Rikollinen ihmiskohtalo - Kirves-Koljonen

Teemu Keskisarja, Kirves. Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus (Siltala, 2015).

Kovasti olen pitänyt monista historioitsija Teemu Keskisarjan teoksista. Ei siis ihme, että tartuin suurin odotuksin uusimpaankin. En ollut tiennytkään tällaisesta suomalaisesta sarjamurhaajasta mallia 1943 kuin Toivo Koljonen. Hyvin Keskisarja pitää kutinsa ja maalaa kiinnostavan kuvan miehen tiestä puolijuoppohulttiomaalarista julmaksi tai suorastaan hulluksi murhaajaksi. Hienoa myös, että Keskisarja nostaa esiin näitä suomalaisen rikoshistorian vähemmän tunnettuja tapauksia eikä aina Ulvilaa, Kyllikki Saarta tai Bodom-järveä.

Surullinen tie joukkomurhatyöntekijäksi

Keskisarja käyttää laveaa pensseliä, vaikka välillä kirjan alkupuolella hänen tykittävä kerrontatyylinsä on aika uuvuttavaa. Koljosesta piirtyy monipuolinen kuva aivan loppuun saakka, vaikka Keskisarja valittelee, ettei miehen alkuvaiheista tiedetä tarpeeksi. Tämän puutteen hän korvaa historioitsijan varmuudella ja kuvaa maailmaa, jossa mies syntyi, kasvoi ja joutui vaikeuksiin. Keskeinen kysymys on koko ajan miksi? Keskisarja muistuttaa oivallisesti siitä, ettei rikoskirjallisuuden keskeinen asia suinkaan ole se, että kuka teki mitä vaan pikemminkin miksi ihminen tekee, mitä lopulta tekee.

Koljonen ei paljon kouluja käynyt, oli tuurijuoppo, pikkurikollinen ja silti teki maalarintöitä, kunhan vain niitä sai. Talvisodassakin käytiin puolustamassa isänmaata.

Lopulta vuonna 1943 avovankilaan pahoinpitelystä ja muista rikkeistä joutunut Koljonen pakenee ja surmaa kokonaisen perheen ja yhden naapurin Huittisten pitäjässä. Lyhyen epämääräisen ja satunnaisen pakoretken jälkeen hänet saadaan kiinni ja tuomitaan kaikissa oikeusasteissa kuolemaan. Keskisarja hakee syitä ja seurauksia. Pohtii kieltolakia, talvisodan merkitystä, välirauhan ajan tunnelmia. Lopulta hän päätyy pohtimaan perimän ja kasvuympäristön merkitystä. Koljosen pikkuveli surmaa samalla tavalla käsittämättömästi mutta mustasukkaisuuden puuskassa naisen, jota väittää rakastaneensa.

Ei haluttu antaa ”hullun” papereita

Keskisarja osoittaa, että oikeudessa ei oikeastaan haluttu tietää, miksi Koljonen teki sen mitä teki. Oikeuslaitos piti häntä koko ajan kylmäverisenä sarjamurhaajana. Häntä ei haluttu leimata ”hulluksi”, koska edelleen lain mukaan sellaiselle ei saisi antaa kuolemantuomiota. Keskisarja osoittaa hienosti historiallisin esimerkein, miten 1825 vuoden jälkeen ei Suomessa paljoakaan enää ihmisiä tuomittu kuolemaan. Vuoden 1918 tapahtumat olivat pikemminkin poikkeus kuten myös talvisodan aikana teloitetut rintamakarkurit ja venäläiset desantit.

Keskisarja vertaa Koljosen tapausta muutamiin muihin esityisesti 1800-luvulla tapahtuneisiin surmatöihin. Hän löytää yhtäläisyyksiä mutta ei lähde niitä paisuttelemaan. Keskeinen kirjan loppupuolen pohdinta liittyy siihen, oliko Koljonen ”psykopaatti” vai ei? Jotain merkkejä tällaisesta Keskisarja nostaa esiin kuten esimerkiksi sen, ettei Koljonen näyttänyt missään vaiheessa katuvan tekoaan. Kaikesta aineistosta nousee esiin Koljosen käsittämätön rauhallisuus ja täydellinen tunteettomuus tapahtumia kohtaan. Lisäksi hän näyttää pystyneen manipuloimaan puheillaan monia ihmisiä. Näin hän täyttää joitakin psykopatiaan liitettyjä piirteitä. Keskisarjan mielestä Koljonen myös suunnitteli tekonsa täysin harkiten. Tämä on hänen mielestään ainoa mahdollisuus oikeudenkäyntipöytäkirjojen antaman kuvan valossa. Hän harmittelee, ettei Koljoselle tehty mielentilatutkimusta, vaikka hän näin useaan otteeseen jopa korkeimpana oikeuteen valittaessaan sitä vaati. Minusta Koljosta kiinnostavampi hahmo kirjassa oli hänen asioitsijansa Arnold Östman. Tästä hahmosta, joka hoiti hänen oikeudenkäyntiasioitaan pikkurikoksissa ja lopulta myös murha-asiassa olisi mielellään halunnut tietää lisää. Kenties niin vain on, ettei kaikesta löydy tietoa, mitä Keskisarja useaan otteeseen ja turhaankin valittelee.

Välillä Keskisarja lipsuu kerronnassaan. Ei ole mitenkään oleellista mainita, ettemme tienneet hänen lempikirjojaan tai -musiikkiaan. Kyse on ihan turhasta heitosta. Vastaavanlaisia puolihauskoja heittoja on kirjassa aivan turhan paljon. Parhaimmillaan Keskisarja on kuvatessaan rikoshistoriaa, Koljosen persoonaa (heppu, jolle sattui ja tapahtui, ja joka löysi kaikkialta aina seuraa, mutta oli monien mielestä aivan tavallinen ja jopa jokseenkin harmaa heppu) ja erityisesti itse surmatyön (ja muiden historiallisten surmatöiden) kuvailussa Keskisarja on hyvin graafinen, lähes amerikkalaisen rikoskirjallisuuden veroista ”gorea” on havaittavissa.

Kuva menneisyydestä piirtyy näinkin

Mitä kirjasta jää käteen? Itseäni järkytti se, miten Koljonen suhtautui tekoihinsa, miten hän kuvasi kaikkea rehellisesti tai ainakin välillä rehellisesti, kunhan ensin yritti keksiä hätävalheita. Hänen tunteettomat sanansa sattuivat, ikään kuin hänellä ei olisi ollut kykyä tunteiden käsittelemiseen: hän ei osannut oikein selittää, miksi teki, mikä ajoi taloon jne.  Tämä todella kiintoisa ja pohdiskeleva kuvaus yhden sarjamurhaajan tiestä laittaa miettimään sattuman ja välttämättömyyden yhteiseloa elämässä. Mitä, jos Koljonen olisi saanut enemmän koulutusta, mitä jos hän olisi saanut töitä, mitä jos hän olisi ehtinyt katkosotaan ennen vankilaan joutumistaan?

Aina voi jossitella, mutta tämä kirja kannattaa lukea monista mainitsemistani syistä. Yksi syy puuttuu: Kirja on tarkka kuvaus suomalaisesta poliisi-, vankila- ja oikeuslaitostoiminnasta 1930–1940-luvuilla. Siinä on runsas ja todella tyylikäs ja aina tarpeeseen tuleva kuvitus, josta löytyvät jopa poliisin tekemät piirrokset surmapaikasta (valokuvat epäonnistuivat).

Petri Pietiläinen, kirjakuski suomalaisten sarjamurhaajien maailmoissa, aikas surullista