Sukellus Itämeren alueen hulluihin ja ihaniin ajatuksiin – ja merelliseen todellisuuteen

Mikko Huhtamies Pohjolan Atlantis. Uskomattomia ideoita Itämerellä (John Nurmisen Säätiö, 2014)

Monet John Nurmisen Säätiön julkaisemat kirjat ovat kuluneet käsissäni. Niitä yhdistävät luonnollisesti sekä merelliset aiheet että erityisesti valtava visuaalinen kauneus. Onhan kovin luonnollista, että sellaisen määrän kartta- ja muuta historiallista materiaalia omistava säätiö panostaa kirjoissa visuaaliseen kauneuteen. Tosin harmittavana seurauksena kirjojen hinnat tuppaavat nousemaan kalliiksi.

Helsingin yliopiston Pohjoismaiden historian dosentin Mikko Huhtamiehen Itämeren alueen merelliseen historiaan keskittyvä Pohjolan Atlantis on kaikkien historiasta kiinnostuneiden kyllä pakko lukea ja suurennuslasilla. Ai, että miksi sitä suurennuslasia tarvitaan, onko präntti niin pientä? Ei suinkaan, sillä Huhtamiehen präntti on äärimmäisen sujuvaa ja lukukelpoista, välillä sitä lukee kuin parastakin dekkaria. Suurennuslasia tarvitaan, että pystyy tarpeeksi ihastelemaan kaikkia kirjassa julkaistuja karttoja niin merialueista kuin kaupungeistakin, alusten piirustuksia ja vanhojen kirjojen kuvitusta. Aivan kaunista ja uskomatonta. Osa kirjan kuvituksesta on luonnollisesti Suomessa ennen julkaisematonta. Välillä melkeinpä ihastelee niitä, ja unohtaa lukea tarinat.

Mitä nämä Huhtamiehen ”jutut” oikein ovat? Toisiinsa Itämeren kautta punoutuvia artikkeleita vai kaikkea vaan, mikä nyt häntä sattuu kiinnostamaan. En tiedä, enkä välitä tietää mutta aivan yhtä hauskaa oli lukea perustiedot niin Olaus Magnuksen aluetta kuvaavasta Carta Marinastaan (1539), Itämeren ja erityisesti Ruotsin yhdistämisestä muinaiseen Atlantikseen kuin erilaisia kuvauksia menneisyyden meriteollisuuden yksityiskohdista kuten kaleerilaivaston rakentamisesta tai ulkosaaristossa asuneiden ihmisten työstä ja toimesta muun muassa salakuljetuksen parissa. Monet tarinat olivat tietysti paljon asiasta lukeneelle jo tuttua tekstiä, mutta vähät siitä. Täytyy myöntää, että Huhtamies kirjoittaa paljon vetävämmin kuin esimerkiksi Yrjö Kaukiainen Rantarosvojen saaristossa (2006). Aina eivät asiat ole niin kuin ne kuivina voidaan ottaa vaan pieni kosteus ja värikkyys voivat lennättää tosiot lentoon.

Kirjassa kaikki on kiintoisaa mutta kaiken keskeltä minun mielestäni vaikuttavimmaksi tarinaksi nousi ”Sukelluskoneilla Atlantikseen”. Tässä Huhtamies kertoo kiehtovasti sekä sukellustekniikan (sukelluslaitteet ja -veneet) yleisestä kehityksestä että 1700-luvulla tehdystä Ö 116 -pienoismallista. Tätä säilytetään Karlskronan Merimuseossa.  Kyseessä lienee maailman vanhin sukellusveneen pienoismalli, jota ei Huhtamiehen mukaan alan julkaisuissakaan kunnolla tunneta. Kirja loppuu tähän kiehtovaan ajatukseen siitä, että alus olisi voitu jopa rakentaakin Ruotsinsalmen meritaistelun aikoihin (1790).

Kirjasta ei siis kenties löydykään Atlantista Itämereltä mutta valtavasti tietoa, mielikuvitusta kiihottavia tarinoita ja visioita, todellinen mielikuvituksen Atlantis, joka on vellonut Itämerellämme kuin mieletön myrsky.

Petri Pietiläinen, kirjakuski sukelsi uskomattomien merellisten ajatusten Itämereen

Pilasiko Sinuhe minulta Kambodzan historian?

Kim Fay Kadonneiden muistojen kartta (Suom. Hilkka Pekkanen. Bazar, 2013)

Peter Fröberg Idling Laulu nousevalle myrskylle (Suom. Marja Kyrö. Teos, 2013)

Minulla on vahva vakaumus ja ennakkoasenne sen puolesta, että hyvässä historiallisessa romaanissa pitää olla historia täydellisesti kohdallaan. Historian pitää syntyä tekstissä, menneisyyden imaista mukaansa niin, että unissakin vielä tuntuu.

Voin tunnustaa, että minut ilmeisesti on pilannut herra nimeltä Mika Waltari, ja erityisesti hänen Sinuhe egyptiläisensä (1945). Tai jos oikein tarkkoja ollaan, niin kirja sinänsä ei minua pilannut vaan mitä siitä on loihettu lausumahan (tämän tietyn verbin käyttöön minut innosti netissä lukemani Vesa Heikkisen innostava teksti osoitteessa http://www.kotus.fi/nyt/kotus-blogi/vesa_heikkinen/loihesin_siina_ajattelemaan.11970.blog). Kirjastahan on vuosikymmenet paasattu, että se on niin pirun tarkka ja historiallisesti täsmällinen kuvaus Egyptin muinaisuudesta, etteivät itse egyptologitkaan, jotka lienevät Jumalan ja Pirun jälkeen seuraavat auktoriteetit tässä asiassa, ole löytäneet siitä mitään virhettä. Näin minut jo varhain sementoitiin uskomaan historiallisen romaanin kirjoittajan historiallisuuspakkoon ja -valtaan, vaikka paljon myöhemmin kirjallisuudentutkijana kävinkin hieman miettimään, miten nykyaikaisilta Sinuhen henkilöt tuntuivatkaan ajatuksineen, tunteineen ja tekoineen.

Ja tästä sitten pitääkin siirtyä Kambodzaan. Käteeni sattui tarttumaan kirjastosta kaksikin maan historiaan liittyvää ”historiallista” romaania. Kim Fayn kirja kuvaa 1920-lukua ja indianajones-typpisten arkeologien seikkailutemmellystä Etelä-Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa, kun he jäljittävät erityisesti khmerien muinaista kulttuuria. Peter Fröberg Idlingin teos kuvaa muutamaa viikkoa vuonna 1955 Sanin, myöhemmin Pol Potina tunnetun hirmuhallitsijan, hänen poliittisen vastustajansa Saryn ja heidän molempien rakkauden/himon kohteena olevan, vähäarvoisen prinsessan, Somalyn kolmidraamassa poliittisessa murrosvaiheessa ensimmäisten demokraattisten vaalien yhteydessä. (Huh, mikä piiiitkä virke, en ehdi paloittelemaan, toivon mukaan ymmärsitte) Kaikki kolme toimivat vuorostaan kertojana rakkauden ja politiikan kolmiodraamassa. Teos näyttää takakansitekstin mukaan sen, miten yksittäiset, satunnaiset ja henkilökohtaiset ratkaisut ajavat valtiota kohti kansanmurhaa 20 vuotta myöhemmin. Olen kyllä valtavasti eri mieltä takakannen kanssa mutta mainostahan se vain on, ja pitääkin olla.

Lukemissyyt löytyvät menneisyydestä

Miksi juuri nämä kirjat? Sattumaa ja välttämättömyyttä! Joskus nimittäin huomaan tarttuvani kirjoihin yllättävistä syistä. Näihin kahteen kirjaan tartuin epäröiden mutta syystä. Fayn kirjaan tartuin lapsuuteni muiston takia. Aikoinaan vuoden 1977 jouluna sain äidiltäni joululahjaksi kirjan nimeltä Menneisyyden arvoitukset (Valitut Palat, 1977), joka tuli luettua heti joulupyhinä ja myöhemmin moneen kertaan uudestaan. Yksi kirjassa käsiteltävistä ”arvoituksista” käsitteli Angkorin rakentajia kirjan osiossa Kulttuurien synty ja kuolema.  Mieleen jäi valtaisa viidakkoon hautautunut kaupunki, jonka vesirakentaminen oli ainutlaatuisen korkealla tasolla. Muistan miettineeni monen artikkelin kohdalla, että tästä haluan tietää lisää ja tämän haluan joskus nähdä. Monestakin kohteesta on tullut myöhemmin luettua lisää. Angkor Watista sen sijaan vain silloin, kun uusi arkeologinen tieto on noussut aivan uutiseksi asti. muutama vuosi sitten laserteknologian ajalla taidettiin paljastaa Angkorin ympärillä oleva vielä laajempi kaupunkikokonaisuus ja muita viidakon kätköissä olevia temppeleitä ja kaupunkeja, mitkä kaikki odottavat nyt kuorimistaan viidakon peitosta meille kaikille. Fayn kirjassa oli lisäksi mainio nimi!

Fröberg Idlingin teokseen tartuin sen takia, että mummoni kotiin tuli muutaman vuoden ajan jonkinlainen MMM-sarjan hetkellinen kilpailija, eräänlainen uutisvuosikirja, johon oli kerätty kunkin vuoden merkittävistä uutisista artikkeleita lehdistä. Poikana muistan lukeneeni niitä ahkerasti ja vielä vahvemmin muistan sen, miten vuoden 1975 punakhmerien voittoa hehkutettiin artikkeleissa. Mielessäni on vahva muistikuva, siis kuvana siitä, miten jossain artikkelissa punakhmerit marssivat pääkaupunki Phnom Penhiin riemuiten. Kuvassa näkyi vakavailmeisiä nuorukaisia. Muistikuvissani artikkelit olivat heille myötämielisiä, ja myöhemmin Vietnamin joukkojen valloitettua maan, olen muistavinani, että tätä paheksuttiin monessakin artikkelissa. Kunnes tietoa kuoleman kentistä ja Pol Potin johtamasta kansanmurhasta alkoi tihkua maailmaan. Oliko se sitten elokuva Kuoleman kentät (1984), joka lopullisesti tukahdutti suurimman myötämielisyyden punakhmerien suhteen. Pitkään taistelut tietysti jatkuivat suurvaltapolitiikan epämääräisten syiden nojalla, liian pitkään minusta. Nämä muistikuvat ja jotkut aikuisena lukemani artikkelit saivat minut tarttumaan tähän Fröberg Idlingin teokseen. Tietysti tässäkin kirjassa oli hurja, suorastaan pahaenteinen nimi. Onko nimessä oleva myrsky koskaan maailmasta väistynyt? Iskikö pysyvä myrsky silloin kauan sitten juuri Kambodzaan ja raivoaa nykyään Syyriassa, Libyassa, Ukrainassa, Jemenissä, Nigeriassa ja monissa muissa paikoissa? Onko tämä yhtä ja samaa myrskyä hamasta muinaisuudesta nykypäivään, eikä koskaan se ole kokonaan tyyntynyt vaan aina kerännyt voimaa jossain iskeäkseen uudestaan ja uudestaan uusilla nimillä ja ideologioilla varustettuna?

Kysymyksiä ja taas kysymyksiä, joihin en kyllä näistä kirjoista saanut vastauksia. Tosin vastausten vaatiminen on lapsellista, sillä ei näissä kirjoissa näitä kysymyksiäkään esitetä.

Ja mitä jäi käteen?

Kaksi kirjaa luettu. Fayn kirja kohtuullinen arkeologinen seikkailu. Täysin epäuskottava ja paljon siinä oli turhaa. Kirjan vuodessa 1925 kaksi nuorta naista ja kaksi heihin rakastunutta miestä, ja melkoinen muu joukko seikkailijoita, etsii khmerien kadonnutta temppeliä, jossa ikivanhan päiväkirjan mukaan pitäisi olla heidän historiastaan kertovia kuparitauluja. Salamyhkäisen seikkailun varmistamiseksi päiväkirja (ja siihen liittyvä) kartta on peräisin lähetyssaarnaajalta, joka luonnollisesti löysi Angkor Watinkin ennen sen löytäjää. Kirjan parhainta antia ovat ihmissuhteet pää- ja sivuhenkilöiden välillä. Paljon turhaa maisemamaalailua sen sijaan löytyy ihan väsyttävyyteen asti.

Salailun, vaaran, rakkauden ja arkeologian kehissä pyöriessään tarina on välillä oikein maukas. Vaikka kauheasti henkilöt selittelevät toisilleen yhtä sun toista, niin pelissä on voimakkaita tunteita ja yllätyskäänteitä heidän suhteessa toisiinsa. Näin henkilöt pitävät lukuintoa vireillä. Khmerien historiastakin saadaan jotain selville, ei kuitenkaan niin paljon kuin toivoin. Angkoria ja muita temppeleitä hehkutetaan kyllä maukkaasti, niin voimallisesti maalaillen, että tuli taas halu käydä niitä katsomassa. Sen sijaan Kiinan alustavan kommunistisen vallankumouksen, khmeriläisen kulttuuripuolustuksen ja sietämättömän anakronistiselta tuntuvan (eli asioiden sijoittamisen väärään aikakauteen) jopa postkoloniaalisen ajattelutavan kritiikki on jotenkin paljolti turhaa. Kaikki neljä pääseikkailijaa haluavat aarretta omista syistään. Keskustelut heidän välillään kulttuurien itsemääräämisoikeudesta, taistelusta siirtomaavaltaa vastaan jne. ovat välillä alleviivaavia, niin alleviivaavia, että meinasi kirja lentää seinään mutta sinnikkäästi luin sen loppuun.

Fröberg Idlingin teos oli nautinnollisempi lukea. Sen kerrontatekniikka ja tyyli sopi paremmin minun lukumieltymyksiini. En voi sanoa, etteikö kirjan aihe olisi kiinnostanut. Olin jostain lukenut (kenties saman herran tietokirjan herättämästä humusta), miten Pol Pot oli ollut melkoinen tyyliniekka ja todellakin kihloissa Miss Kambodzan kanssa ennen suureksi vallankumoukselliseksi ryhtymistään. Kirjailijan tapa herättää mennyt maailma henkiin tuntui huomattavasti aidommalta kuin Fayn kirjassa. Aitous herätetään usein mietityillä tehokeinoilla. Tosin näiden kahden kirjan vertaaminen toisiinsa edes yleisellä tasolla lienee suuri vääryys. Fayn kirjassa päähenkilöt ovat länsimaisia, tosin monet pitkään Aasiassa asuneita. Heidän silmin ympäristön ei tarvitse olla niin aito kuin Fröberg Idlingin kirjassa, jossa katsomme maailmaa kolmen kambodzalaisen silmin.

Kirja on sinänsä hämmentävä. Minulle kirjat sanovat aina jotain, aivan pahimmassakin humpuukihössötyskauhistuskirjassa on sanoma, on se sitten vanha kunnon piilo-opetussuunnitelma, jonka tehtävänä on vaivihkaa totutella meitä ajattelemaan tietyllä tavalla tai sitten suorempi vaikutus/propagandasuunnitelma. Tästä tarinasta minulle jäi takakansitekstin loistavista johdatuksista huolimatta ontto ja outo olo. Haluaako teksti todella sanoa, että näiden kolmen henkilön ihmissuhteet ovat jotenkin merkityksellisiä kansanmurhan kannalta? Ei toivottavasti! Kuitenkin Sarin/Pol Potin hahmo tulee hyvin lähelle, kenties siksi, että hänen kauttaan nähdään ensimmäisten vaalien alkuasetelma. Sar tehdään hurjan mielenkiintoiseksi ja monisyiseksi ihmiseksi. Hänen poliittinen vastustajansa, varapääministeri Sary taas esitetään huomattavasti ikävämmässä ja suorastaan inhorealistispoliittisessa sävyssä. Heidän molempien kohtalonsa on sama nainen, Somaly, jonka silmin nähtynä tarina päättyy näiden kolmen kohtaamisesta vuonna 1955, ja sitä ennen ja hieman jälkeenkin ”loppusoitossa”.

Kun menneisyyteen mennään tekstissä, kuvataan maailma, kuvitellaan maailma, revitään enemmän tai vähemmän kovakouraisesti ja enemmän tai vähemmän vääristellen jotain irti, halki, poikki, siivutettuna, väännettynä, paikattuna ja kaikilla tavoin liemissä, hajuissa, mauissa, äänissä ja koirissa käsiteltynä julkaisuajan kohdan jälkeisille lukijoille luettavaksi. Historiallinen romaani on aina kirjoitushetkensä maailman ja kirjoittajahetkensä minän ansaan kuvittelema. Jokainen huomaa sen heti, kun lukee esimerkiksi vuonna 1820 Sir Walter Scottin julkaiseman Ivanhoen, jonka tapahtumat sijoittuvat 1100-luvun Englantiin. En mene tähän problematiikkaan sen enemmän kuin vain toteamalla, että koko romaanin ymmärtämiseksi pitää ymmärtää sen kirjoittamisajankohtaa. Kirja tavallaan pitää valaista 1800-luvun alun valolla! Vastaavasti joskus tulevaisuudessa varmaan joku tutkija lukee meidän aikamme historialliset romaanit ja näkee meidän aikamme niissä. Kenties Fröberg Idling on oikeilla jäljillä mennessään fiktiivisesti fiktiossa historiallisten henkilöiden päähän ja leimaamalla teoksen ”Kuvitelmaksi”. Hassua sinänsä, että romaanissa pitää vielä leimata romaani sanalla kuvitelma. Kenties kirjailija ymmärsi, miten heikoilla purjeilla on myrskyyn menossa, jos saa käyttää kömpelöä kielikuvaa.

Ruotsiksi romaanin nimi on minusta suomea mielenkiintoisempi. ”Sång till den storm som ska komma” ei tuo minulle mieleen suoraan nousevaa myrskyä vaan minusta kirjaimellisesti, ja itse asiassa eeppisesti komeampi käännös kirjalle olisi ollut ”Laulu sille myrskylle joka tulee/on tuleva”. Voi miten sanat ”on tuleva” tuo mieleeni niin raamatullisia ja voimakkaita arkaaisia mielikuvia. Huh, huh, mutta tietysti tuo nykyinen kirja nimi on ”oikeampi” kuin minun pohdintani, en voinut vain vastustaa kiusausta tuon alkuperäisen nimen minussa nostattamia myrskyväreitä kohtaan. Tietysti, koska kyseessä on laulu, tarina kuvastaa kolmea säkeistöä, ääntä vai osaako. Jos kirjan nimi olisi ”Klassinen sonaatti nousevalle myrskylle” siinä olisi määritelmän mukaan kolme osaa: Ensimmäinen olisi nopeatempoinen ja dramaattinen, toinen hidas, lyyrinen ja melodinen, ja kolmas pääsävellajissa liikkuva taas nopeatempoinen. Ei siis sonaatti tosiaankaan. Sarin näkökulmasta kerrottuna tilanne tosin on dramaattinen, mutta Saryn ei missään nimessä lyyrinen vaan pikemminkin byrokraattinen, laskelmoiva ja häikäilemätön, eikä Somalyn kolmas ja teoksen päättävä näkökulma ole nopeatempoinen vaan unelmoiva ja jossain määrin ahdistava.

Lukekaa silti tämä kirja, kovasti mielenkiintoinen, kovasti tuo ajankuvaa silmiin, mutta älkää nyt vaan uskoko, että tämä ruotsalaisen kirjoittama historiallinen romaani oikeastaan kertoo mistään muusta kuin itsestään eli kolmen henkilöhahmon suhteista toisiinsa, muihin ja erityisesti itseensä fiktiivisessä kuvitelmassa, joka häiritsevästi paikannetaan historialliseen hetkeen, tapahtumiin ja paikkaan maailmassa, jota olemme tottuneet ajattelemaan todella olemassa olleeksi eli faktaksi eli tosiasiaksi, josta taidettiin aikoinaan suositella käytettäväksi muotoa tosio. Miksiköhän tosio on hävinnyt?

Syytän sua Elisab…eiku Sinuhe egyptiläinen
Kaikenlaisissa kirjoissa niin fiktion kuin faktankin maailmassa pyritään rakentamaan kirjoittajalle auktoriteettia. Varmaan erityisen tärkeätä tämä on näiden kahden kirjan kohdalla myös siitä syystä, että kyseessä on molempien erikoisromaani. Molemmat ovat kunnostautuneet sellaisen tietokirjallisuuden saralla, joka jossain määrin legitimoi kirjailijoiden asiantuntijuutta, tai Fayn kohdalla kenties painotus on suuremmin sanoissa ”joissain määrin”. Kirjailijaesittelyissä Fröberg Idlingin kerrotaan kirjoittaneen Pol Potista ylistetyn tietokirjan Pol Pots leende (2006) ja Kim Fayn kerrotaan eläneen vuosia Vietnamissa. Fayn ansioiksi mainitaan myös palkitun vietnamilaisen ruokakirjan kirjoittaminen sekä To Asia with Love -matkaopassarjan tekeminen. Melkoista legitimiteetin etsintää kuvitelmien maailmoihin.

Hieman minua harmittaa tuo Sinuhe. Hän tavallaan pilasi minulta näiden kahden historiallisen romaanin lukukokemuksen. Fayn romaani nyt kuitenkin on vauhdikasta ja kelvollista historiafantasiaa, jossa ei kannata liikoja kompastella täydellisen epäuskottavaan ajankohdan kuvaan. Mitä siitä, ettei tunnu kauhean todelliselta tämä koko kommellusseikkailuvyyhti. Mitä siitä, että tuntuu hyvin falskilta länsimaisten päähenkilöiden suhtautuminen khmerien historian pelastamiseen. Mitä sillä on väliä, kun indianajones-maailmassa kuljetaan. Kyllähän hyvästä seikkailusta pitäisi saada nauttia. Näin varmaan Kaptah minulle sanoisi. Sinuhe kun nyt oli sellainen tosikko ja suorastaan vollottaja. Onko siis Kaptah oikeasti tosio ja Sinuhe pelkkä tosikko?

Petri Pietiläinen, kirjakuski kamputsealaisen (tämännimisenä opin sen tuntemaan) historian ällistyttämänä

Hankala ja ihana tapaus Sebald

W. G. Sebald Huimaus (Suom. Oili Suominen. Tammi, 2012),

 

ja vähän myös Marja Saarenheimo Muistamisen vimma. Kirjoituksia muistista ja unohtamisesta (Vastapaino, 2012),

ja vielä myös Jani Hakkarainen, Mirja Hartimo ja Jaana Virta (toim.) Muisti (Tampere University Press, 2014)

ja vielä vähän siivuksi sipaistuna David Morley Media, Modernity, and Technology. The Geography of The New (Routledge, 2007).

Myönnän, että jotkut kirjat ja kirjailijat ovat hankalia. Silti niihin/heihin voi ylläpitää ihastussuhdetta. Esimerkiksi varmaan aivan ihastuttavista kirjoista Robert Musilin (1880–1942) Mies vailla ominaisuuksia on minulta edelleen kesken, harmi!

Toisaalta jotkut kirjailijat ovat kauhean helppoja kuten Ursula K. Le Guin (1929–). Tutustuin hänen Maameren tarinoihinsa tuoreeltaan 1970-luvun lopussa, minkä jälkeen luin häntä englanniksi, koska suomennokset loppuivat. sitten tuli väli, mutta löysin uudestaan 2000-luvulla, ja palasin lukemaan Maamerenkin uudestaan. Ihastus ja rakkaus hänen teksteihinsä ovat pysyneet vankkoina, vaikka lukukokemukset ovat muuttuneet vuosien varrella. Nyt tätä kirjoittaessa tulipa mieleeni, että voisin taas lainata pari hänen kirjaansa ja lukea ne uudestaan.

Pieni sivupolku vie minut minulle hankalampien kirjailijoiden luokse. Yksi ehdottomista hankalista on W. G. Sebald (1944–2001). Aikoinaan luin hänen Austerlitzinsa (2002) ja jäin hämmentyneeksi. Tarinan rakenne oli kiintoisa, fiktion ja faktan sekoittaminen ällistyttävää, mustavalkokuvien käyttö dokumentaarisesti ihastuttava, arkkitehtuurin ja menneisyyden kaivaminen ihastutti. Tämä ei liene ihme, koska olen monien muiden lisäksi Proust- ja Modiano-hullu. Silti teos oli hankala lukea. En silloin enkä nykyäänkään täysin tiedä, miten siihen suhtautuisin. Muistan, miten väittelin erään ystäväni kanssa tuoreeltaan siitä, oliko teos mestarillinen, kummallinen vai pelkästään tylsä. Ystäväni oli Sebaldiin hulluna mutta minä suhtauduin varauksellisesti. Jälkikäteen katsellessa hän oli oikeassa minä väärässä. Vieraalla maalla (2004) meni sitten alas parisen vuotta myöhemmin, mutta Saturnuksen renkaat (2010) jäi kesken kesken kesken. Ostin sen silti hyllyyni ja laitoin symbolisesti aika keskelle hyllyä, että painottuisi sen keskeisesti kesken jäänyt lukeminen. Kirja on muutes vieläkin saattamatta loppuun minun kohdallani. Kenties tartun siihen Le Guinin välissä.

Kului parisen vuotta enkä edes muistanut Sebaldia. Panin merkille Huimauksen (2011) ilmestymisen, enkä tuntenut mitään tarvetta tarttua siihen. Maailma muuttui. Luin syksyllä 2014 Austerlitzin uudestaan, ja vanha lukukokemukseni ei toistunut – olin nyt aivan haltioitunut. Palauttaessani kirjaa näin ”uutuustelineessä” uusimman suomennoksen Ilmasota ja kirjallisuus (2014). Tartuin siihen, koska halusin nähdä, miten saksalainen kirjailija käsittelee Saksan pommittamista toisessa maailmansodassa. Olin aiemmin lukenut ruotsalaisen esseistin Sven Lindqvistin (1932–) koko suomennetun tuotannon, johon kuuluu hieno teos Nyt sinä kuolit – pommien vuosisata (2000). Sen lukukokemusmuiston takia intoonnuin tarttumaan Sebaldiin, onneksi. Ilmasota ja kirjallisuus on yksi hienoimmista sotaa ja kirjallisuutta käsittelevistä teoksista. Samalla siinä on joidenkin arvostelijoiden mielestä erikoinen (ja kirjan kokonaisuutta joidenkin mielestä laskeva) essee saksalaisesta kirjailijasta Alfred Anderschista. Tähän keskusteluun menemättä totean vain, että minusta essee on loistava analyysi siitä, miten ”klassikoita” tehdään, miten johonkin kirjailijaan laitetaan valokeila ja miten heistä tehdään suuria, miten tämä prosessi liittyy sekä yhteiskuntien että tarpeiden muutoksiin. Jokaisen kirjallisuushistorian dynamiikasta kiinnostuneen kannattaa lukea tämä essee. Ja sitten olinkin valmis ottamaan käteeni Huimauksen.

Huimaava matka

Kirjojen määritteleminen on loputon matka sokkeloihin. Jotkut pitävät kovinkin tärkeänä, onko kirja dekkari, tieteiskirjallisuutta, fantasiaa, tieteisfantasiaa, realismia vai mitä ihmettä. Yksi keskeisistä ja joskus hämäävimmistä erotteluista on kauno- ja tietokirjallisuuden väliin vedetty viiva, joka joskus mielestäni kyllä vedetään sinne kuuluisaan veteen, vieläpä usein pariinkin kertaan. Ai miten niin siinä olisi jotain vaikeata, voi joku ähkäistä, eikös asiat ole päivänselviä. Ei aina, eikä aina pidäkään olla. Esseet esimerkiksi laitetaan määrityksissä molempiin kategorioihin ja muistelmissa usein on kyse samalla tavalla hankalasti määrittyvistä kirjoista, jotka taitavat pudota sinne veteen viivojen loitontuessa toisistaan kuin aallot.

Sebaldin kirjojakin on luokiteltu sinne ja tänne. Kotkan pääkirjastossa Sebaldit ovat pääasiassa luokassa 84.2 eli suomenkielisessä kertomakirjallisuudessa (Ilmasota on luokassa 86.4 eli saksankielisen kirjallisuuden historia ja tutkimus, vaikka minusta ihan tavallinen seebaldi tämäkin kirja on, täynnä omakohtaista esseemäistä pohdintaa ja historiaa).  Huimauksen sivuliepeestä voi lukea, että ”[Y]leisesti katsotaan”, että hän julkaissut neljä kaunokirjallista kertovaa teosta, yhden runokokoelman ja neljä esseekokoelmaa”. En väitä vastaan, koska yksityinen katseeni ei riittäne yleisen katseen horjuttamiseen, eikä minusta oikeastaan ole mitään väliä sillä, miten kirjat luokitellaan, kunhan ne löytävät täyspäisiä lukijoita ja paljon.

Huimaus oli minun lukemanani muun muassa matkakirja Stendhalin maailmaan, Italiaan ja Kafkaan (olisinpa muutamaa vuotta sitten tiennyt, että Kafka kävi Venetsiassa, niin olisin voinut käydä kulkemassa hänen jalanjälkiään siellä), Sebaldin lapsuuteen ja lapsuuden maisemaan, historiaan ja vähän moneen muuhunkin paikkaan. Se sisälsi viipyileviä muistijälkiä, tarkkoja visuaalisia havaintoja ympäristöstä aivan säähän ja arkkitehtuuriin asti, minua pohdituttamaan jääviä ajatuksia muistamisesta, muistista, menneisyyden kirjoittamisesta uusiksi, muistijälkien mahdottomuudesta, mahdollisuudesta valehdella muistijälkiä jopa itselleen ja edelleen syvenevää tutustumista fiktiiviseen hahmoon nimeltä Sebald, tai kirjan minä-kertoja. Jokunen viikko sitten Helsingin Sanomien tiedeosiossa kirjoitettiin ”uutisena” jostain uudesta muistia koskevasta tutkimuksesta. Toimittaja kirjoitti kuin suuresta löydöstä siitä, miten tutkimuksessa oli havaittu se, miten ihmisille voidaan luoda muistoja, joita he oikeastaan pitävät ominaan, aitoina omina muistoina. Kun luin artikkelia, muistan hymähdelleeni, että jopas tässä uutisena välitetään asiaa, mikä on ollut muun muassa kirjailijoiden kirjoitusten aiheena jo ainakin sata vuotta. Kirjoittaminen on muistamista, muistaminen on usein kirjoittamista, jossa muistoja luodaan, muokataan ja joskus lopulta uskotaan kaikki, mitä muistetaan. Sebaldin (ja monen muun) kirjailijan kirjat kulkevat tässä maastossa sellaisella taitavuudella, että huimaa. Muistaminen ei siltikään ole kertomus vaan kertomus on muistin jäsentämistä, muokkaamista ja jopa vääristämistä. Menneisyydestä kertominen edellyttää muistia, mutta muisti ja kertomus eivät ole sama asia. Sebaldi rikkoo taitavasti koko ajan tätä yhteyttä. Hän korostaa kertomuksissaan muistin samanaikaista heikkoutta ja vahvuutta. Kenties hänen käyttämänsä valokuvat ja muut visuaaliset ärsykkeet korostavat sanallisen kerronnan peittävyyttä: kirjaan lisätty junalippu todistaa jonkin matkan tapahtuneen mutta miten pelkkä lippu todistaa kerronnan tapahtumien kuvaavan jotain todella tapahtunutta. Kenties visuaalinen ärsyke on vain tapa rikkoa muuten niin koukuttavaa kerrontaa, osoittaa sanojen rajoja vai sittenkin todistaa sanojen oikeuden kuvata tapahtumia. Hankala tapaus tämä Sebald, pistää miettimään niin monia mahdollisia maailmoja.

Tulipa siis kaikenlaista mieleen Hesaria lukiessa. Toimittajien kannattaisi joskus lukea tutkimuskirjallisuutta muistista. Esimerkiksi Tampereen yliopiston julkaisusarjassa on tullut äskettäin mainio artikkelikokoelma nimeltään Muisti (2014). Yhdessä sen artikkeleista Matti Hyvärinen pohtii muistin, kertomuksen ja kerronnallisuuden yhteyksiä, ja käyttää luonnollisesti vahvasti Sebaldia. Hyvärisen (s. 37) omin sanoin tämä on luonnollista, koska se liittyy Sebaldiin ensinnäkin siksi, että tällä on ”lähes piinaa muistamisen ja muistelemisen pakkonsa sekä yksilönä että eurooppalaisen sivilisaation jäsenenä” ja toiseksi kirjojen rakenteen takia. Hyvärinen toteaa ”hänen kirjojensa hämmentävä rakenne, joka nostaa muistin ja kertomuksen suhteen tutkittavaksi”. Hyvärisen artikkeli kannattaa lukea ehdottomasti. Kokoelman minusta hauskin ja mielenkiintoisin artikkeli on Bernt Östermanin ”Matkakirjoituskone, kävelykeppi ja tähtikuvioinen nenäliina  – muistoesineiden filosofiaa”, jossa pohditaan muistoesineiden roolia kohteidensa muiston elävöittäjinä, koko muistoesineen roolia yhteiskunnassamme (miksi esimerkiksi kuuluisuuksien jälkeensä jättämistä rojuista maksetaan niin suuria summia jne.) ja erityisesti Helsingin yliopiston Wright-Wittgenstein-arkiston kokoelmiin kuuluvia molempiin herroihin liitettäviä muistoesineitä. Valaiseva ja kiintoisa artikkeli ei viittaa mitenkään Sebaldiin mutta minulle tuli mieleen se, miten Sebaldin kirjoihinsa kuvien kautta liittämät paikat, esineet ja muu kuvissa esitetty toimivat samalla tavalla kuin muistoesine   –  niihin on takertuneena jotain muka-autenttista kirjan kertomuksesta, ne ovat samalla tavalla todisteita jostain kertomuksen ulkopuolisesta kuin Östermanin käsittelemät muistoesineet.

Siinä mielessä Sebald on saavuttanut klassikon aseman kirjallisuuden ja muistamisen kentillä, että esimerkiksi Marja Saarenheimo käsittelee hänen tuotantoaan yhtenä kuuden kirjailijan joukossa muistamista pohtivassa esseekokoelmassaan Muistamisen vimma (2014). Saarenheimon esseet ovat mielenkiintoista luettavaa, vaikkakin olisin jättänyt Proustin pois käsiteltävien joukosta, koska häntä on käsitelty ja väännetty niin paljon. En ole Saarenheimon kanssa aina samaa mieltä Sebald-osiossakaan mutta menemättä siihen yksityiskohtaisesti täytyy sanoa, että hienosti hän tätä käsittelee.

Sebaldin yhteys nykytaiteeseen

Kiintoisa lyhyt analyysi Sebaldista löytyy David Morleyn teoksesta Media, Modernity, and Technology. The Geography of The New (2007). Morley yhdistää Sebaldin teoksissa käyttämää tekstiä ja kuvia yhdistävää tekniikkaa nykytaiteilijoiden kuten ranskalaisen Christian Boltanskin (1944–) ja saksalaisen Gerhard Richterin (1932–) tapoihin tuottaa merkityksiä omissa teoksissaan. Boltanski taiteen lähtökohtana on tila, johon hän rakentaa tarinan. Richter on taas uudistanut saksalaista abstraktia taidetta tutkimalla maalauksen ja valokuvan suhteita. Molemmat tutkivat dokumentaarisen esityksen, kuvien tai jopa mainosten sekä muistelun, muistamisen, muistiprosessien välisiä monimutkaisia yhteyksiä. Molemmilla totuuden ja petoksen suhde nousee esiin heidän töissään aivan samalla tavalla kuin Sebaldilla. Morley vertaa häntä erityisesti Boltanskiin, vaikka minusta yhteys Richterin Atlas-sarjaan voisi olla aivan yhtä jännittävä. Toisaalta en voi muuta kuin nyökytellä Morleyn ajatukselle siitä, miten dokumentaarisen näköisesti käytetyt kuvat ja muu visuaalinen materiaali luovat Sebaldin teoksiin dokumentaarisen illuusion, ikään kuin Sebald kirjoittaisi dokumenttia, eikä fiktiota. Ja dokumenttikin on fiktiota.

Hyvä havainto on myös se, ettei kirjailijan käyttämien visuaalisten elementtien rooli tarinassa ole aina itsestään selvä. Ne suorastaan rikkovat tai ainakin häiritsevät kertomusta. Niiden ”laatu” ei innosta tutkiskelemaan niitä tarkasti esimerkiksi suurennuslasilla. Ne ovat Morleyn sanoin ”snapshots”. Kuvien ja tarinan suhde pakottaa lukijan ikään kuin lukemaan kuvia tarinan lävitse mutta samalla hänelle tulee Sebaldin hienosti rakentama tunne siitä, että kuvat ovat jotain paljon suurempaa kuin pelkkä tarinan osa. Morleyn mielestä näin ne muodostavat kirjailijan ”väärennöksen” todellisuudesta. Monet tutkijat ovatkin nähneet Sebladin tehneen uudenlaista kirjallisuutta, missä venytetään sekä fiktion että faktan (erityisesti historiankirjoituksen) roolia pakottamalla ne molemmat taipumaan toistensa käyttötapoihin, sovittuihin muotoihin ja tehokeinoihin. Varmaan totta tämäkin, mutta minusta ne pikemminkin luovat dokumentaarisen rinnakkaiskertomuksen. Tekisi mieli leikata ne pois kirjasta, laittaa järjestykseen valkoiselle pahville ja miettiä niiden kertomaa kertomusta.

Ja mitä jäi Huimauksesta heti käteen kaiken yllä olevan lisäksi? Ensinnäkin tarve lukea Stendhalin Punaista ja mustaa mahdollisimman pian uudestaan, kenties myös Parman kartusiaaniluostari, muita hänen kirjojaan en ole lukenutkaan. Kafkaan en syöksy, koska lueskelen joka tapauksessa häntä silloin ja tällöin. Pisanellon maalauksia tuli heti katseltua, muutamat niistä osoittautuivat hyvin tutuksi. Veronaan tekisi nyt mieli lähteä katsomaan niitä Pisanellon maalauksia, joista Sebald kertoo teoksessaan. Italialaisista sarjamurhaajistakin olisi kiintoisaa saada tietää enemmän kuin mitä Sebald kertoo. Ja suurin anti kirjasta lienee lähiaikoina se, että tartun varmaan tiukasti Saturnuksen renkaisiin, ja nyt aloitan alusta ja nautin loppuun asti. Tämän kehottaisin jokaista tekemään, joka ei jo ole Sebaldiinsa tutustunut.

Petri Pietiläinen, kirjakuski huimaavissa tunnelmissa

Vain silmilläkö syödään – ajatuksia keittokirjoista koirille ja ihmisille, osa 1 koirat

Keittotaitoa koirille:

Jarmo Österman Koirakokin parhaat reseptit (Docendo, 2015)

Merja Hellemann & Petri Marjeta Koiran ruokinta (Art House, toinen, tarkistettu laitos 2014/2010)

Annegret Bangert ja Britta Endemann Maukasta ruokaa koirallesi (Suom. Ilona Ahlgrén. Perhemediat, 2006, alkuteos 2001)

Helena Vehkaoja ja Mikael Vehkaoja Koiran keittokirja. Terveellisen ruokinnan ABC (Kirjayhtymä, 1993)

Pohdiskeluilla on aina taustansa. Kirjoituksiksi kaikki pohdiskelut eivät taivu, koska ne eivät kestä aina päivänvaloa vaan niitä on parasta jättää yön pimeisiin hetkiin. Nämä keittokirjoihin kohdistuvien kirjoitusteni syntyhistoria paljastuu tavallistakin monimutkaisemmaksi.

Ensimmäinen askelmerkki löytyy siitä, että olen pitkään ihmetellyt valtaisaa ruokaohjelmien määrää televisiossa. Vaihda kanavaa milloin tahansa, ja aina löytyy kokkausta kanavalta kuin kanavalta. Ruoka, ruoka ja vielä kerran ruoka näyttäytyy länsimaisen televisiomaailman ykköstrendiltä. Ja miksipä ei, koska ruokaohjelmia lienee halpaa tehdä, niistä löytyy selviä ostettavissa olevia formaatteja, eikä kaikkea tarvitse keksiä itse. Ruoka tuntuu muuttuneen itseilmaisun välineeksi ja kappailupaikaksi, kuka nyt onkaan masterseffien seffi. Ruokaahan meillä on ympäri vuoden kaikenlaista, eikä paljon vuodenajoista välitetä, kun tiettyjä ruoka-aineita halutaan. Surullista mutta totta. Näin televisio täyttyy viikoittain sadoista (pieni liioittelu sallittakoon) ruokakokkauskisaamiskiusaamisohjelmista.

Mutta sama ilmiö näkyy kirjamaailmassa. Syksyn tietokirjauutuuksien joukosta löytyy aivan häkellyttävä määrä erilaisia ruokakirjoja, ruokatrendikirjoja ja kiinnostavia ruokakirjoja. Ja miksipä eivät kustantajat niitä julkaise, sillä niitä ostetaan. Meidän keittiön hyllyssä on yli 50 erilaista ruokakirjaa (oli enemmänkin mutta yritämme luopua edes osasta, että voisi ostaa lisää).

Toinen puraisu koiranruokamaailmaan
Toisen ja ratkaisevan puraisun tämän ensimmäisen kirjoituksen syntymiselle sain Kymen Sanomiin kirjoittamastani kirja-arvostelusta ”Gourmet-ruokaohjeita koirille” (KS, 24.6.2015). Ihmettelin ja kehuin siinä Jarmo Östermanin kirjoittamaa kokkauskirjaa koirille. Kehuin siitäkin huolimatta, että koiranomistajatuttavani naureskelivat kirjalle, etteivät he ainakaan aio kokata tuntikausia koirilleen ruokaa, kun voi ruokajämiä ja kaupan valmiita murkinoita musteille syöttää.

Pohdin arvostelussa muun muassa sitä, miten kaikissa nykykeittokirjoissa näkyvä suunnaton panostus kirjan kuvitukseen oli siirtynyt myös koirien keittokirjoihin. Olisin tietysti voinut painottaa arvostelussa enemmän myös sitä, miten Österman itse on korostanut monissa haastatteluissa, että on kirjallaan pyrkinyt nostamaan kotiruoan tekemisen arvostuksen kunniaan myös koirien suhteen. Totta tosiaan näin hän kirjassaan tekee mutta sama ilmiö näkyy monissa aiemmissakin ruokakirjoissa koirille, että kyllä Österman jatkaa pitkää trendiä. Helena ja Mikael Vehkaojan kirjassa 1990-luvulta kokataan kotona aivan vastaavia kotiruokia kuin Östermankin kokkailee. Vehkaojien kirjasta tosin puuttuvat Östermanin kirjasta löytyviä uusia trendiruoka-aineita kuten kvinoa ja sen sellaiset. Muitakin eroja on ilmaantunut kirjojen 20 vuoden ilmestymisaikana. Kun Vehkaojien kirjasta tulee se tuntu, että kirjoittajat ovat huolissaan kotiruokaa vielä syövien eikä kauppojen valmisruokia (ravitsemukseltaan täydellisesti tasapainotettuihin kenties?) nauttivien koirien terveellisestä ravinnosta, niin nyt Österman on huolissaan siitä, miten koirille syötetään yhä enemmän teollisesti tuotettua valmisruokaa. Sama huoli liittyy nykyään meihin ihmisiin. Koirien ja ihmisten ruokailutottumukset kulkevat nätisti käsi tassussa kuten koiran ja koiran parhaan ystävän kuuluukin.

Pienestä kritiikistäni huolimatta on silti hienoa, että koirienkin kohdalla jaksetaan puhua valmisruokabisnestä vastaan. Tässä Östermanin kirja on tehokas. Siinä todella pyritään heittämään koiranmakkarat, purkkiruoka, naksuraksut ja täydellisesti ravintoarvoiltaan tasapainotetut valmismössöt mahdollisimman pitkälle pöpelikköön. Koirakokin parhaat reseptit -kirjan nimi olisikin voinut olla Kunnon ruokaa koirille ja ihmisille, sillä niin monet kirjan herkkureseptit sopivat hyväksi lähtökohdaksi ihmisille tarjottaviksi terveellisiksi aterioiksi. Itse ainakin aion muutamaa niistä kokeilla myös kotiruokapöydässäni.

Östermanin kirjan innostamana katsoin muita vähän vanhempia koirille tarkoitettuja kokkikirjoja, ja yllätyksekseni niitä löytyi läjäpäin. Koirien ruokkimiseksi tarkoitetuissa kokkauskirjoissa näkyi todella sama muutos kuin ihmisillekin tarkoitetuissa: kuvien määrä, laatu ja merkitys ovat kasvaneet koko ajan. Kun Vehkaojilla oli hauska piirroskuvitus, eikä laisinkaan kuvia lopputuloksista eli koiran kirsun eteen kannettavista annoksista niin 2000-luvulle tultaessa kuvat ilmestyvät vahvasti mukaan. Östermanin kirjassa kuvat ovat jo aivan yhtä suuressa osassa kuin ihmisten ruokkimiseen tarkoitetuissa kirjoissa. Tietysti tämä on ymmärrettävää, sillä lapsikin tietää, etteivät koirat itse kokkaa vaan ihmiset kokkaavat koirilleen. Kaupassa kirjaa selaileva koiranomistaja koukutetaan kaikista nykykeittokirjoista tutulla kuvamateriaalilla, missä kuvat ovat yhtä kuin herkullisuus. Kuvien voima ei kylläkään koiriin varmaan vaikuta, vai onkohan kukaan kokeillut heilutella kirjaa koiransa silmien edessä ja maaritella, että sanohan Peni vuh sillä kohtaa, mitä ruokaa tänään haluat syödä. Östermanin ja saksasta 2000-luvun alussa käännetyn teoksen Maukasta ruokaa koirallesi kuvamaailman eroavaisuus kiinnosti minua. Valokuvaajana Österman loihtii pelkästään lopputuotteista kuulaita ja selkeitä kuvia, kun taas Annegret Bangertin ja Britta Endemanin kirjasta löytyy paljon enemmän kuvia koirista, koirista syömässä, koirista harrastamassa, koirista siinä tai tässä mutta myös koirista syömässä. Kirjassa on Östermaniin verrattuna paljon vähemmän kuvia lopullisista ruoka-annoksista ja paljon kuvia annosten tekemiseen tarvittavista raaka-aineista. Tällaisia kuvia Östermanin kirjassa ei ole käytännössä olleskaan. Ja kieltämättä raaka-aineista otetut kuvat on valokuvina äärimmäisen tylsiä mutta toisaalta informatiivisia aivan toisella tavalla kuin Östermanin kirjan kuvat.

Leikki sikseen! Muutos on silti hurja. Kun Vehkaojat vielä muistuttavat kirjansa alaotsikossa, että tässä on ”terveellisen ruokinnan” -opas niin 2000-luvulla sitä ei enää tarvitse korostaa. Silti kaikissa kirjoissa kirjoitetaan painonhallinnasta ja sairauksien ehkäisemisestä ruokinnalla myös koirien suhteen. Niinpä niin, länsimaissa ja tietysti myös muualla maailmassa, missä on varaa ylisyöttää koiria, koirien liikalihavuus on aivan yhtä suuri ongelma kuin ihmisten liikalihavuus.

Tutkittua tieto koiranruokinnasta

Merja Hellemannin ja Petri Marjetan teos Koiran ruokinta onkin sitten aivan jotain muuta kuin koiraruokakirja. Kyseinen teos pyrkii kuvaamaan koiran ruokinnan ja ruokavalion oppikirjan tehokkaasti. Tässä teoksessa käsitellään koiran ravinnontarve ruoka-aineittain, autetaan koiran päivittäisen ravitsemustarpeen määrittelemisessä, opastetaan sairaan koiran ruokavalion laatimisessa ja sen sellaista.

Hellemann ja Marjeta varmaan harmittelisivat, että lueskelin heidän kirjaansa huvikseni koirakokkikirjojen lomassa. Ja kun vielä muistaa, etten edes omista koiraa, lukemisestani ei siis olisi ollut minulle tai yhdellekään koiralle mitään hyötyä, mutta väliäkös sillä, koska heidän kirjansa oli erinomainen. Ymmärrän hyvin, miten tällaista kirjaa todellakin tarvitaan eläinhoitajan ammattitutkinnon suorittamisessa ja muussa ammattikäytössä esimerkiksi lemmikkieläinkaupoissa. Eikä tällaisessa kirjassa todellakaan tarvita kuvia, erilaiset tilastodiagrammit sen sijaan saavat ansaitsemansa paikan. Hauskaa tässä kirjassa oli se, että kirjoittajat jakavat koirat kolmeen kategoriaa normaalien kahden sijasta: seurakoirien/lemmikkien ja käyttökoirien lisäksi he määrittelevät urheilukoirien kategorian, johon kuuluvat huippu-urheilijoihin verrattavat koirat kuten vinttikoirakilpailuihin ja vetokoirakilpailuihin osallistuvat koirat.

Petri Pietiläinen, kirjakuski koirille tarkoitettujen keittokirjojen lumoissa kokkaa Pepin maksastipendejä itselleen, koska rouva ei pidä maksasta

Upeasta laivahaudasta löytyi kaksi naista – viikinkiajan naisten uusi elämä

Kvinner i vikingtid/ Vikingatidens kvinnor Nancy L. Coleman & Nanna Løkka (Red.) (Skandinavian Academic Press, 2014)

Kirjastot ovat joskus sietämättömiä paikkoja. Sitä katsoo lappua kädessään ja on hakemassa vain sitä yhtä ainoata kirjaa reppuunsa, kun huomaa ulos tullessaan, että repussa on kuusi tai jopa kymmenen kirjaa, ja se painaa kuin kivi. Kirjaston uutuushylly on taas imenyt minut luoksensa ja pakottanut lähes tulkoon aseella uhaten (ase on ajatuksellinen uteliaisuus, että mitähän tuostakin kiinnostavasta kirjasta löytyykään) lainaamaan kirjoja, kirjoja ja vielä enemmän kirjoja.

Yksi näistä käteni kautta lainauskoneeseen ja siitä repun avulla kotisohvalle kulkeutuneista kirjoista oli akateeminen artikkelikokoelma viikinkiajan naisista. Pääasiassa Pohjoismaisissa yliopistoissa (ei suomalaisia joukossa, pari Brittein saarilta) työskentelevät tutkijat kirjoittivat artikkeleissa uudenlaista näkemystä viikinkinaisista. Meillä monilla lienee päässämme se mielikuva, että viikinkimiehet melskasivat monenkirjavilla seikkailu-, ryöstö-, valloitus- tai raiskausretkillään ympäri Eurooppaa vuosina 800–1050. Naiset ja lapset olivat kotona Norjassa, Tanskassa, Ruotsissa ja varmaan hyvin vähäpätöisesti myös Suomessa, mitä nimeä nyt siihen aikaan näistä alueista nyt käytettiinkään. Artikkelikokoelma viikinkiajan naisista musertaa tätä 1800-luvun viktoriaanisen ajan mielikuvaa alistetuista viikinkinaisista. Se oikeastaan antaa kiinnostavia välähdyksiä siihen, miten hanakasti haluamme (tutkijat ja media) rakentaa menneisyyttä aina vain nykyisyyden kautta. Yhdessä artikkelissa kirjoittaja toteaakin hauskasti, että käsitys kotia hallitsevasta mutta julkisessa elämässä vähäistä vaikutusvaltaa omaavasta viikinkinaisesta oli oikeastaan 1800-luvun viktoriaanisen ilmapiirin tuote. Viktoriaaninen perhekäsitys otti tavallaan omakseen viikinkimaailman, eikä sitä näkemystä ole ollut myöhemmin helppoa murtaa.

Hyvä esimerkki siitä, miten kieroutunut tilanne oikeastaan on, nousee Marianne Moenin artikkelista ”Women in the Landscape”. Moen tulkitsee Norjan yhtä kuuluisimmista laivahaudoista eli Osebergin hautakumpua (päivitetty vuoteen 843). Kumpua pidettiin merkittävän miehen hautana, kunnes sen kaivauksissa sieltä löytyi upeaan laivaan haudattuna kaksi vanhahkoa naista (toinen noin 50-vuotias, toinen noin 70-vuotias). Hautalöytö oli ja on edelleen yksi Norjan upeimmista. Kun haudasta löydettiinkin naisia, alkoi haudan merkityksen lyöminen alas. Tätä ennen ja edelleen hautakumpuja pidetään yhteiskunnallisen vaikutusvallan ilmentyminä. Naiset eivät kuuluneet pääasiassa miestutkijoiden käsitykseen vaikutusvallasta. Artikkeli on loistava osoitus siitä, miten tutkijoiden ennakkoluulot, teoriat, käsitykset ja heidän elinajankohtansa ajatuksellinen ilmapiiri vaikuttavat tuloksiin.  Hautaa tutkittiin ensi kerran 1900-luvun alussa, ja vasta vuosisadan lopussa ja nyt pystytään röyhärinnoin ja ylpeänä todeta, että jotkut naiset olivat yhtä vaikutusvaltaisia viikinkiyhteiskunnassa kuin miehet. Tuolloin (ja välillä tuntuu ettei  tilanne ole vieläkään muuttunut) kyse ei ollut perustavaa laatua olevasta kuilusta naisten ja miesten välillä vaan rikkaiden ja köyhien välillä. Mahtisuvun naisella oli hautalöytöjen perusteella mahdollisuus nousta yhtä merkittäväksi kuin mahtisuvun miehellä.

Miten tämä voi olla joillekin niin vaikeata? Välillä nimittäin hämmästyttää, etteivät kaikki tutkijat tunnu noudattavan tieteellisen tutkimuksen peruskäytäntöä, joka kuuluu minun sanoin näin: Meillä on teoria, joka perustuu tiettyihin olettamuksiin. Jos tutkimustulokset ovat ristiriidassa olettamusten ja teorioiden kanssa, niin tuloksia ei voi heittää romukoppaan, ja määritellä, että tämä tulos nyt on joku ihmeen poikkeus, vaan pitää avoimin mielin miettiä, mitä tulos merkitsee olettamusten oikeellisuuden kannalta. Kannattaa siis avoimin mielin muuttaa olettamuksia. No niin, eivät käsitykset viikinkiajan naisten asemasta ole mitenkään ainutlaatuisia typerien ennakko-oletusten joukossa, kyllä niitä löytää muitakin ja paljon.

Vuosikymmenet ovat muuttaneet meidän nykyistä yhteiskuntaamme. Ei ole ihme, että jo 1970-luvulla arkeologiassa alettiin tehdä ”naistutkimuksellisesti” orientoitunutta tutkimusta. Ja äärimmäisen hyvää jälkeä on tullutkin. Kun menneisyyttä ja tutkimuslöytöjä katsotaan uusien olettamusten kautta, huomataan, että monet vanhat näkemykset voidaan laittaa roskakoriin, koska uudet olettamukset selittävät löytöjä paremmin kuin vanhat (tämä on aivan normaalia käytäntöä luonnontieteissä mutta humanistisissa tai voisiko sanoa ihmistieteissä ei niinkään itsestään selvää). Viikinkiajan naisilla oli kenties kodin herruus hallussaan,  ja miehet kävivät reissuilla kaukaisissa maissa. Tällöin pitää muistaa, että kyse oli aivan toisenlaisesta maailmasta, eikä ”koti” ollut sellainen intiimi ja suljettu ympäristö kuin 1800-luvun viktoriaanisessa Englannissa vaan viikinkikoti/maatila on pieni yritys, pieni teollisuuslaitos, jossa tuotettiin maataloustuotteita, kangastuotteita ja kaikkea muutakin, mitä lähdettiin osaltaan myymään kauppamatkoille.

Kaikki viikinkiretket eivät olleet väkivaltaisia vaan osa (suurin osa?) oli kaupparetkiä. Itään matkattiin jokia myöten aina Konstantinopoliin asti. Sieltä on löytynyt kauppadokumentteja, joiden perusteella osalla kauppiaista oli selvästi feminiinit skandinaaviset nimet. Yhden perinteisen teorian mukaan skandinaavit perustivat Venäjälle Rusin valtakunnan, josta nyky-Venäjäkin on lähtöisin. Tähän sen kummemmin menemättä totean vain, että juuri lukemassani kirjassa on kiintoisia artikkeleita myös hautalöydöistä sekä Skandinaviassa että Venäjällä. Jos naiset eivät olleet ihan kauppiaita, niin idän kaupparetkille he lähtivät, koska heidän hautojaan on löytynyt miesten hautojen vierestä pitkin idän kauppateitä. Skandinavian hautalöydöistä paljastuu myös se, että jotkut naisista haudattiin samat kauppiaan työhön liittyvät esineet mukanaan kuin miehetkin. Loistava artikkeli haudoista on Unn Pedersenin ”Kaupangs kvinner” (jota tankkasin pitkään, koska se on kirjoitettu norjaksi), jossa keskitytään analysoimaan hautaesineitä ja naisia haudoissa, joita on löytynyt runsaasti Etelä-Norjan Vestfoldin maakunnan Kaupangista. Täältä löytyneiden hautojen analysoinnissa on paljastunut muun muassa se, että perinteisesti miehen ja naisen haudan paljastajana käytetyt esinemääritykset (eli tietyt esimerkiksi kutomiseen ja kankaiden valmistukseen käytetyt esineet merkitsevät naista ja tietyt sotaiset esineet kuten miekat ja kilvet miestä) eivät päde yksiselitteisesti. Perinteiseksi sotilashaudaksi määritellystä haudasta on tarkemman tutkimuksen avulla paljastunut naisen luuranko ja monia muitakin vastaavanlaisia perinteistä ja yksioikoista kokonaiskuvaa horjuttavia asioita. Viikinkiyhteiskunta on ollut paljon monimutkaisempi sukupuolirooleiltaan kuin aiemmin on otaksuttu.

Pitkään on näkynyt se kieroutuma: Kun löydetään miehen hauta, jossa on mukana kauppaan liittyvä esineistä, niin hauta on määritelty kauppiaan haudaksi. Jos löydetään naisen hauta, jossa on mukana samat esineet, niin hautaa ei määritellä kauppiaan haudaksi vaan kauppiaan vaimon tai kauppasukuun kuuluvan henkilön haudaksi. Vikingatidens kvinnor -teoksen lukuisat artikkelit todistavat yksityiskohtaisin ja vakuuttavin perusteluin ja uudenlaisella näkemyksellä tulkittujen esinelöytöjen (ja riimukirjoitusten sekä Saaga-kirjallisuuden uudenlaisen tulkinnan kautta) sen, kuinka mettään on näissä maskuliinisissa tulkinnoissa menty. Mielettömän hienoja ajatuksia syntyy myös siitä, miten Helge Sørheim analysoi artikkelissaan ”Female Traders and Sorceresses” naisten asemaa uskonnonharjoittamisessa, ja miten naisten haudoista löytyneet aiemmin mahdollisiksi paistivartaiksi tulkitut löydöt olisivatkin oikeastaan merkittävien ennustaja-, näkijä- tai jopa tietäjänaisten tunnusmerkkejä, eräänlaisia voimasauvoja, jotka korostivat henkilön asemaa näkijänä.

Sørheimin artikkeli on ihan mieletön uusien ajatusten lähde, kuten valitettavasti niin monet muutkin kokoelmat tekstit. Ai miksi niin valitettavasti? No siksi, että kokoelmassa on tekstejä (jokaista noin kolmasosa) ruotsiksi, norjaksi ja englanniksi. Viimeisin kieli on niin hanskassa, että artikkeleja lukee kuin leipää vain, ensimmäinen on sen verran hukatussa hanskassa, että joutuu hieman tai enemmänkin ponnistelemaan lukiessaan, että oikeastaan pitää olla kiinnostava artikkeli, että jaksaa tankata sen loppuun, mutta keskimmäisen eli norjaksi kirjoitettujen tekstien täytyy olla sitten jo superhyperkiinnostavia, että niitä pystyy lukemaan, ja silloinkin taitaa mennä paljon ohitse. Näin ollen Vikingatidens kvinnor -teoksen (17 artikkelia) saldoksi jäi kuusi kokonaan luettua englanninkielistä, kaksi kokonaan luettua ruotsinkielistä, yksi kokonaan luettu norjankielinen ja neljä sieltä täältä silmäiltyä ruotsin- ja norjankielistä artikkelia. Ei siis paha kielten ja historian oppitunti mutta enemmänkin olisin kaivannut.

Eli toiveita, toiveita ja vielä kerran toiveita. Voi kunpa joku kustantaja tarttuisi tähän tai johonkin vastaavaan teokseen ja käännättäisi sen suomeksi. Tämä kokoelma kyllä kannattaisi kääntää, tai sitten voisinpas heittää haasteen suomalaiselle tutkijakunnalle (toisin en tiedä, onko tällaista jo tehtykin), että miksipäs eivät he kirjoittaisi jotain vastaavanlaista kokoelmaa meille kiinnostuneille ihailtavaksi. Tarvetta tällaisille teoksille kyllä olisi kovastikin. Historian ymmärtäminen on ihmisyyden, ihmisten tekojen ja tekemättä jättämisten ymmärtämistä, ja kaikkea sitä kiinnostavaa, näkemyksellistä, syvällistä, mitä tämä nykymaailmamme kaipaisi keskellä yksinkertaistusten pyhää kulttia – pintaa, pintaa ja enemmän pintaa.

Petri Pietiläinen, kirjakuski joutui tiedonhimossaan lukemaan jopa ruotsia ja norjaa, mikä ei täysin onnistunut, mutta silti kirjakuski kiittää suomalaista koululaitosta pakkoruotsista, jota hän inhosi koulussa mutta on ollut myöhemmin ilahtunut saamastaan pakkosyötetystä taidosta

Tapani Bagge ja lahjakirjan suuhun katsomisen taito, osa 2

Tapani Bagge Pieni talvisota (CrimeTime, 2015)

Eikö dekkaria tai dekkaristia ole karvoihin katsomista? En miettinyt tätä, kun näin Tapani Baggen muutamia kuukausia takaperin kirjamessuilla Jyväskylässä (täsmällisesti lauantaina 19.3.2015). Kättelimme, hymistelimme siinä ja kertoilimme kuulumisia. Hän oli messuilla puhumassa kirjoistaan ja minä viimeisimmästäni. Lopulta sain käteeni hänen tuoreen rikoskirjansa Pieni talvisota, omaa kirjaani minulla ei ollut takaisin antaa, pitänee korjata virhe joskus toiste. Ajattelin lukaista kirjan hetimiten bussissa matkalla Jyväskylästä Kotkaan mutta kaikenlainen elämä ja kevät, ja planeettojen huonot asennot taivaalla tulivat varmaan väliin, koska päädyin lukemaan kirjaa vasta juhannuksen aikana, jälkeen ja samaan aikaan luin Dolores Redondon baskilaista/espanjalaista maailmanmenestystä Näkymätön vartija. Baskimaan murhat (Suom. Sari Selander. Gummerus, 2015). Baggella oli siis kova kirittäjä, eikä hänelle suinkaan käynyt kisassa hassusti vaikka hänen kirjansa sattuu olemaan paljon hassunhauskempi.

Pieni talvisota on kahdeksan niin sanotun Hämeenlinna noir -sarjan osa (käytän termiä niin sanottu, koska ei tämä Baggen kirja tyylillisesti mihinkään ”noir” kategoriaan mielestäni mahdu). Hieman hirvitti lukea sitä, koska en ollut aiempia osia lukenut, enkä itse asiassa Baggelta mitään muuta kuin käytännössä kaikki hänen lasten- ja nuortenkirjansa. Lahjakirja pitää silti aina lukea, ja täytyy myöntää, että olin kovasti siitä kiinnostunutkin, olihan kannessa mitä mainioin kuva pienestä rotupiskistä. Tietysti halusin tietää, miten tämä piski liittyy tarinaan. Takakansiteksitssä psikiin ei viitattu. Aikoinaan Walter Mosleyn Pieni keltainen koira (Suom. Inka Parpola & Niko Aula. Loki-Kirjat, 2001) sai minut pelkällä nimellään lukemaan ja tutustumaan Easy Rawlingsiin takaperoisesti (sarjan viides kirja) mutta kannatettavasti (luin sitten kaikki).

Mosleyn ja Baggen kirjoissa koira tulee kuvioihin samalla tavalla hieman vahingossa, tosin Bagge ei olisi voinut Mosleyn tavoin laittaa kirjansa motoksi lausetta: Se oli koiran vika. Baggen etukansi hieman valehtelee, sillä koira ei ole tarinassa niin merkityksellinen kuin Mosleyllä. Onneksi kansikuva koira on juuri ruikkaamassa savuavalle aseelle, että kuva paljastaa oleellisen osan Baggen rikoskirjallista tyyliä: kustaan hauskasti monien rikoskirjakliseiden päälle ja osoitetaan suomalaiset vauhdikkaina ja pahoina itseään pitävät gangsterit melkoisiksi rähmäkäpäliksi ja tunareiksi. Hyvin suomalaista siis!

Ja että mutta sillä näet nimittäin – ja päälle vielä totta tosiaan, tämä Baggen kahdeksas Hämeenlinna-tarina on vauhdikas. Tämä kirjailija osaa viedä lyhyillä, täsmällisillä, kuvallisilla, ilmeikkäillä lauseillaan juonta kiivaasti, jopa hengästyttävästi eteenpäin. Kirjan alussa murha- tai tappotahti alkaa ja kiihtyy kiihtymistään, kaikkinensa en jaksanut laskea, kuinka monta tarkoituksellista ruumista ja pari vahingossa tehtyä kirjan mittaan päätyi Hämeeseen lojumaan ruumishuoneelle, mutta paljon niitä tuli, eivät hämäläiset ruumiidentekijöinä kauhian hitaita Baggen kuvaamina olekaan.

Kirjassa kuvataan marraskuun loppua 2014 (pientä veistelemistä jopa Ulvilan murhaoikeudenkäyntiin ja huumepoliisipomon oikeudenkäyntiinkin mahtuu tarinan jutustelukuvioihin) Etelä-Hämeessä akselilla Hämeenlinna-Kerava-Riihimäki. Talvisota viittaa kauden huumekauppoihin ja muuhunkin rikollisuuteen erikoistuneen paikallisen moottoripyöräjengin välienselvittelyyn, jossa käytetään asearsenaalia pommista sinkoon. Mukaan mahtuu asekappoja, venäläiskuvioita, huumekuvioita, entisen poliisin kostoretkeä tyttärensä tuhon aiheuttaneille huumekauppiaille ja monta muuta kuvioita, joita Bagge pyörittää 90 kirjan antamalla taidolla. Tarinaa kerrotaan sekä poliisin että rikollisten näkökulmasta, ja monesta sellaisesta kaiken lisäksi. Erityisesti rikollisissa näyttää olevan sekä pahisrikollisia että parempia rikollisia. Poliiseista en tiedä, koska tuli tunne, että kahdeksannessa kirjassa olisi pitänyt tuntea kuvattujen henkilöiden elämänhistoriaa hieman paremmin (eli lukea aiemmat kirjat). Välillä tuntui, että Bagge oletti lukijan tuntevan osan näistä henkilöistä, sillä sen verran vähän heidän sielunmaisemaansa kuvailtiin.. Kaikki tämä tapahtuma- ja henkilömassa tuntui välillä painuvan päälleni sellaisella vauhdilla, ettei meinannut pysyä perässä. Lienee selvää, että olisin voinut pysyä kyydissä varmaan huomattavasti paremmin, jos olisin lukenut sarjan aiemmat osat.

Lain ja laittomuuden, ystävyyden, kunnian, väkivallan keskellä seikkailevat ihmiset ovat niin pirun suomalaisia. Rakkaus voi johtaa poliisin ja konnan yhteen, rakkaus voi johtaa miehen ottamaan murhankin syykseen. Kovin on ihanan suomalaista tämä Baggen teksti. Kun yksi todellinen pahis on juuri saatu hengiltä, niin tämän raskaana oleva juuri leskeksi tullut vaimo (oliko vai naisystävä, no mitäs väliä) keittää kahdelle murhattarelle kahvit, siinä sitten keskustellaan kuin normaali kyläilytilanteessa. Hautausmaa-, hää- ja kapakkatunnelmat kyllä kuvataan erinomaisen pieni virne kasvoilla, että nautitti lukea tätä meidän suomalaisuuttamme näin ironisesti rikoskirjallisuuteen tungettuna.

Ja mitä se Redondo ja Baskimaa tekee tässä Baggea koskevassa arvostelussa? Sitäpä, että otin kirjan juhannuksen ylitse viikon pikalainaksi (mainio keksintö tämä pikalaina, koska siinä saa tosi uusia kirjoja nopeasti itselleen ja kukapa ei lukisi hyvää kirjaa viikossa, mutta kun tuo  Näkymätön vartija ei ollut sittenkään niin hyvä, että sen olisi ahmaissut laulun sanoilla kuin nuorena ennen), ja luin sitten Baggea ja Redondoa samaan aikaan. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina palautin Redondon luettuna ja keskityin Baggeen. Pieni vertailu siis sallittakoon:

Baggelle kunniaksi on se, että tarina juoksee kuin Viren, vaikka kaatumisiakin sattuisi. Baggen (ja samalla tietysti minun) kritiikiksi pitää sanoa, että kirjassa oli niin monta juonikuvioita, henkilömääriä, -suhteita ja tapahtumia, että minä jouduin lukijana välillä hieman ymmälleni, miten ja miksi näistäkin ihmisistä kerrotaan tässä yhteydessä. Välillä tuntui kuin olisin lukenut amerikkalaisesta rikossarjasta tehtyä suomalaisversiota. Bagge pelastaa tilanteen juuri suomalaisuudella, kuvia kumartelemattomalla juurtumisella suomalaiseen mielenmaisemaan, paikkaan nimeltä Häme, ihmisiin nimeltä hämäläiset, pohjalaiset jne. Ja hauskuudella! Baggen tarinaa lukiessa nikottelee välillä naurusta mutta ainaskii hymyilee jopa pohjalainenkin. Toisaalta välillä en olisi jaksanut niin tarkkaa paikkakuvausta. En ole koskaan ollut kauhean innokas katselemaan kirjaa lukiessani karttaa, että missäs päin nyt kirjan hahmot seikkailevatkaan, ovatko kadunnimet, paikat ja maisemat sellaisia kuin pitää. Baggen kirjassa varmaan näin onkin, mutta minulle jäi vähän epäselväksi kaiken paikkainformaation syöttäminen lukijalle. Minun mielestäni vähempikin olisi voinut riittää, mutta toisaalta pitää pyörähtää pohdinnoissani takaisin, ja todeta, ettei paikkatuntemuksen tarkkojen koordinaattien käyttäminen häirinnytkään lukemista.

Ja se Redondo sitten! Kauhean kehuttu ”maailmanmenestys”, joka yhdistää sarjamurhaajaa metsästävää amerikkalaista poliisi/etsivätarinaa eurooppalaiseen miljööseen, pieneen kylään Baskimaassa. Nykyisin vallalla olevan kerrontatyylin mukaisesti murhayksityiskohdat kuvataan hyvin groteskin graafisesti, välillä selitetään sarjamurhaajien profilointitapojen yksityiskohtia ja muitakin poliisin teknisen tutkinnan yksityiskohtia (vitsaillaan esimerkiksi sillä, että amerikkalaisissa sarjoissa erilaiset tekniset tutkimukset ja DNA-analyysit voidaan tehdä tuosta noin vain iltapäivän kuluessa, kun taas todellisuudessa ne kestävät ja kestävät, ja kestävät pidempään vielä, koska oikeasti poliiseilla ei ole rahaa tai muita resursseja niitä kunnolla toteuttaa). Tarinassa käytetään paljonkin miljöön tuomia visuaalisia mahdollisuuksia (hienoja luontokuvauksia), hieman hyödynnetään espanjalaisen (ja varmaan myös Baskimaan) yhteiskunnan miesvaltaisuutta (päähenkilöetsivä on nainen, Amaia Salazar) sekä baskien kulttuuriperinnettä tapojen mutta erityisesti myyttisen tarinaperinteen kannalta. Hämmentävää (mutta aika luonnollista, koska se on hyvin turvallista) oli politiikan puuttuminen kokonaan kirjasta, mikä tietysti vähensi kirjan kiinnostavuutta ja vei sen pikemminkin suloisen viihderikoskirjallisuuden kategoriaan kuin kunnon yhteiskunnallista todellisuutta heijastelevan nykydekkarin kategoriaan. Kaikkiaan lopputulos oli minulle näin ollen hyvin kliininen, yllätyksetön, valju, perin pohjin tuttu, itse asiassa amerikkalaiseen sarja/elokuva/kirjaperinteeseen perehtyneelle lukijalle liiankin tuttu ja turvallinen tarina sarjamurhaajasta/-jista (kyseinen kirja vasta ensimmäinen osa trilogiassa) ja häntä/heitä jahtaavista etsivistä. Samalla siinä hyvin tutunoloisesti rakennetaan ihmissuhdejännitteitä etsivien välille. Hienoa tässä Redondon kirjassa oli kuitenkin päähenkilön ja hänen perheensä suhteen käyttäminen osana tarinaa. Yksin tämän elementin takia kirja kannatti lukea.

Olen joskus ihmetellyt, miten paljon erilaista tarinaa voidaan jännitys- tai tieteiskirjallisuuden genrejen alle laittaa. Jännäreissä on kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta (Bagge kuuluu osaltaan tähän), oikeudenkäyntikirjallisuutta, poliisikirjallisuutta (Bagge kuuluu osaltaan tähänkin, Redondo paljonkin), psykologista jännityskirjallisuutta (Redondon voisi laittaa tännekin ilman hänen sarjamurhaajapainotustaan), rikos- eli dekkarikirjallisuutta (Bagge täälläkin, ja Redondokin vahvasti), salapoliisikirjallisuus, seikkailukirjallisuus, suljetun huoneen mysteerit, vakoilukirjallisuus ja trilleri (tosin en oikein aina ymmärrä, miksi trilleri on joillekin jännityskirjallisuuden alalaji, koska minusta se olisi enemmän tyylilaji, jossa tarinan kerronta keskittyy vahvasti jännityksen luomiseen ja vielä vahvemmin sen ylläpitämiseen). Ja sitten usein luonnollisesti kaikki nämä ovat sulassa ihanassa sekasotkussa, jota ei pysty kovaksikeitetyinkään kirjallisuudentutkija selvittämään – mutta siinä on kirjallisuuden, kaikenlaisen se syvin nautinto, että lukija voi ja saa lukea selvittämättä itselleen kaikkea.

Baggen ja Redondon kirjat ovat kuin tästä rikoskirjallisuuden ääripäistä veistettyjä, ja Bagge sotkee mukaan vielä groteskia huumoria ja välillä suorastaan slapstick-komediaa. Molemmat ovat sinänsä varsin mehukkaita ja lukukelpoisia. Redondon suhteen olen hieman skeptisempi kuin Baggen suhteen siitä, jaksanko lukea hänen trilogiansa toista osaa. Baggelta pitää lukea jonkun toisen sarja ensimmäinen osa, koska tuo Häme ei nyt minuun tarpeeksi iskenyt. Syytön tosin Bagge siihen on, että minulla ei ole parhaimpia muistikuvia akselilta Hämeenlinna-Kerava-Riihimäki, ei vaikka koira seikkailisi joissakin osissa suuremmassa roolissa kuin tässä kirjassa!

 

Petri Pietiläinen, kirjakuski rikoksia kyyditsemässä

 

Kojootti nimeltä James pelastaa koko tarinan

Emma Hooper Etta ja Otto ja Russell ja James (Suom. Sari Karhulahti. Gummerus, 2015).

Ettei totuus lukemistani kirjoista unohtuisi täällä Kirjankuskin kyydissäkään; siis se, että kuitenkin luen paljon enemmän fiktiota kuin faktioita (minusta tietokirjallisuutta voisi aivan hyvin alkaa nimittää faktioiksi, koska sana on hauska, ironinen, hieman ilkeä, mieleenpainuva ja täydellinen vastakohta fiktiolle), niin pitää kertoa täällä yhdestä kojootista, jonka nimi on James.

Äsken nimittäin lopetin valtavasti kehutun Emma Hooperin teoksen Etta ja Otto ja Russell ja James (Suom. Sari Karhulahti. Gummerus, 2015). Helsingin Sanomissakohan sitä kehuttiin? En muista mutta jostain se tarttui mieleeni niin tiukasti, että nappasin sen Kotkan kirjaston uutuushyllystä.

Ja joskus käyn kirjaan tarttuessa näin: Kanadalaisen kertojan romaani oli niin läpikehuttu, että minulla oli vaikeuksia päästä mukaan. Aloitin, jäi kesken. Aloin uudestaan, jäi uudestaan kesken. Purin hampaat yhteen ja päätin lukea kirjan vaikka hampaita purren ja irvistellen! Purentavikaan asti en päässyt, sillä onneksi koirat auttoivat. Menneisyyden (toisen maailmansodan aika) Saskatchewanin maaseudun keskellä koirat elävät luonnollisena osana maailmaa. Hauskassa kohdassa päähenkilö Otto odottaa kaveriaan koulun pihalla seuranaan kaikki muut koirat, jotka odottelevat pikkuisäntiään kulkeakseen heidän kanssaan koulusta kotiin. Toisessa kohdassa todetaan opettajan toimivan Etan näkökulmasta erittäin hauskasti se, että oppilaat ja koirat hajaantuivat koteihinsa. Koirat ja lapset yhdistetään monissakin kohtaa vastaavalla tavalla näppärästi yksityiskohdissa. Tietysti koiria käytetään äänimaisemassa erityisesti menneisyydessä.

Tarinan nykypäivässä 82-vuotias dementoitunut Etta lähtee kotoaan kävelemään Kanadan itärannikolle, hän haluaa nähdä meren ennen kuolemaansa. Kotitilalle jää aviomies Otto ja naapuriin Oton paras ystävä ja Ettaa aina rakastanut Russell. Tämä on erittäin syvällisesi, kauniisti ja kiinnostavasti kerrottu kolmiodraama, jossa draama on hieman erilaista kuin on totuttu. Romaani seuraa Etan matkaa merelle, kertoo menneisyyden tapahtumia 70 vuoden takaa, niin tavallista elämää, nuorta rakkautta kuin kanadalaisia toisen (kyseessä toinen vaikka jotenkin vähäiset sotakuvaukset ja kommentit, että mentiin edes takaisin viittasivat mielikuvissani enemmän ensimmäiseen kuin toiseen maailmansotaan mutta niinhän lukija voi erehtyä) maailmansodan melskeissä ja hauskoja, tiukkoja, yksityiskohtaisesti runollisia kuvauksia Oton arkipäivästä Etan lähdetty, eikä tarinassa unohdeta Russellinkaan näkökulmaa. Monia kertomuksia kauniisti kudottuna yhteen.

Mutta mitä tekemistä kirjalla on koirien kanssa? Muutakin kuin satunnaiset viittaukset maaseudun koiriin? No ei paljon muuta kuin, että James on jäänyt kuvaamatta. Kirjassa James on hirveän tärkeä hahmo, suorastaan oleellinen, vaikka hän on kojootti! Ei siis koira, harmi sinänsä, mutta aikas erikoinen kojootti tämä James oikeastaan on. Se lähtee aika alussa Etan mukaan matkalle, seuraa tätä kuin koira ja keskustelee Etan kanssa monista asioista. sehän on juuri Etta, joka antaakin kojootille nimeksi James. Hän keskustelee Jameksen kanssa, ja James vastaa, tai ainakin Etta käsittää sen vastaavan. Lukijan kannalta ei ole väliä sillä, onko kyseessä fantasiaelementti vai pelkkä mielensisäinen vinksautuma. Kirjan lopussa joutuu runollisesti miettimään aivan samaa dilemmaa, eikä fiktion maailmassa sillä ole mitään, koska aina voi lentää taivaaseen tai menneisyyteen tai muuntautua vaikkapa ihmiskojootiksi.

James on eräänlainen trickster, veijarihahmo, joka auttaa Ettaa selviämään nälästä ja erityisesti yksinäisyydestä. Muutkin kirjan hahmot näkevät kojootin, joten ei se pelkästään Etan mielikuvituseläin ole. Ja tämä kojootti kyllä käyttäytyy kovin koiramaisesti, vai onko se vain minun silmissäni?

Kojootin ja Etan takia jaksoin Hooperin tarinan kyydissä, ja kyllähän se lopuksi kävi kiinnostamaankin. Aivan tarinan loppu julistettiin silkaksi runoudeksi, ja kyllähän se vakuuttava oli, mutta kokonaisuudeltaan silti tarina jätti minut hieman kylmäksi.

Kojootti Jameksen takia suosittelen silti vahvasti tämän varmaan monien mielestä aivan ihastuttavan kirjan lukemista.

Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka ihastui kojoottiin