Libyalaista kauheutta naisten silmin

Annick Cojean, Gaddafin haaremi. Libyan hirmuvaltiaan seksiorjana (Suom. Kaisa Kukkola. Alligaattori, 2015)

Mistä tietää, että on viime aikoina keskittynyt kirjoittamaan jotain muuta. No siitä, ettei ole tullut kirjoitettua Kirjakuskin kyydissä -blogiin, ja siitä, että luettujen kirjojen kasa paisuu ja paisuu. Luen pääasiassa näitä tietokirjoja bussimatkalla Kotkaan ja takaisin. Viikossa kertyy ainakin kaksi kirjaa, joista haluaisin kirjoittaa blogia. Tartuin nyt sitten pienen kuumeilun jälkeen toimeen ja päätin kirjoittaa Gaddafin haaremista. Miksi juuri tästä? Löytyy isoja ja pienempiä syitä, mutta lopulta kirja vain on tärkeä ja silti ongelmallinen

Tartuin kirjaan kirjastossa monestakin syystä. Libyan edesmennyt diktaattori Muammar Gaddafi on minulle luonnollisesti tuttu pelkästään median kautta. Muistan kuitenkin, miten joskus 1980-luvun lopulla jossain opiskelijakeskusteluissa jotkut ihailivat häntä, koska hän oli saanut omalaatuisen ”arabisosialisminsa” kautta suuria aikaan. Muistan jonkun korostaneen sitä, miten Libyassa naisilla on tasa-arvo, mikä ei ole aina islamilaisissa maissa mikään itsestään selvyys. Myöhemmin muistan, miten Lockerbien ja joidenkin muiden terroritekojen varjo päätyi lehtien sivuille. Libyasta tuli hyljeksitty valtio monien silmissä mutta osa vain jatkoi kaupankäyntiä aivan kuten ennenkin. Muistan myös sen, että luin miten Yhdysvaltojen pommitus surmasi Gaddafin tyttären. Myöhemmin seurasin, miten Gaddafi kaatui ja sitten alkoivat kaikki paljastukset hänen täydellisestä hirmuvaltiudestaan. Ja eihän se Gaddafin tytär edes kuollutkaan pommituksessa vaan sekin oli pelkkää valhetta.

Sellaista se on, jos seuraa vain syrjäsilmällä jotain maailmankolkkaa. Nyt kun lukee palkitun ranskalaisen toimittajan Annick Cojeanin hyytävää paljastuskirjaa Gaddafin toiminnasta, ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi maailma vaikeni. Uskon nimittäin täydellisen tarkkaan siihen, että kyllä tämä kaikki tiedettiin, mutta Gaddafin öljy oli osalle maailmasta niin tärkeä rahallisesti, että kukaan ei koskaan sanonut mitään, tai ei ainakaan niissä medioissa, joita itse seuraan. Pitäisiköhän lukea vielä laajemmin?

Cojeanin kirja keskittyy pääasiassa 15-vuotiaan Sorayan kokemuksiin Gaddafin haaremissa. Tyttö viedään sinne väkisin seksiorjaksi. Gaddafi ympäröi itsensä länsimaisilla hyödykkeillä alkoholista huumeisiin. Hän ylläpiti väkisin nuorten tyttöjen ja vanhempienkin haaremia, missä hän raiskasi ja nöyryytti naisia miten halusi. Kirjan kautta piirtyy kuka seksimaanikosta, joka lennätti naisia ympäri maailmaa luokseen kokeakseen kaikenlaista seksiä. Kukaan ei ollut turvassa. Ulkomaalaisten korkea-arvoisten vieraiden naiset Gaddafi osti mittaamattoman arvokkailla lahjoilla mutta Libyassa korkeimpien armeijan tai virkakunnan edustajien tyttäret, vaimot ja siskot eivät olleet turvassa. Lukukokemus on aivan skitsofreenisen hurja. Ihmiset elävät hirmuvallan ja alistamisen valtakunnassa, missä Gaddafi nöyryyttää miehiäkin pakottamalla heidät kanssaan seksiin. Välillä tuntuu, että vähempikin kuvailu riittäisi.

Soraya yritti taistella vastaan, pakeni ja palautettiin seksiorjaksi. Hänen perheensä ei pystynyt tekemään paljoakaan. Kauheata on lukea siitä, miten näistä tytöistä tulee sukujensa silmissä hylkiöitä. Kauheata lukea, miten laaja Gaddafin ympärillä oleva koneisto oli ja miten se oli trimmattu hankkimaan hänelle aina vain uusia orjia. Miten kaikki tiesivät asiasta mutta kukaan ei uskaltanut puhua tai tehdä mitään. Miten ihmeessä raiskattu ja seksuaalisesti täydellisesti hyväksikäytetty nuori tyttö voi muuttua likaiseksi kaikkien silmissä.

Todistus ja tutkimus

Kirja jakautuu kauteen osaan. Ensin kerrotaan Soryan tarina hänen ”omin sanoin”. Tämän jälkeen Cojean tutkii, ei tarinan todenperäisyyttä, sillä siihen hän uskoo heti, vaan sitä, millainen oli Gaddafin rakentama koneisto. Perehtyessään koneistoon hän kohtaa koko ajan kieltämisiä: ei sellaista tapahtunut, ei pidä paikkansa. Totuuden esille tuominen on kirjailijalle tärkeätä ja sitkeydellä hän saa selville koneiston toiminnan. Hän haastattelee nimettöminä esiintyviä muita orjia, Gaddafin naissotilaita ja virkamiehiä, jotka välillä kertovat avoimesti välillä vähemmän avoimesti, mitä oikeastaan Libyassa tapahtui. Julma kuva piirtyy yhä julmemmaksi: pelon ilmapiirin keskellä oli rakennettu ikään kuin hämähäkin verkko, jonka tehtävänä oli haalia näitä tyttöjä Gaddafille. Tämän kirjan kuvaaminen on itse asiassa hyvin vaikeata, koska se oikeastaan pitäisi lukea itse. Kokea sanojen ja kuvausten koskettavuus. Kokea tyrmistys. Kokea joidenkin Gaddafin käskyläisten kylmyys. Kokea pelko. Kokea ylimielisyys – ja kaikkien noiden ”kokea” -sanojen jälkeen ihmetellä edelleen sitä, miten tällaista pystyi tapahtumaan.

Yksi selitys on totalitarismi, hirmuvalta mutta toinen on Libyan heimokeskeisyys. Osa ihmisistä hyötyi suuresti tästä kaikesta, rikastui käsittämättömästi, eivätkä nämä kaikki olleet pelkästään libyalaisia vaan heitä oli muuallakin. Muistelen, että italialaisten öljy-yhtiöiden oli aikoinaan vaikeata päästää Gaddafista irti. Tämän kirjan luettuaan ei yhtään ihmettele miksi. Yksi Gaddafin koneiston keskeinen painostuskeino oli kiristys ja toinen lahjonta. Kirjassa on luisia kuvauksia ja vihjeitä siitä, miten Gaddafin koneisto sai ihmiset tekemään sanoinkuvaamattomia tekoja, joita sitten videoitiin jne. Lahjonta, myös muiden maiden päähenkilöiden, oli käsittämättömissä mittasuhteissa mutta hirmuhallitsijalla oli takanaan öljyteollisuuden koko rahavirta, joka ei sittenkään päätynyt kansalle vaan harvalukuiselle eliitille. Mitähän se opiskelijaystäväni, joka aikoinaan kehui Libyan esimerkillisellä sosialismilla ja tasa-arvolla, mahtaisi ajatella tästä kirjasta? Tuleepa mieleen, että toivon mukaan Libyassa joskus päästään sellaiseen tilanteeseen, että maassa ryhdyttäisiin joidenkin muiden maiden tapaan rakentamaan totuutta menneisyydestä, sitten vaikka totuuskomissioiden kautta. Sieltä voisi paljastua kaikenlaista äärikallista lahjaa ulkomaalaisten valtionpäämiesten taskuista.

Groteskia on lukea Gaddafin sanoja siitä, miten Libyan naiset vapautetaan kaikesta alistamisesta ja miten koko arabimaailmassa tarvittaisiin vallankumousta naisten vapauttamiseksi. Tulee taas mieleen se, että kuinkahan paljon meitä kaikkia sumutetaan koko ajan poliitikkojen julkipuheissa. Mutta toisaalta Gaddafi on puheissaan oikeassa: hän teki lopun orjatarten haaremeista mutta perusti oman haareminsa, yksikössä. Tämä minun täydellinen valta ja etuoikeus näyttävät edelleen jatkuvan. Aina löytyy niitä, jotka katsovat, että he ovat niin erikoisia, etuoikeutettua, että heidän pitää saada kaikki itselleen, muista piittaamatta. Cojean muistuttaa, että naiset osallistuivat aktiivisesti Gaddafin hallinnon kaatamiseen. Heidän asemaansa ei edelleenkään ole tullut muutosta. Joitakin valonpilkahduksia Cojean näkee (kirja ilmestyi 2012) mutta itse tunnen, että nyt pitää lukea aina Libya uutiset tarkemmin.

Kirjassa on monia hurjia ajatuksia nostattavia kohtia. Gaddafin luona vierailee maailman poliittinen ja taloudellinen eliitti. Kaikki haluavat hänen öljyään. Kukaan ei puhu mitään. Kirjan sivuilla nousee selkeä käsitys siitä, että kaikki tiesivät, mutta kukaan ei puhunut. Ei voi muuta kuin syvästi järkyttyneenä taas kysyä, että ihanko oikein raha oikeuttaa kaiken. Toinen asia, mitä jään pohtimaan paljon, on se, miten naisten asema voi olla maailmalla huono. Myönnän lukeneeni jonkin verran erilaisia islamista tehtyjä tutkimuksia ja joitakin jopa islamilaisten tutkijoiden länsimaista tai postmodernismista tekemiä tutkimuksia. Tiedän täydellisesti, ettei ole mitään ”ISLAMIA” jota pitäisi syyttää monissa maissa naisiin kohdistuvasta alistamisesta tai väkivallasta. Kyllähän sitä meillä ja muuallakin on ihan tarpeeksi paljon, eikä lasikattoja ole puhkaistu tai jos ollaan menossa kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, niin ei siellä vielä olla tai että ei se ole meilläkään kovinkaan kauan siitä, että naisen paikka oli kotona jne.

Silti en osaa ajatella tämän kirjan jälkeen muuta kuin, että talous tai suorastaan raha ei saisi nousta moraalin yläpuolelle. Kyllä minusta naisten tasa-arvo pitäisi olla yksi keskeinen moraalinen arvo länsimaiden suhteessa muuhun maailmaan. Tässä tietysti ensisijaisesti tulee nyt mieleen myös länsimaiden suhde esimerkiksi Saudi-Arabiaan. Siinäkin öljy puhuu edelleen enemmän kuin ns. länsimaiset arvot. Pitäisiköhän niitä nostaa enemmän esille kuin tällä hetkellä tehdään? Toisaalta muistan kyllä sen, että kaikki lähtee koulutuksesta, ollaan todella pitkässä juoksussa, eikä maalia näy. Tieto on niin tärkeätä. Tieto maailmasta. Tieto ja taas tieto! Jos ihminen tietää maailmasta enemmän kuin jokin kiihko-oppinut hänelle kertoo, kenties ihminen voi pelastua sokaistumasta. Jos ihmisellä on uskoa tulevaisuuteen ja jos hän näkee, että jossain on sitä valoa, joka hänetkin voi pelastaa tällä puolella kuolemaa, kyllä ihminen sen valon haluaa elämäänsä.

Nyt kun tätä kirjoittaa, niin tulee surumielisesti mieleen se, että toivottavasti Soraya ja kaikki hänen kaltaisensa tytöt ja naiset kaikkialla saisivat kunniansa takaisin. Kunnia on muiden silmissä mennyt, sisällä se silti on. Ympäröivän yhteiskunnan, suvun, perheen ja koko maailman tehtävänä olisi muuttaa se, ettei kunniaan saa kuolla, kunnian kautta tappaa, kunnian takia hylätä. Sellaisessa kunniassa ei ole mitään mieltä, joka aiheuttaa kunniattomia tekoja, sellaisia joista Soraya ja muut Gaddafin raiskaamat tytöt nyt kärsivät. Huh, tulipas pateettinen kirjoitus mutta tällaiselta tuntui, kun nyt palasin uudestaan tämän kirjan pariin. Ei ole kiva kirja luettavaksi mutta kauhean tärkeä. Tarttukaa ja lukekaa!

Petri Pietiläinen, kirjakuski luki järkyttävän kirjan