Ettei totuus lukemistani kirjoista unohtuisi täällä
Kirjankuskin kyydissäkään; siis se, että kuitenkin luen paljon enemmän fiktiota
kuin faktioita (minusta tietokirjallisuutta voisi aivan hyvin alkaa nimittää
faktioiksi, koska sana on hauska, ironinen, hieman ilkeä, mieleenpainuva ja
täydellinen vastakohta fiktiolle), niin pitää kertoa täällä yhdestä kojootista,
jonka nimi on James.
Äsken nimittäin lopetin valtavasti kehutun Emma Hooperin teoksen Etta ja Otto ja Russell ja James (Suom.
Sari Karhulahti. Gummerus, 2015). Helsingin Sanomissakohan sitä kehuttiin? En
muista mutta jostain se tarttui mieleeni niin tiukasti, että nappasin sen
Kotkan kirjaston uutuushyllystä.Ja joskus käyn kirjaan tarttuessa näin: Kanadalaisen kertojan romaani oli niin läpikehuttu, että minulla oli vaikeuksia päästä mukaan. Aloitin, jäi kesken. Aloin uudestaan, jäi uudestaan kesken. Purin hampaat yhteen ja päätin lukea kirjan vaikka hampaita purren ja irvistellen! Purentavikaan asti en päässyt, sillä onneksi koirat auttoivat. Menneisyyden (toisen maailmansodan aika) Saskatchewanin maaseudun keskellä koirat elävät luonnollisena osana maailmaa. Hauskassa kohdassa päähenkilö Otto odottaa kaveriaan koulun pihalla seuranaan kaikki muut koirat, jotka odottelevat pikkuisäntiään kulkeakseen heidän kanssaan koulusta kotiin. Toisessa kohdassa todetaan opettajan toimivan Etan näkökulmasta erittäin hauskasti se, että oppilaat ja koirat hajaantuivat koteihinsa. Koirat ja lapset yhdistetään monissakin kohtaa vastaavalla tavalla näppärästi yksityiskohdissa. Tietysti koiria käytetään äänimaisemassa erityisesti menneisyydessä.
Tarinan nykypäivässä 82-vuotias dementoitunut Etta
lähtee kotoaan kävelemään Kanadan itärannikolle, hän haluaa nähdä meren ennen
kuolemaansa. Kotitilalle jää aviomies Otto ja naapuriin Oton paras ystävä ja
Ettaa aina rakastanut Russell. Tämä on erittäin syvällisesi, kauniisti ja
kiinnostavasti kerrottu kolmiodraama, jossa draama on hieman erilaista kuin on
totuttu. Romaani seuraa Etan matkaa merelle, kertoo menneisyyden tapahtumia 70
vuoden takaa, niin tavallista elämää, nuorta rakkautta kuin kanadalaisia toisen
(kyseessä toinen vaikka jotenkin vähäiset sotakuvaukset ja kommentit, että
mentiin edes takaisin viittasivat mielikuvissani enemmän ensimmäiseen kuin
toiseen maailmansotaan mutta niinhän lukija voi erehtyä) maailmansodan
melskeissä ja hauskoja, tiukkoja, yksityiskohtaisesti runollisia kuvauksia Oton
arkipäivästä Etan lähdetty, eikä tarinassa unohdeta Russellinkaan näkökulmaa.
Monia kertomuksia kauniisti kudottuna yhteen.
Mutta mitä tekemistä kirjalla on koirien kanssa?
Muutakin kuin satunnaiset viittaukset maaseudun koiriin? No ei paljon muuta
kuin, että James on jäänyt kuvaamatta. Kirjassa James on hirveän tärkeä hahmo,
suorastaan oleellinen, vaikka hän on kojootti! Ei siis koira, harmi sinänsä,
mutta aikas erikoinen kojootti tämä James oikeastaan on. Se lähtee aika alussa
Etan mukaan matkalle, seuraa tätä kuin koira ja keskustelee Etan kanssa monista
asioista. sehän on juuri Etta, joka antaakin kojootille nimeksi James. Hän
keskustelee Jameksen kanssa, ja James vastaa, tai ainakin Etta käsittää sen
vastaavan. Lukijan kannalta ei ole väliä sillä, onko kyseessä fantasiaelementti
vai pelkkä mielensisäinen vinksautuma. Kirjan lopussa joutuu runollisesti
miettimään aivan samaa dilemmaa, eikä fiktion maailmassa sillä ole mitään,
koska aina voi lentää taivaaseen tai menneisyyteen tai muuntautua vaikkapa
ihmiskojootiksi.
James on eräänlainen trickster, veijarihahmo, joka
auttaa Ettaa selviämään nälästä ja erityisesti yksinäisyydestä. Muutkin kirjan
hahmot näkevät kojootin, joten ei se pelkästään Etan mielikuvituseläin ole. Ja
tämä kojootti kyllä käyttäytyy kovin koiramaisesti, vai onko se vain minun
silmissäni?
Kojootin ja Etan takia jaksoin Hooperin tarinan
kyydissä, ja kyllähän se lopuksi kävi kiinnostamaankin. Aivan tarinan loppu
julistettiin silkaksi runoudeksi, ja kyllähän se vakuuttava oli, mutta
kokonaisuudeltaan silti tarina jätti minut hieman kylmäksi.
Kojootti Jameksen takia suosittelen silti vahvasti tämän varmaan monien mielestä aivan ihastuttavan
kirjan lukemista.
Petri Pietiläinen, kirjakuski, joka ihastui kojoottiin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti