Japanin kadonnut sielu - bushidosta

Inazo Nitobe: Bushido, Japanin sielu. Esitys japanilaisesta ajattelusta (Suom. Antero Manninen. Runosuomennokset Jaakko Anhava. Memfis Books, 2012 [1942]).

Jumalalle kiitos, että meillä on pienkustantajia. Tämä Nitoben jo 1905 ilmestynyt ja 1942 suomeksikin ilmestynyt kirja oli jäänyt mulle ihan tuntemattomaksi. Nuorena minua kiinnosti kaikki japanilainen. Luin Sunilan ja Karhulan kirjastojen kaikki japanilaiset käännökset runoista romaaneihin. Minuun teki suuren vaikutuksen Kawabatan humanismi. Olin pitkään vaikuttunut vanhasta shintolais-buddhalaisesta ajattelusta erityisesti raks minulle oli japanilaisia zen-kertomuksia sisältävä kokoelma Pyhä kilpikonna laahaa häntäänsä.

Vuosien varrella suhteeni japanilaiseen kulttuuriin on hieman laimentunut. Minua on suuresti viime vuosina häirinnyt Japanista tulevat uutiset: maan kansallismielinen oikeistolaishallitus haluaa lopettaa humanistiset tieteet yliopistoista, sadat tuhannet japanilaisnuoret ovat lukkiutuneet koteihinsa, eivätkä tapaa ihmisiä livenä vaan pelkästään Internetin kautta, vanhat vanhuksia kunnioittavat perinteet ovat rapautumassa. Olin ennen ollut sellaisessa käsityksessä, että vanhuutta kunnioitettiin siellä aivan erityisesti. Nyt sain tietää, että lapset voivat sanoa ikääntyneille vanhemmilleen, että olisi parempi, jos tekisit kunniakkaan itsemurhan, koska olet kallis ja hyödytön. Tällainen puhe ravisuttaa minua syvästi. Mihin maailma on menossa, jos ja kun kaikki mitataan vain rahalla. Luen nuorista, jotka päätyvät Japanissa itsemurhaan, koska eivät pääse tarpeeksi hyvään kouluun, ja loppuun uupuneista työntekijöistä hyppäämässä kuolemaansa.

Nitoben kirja bushidon vaikutuksesta maahan ja kansaan on kuin muinaismuisto toisesta maailmasta. Tämä samuraikirjallisuuden klassikko kuvaa samurai-etiikan perusteita, niitä hyveitä, joita niin naisten kuin miesten pitäisi noudattaa. Hän myös vertaa samurai-ajattelua länsimaisiin filosofioihin ansiokkaasti.

Kirjan takakannessa todetaan, että bushidosta on tullut vuosisatojen aikana elimellinen osa koko japanilaista yhteiskuntaa ja käyttäytymistä, mutta ei tässä kirjassa kuvata mitään tuosta mullistuksesta ja kauheudesta, mikä siinä maassa tapahtuu niin yhteiskunnallisesti kuin henkisellä tasolla, vai kuvataanko sittenkin?

Tyyni luottamus kohtaloon

Bushido alkaa siitä buddhalaisuuden perusajatuksesta, että luottaa kohtaloon, alistuu levollisesti välttämättömyyteen, pitää mielenmalttinsa vaaran tai onnettomuuden edessä, halveksii elämää ja pitää kuolema ystävänä. Täytyy siis todeta, että itsemurha liittyy näihin ajatuksiin vain hyvin epämääräisesti. Kuolema voi itsemurhassa olla ystävä, mutta mielensä ihminen on menettänyt, eikä hän itsemurhassa näytä seuraavan bushidoa.

Ennen toista maailmansotaa Japanissa vallan saanut ylimilitarismi perustuu tavallaan bushidoon ja shintolaisuuteen, joka teroittaa uskollisuutta esimerkiksi hallitsijaa kohtaan. Shintolaisuudessa tosin uskotaan myös, että ihmissielu on synnynnäisesti hyvä ja jumalallisen puhdas. Tämän nyt pitäisi johtaa siihen, että ihmiset kunnioittaisivat toisiaan, koska me kaikki olemme hyviä.

Samurai-ajatteluun näyttää kuitenkin pesiytyneen bushidon lisäksi myös ylimielisyys ja halveksunta toisia kohtaan. Eivätkö samurait ja myöhemmin japanilaiset sotilaat olleet taistelussa kuin voimakkaita, uljaita eläimiä.

Kiintoisaa bushidossa on se, että se korostaa hullun lailla suoruutta eli oikeamisilyyttä. Tämä nyt ei oikein ajatuksissani yhdy Pearl Harbourin salamyhkäiseen hyökkäykseen. Kaikessa on aina ristiriitaa. Samuraille salaiset vehkeilyt ja kierot hankkeet olivat äärimmäisen vastenmielisiä. Nitobe toteaa silti, että suoruuden vaatimus muuttui välillä hyvin ahtaaksi. Eräs soturiajattelija onkin todennut suoruudesta:

Suoruus on kyky tehdä päätös käyttäytyä järjellisellä tavalla ja järkkymättä- kuolla silloin kun on oikein kuolla, iskeä kun on iskettävä. (Nitobe, 35)

Miksi oikeamielisyys kiinnitetään vain kuolemaan ja sotaan? Nitobe muistuttaakin, että monet ajattelijat ovat korostaneet, etteivät ihmiset saisi hukata mieltään. Tuo yllä oleva ajatus vaikuttaa siltä, että sen lausuja on menettänyt mielensä.

Koirahistorioitsija tietysti ihastelee tätä kongfutselaista kiinalaista ajatusta, jonka Mengtse on todennut näin:

Kuinka surkuteltavaa on laiminlyödä tie ja olla seuraamatta, kadottaa mieli ja olla osaamatta sitä etsiä! Kun ihmiset kadottavat lintunsa ja koiransa, he kyllä osaavat etsiä niitä, mutta kun he kadottavat mielensä, he eivät osaa etsiä sitä. (Nitobe, 35)

Se, että linnoittautuu kotiinsa tilaamaan pitsaa ja limua sekä istumaan Internetissä, on tuollaista mielen kadottamista. Kukaan ei yleensä sano itsemurhaa harkitsevalle, että lähde etsimään mieltäsi niin kuin kadonnutta koiraasi. Pitäisi kenties sanoa, koska se tuntuu oikealta tieltä kulkea.

Koirahistorioitsija joutuu kuitenkin paheksumaan sitä, että kuolemista väärän asian puolesta kutsuttiin aikoinaan ”koiran kuolemaksi” (Nitobe, 39). Jokainen joka on nähnyt, miten rohkeasti ja kuolemaa uhmaten karhukoira käy karhun kimppuun joutuu myöntämään, että koiran rohkeus on aivan yhtä suurta kuin metsästäjän rohkeus. Koirankin voi taistella oikean asian puolesta. Kenties väärällä tavalla vinksahtaneeksi kasvatettu kaikkien kimppuun hyökkäävä koira kokeekin ”ihmisen kuoleman”.

Suoruus, rohkeus, hyvyys, kohteliaisuus, totuudenrakkaus, kunnia, uskollisuus, itsehillintä

Kun lukee litanian siitä, mitä bushido määrittelee, niin täytyy todeta, että myönteisiä asioitahan siinä luettelossa on. Nitobe antaa kaikista silti myönteisiä ja kielteisiä esimerkkejä. Lähes kaikki voi kääntyä perimmäistä ajatustaan vastaan. Esimerkiksi bushido-ajatteluun liittynyt itsemurhan (seppuku) ylistäminen on yksi niistä. Nitobe toteaa, että itsemurhasta tuli kunniakysymyksiin liittyvä avain monien mutkikkaiden kunniaongelmien ratkaisuun. Seppuku kehitettiin keskiajalla tavaksi, jolla soturit sovittivat rikoksensa, pyysivät anteeksi erehdyksiään, pelastivat itsensä ja sukunsa häpeältä, osoittivat vilpittömyyttään jne.

Nykyinen itsemurhamania eri puolilla maailmaa mutta erityisesti Japanissa juontaa juurensa tähän perinteeseen. Epäonnistunut koululainen voi kuvitella seuraavansa jaloa perinnettä itsemurhallaan. Nitobe muistuttaa, että kunniakas itsemurha on aina seppuku eli itsensä surmaaminen viiltämällä vatsansa auki. Kyseessä on rituaali. Bushidon ytimessä oli ajatus, että sen seuraajan pitää kestää ja kohdata kaikki vastoinkäymisen. Seppuku tavallaan on se viimeinen koitos, pystytkö vai et seuraamaan bushidoa kivun ja tuskan äärirajoille. Mitähän Nitobe sanoisi näistä nykymaailman itsemurhaajista, jotka menevät ja alkavat ampua elokubvateattereissa tai kouluissa muita ihmisiä päämääränään ei pelkästään tulla hetkeksi kuuluisiksi vaan oma poliisin avustama itsemurha. Onko kukaan pohtinut sitä erikoista ilmiötä, että suurin osa näistä koulu- yms. surmaajista varmistaa oman surmansa, ei omasta vaan muiden kädestä.

Nainen uhrautuu samalla tavalla kuin mies

Täytyy myöntää, että monet Nitoben eri bushido-hyveistä esiinnostamat seikat pistivät minut pohtimaan myönteisestikin bushidolaista ajattelutapaa. Hurjan puistatuksen sain, kun luin hänen lukunsa Naisen asema ja kasvatus! Huh nyt mentiin todella syvälle ihan kummallisuuksiin. Nitobe itse varmaan käsitti, että hän kuvaa naisen asemaa hyvin myönteisesti kuten seuraavassa:

Naisen uhrautuminen puolisonsa, kotinsa ja perheensä hyväksi oli yhtä vapaaehtoista ja kunniakasta kuin miehen uhrautuminen herransa ja maansa puolesta. (Nitobe, 116)

Täytyy tunnustaa, että nyt vasta päässäni räjähti! Kaikki Nitoben aiemmin esiinnostavat myönteisetkin argumentit ja esimerkit tuntuivat muuttuvan valheellisiksi. Olinhan tietysti kko ajan miettinyt, että bushidolaisuuden määrittymiset ja historiallinen kehittyminen liittyi tiukasti lääninherra-vasalli –järjestelmään, että kyse on epäluonnollisten herruussuhteiden oikeuttamiseksi keksitystä pseudofilosofiasta. Kun Nitobe kirjoitti naisesta, mieleeni noousi vain, että mitä ihmettä! Esimerkiksi tämä kohta on kaikkien patriarkaalisten alistussuhteiden määritelmistä kyllä yksi ihanimmasta päästä:

Hän [nainen] oli yhtä vähän miehensä orja kuin tämä lääninherransa, ja naisen osuuden merkitystä kuvaa sen nimitys naijo, ”sisäinen apu”. Naisen tehtävänä oli palvelusasteikon alkupäässä tuhoutua miehen puolesta, jotta tämä voisi tuhoutua herransa puolesta, jotta tämä vuorostaan voisi totella Taivasta. (Nitobe, 116)

Näin se siis menee ja näin meitä huijataan ajattelemaan, että alistussuhteet ja –järjestelmät olisivat jotenkin jumalallisen kaitselmuksen synnyttämiä. Nitobe korostaa palvelemisen merkitystä niin bushidossa kuin Jeesuksen sanomassa. Vanhassa kiinalaisessa ajattelussa hallitsija oli kansan palvelija, mutta missähän päin historiaa ja maailmaa tuota ajatusta oikeastaan on todella noudatettu.

No, eihän Nitoben kaltainen sivistynyt ja älykäs mies voi olla tunnustamatta tiettyjä tosiseikkoja, mutta ristiriitaisesti. Hän kirjoittaakin:

Olisin syypää törkeään epäoikeudenmukaisuuteen, jos sanani käsitettäisiin siten, että naisen asema bushidon valtakaudella oli kovin alhainen. Empimättä totean, ettei häntä kohdeltu miehen vertaisena, mutta kunnus opimme tekemään eron erilaisuuden ja epätasa-arvon välillä, tulee aina olemaan vääriä käsityksiä tästä kysymyksestä. (Nitobe. 118)

Loistavasti todettu. Tähän ajatukseenhan on kristillisessä maailmassa vedottu jo parin tuhannen vuoden ajan, että miksi naiset eivät ymmärrä, että erilaisuus ei ole epätasa-arvoa. Katin kontit sanon. Nitobe niittaa sanoissaan äärimmäisen selkeästi kiinni sen, miksi bushidolain en ajattelutapa on johtanut Japanin nykyiseen kuiluun. Japanissa naiset eivät edelleenkään saa tasa-arvoista kohtelua. Japani on hyvin maskuliininen ja seksistinen yhteiskunta, mikä syö tasa-arvoiseen maailmaan uskovien naisten ja miesten henkeä. Kun henki on syöty, ei ole enää mitään tulevaisuutta.

Lopetan tämän paasaukseni lainaukseen jälleen Nitobelta. Näin naisia piti kasvattaa bushidolaisen ajattelun mukaisesti:

opetettiin nuoria tyttöjä hillitsemään tunteitaan, terästämään hermojaan ja käsittelemään aseita – etenkin pitkäkahvaista naginataksi sanottua miekkaa – jotta he pystyivät pitämään puolensa yllättävissä tilanteissa. (…) Kotonaan hänellä oli sotaisesta valmennuksestaan hyötyä poikien kasvatuksessa. (Nitobe, 111)

Nainen on alisteinen miehelle aina siihen pisteeseen saakka, että hänen sotaisan kasvatuksensakin hyöty kohdistetaan pojan kasvattamiseen. Koska Nitobekin koko ajan vertaa bushidoa erilaisiin eurooppalaisiin ajatusrakennelmiin, filosofiaan ja kirjallisuuteen, niin minäkin lopetan uudemman kerran uuteen sitaattiin. Shakespearen Myrskyssä Miranda näkee ensimmäisen kerran toisenlaisia ihmisiä, niitä kauniita aatelisia ihmisiä. En tiedä, miten Shakespeare halusi Mirandan sanat luettavaksi, mutta scifi-friikki Pietiläiselle alla olevat sanat painuivat ensimmäisen kerran muistiin alkulainauksena Aldous Huxleyn dystopiassa Uljas uusi maailma (1932, 1. suomennos 1944) ja siinä nuo sanat saavat valtavan ironisen merkityksen:

Ihme, kumma! Kuink’ ihania olennoita täällä nyt näenkään! Kuink’ ihminen on kaunis! Ah, uljas uusi maailma, joss’ ompi tuollaista kansaa!

Bushidoa noudattavat miehet ja naiset ovat todellakin huxleyläisittäin uljaan uuden maailman kansaa. En halua kohdata heitä.

Täytyy aivan lopuksi muistuttaa, että Nitobe ei kuitenkaan hyväksynyt japanilaista militarismia.

Petri Pietiläinen, kirjakuski puhkuu bushidoa.