen avulla paljastunut naisen luuranko ja monia muitakin vastaavanlaisia perinteistä ja yksioikoista kokonaiskuvaa horjuttavia asioita. Viikinkiyhteiskunta on ollut paljon monimutkaisempi sukupuolirooleiltaan kuin aiemmin on otaksuttu.

Pitkään on näkynyt se kieroutuma: Kun löydetään miehen hauta, jossa on mukana kauppaan liittyvä esineistä, niin hauta on määritelty kauppiaan haudaksi. Jos löydetään naisen hauta, jossa on mukana samat esineet, niin hautaa ei määritellä kauppiaan haudaksi vaan kauppiaan vaimon tai kauppasukuun kuuluvan henkilön haudaksi. Vikingatidens kvinnor -teoksen lukuisat artikkelit todistavat yksityiskohtaisin ja vakuuttavin perusteluin ja uudenlaisella näkemyksellä tulkittujen esinelöytöjen (ja riimukirjoitusten sekä Saaga-kirjallisuuden uudenlaisen tulkinnan kautta) sen, kuinka mettään on näissä maskuliinisissa tulkinnoissa menty. Mielettömän hienoja ajatuksia syntyy myös siitä, miten Helge Sørheim analysoi artikkelissaan ”Female Traders and Sorceresses” naisten asemaa uskonnonharjoittamisessa, ja miten naisten haudoista löytyneet aiemmin mahdollisiksi paistivartaiksi tulkitut löydöt olisivatkin oikeastaan merkittävien ennustaja-, näkijä- tai jopa tietäjänaisten tunnusmerkkejä, eräänlaisia voimasauvoja, jotka korostivat henkilön asemaa näkijänä.

Sørheimin artikkeli on ihan mieletön uusien ajatusten lähde, kuten valitettavasti niin monet muutkin kokoelmat tekstit. Ai miksi niin valitettavasti? No siksi, että kokoelmassa on tekstejä (jokaista noin kolmasosa) ruotsiksi, norjaksi ja englanniksi. Viimeisin kieli on niin hanskassa, että artikkeleja lukee kuin leipää vain, ensimmäinen on sen verran hukatussa hanskassa, että joutuu hieman tai enemmänkin ponnistelemaan lukiessaan, että oikeastaan pitää olla kiinnostava artikkeli, että jaksaa tankata sen loppuun, mutta keskimmäisen eli norjaksi kirjoitettujen tekstien täytyy olla sitten jo superhyperkiinnostavia, että niitä pystyy lukemaan, ja silloinkin taitaa mennä paljon ohitse. Näin ollen Vikingatidens kvinnor -teoksen (17 artikkelia) saldoksi jäi kuusi kokonaan luettua englanninkielistä, kaksi kokonaan luettua ruotsinkielistä, yksi kokonaan luettu norjankielinen ja neljä sieltä täältä silmäiltyä ruotsin- ja norjankielistä artikkelia. Ei siis paha kielten ja historian oppitunti mutta enemmänkin olisin kaivannut.

Eli toiveita, toiveita ja vielä kerran toiveita. Voi kunpa joku kustantaja tarttuisi tähän tai johonkin vastaavaan teokseen ja käännättäisi sen suomeksi. Tämä kokoelma kyllä kannattaisi kääntää, tai sitten voisinpas heittää haasteen suomalaiselle tutkijakunnalle (toisin en tiedä, onko tällaista jo tehtykin), että miksipäs eivät he kirjoittaisi jotain vastaavanlaista kokoelmaa meille kiinnostuneille ihailtavaksi. Tarvetta tällaisille teoksille kyllä olisi kovastikin. Historian ymmärtäminen on ihmisyyden, ihmisten tekojen ja tekemättä jättämisten ymmärtämistä, ja kaikkea sitä kiinnostavaa, näkemyksellistä, syvällistä, mitä tämä nykymaailmamme kaipaisi keskellä yksinkertaistusten pyhää kulttia – pintaa, pintaa ja enemmän pintaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski joutui tiedonhimossaan lukemaan jopa ruotsia ja norjaa, mikä ei täysin onnistunut, mutta silti kirjakuski kiittää suomalaista koululaitosta pakkoruotsista, jota hän inhosi koulussa mutta on ollut myöhemmin ilahtunut saamastaan pakkosyötetystä taidosta